ENSIMMÄINEN OPPITUNTI
ETELÄTUULI KEIKKUI vuoroveden mukana koreillen uusilla airoilla ja uudella purjeella, vasta maalattuna ja lastattuna täyteen muonaa, hoikkana ja virtaviivaisena kuin vinttikoira, papin kyyhkyset hohtamassa valkoisina korkeassa keulassa ja perässä. Se oli epäilemättä kaunis laiva. Sopiva laiva yleviin tekoihin ja sankarilauluihin.
Valitettavasti sen uusi miehistö ei ollut samaa luokkaa.
”He näyttävät aika… sekalaiselta joukkiolta.” Thornin äiti osasi aina keksiä kauniin tavan kuvailla kaikkea, mutta tämä ylitti hänenkin kykynsä.
”Pelottava on se sana, jota minä olen hakenut”, Thorn murahti.
Hän olisi hyvinkin voinut törmätä oikeaa ilmausta hakiessaan sellaisiinkin sanoihin kuin lainsuojaton, inhottava ja kirveenpurema. Kaikki kolme sanaa tuntuivat kuvaavan hyvin tätä kadotettujen kokousta, joka ryömi pitkin Etelätuulen kantta ja sen viereistä laituria kantaen säkkejä ja tynnyreitä, kiskoen köysiä, tyrkkien, karjuen, nauraen ja uhkaillen isä Yarvin valppaan katseen alla.
Nämä olivat taistelevia miehiä mutta enemmän rosvojen kuin sotureiden kaltaisia. Miehiä, joilla oli paljon arpia ja vähän omaatuntoa. Miehiä, joiden parrat oli haaroitettu ja letitetty ja leikattu oudoiksi kuvioiksi ja joiden värjätyt hiukset törröttivät piikkeinä. Miehiä, joiden vaatteet olivat resuiset, mutta lihaksikkaat käsivarret, paksut kaulat ja känsäiset sormet kiilsivät kultaisesta ja hopeisesta rengasrahasta, joka julisti koko maailmalle, kuinka suuressa arvossa he pitivät itseään.
Thorn ihmetteli millaisen ruumisvuoren tämä joukkio oli onnistunut yhteensä kasaamaan, mutta häntä ei helpolla pelottanut. Varsinkaan silloin, kun vaihtoehtoja ei ollut. Hän asetti merikirstunsa paikoilleen, hänen kaikki omaisuutensa oli sen sisällä, ennen kaikkea hänen isänsä vanha miekka öljykankaaseen käärittynä. Hän otti kasvoilleen rohkeimman ilmeensä, meni isoimman näkemänsä miehen luokse ja taputti häntä käsivarteen.
”Minä olen Thorn Bathu.”
”Minä olen Dosduvoi.” Thorn huomasi katsovansa päätä, joka kuului isoimpiin hänen koskaan näkemiinsä, jonka taikinamaisen laajuuden keskelle oli ahdettu pienet kasvonpiirteet ja joka kohosi niin korkealle hänen yläpuolelleen, että hänestä tuntui ensin, että miehen täytyi seistä laatikon päällä. ”Mikä kova onni toi sinut tänne, tyttöseni?” mies kysyi hieman surumielisesti väreilevällä äänellä.
Thorn toivoi, että voisi vastata toisin, mutta tiuskaisi silti: ”Purjehdin kanssanne.”
Miehen kasvonpiirteet vetäytyivät entistäkin pienempään tilaan, kun hän rypisti otsaansa. ”Pyhäjokea pitkin Kalyiviin ja siitäkin pitemmälle?”
Thorn nosti leukaansa tavalliseen tapaansa. ”Jos laiva vain pysyy pinnalla, kun sen kannella on niin paljon lihaa.”
”Kai meidän pitää tasapainottaa sitä ottamalla penkeille muutamia pikkuisiakin.” Tämän sanoi mies, joka oli yhtä pieni ja kova kuin Dosduvoi oli iso ja pehmeä. Miehellä oli mitä piikikkäin punainen hiuspehko ja mitä hulluimmat silmät, kirkkaansiniset, märkinä kiiltävät ja tummiin kuoppiin uponneet. ”Minun nimeni on Odda, olen kuuluisa kautta koko Särkyneen meren.”
”Mistä olet kuuluisa?”
”Kaikenlaisesta.” Odda väläytti keltaisen sudenhymyn ja Thorn näki, että tämän hampaisiin oli viilattu etupuolelle veriurat. ”Tuskin maltan odottaa, että pääsen purjehtimaan kanssasi.”
”Samat sanat”, Thorn raakkui vaivalloisesti, perääntyi askeleen tahtomattaan ja oli kompastua toiseen mieheen. Hän kääntyi katsomaan, hätkähti ja perääntyi takaisin vastakkaiseen suuntaan unohtaen rohkean naaman näyttämisen. Miehen toisesta silmänurkasta alkoi valtava arpi, joka oli kiskonut silmäluomen niin vinoon, että vaaleanpunainen sisäpuoli paistoi, se kulki vinosti partaisen posken poikki ja molempien huulten halki. Mikä vielä pahempaa, Thorn huomasi miehen pitkistä ja kasvojen ympärille letitetyistä hiuksista, että he purjehtisivat yhdessä vansterilaisen kanssa.
Mies vastasi Thornin huonosti salattuun kauhistukseen muotopuolella ilmeettömyydellä, joka tuntui pelottavammalta kuin mikään irvistys, ja sanoi lauhkeasti: ”Minä olen Fror.”
Nyt piti joko pullistella tai näyttää heikolta, eikä se ollut Thornista mikään vaihtoehto, joten hän röyhisti rintaansa ja kivahti: ”Kuinka sait tuon arven?”
”Kuinka sinä sait oman arpesi?”
Thorn rypisti otsaansa kummissaan. ”Minkä arven?”
”Jumalatko sinulle tuon naamavärkin antoivat?” Vansterilainen jatkoi köyden rullaamista hienoinen hymy kasvoillaan.
”Isä Rauha meitä varjelkoon”, Thornin äiti kaakatti hiipiessään varovasti ohi. ”Pelottava on aivan liian kaunis sana näitä miehiä kuvaamaan.”
”Ennen pitkää heillä on syytä pelätä minua”, Thorn sanoi toivoen hartaasti, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, että asiat toteutuisivat, kun ne vain sanottaisiin ääneen tarpeeksi painokkaasti.
”Onko se hyvä asia?” Hänen äitinsä tuijotti kaljuksi ajeltua miestä, jonka rikoksista kertovat riimut oli tatuoitu tämän kasvoihin. Mies nauroi repivästi yhdessä luisevan miekkosen kanssa, jonka käsivartta peitti hilseilevä ihottuma. ”Olla tuollaisten miesten pelkäämä?”
”Parempi pelätty kuin peloissaan.” Hänen isänsä sanoja ja hänen äidillään oli vastaus valmiina, kuten aina.
”Ovatko ne ainoat vaihtoehdot elämässä?”
”Ne ovat soturin vaihtoehdot.” Aina, kun Thorn vaihtoi äitinsä kanssa enemmän kuin kymmenkunta sanaa, hän huomasi käyvänsä toivotonta puolustustaistelua. Hän arvasi mitä tulisi seuraavaksi. Miksi pitää taistella niin ankarasti soturiksi tullakseen, jos ei saa osakseen muuta kuin pelkoa? Hänen äitinsä kuitenkin tyytyi vain sulkemaan suunsa ja näyttämään kalpealta ja pelokkaalta ja keräämään syyllisyydentuntoa Thornin kihisevän kiukun päälle. Kuten aina.
”Voit palata kotiin milloin tahansa”, Thorn tiuskaisi.
”Haluan saattaa ainoan lapseni matkalleen. Etkö soisi minulle edes sitä? Isä Yarvi sanoi, että saatat olla poissa jopa vuoden.” Hänen äitinsä ääni alkoi väristä raivostuttavasti. ”Jos tulet ollenkaan takaisin –”
”Älkää pelätkö, kyyhkyseni!” Thorn hätkähti, kun joku kietaisi kätensä hänen harteilleen. Se outo nainen, joka oli seurannut, kun Thorn taisteli Brandin kanssa muutama päivä sitten, työnsi harmaasänkisen päänsä Thornin ja hänen äitinsä väliin. ”Sillä viisas isä Yarvi on luovuttanut tyttäresi koulutuksen minun taitaviin käsiini!”
Thorn ei ollut uskonut, että hänen mielialansa voisi laskea enää tämän matalammalle, mutta nyt jumalat olivat keksineet keinon siihenkin. ”Koulutuksen?”
Nainen halasi heitä tiukemmin. Hänen tuoksunsa oli väkevä sekoitus hikeä, suitsukkeita, yrttejä ja virtsaa. ”Se tarkoittaa, että minä opetan ja sinä opit.”
”Entä kuka…” Thornin äiti vilkuili naista hermostuneesti. ”…te olette?”
”Viimeksi varas.” Kun tämä lausunto riitti muuttamaan yleisön hermostuksen kauhuksi, nainen lisäsi reippaasti: ”Mutta olen myös kokenut tappaja! Ynnä luotsi, painija, tähtien tarkkailija, tutkimusmatkailija, historioitsija, runoilija, kiristäjä, oluenpanija… Olen tainnut unohtaa muutamia ammattejani. Puhumattakaan siitä, että olen menestyksekäs harrastelijaprofeetta!”
Vanha nainen raapi laituripylväästä hivenen tuoretta linnunkakkaa, tunnusteli sen rakennetta peukalollaan, haisteli sitä tarkasti, näytti olevan maistamaisillaan, mutta muuttikin mielensä ja pyyhki sormensa puhtaiksi resuiseen viittaansa.
”Huono enne”, hän murahti ja silmäili taivaalla kaartelevia lokkeja. ”Voitte lisätä listaan vielä vertaansa vailla olevan asiantuntemukseni…” Hän keikutti lanteitaan vihjailevasti. ”…romantiikan taidossa, ja huomaatte, kyyhkyseni, että vähissä ovat ne nykyaikaisen tytön kiinnostuksenaiheet, joissa en ole ruhtinaallisen pätevä opettamaan tytärtänne.”
Thornin olisi pitänyt nauttia siitä harvinaisesta näystä, että hänen äitinsä oli mennyt sanattomaksi, mutta hän oli kerrankin sanaton myös itse.
”Thorn Bathu!” Rulf tunkeutui hartiavoimin tungoksen läpi. ”Olet myöhässä! Laahaa luiseva persauksesi laiturin toiseen päähän ja ala siirtää noita säkkejä. Ystäväsi Brand on jo…” Hän vaikeni ja nielaisi. ”En tiennytkään, että sinulla on sisar.”
Thorn sai happamana kielensä liikkeelle. ”Äiti.”
”Ei kai sentään!” Rulf kampasi partaansa sormillaan yrittäen turhaan siistiä harmaan ja ruskean sekaista pöheikköä. ”Jos suvaitsette kuulla koruttoman vanhan soturin kehuja, niin kauneutenne valaisee tämän sataman kuin lamppu iltahämärän.” Hän vilkaisi äidin rinnalla riippuvaa hopeista avainta. ”Aviomiehenne on varmaan –”
Thornin äiti suvaitsi kuulla kehuja. Itse asiassa hän toivotti sellaiset tervetulleiksi avosylin. ”Kuollut”, hän sanoi kiireesti. ”Siitä on jo kahdeksan vuotta, kun peittelimme hänet kumpuun.”
”Ikävä kuulla”, Rulf sanoi, vaikka ei kuulostanut siltä kuin olisi yhtään pahoillaan. ”Minä olen Rulf, Etelätuulen perämies. Miehistö saattaa näyttää karkealta, mutta olen oppinut olemaan luottamatta liian siloteltuihin merimiehiin. Valikoin itse nämä miehet ja jokainen osaa hommansa. Thorn saa soutaa aivan partani varjossa ja aion kohdella häntä yhtä pehmeällä sydämellä ja lujalla kädellä kuin omaa tytärtäni.”
Thorn pyöritteli silmiään, mutta se ponnistus meni hukkaan. ”Onko teillä lapsia?” hänen äitinsä kysyi.
”Kaksi poikaa, mutta en ole nähnyt heitä vuosikausiin. Jumalat erottivat minut perheestäni liian pitkäksi aikaa.”
”Olisiko mitään mahdollisuuksia, että he erottaisivat sinut minun perheestäni?” Thorn murahti.
”Hys hiljaa”, hänen äitinsä sähähti kääntämättä katsettaan Rulfista ja erityisesti tämän kantamasta paksusta kultaketjusta. ”Minua lohduttaa suuresti, että teidän kaltaisenne kunnon mies pitää huolta tyttäreni hyvinvoinnista. Hild on kaikki mitä minulla on, vaikka hän onkin luonteeltaan piikikäs.”
Jatkuva kova tuuli ja epäilemättä myös huomattavat määrät väkiolutta olivat punastuttaneet Rulfin posket jo valmiiksi, mutta Thorn uskoi näkevänsä hänen punastuvan entisestään. ”Mitä tulee kunnon mieheen, niin monet olisivat varmaan eri mieltä kanssanne, mutta lupaan tehdä parhaani tyttärenne hyvinvoinnin eteen.”
Thornin äiti väläytti makeilevan hymyn. ”Mitäpä enempää voisi kukaan meistä luvata?”
”Voi jumalat”, Thorn ähkäisi ja käänsi selkänsä. Jos hän inhosi mitään enemmän kuin sitä, että hänen takiaan hössötettiin, se oli huomiotta jääminen.
Brynolf Rukoustenpunoja oli teurastanut jonkin pahaa-aavistamattoman eläinparan ja tuhri sen verta Etelätuulen keulakuvaan kädet ranteita myöten punaisina ja ulisi samalla rukouksia Äiti Merelle, Naiselle Joka Löytää Kurssin, Miehelle Joka Ohjaa Nuolta ja kymmenkunnalle muulle pikkujumalalle, joiden nimiä Thorn ei ollut edes kuullut koskaan aikaisemmin. Rukoukset eivät olleet koskaan kiinnostaneet häntä ja hän epäili, että säätä ne eivät kiinnostaneet sen enempää.
”Kuinka tyttö on päätynyt sotalaivan miehistöön?”
Thorn kääntyi katsomaan ja näki nuoren pojan, joka oli huomaamatta tullut hänen luokseen. Thorn arvioi pojan ehkä neljätoistavuotiaaksi, hän oli hoikka ja hänellä oli hiekanvärinen tukkapehko ja ensimmäiset parranhaivenet pilkistivät terävän leuan pielistä.
Thorn katsoi poikaa vihaisesti. ”Yritätkö sanoa, ettei minun pitäisi kuulua siihen?”
”Ei ole minusta kiinni kuka sinne valitaan.” Poika kohautti olkapäitään eikä näyttänyt sen enempää pelokkaalta kuin paheksuvaltakaan. ”Kysyin vain, että kuinka sinä sinne pääsit.”
”Jätä tyttö rauhaan!” Pieni ja jäntevä nainen antoi pojalle näppärän korvapuustin. ”Enkö minä käskenyt sinua olemaan hyödyksi?” Naisen kaulassa riippui hihnan varassa muutamia pronssipunnuksia, kun hän lähti paimentamaan poikaa kohti Etelätuulta, ja ne paljastivat hänet kauppiaaksi tai puodinpitäjäksi, jonka punnusten piti toimia rehellisten mittojen mukaan.
”Minä olen Safrit”, nainen sanoi kädet lanteilla. ”Liikaa kyselevä poikani on Koll. Hän ei ole vielä tajunnut, että mitä enemmän oppii, sitä paremmin alkaa ymmärtää omaa tietämättömyyttään. Hän ei tarkoita pahaa.”
”En minäkään”, Thorn sanoi. ”Mutta näytän silti saavan sitä aikaan.”
Safrit virnisti. ”Joillakin meistä on sellainen tapa. Tulen mukaan pitämään huolta varastoista, kokkaamaan ja vahtimaan lastia. Näpit irti, ymmärsitkö?”
”Minä kun luulin, että aioimme voittaa ystäviä Gettlannille? Kuljetammeko myös rahtia?”
”Turkiksia ja puunkyyneliä ja mursunhampaita… muun muassa.” Safrit katsoi huolestuneena raudoitettua arkkua, joka oli kiinnitetty ketjuilla maston luokse. ”Ensisijainen tehtävämme on puhua Isä Rauhan puolesta, mutta kuningatar Laithlin kustansi tämän retkikunnan.”
”Hah! Siinäpä nainen, joka ei ole koskaan elämässään jättänyt käyttämättä tilaisuutta tehdä voittoa!”
”Miksi jättäisin?”
Thorn kääntyi taas ja tällä kertaa huomasi olevansa silmätysten kuningattaren kanssa vajaan askeleen päässä tästä. Jotkut ihmiset tekevät suuremman vaikutuksen matkan päästä, mutta Laithlin oli toisenlainen, yhtä säteilevä kuin Äiti Aurinko ja yhtä ankara kuin Äiti Sota, aarrekammion suuri avain loisti hänen rinnallaan, hänen orjansa ja henkivartijansa ja palvelijansa seisoivat paheksuvana laumana hänen takanaan.
”Voi hyvät jumalat… Tarkoitan, että suokaa anteeksi, oi kuningattareni.” Thorn laskeutui vaappuen toisen polvensa varaan, menetti tasapainonsa ja oli vähällä tarttua Laithlinin silkkihameisiin pysyäkseen pystyssä. ”Anteeksi, polvistuminen ei ole koskaan sujunut minulta –”
”Ehkä sinun pitäisi harjoitella enemmän.” Kuningatar erosi Thornin äidistä niin paljon kuin kahdelle saman ikäiselle naiselle on mahdollista – hän ei ollut tunteellinen, pehmeä ja kaarteleva, vaan kova ja häikäisevä kuin timantti ja yhtä suora kuin nyrkinisku kasvoihin.
”On kunnia saada purjehtia teidän rahoittamallanne retkellä”, Thorn pälpätti. ”Vannon palvelevani poikaanne parhaan kykyni mukaan – siis isä Yarvia”, hän korjasi tajuttuaan, ettei Yarvin pitänyt enää olla Laithlinin poika. ”Palvelen pappianne parhaan kykyni mukaan –”
”Sinähän olet se tyttö, joka vannoi antavansa sille pojalle selkäsaunan ennen kuin hän antoi selkään sinulle.” Kultainen kuningatar kohotti kulmiaan. ”Hölmöt kerskailevat sillä mitä aikovat tehdä. Sankarit tekevät.” Hän kutsui paikalle yhden palvelijoistaan sormiaan napsauttamalla ja alkoi mutista käskyjä jo lähtiessään jatkamaan matkaansa.
Thorn ei ehkä olisi päässyt enää jaloilleen, ellei Safrit olisi työntänyt kättään hänen kainaloonsa ja kiskonut häntä pystyyn. ”Sanoisin, että kuningatar pitää sinusta.”
”Kuinka hän kohtelee ihmisiä joista ei pidä?”
”Rukoile, ettet saa koskaan tietää.” Safrit tarttui kaksin käsin päähänsä nähdessään, että hänen poikansa oli kiivennyt mastoon ketterästi kuin apina ja keikkui korkealla raakapuun päällä tarkastamassa solmuja, joilla purje oli sidottu kiinni. ”Jumalat sinut kirotkoon, Koll, alas sieltä ja heti paikalla!”
”Sinähän käskit minua olemaan hyödyksi!” poika huusi takaisin ja päästi molemmat kätensä irti raakapuusta kohauttaakseen harteitaan oikein liioitellusti.
”Kuinka hyödyllinen kuvittelet olevasi, kun syöksyt surman suuhun, senkin hölmö?”
”Olen niin iloinen, että lähdit mukaan.” Thorn kääntyi ja näki isä Yarvin seisovan vierellään sen kaljun vanhan naisen kanssa.
”Minähän vannoin valan, vai mitä?” Thorn mutisi takaisin.
”Että palvelisit kaikin sopiviksi katsomini tavoin, mikäli oikein muistan.”
Musta nainen hihitti hiljaa itsekseen. ”Hoo, tuo sanamuoto on hirmuisen epämääräinen.”
”Eikös vain olekin?” Yarvi sanoi. ”Mukava nähdä, että olet tekemässä tuttavuutta miehistön kanssa.”
Thorn vilkaisi miehistöä syrjäsilmällä ja väänteli suutaan happamasti nähdessään äitinsä ja Rulfin keskustelevan vieläkin innokkaasti. ”Näyttääpä jalolta veljeskunnalta.”
”Jaloutta arvostetaan aivan liikaa. Taisit jo tavatakin Skifrin?”
”Sinä siis olet Skifr?” Thorn näki mustaihoisen naisen uudessa valossa. ”Se haltiapyhäinjäännösten varastaja? Murhaaja? Se, jonka isoäiti Wexen haluaa ottaa kiinni niin innokkaasti?”
Skifr nuuhki sormiaan, jotka olivat vielä harmaatahraiset, ja rypisti otsaansa kuin ei osaisi kuvitellakaan kuinka niihin oli saattanut tarttua linnunkakkaa. ”Mitä tulee siihen, että olisin varas, niin haltiatavaroita vain lojuu ympäri Strokomia. Rangaiskoot haltiat minua! Mitä taas tulee murhapuheisiin, niin no, murhaajan ja sankarin välinen ero riippuu täysin vainajan asemasta. Mitä puolestaan tulee haluamiseen, aurinkoinen mielenlaatuni on aina tehnyt minusta tavoitellun henkilön. Isä Yarvi on palkannut minut tekemään… kaikenlaisia asioita, mutta niihin kuuluu hänen itsensä parhaiten tietämistään syistä sinun opettamisesi taistelemaan”, nainen jatkoi ja painoi pitkän etusormensa Thornin rintaa vasten.
”Minä osaan taistella”, Thorn murisi ja oikaisi itsensä parhaaseen taistelupituuteensa.
Skifr kohotti ajeltua päätään ja purskahti nauruun. ”Etkä osaa sen typerän patsastelun perusteella, jonka minä näin. Isä Yarvi maksaa minulle, jotta tekisin sinusta tappavan vastustajan.” Skifr läimäytti Thornia kasvoihin katsetta nopeammin niin, että tämä kaatui tynnyriä vasten.
”Mistä hyvästä tuo tuli?” Thorn kysyi pidellen kirvelevää poskeaan toisella kädellä.
”Ensimmäinen oppituntisi. Ole aina valmiina. Jos pystyn lyömään sinua, olet ansainnut lyönnin.”
”Sama pätee varmaan sinuunkin.”
Skifr hymyili hänelle häikäisevästi. ”Totta kai.”
Thorn syöksyi hänen kimppuunsa, mutta sai kiinni pelkkää ilmaa. Hän kompastui, hänen kätensä väännettiin äkisti selän taakse ja laiturin limaiset lankut iskivät päin naamaa. Taisteluhuudosta tuli pelkkää järkyttynyttä hinkumista, joka muuttui pitkäksi tuskanvaikerrukseksi, kun hänen pikkusormeaan väännettiin julmasti.
”Vieläkö olet sitä mieltä, että minulla ei ole sinulle mitään opetettavaa?”
”En! En!” Thorn vikisi ja kiemurteli avuttomana, kun tuska liekehti pitkin käsivarren jokaista niveltä. ”Minä olen innokas oppimaan!”
”Entä ensimmäinen oppituntisi?”
”Jos minua pystyy lyömään, olen ansainnut sen!”
Hänen sormensa päästettiin irti. ”Kipu on paras opettaja, kuten pian huomaat.”
Thorn nousi kömpelösti polvilleen ravistelemaan tykyttävää käsivarttaan ja huomasi vanhan ystävänsä Brandin seisovan hänen ylleen kumartuneena, säkki olalla ja virnistys kasvoilla.
Skifr virnisti takaisin. ”Eikös olekin hassua?”
”Vähäsen”, Brand sanoi.
Skifr läimäytti Brandia kasvoihin niin, että tämä horjahti paalua vasten, pudotti säkin varpailleen ja jäi tuijottamaan typerästi silmiään räpytellen. ”Opetatko minua taistelemaan?”
”En, mutta en näe mitään syytä, miksei sinunkin pitäisi olla valmiina.”
”Thorn?” Thornin äiti ojensi kättään auttaakseen hänet ylös. ”Mitä tapahtui?”
Thorn jätti painokkaasti tarttumatta äitinsä käteen. ”Olisit varmaan nähnyt sen, jos olisit pysynyt jättämässä jäähyväisiä tyttärellesi sen sijaan, että yritit vikitellä perämiestämme.”
”Kautta jumalten, Hild, sinussa ei taida olla hiventäkään anteeksiantoa, vai kuinka?”
”Isä kutsui minua Thorniksi, piru vieköön!”
”Niin, isäsi, hänelle kyllä annat anteeksi kaiken –”
”Ehkä siksi, että hän on kuollut.”
Äkkiä Thornin äidin silmät täyttyivät kyynelistä, kuten tavallista. ”Joskus minusta tuntuu, että olisit tyytyväisempi, jos menisin isäsi perässä.”
”Joskus minustakin tuntuu siltä!” Thorn tarttui merimieskirstuunsa, jonka sisällä hänen isänsä miekka kalisi, kun hän heilautti arkun harteilleen ja lähti tömistelemään laivalle.
”Minä pidän tuosta hänen kaikkea vastaan olevasta temperamentistaan”, hän kuuli Skifrin sanovan takanaan. ”Pian saamme sen virtaamaan oikeita kanavia pitkin.”
Yksi kerrallaan he nousivat laivaan ja asettivat kirstunsa paikoilleen. Thornin suureksi harmiksi Brand otti takimmaisen airon, jolloin he kaksi istuivat melkein toistensa sylissä laivan kapenevien kylkien kiilaamina.
”Älä vain tyrki kyynärpäätäni”, Thorn ärisi häijymmällä tuulella kuin koskaan.
Brand pudisti päätään uupuneen näköisenä. ”Minäpä tästä hyppään mereen, vai mitä?”
”Voisitko tehdä niin? Loistavaa.”
”Voi hyvät jumalat”, Rulf jupisi omalta paikaltaan heidän yläpuolelleen nousevalta peräkorokkeelta. ”Pitääkö minun kuunnella teidän rähisevän toisillenne kuin kaksi kiimaista kissaa koko matkan Pyhäjokea ylös?”
”Se on enemmän kuin todennäköistä”, isä Yarvi sanoi ja tähyili taivaalle silmät viiruina. Taivaalla oli paksu pilvikerros. ”Huono sää kurssin määrittämiseen.”
”Huono sääonni”, vaikersi Dosduvoi oman aironsa ääressä jossakin laivan keskiosassa. ”Hirmuisen huono sääonni.”
Rulf pullisti harmaapartaisia poskiaan. ”Tällaisina hetkinä toivon, että Sumael olisi täällä.”
”Tällaisina ja kaikkina muinakin hetkinä”, isä Yarvi sanoi ja huokaisi raskaasti.
”Kuka Sumael on?” Brand kysyi hiljaa mumisten.
Thorn kohautti olkapäitään. ”Mistä helvetistä minä tietäisin? Kukaan ei kerro minulle mitään.”
Kuningatar Laithlin seurasi heidän matkaanlähtöään toinen kämmen lapsen paisuttamalla vatsallaan, nyökkäsi isä Yarville pikaisesti, kääntyi ja katosi kaupungin suuntaan orjien ja palvelijoiden parvi perässään kipittäen. Tämän laivan miehistö oli tuulen mukana ajelehtijoita, joten heitä saattamassa oli vain surkean pieni seurue. Joukossa oli Thornin äiti kyyneleet poskillaan ja käsi kohotettuna jäähyväistervehdykseen niin kauan, että laituri ehti kutistua kaukaiseksi pisteeksi, sitten Thorlbyn linnoitus muuttui rosoiseksi viivaksi ja koko Gettlanti haihtui harmaaseen kaukaisuuteen Äiti Meren harmaan juovan yllä.
Soutamisessa on se puoli, että silloin istutaan katse perään päin. Aina kasvot kohti menneisyyttä, ei koskaan tulevaisuutta. Aina näkemässä mitä menettää, ei koskaan sitä, mitä on saavuttamassa.
Thorn otti kasvoilleen rohkean ilmeen, kuten aina, mutta rohkea ilme saattaa olla hauras. Rulfin siristettyjen silmien katse kohdistui eteenpäin kohti taivaanrantaa. Brand piti yllä tahtia. Jos kumpikaan heistä huomasi Thornin kuivailevan kyyneliään hihaansa, he eivät sanoneet mitään.