ONNI
JUMALAT TIESIVÄT, että matkan varrella oli sattunut sellainen nippu vastoinkäymisiä, että se nousi korkeammalle kuin Brandin pää. Monet asiat olivat surkeasti toisin kuin Thorlbyssä kerrotuissa tarinoissa väitettiin ja lauluissa laulettiin. Ja ihmiset tuppasivat jättämään monia asioita kokonaan pois tarinoistaan ja lauluistaan.
Ensinnäkin suuret rämeet Kielletyn joen suulla – pilvittäin pistäviä hyönteisiä vainoamassa haisevasta liejusta koostuvia joentörmiä, joilla he olivat heränneet harmaisiin aamuihin suoveden läpimäriksi kastelemina ja kutiavien pistojen turvottamina.
Toinen seikka oli Kultaisen meren pitkä rannikko – surkeiden pikku aitojen takana surkeita pikkukyliä, joissa isä Yarvi oli väitellyt vierailla kielillä paimenten kanssa, joiden kasvot olivat auringon paksunahkaisiksi paahtamat. Sorarantoja, joilla miehistön jäsenet pystyttivät kehään rätiseviä soihtuja ja makasivat valveilla läpi yön säikkyen joka ääntä varmoina, että rosvot odottivat heti valokehän ulottumattomissa.
Hevoskansan kanssa käydyn taistelun muisto vaani heidän kannoillaan, Brandin tappaman miehen kasvot vaivasivat häntä unissa, teräksen iskut puuta vasten löysivät hänet unen keskeltä.
”Kuolemasi tulee!”
Hän säpsähti hereille tahmeassa pimeydessä, jossa ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä nopea tykytys ja sirkkojen hidastahtinen sirkutus. Lauluissa ei puhuttu mitään katumisesta.
Laulut vaikenivat myös pitkästymisestä. Airo, airo, hitaasti ohi vääntäytyvä rantaviiva, sitä samaa viikko viikon jälkeen. Koti-ikävä, huoli sisaresta, itkunsekainen kaipuu sellaisten asioiden perään, joita hän oli aina kuvitellut inhoavansa. Skifrin loputon räkyttäminen ja Thornin loputon harjoittelu ja loputtomat selkäsaunat, joita Thorn jakeli miehistön kaikille jäsenille, varsinkin Brandille. Isä Yarvin loputtomat vastaukset Kollin loputtomiin kysymyksiin kasveista, haavoista, politiikasta, historiasta ja Isä Kuun kulkutiestä taivaan halki. Hiertymät, sairaudet, auringonpolttamat, kuumuus, kärpäset, jano, pesemättömien vartaloiden haju, puhki kuluneet housunpersaukset, Safritin muona-annokset, Dosduvoin hammassärky, tuhat tapaa joilla Fror oli saanut arpensa, huono ruoka ja ripuli, loputtomat aiheettomat rähinät, jatkuva pelko jokaista heidän näkemäänsä ihmistä kohtaan ja pahimpana kaikesta varma tieto siitä, että kotiin päästäkseen heidän pitäisi kärsiä tätä samaa joka peninkulma paluumatkalla.
Aivan, tällä matkalla oli sattunut nippu turhautumisen aiheita, vastoinkäymisiä, loukkaantumisia ja pettymyksiä.
Silti Ensimmäinen kaupunki ylitti kaikki odotukset.
Se oli rakennettu leveälle niemelle, joka työntyi salmeen virstakaupalla, niemennokkaa peittivät merestä mereen valkoiset kivirakennukset, joissa oli ylpeät tornit ja jyrkät katot, siellä oli komeita siltoja ja vahvat muurit vahvojen muurien takana. Keisarinnan palatsi kohosi niemen korkeimmalla kohdalla, sen hohtavat kupolit näkyivät ryppäänä niin massiivisen linnoituksen sisällä, että sinne olisi mahtunut koko Thorlby ja tilaa olisi jäänyt vielä parille Roystockille.
Koko paikka loisti valoja, punaisia, keltaisia, ja valkoisia, niitä oli niin paljon, että ne värjäsivät siniset iltapilvet punertaviksi kuin tervetulotoivotukseksi ja niiden tuhannet ja taas tuhannet kuvajaiset heijastuivat merestä, jonka pinnalla kaikkien maailman kansakuntien laivat parveilivat kuin ahkerat mehiläiset.
Ehkä he olivat nähneet suurenmoisempia rakennuksia Pyhäjoen hiljaisuudessa, mutta tämä ei ollut mikään haltiaraunio, vaan pelkästään ihmisten työtä, ei mikään menneen loiston mureneva hautakammio, vaan suurten toiveiden ja mielettömien unelmien pesä, joka uhkui elämää. Brand kuuli suurkaupungin kutsun jopa näin kaukaa. Jossakin aistien rajoilla tuntuvan huminan, joka kutkutti häntä sormenpäitä myöten.
Koll, joka oli ampaissut puoliksi veistetyn maston huippuun roikkumaan raakapuun päällä saadakseen parhaat näköalat, alkoi huitoa kaksin käsin ja hihkua kuin hulluksi tulleena. Safrit piteli päätään kannella ja jupisi: ”Minä annan periksi. Minä annan periksi. Hän saa syöksyä kuolemaansa, jos niin haluaa. Alas sieltä ja heti, hölmö poika!”
”Oletko koskaan nähnyt mitään tuon kaltaista?” Brand kuiskasi.
”Missään ei ole mitään tuon kaltaista”, Thorn sanoi hurja hymy kasvoillaan, jotka olivat laihemmat ja kovemmat kuin koskaan. Hänen päänsä sängelle ajellulla puolella oli pitkä, vaalea arpi ja punakultaisia renkaita, jotka sopivat yhteen hänen hopeanvaaleiden hiustensa kanssa. Renkaat oli leikattu Varoslafin antamasta kolikosta. Kullan kantaminen päässä oli helvetinmoista ylellisyyttä, kuten Rulf sanoi, jolloin Thorn kohautti hartioitaan ja sanoi, että pää sopi siihen tarkoitukseen yhtä hyvin kuin muutkin paikat.
Brand piti omaa kolikkoaan kaulapussissaan. Se merkitsi uutta elämää Rinille, eikä hän aikonut menettää sitä mistään hyvästä.
”Tuolla hän on, Rulf!” isä Yarvi huusi ja kapusi hymyilevien soutajien välistä kohti peräsinkoroketta. ”Minulla on tästä hyvä tunne.”
”Niin minullakin”, perämies sanoi ja iloisten ryppyjen hämähäkinverkko halkoi ihoa hänen silmäkulmissaan.
Skifr katseli taivaalla kaartelevia lintuja otsa rypyssä. ”Ehkä tunteet ovat hyvät, mutta enteet ovat pahat.” Hänen mielialansa ei ollut koskaan kunnolla parantunut Kielletyn joen taistelun jälkeen.
Isä Yarvi ei ollut kuulevinaan. ”Puhumme Theoforan, Etelän keisarinnan kanssa ja annamme hänelle kuningatar Laithlinin lahjan. Sitten saamme nähdä mitä saamme nähdä.” Hän kääntyi miehistön puoleen ja levitti kätensä niin, että repaleinen takki lepatti tuulessa. ”Ystävät, olemme kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan! Olemme matkanneet halki puolen maailman! Mutta nyt matkan pää häämöttää edessä!”
”Tien pää”, Thorn mutisi, kun miehistö hurrasi. Hän nuoli huuliaan kuin olisi juoppo ja Ensimmäinen kaupunki olisi taivaanrannassa odottava iso olutruukku.
Brand tunsi lapsellisen riehakasta innostusta ja hän loiskaisi pullostaan vettä Thornin päälle niin, että pisarat välkehtivät auringossa, kun tämä huitaisi pullon sivuun ja tyrkkäsi Brandin saappaankärjellä kirstun päältä.
”Riittää, barbaarit”, Rulf sanoi, kiilasi jalkansa heidän väliinsä ja kampesi heidät erilleen. ”Olette nyt sivistyneessä paikassa! Tästä lähtien odotamme teiltä sivistynyttä käytöstä.”
Satama oli yhtä suurta kaaosta.
Kansa tyrkki ja kiskoi ja raastoi toisiaan soihtujen kirkkaassa valossa, väkijoukko ryntäili kuin elävä olento, kun tappeluita puhkesi, nyrkit ja jopa veitset heiluivat ihmisten seassa. Portin edessä seisoi sotureita kehässä, pukeutuneina outoon kalansuomuja muistuttavaan haarniskaan. He murisivat väkijoukolle ja hakkasivat välillä ihmisiä keihäänvarsillaan.
”Minä kun luulin tätä sivistyneeksi paikaksi?” Brand ihmetteli, kun Rulf ohjasi Etelätuulta laituriin.
”Maailman sivistynein paikka”, isä Yarvi sanoi hiljaa. ”Vaikka enimmäkseen se tarkoittaa sitä, että ihmiset puukottavat toisiaan mieluummin selkään kuin rintaan.”
”Sillä tavoin on pienempi vaara saada verta hienolle kaavulleen”, Thorn sanoi ja katseli miestä, joka kiiruhti laituria pitkin varpaisillaan pidellen silkkisiä helmojaan nilkkojen yläpuolelle nostettuina.
Valtava, pullea laiva, jonka lankut olivat vihreiksi lahonneet, kallistui pahasti satamassa, puolet airoista nousi vedestä, laiva oli selvästi aivan liian raskaassa lastissa ja pakokauhuiset matkustajat parveilivat reelingin tuntumassa. Kun Brand kiskoi airoaan, kaksi heistä hyppäsi – tai työnnettiin – laidan yli ja he syöksyivät mereen hurjasti huitoen. Ilmassa leijui savuverho ja hiiltyneen puun haju, mutta sitäkin voimakkaampana tuntui pakokauhun löyhkä, vahvana kuin heinän tuoksu ja tarttuvana kuin rutto.
”Tämä tuntuu huonolta onnelta!” Dosduvoi huusi, kun Brand nousi laiturille Thornin perässä.
”Minä en pahemmin usko onneen”, isä Yarvi sanoi. ”Ainoastaan hyvään ja huonoon suunnitteluun. Ainoastaan juonikkaaseen ja pinnalliseen.” Hän meni harmaantuneen pohjanmiehen luokse, jonka parta oli jaettu kahtia ja solmittu niskan taakse ja joka mulkoili julmasti aika lailla heidän laivansa näköisen aluksen lastausta valvoessaan.
”Hyvää päivää –”, pappi aloitti.
”En ole samaa mieltä!” mies mylväisi metelin yli. ”Etkä löydä monta muutakaan, jotka olisivat sitä mieltä!”
”Tulimme Etelätuulella”, Yarvi jatkoi. ”Kiellettyä jokea pitkin Kalyivista.”
”Minä olen Ornulf, Äiti Auringon kapteeni.” Mies nyökkäsi kohti säiden puremaa alustaan. ”Tulin Roystockista kaksi vuotta sitten. Kävimme keväällä kauppaa alyukien kanssa ja saimme niin hienon lastin kuin kuvitella saattaa. Mausteita, pulloja ja lasihelmiä, ja sellaisia aarteita, että naisväkemme olisi ollut kyynelissä ne nähdessään.” Hän ravisti päätä katkeran näköisenä. ”Meillä oli varastomakasiini kaupungissa ja se syttyi palamaan viime yönä. Kaikki mennyttä. Kaikki menetetty.”
”Olen pahoillani puolestanne”, pappi sanoi. ”Jumalat kuitenkin antoivat teidän pitää henkenne.”
”Aiomme häipyä tästä paikasta ennen kuin menetämme senkin.”
Yarvi rypisti otsaansa huolestuneena kuullessaan erityisen vertahyytävän naisen kirkaisun. ”Onko täällä tavallisesti tällaista?”
”Etkö ole kuullut?” Ornulf kysyi. ”Keisarinna Theofora kuoli viime yönä.”
Brand tuijotti Thornia. Tämä irvisti ja raapi päänahkansa arpea.
Uutinen imi aika lailla voimaa isä Yarvin äänestä. ”Kuka siis hallitsee?”
”Kuulin, että keisarinnan seitsentoistavuotias sisarentytär Vialine kruunattiin tänä aamuna Etelän keisarikunnan kolmanneksikymmenenneksiviidenneksi keisarinnaksi.” Ornulf tuhahti äänekkäästi. ”En kuitenkaan saanut kutsua siihen iloiseen merkkitapahtumaan.”
”Kuka siis hallitsee?” Yarvi toisti.
Miehen katse kiepahti sivuun. ”Toistaiseksi roskaväki. Kansa on keksinyt tasata tilit sillä välin, kun laki nukkuu.”
”Käsittääkseni täkäläiset rakastavat kunnon tilintasausta”, Rulf sanoi.
”Niin, he varastoivat kaunojaan sukupolvien ajan. Sillä tavoin kuulemma se tulipalokin sai alkunsa, joku kauppias kosti toiselle. Voisin vaikka vannoa, että tämä porukka osaisi opettaa vanhasta kaunasta jotakin jopa isoäiti Wexenille.”
”Enpä menisi lyömään siitä vetoa”, isä Yarvi tuumaili.
”Nuoren keisarinnan eno, herttua Mikedas, yrittää iskeä näppinsä johtoasemaan. Kaupunki on täynnä hänen sotilaitaan. Ovat paikalla rauhoittamassa tilannetta, hän väittää. Sen aikaa, että kansa tottuu uuteen valtiaaseen.”
”Tarkoittaako hän itseään?”
Ornulf murahti. ”Minä luulin, että olet uusi tulokas.”
”Matkustaa minne tahansa, mahtimiehet ovat mahtimiehiä”, pappi pohdiskeli.
”Ehkä se herttua saa palautettua järjestyksen”, Brand sanoi toiveikkaasti.
”Näyttää siltä, että tarvittaisiin ainakin viisisataa miekkaa palauttamaan järjestys pelkästään tänne satamaan”, Thorn sanoi ja katsoi kaaosta vihaisen näköisenä.
”Herttualla ei ole puutetta miekoista”, Ornulf kertoi. ”Mutta hän ei rakasta pohjanmiehiä. Jos teillä on suurkuninkaan kauppalupa, teitä kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, mutta me muut aiomme häipyä ennen kuin meidät verotetaan puille paljaille tai pahempaa.”
Yarvi painoi ohuet huulensa yhteen. ”Suurkuningas ja minä emme ole parhaissa mahdollisissa väleissä.”
”Palaa sitten pohjoiseen, ystävä hyvä, kun vielä pääset.”
”Jos itse palaat pohjoiseen nyt, löydät itsesi ruhtinas Varoslafin verkoista”, Yarvi sanoi.
”Vieläkö hän kalastelee miehistöjä?” Ornulf tarttui kaksihaaraiseen partaansa sen näköisenä kuin aikoisi repiä sen irti leuastaan. ”Jumalat hänet kirotkoon, niin paljon susia! Kuinka rehellinen varas saa enää hankittua elantonsa?”
Yarvi ojensi Ornulfille jotakin ja Brand näki hopean välähdyksen. ”Jos varkaalla on älyä päässään, hän astuu Gettlannin kuningatar Laithlinin eteen ja sanoo olevansa hänen pappinsa lähettämä.”
Ornulf tuijotti kämmentään, sitten Yarvin kuihtunutta kättä, kohotti sitten katseensa ja jäi tuijottamaan silmät suurina. ”Oletko sinä isä Yarvi?”
”Olen.” Soturien rivistö lähti etenemään portilta ja tyrkkimään ihmisiä tieltään, vaikka näillä ei ollutkaan tilaa väistää. ”Ja olen tullut tänne tapaamaan keisarinnaa.”
Rulf huokaisi raskaasti. ”Ellei Theofora kuule sanojasi Viimeisen oven takaa, meidän pitänee puhutella tätä Vialinea.”
”Keisarinna kuolee juuri samana päivänä, kun saavumme paikalle”, Brand kumartui kuiskaamaan. ”Mitä mieltä olette nyt onnesta?”
Isä Yarvi päästi pitkän huokaisun katsellessaan, kuinka täyteen kuormatut vankkurit kaadettiin laiturin reunalta mereen niin, että valjaissa vielä oleva hevonen potki hurjasti silmät kauhusta pyörien. ”Minusta tuntuu, että tarvitsisimme sitä.”