RAIVO
BRAND SEISOI tuijottamassa pöydälle jätettyä vesiruukkua ja sen vierellä olevia pikareita ja ajatteli, että ne olivat siinä varmasti vierailijoita varten, mutta ei uskaltanut koskea niihin, vaikka oli janoinen kuin aavikolle eksynyt.
Entä jos ne oli tarkoitettu häntä paremmille vierailijoille?
Hän väänsi hartioitaan yrittäessään turhaan kiskoa hiestä märän paitansa irti ihosta. Voi jumalat tätä kuumuutta, loputonta tukahduttavaa hellettä, joka tuntui vielä illan tullen. Hän meni ikkunan ääreen, sulki silmänsä ja veti syvään henkeä tuntien lämpimän tuulen kasvoillaan ja toivoen, että se olisi Thorlbyn suolainen viima.
Hän mietti mitä Rin mahtoi nyt puuhata. Pyöräytti katseensa kohti hämärtyvää taivasta ja lähetti rukouksen Isä Rauhalle, jotta tämä suojelisi hänen sisartaan. Innokkuudessaan päästä soturiksi, löytää miehistö ja hankkia uusi perhe hän oli unohtanut oikean perheensä. Hän oli tietysti sellainen mies, johon saattoi luottaa. Luottaa siihen, että hän sotkisi asiat niin pahuksen sekaisin. Hän päästi raskaan huokauksen.
Sitten hän kuuli heikon äänen. Aivan kuin joku olisi huutanut hänen nimeään. Ensin hän uskoi kuvittelevansa sen, sitten se kuului uudelleen ja hän oli varma asiasta. Se kuulosti Thornilta ja heidän välinsä olivat nyt sellaiset, että tämä ei kutsuisi häntä ilman hyvää syytä.
Brand työnsi oven auki ja ajatteli hälyttää vartijat.
Vartijat olivat kuitenkin poissa. Ainoastaan tyhjä käytävä ja sen toisessa päässä varjoisat portaat. Hän uskoi kuulevansa taistelun meteliä ja tunsi huolen pistoksen. Metallin kalinaa, huutoja, ja hänen nimeään huudettiin taas.
Hän lähti juoksemaan.
Thorn sieppasi hopealautasen niin, että hedelmät sinkoilivat, kirkaisi ja paiskasi sen vansterilaisen silmille, mies kyyristyi ison kirveensä taakse ja kompastui, kun lautanen kimposi hänen olkapäästään ja kieppui pensaikkoon.
Kahlitut laululinnut räpyttelivät ja rääkyivät ja liihottivat avuttomina pakokauhun vallassa eikä Thornin laita ollut paljon paremmin, hän oli loukussa paviljongin pylväiden takana, kuin häkissä. Vansterilaisen rinnalla seisoi kaksi muuta vielä jaloillaan olevaa sotilasta – toinen oli pitkä ja pitkäraajainen ja ylettyi pahuksen pitkälle, toinen oli lyhyt ja lihaksikas ja hänen niskansa oli paksu kuin puunrunko. Herttua viivytteli toisten takana, osoitti Thornia tikarilla ja huusi särkyneellä äänellä. Ehkä hän oli älykäs mies, mutta hän oli tottunut siihen, että kaikki sujui hänen mielensä mukaan.
”Sotkinko kenkäsi vereen?” Thorn ärisi hänelle. ”Mokomakin vanha paskiainen.”
Thorn sieppasi yhden soihduista ja kiskaisi sen irti telineestä piittaamatta kipinöistä, jotka sinkoilivat polttavina pitkin hänen käsivarttaan.
Paksuniska syöksähti Thornia kohti ja Thorn torjui miekaniskun omallaan, teräs kalskahti, hän iski miestä kohti ja iski sälöjä tämän kilvestä, astui sivuun, yritti saada tilaa keksiä jotakin, liukastui maahan pudonneeseen hedelmään hämärässä ja horjahti pöytää vasten. Miekka upposi hänen jalkaansa. Vasemman reiden lihaksikkaaseen osaan heti polven yläpuolelle. Hän päästi eräänlaisen nielaistun kiljaisun, kun pitkä sotilas kiskaisi miekkansa irti hänen lihastaan ja valmistautui survaisemaan.
Sinua isketään ja silloin iskun voima ei saa horjuttaa tasapainoasi eikä tuska saa hidastaa sinua eikä järkytys saa saada sinua epäilemään. Thorn huitaisi pitkää sotilasta soihdulla ja tämä nosti kilpeään juuri ajoissa. Mies horjahti portaita alas, kun kuumat hiilet purskahtivat häkistään ja satoivat hänen selkäänsä pitkin hehkuvana kipinäpilvenä.
Thorn kumartui vaistomaisesti, kun Paksuniskan miekka suhahti ohi ja kalahti lähintä pilaria vasten, marmorisirpaleita lenteli, taistelevat varjokuvat lepattivat, väistelivät ja pistivät joka puolella heidän ympärillään. Thorn yritti lyödä miestä miekalla, mutta hänen jalassaan ei ollut voimaa ja miekka kimposi sotilaan haarniskoidusta olkapäästä hidastaen tämän vauhtia vain hetkellisesti.
Thorn näki oman verensä, joka kiilsi mustana soihtujen valossa, pisaroiden ja roiskeiden vanan, joka johti pitkän miehen miekan kärkeen. Hän näki herttuan raivon vääristämät kasvot. Hän kuuli keisarinnan kirkuvan jotakin kaiteen yli. Hän kutsui apua, mutta sitä ei ollut tulossa. Paksuniska oli nostanut toisen jalkansa ylimmälle portaalle, kovien silmien katse oli keskittynyt Thorniin kilvenreunan yli. Pitkä kouri selkäänsä ja yritti pyyhkiä hiilet irti kytevästä viitastaan.
Thornin piti taistella, kun hänellä vielä oli suonissaan verta, jonka voimalla taistella. Piti hyökätä ja heti paikalla.
Hän työnsi itsensä irti pöydästä, kun Paksuniska sohaisi häntä kohti miekalla, ja juoksi portaita alas kuolleen vihollisen ruumiin yli. Hänen haavoittunut reitensä antoi periksi, kun hän tuli maahan, mutta hän oli valmis siihen, kaatui eteenpäin, kierähti Pitkän voimalla iskemän miekan ali, terän ilmavirta pölläytti hänen hiuksiaan, hän päätyi vahvemmalle ruumiinpuoliskolleen ja iski miestä miekalla ohi mennessään.
Hän osui Pitkää polvitaipeeseen ja tämä örähti, yritti kääntyä ja kaatui nelinkontin hänen eteensä. Thorn nosti miekkansa korkealle, otti vauhtia kaartamalla selkänsä taaksepäin ja osui suoraan miehen kypärään. Iskun voima täräytti hänen kättään niin pahasti, että hampaat alkoivat särähdellä. Miekka meni pirstaleiksi ja teräksen sirpaleita sinkoili joka puolelle. Osumakohtaan jäi kuitenkin syvä kuoppa, Pitkän toinen jalka sätkytteli hurjasti, kun tämä lysähti kasvoilleen suu auki kuin äänettömästi haukotellen. Thorn horjahti patsasta vasten puristaen murtunutta miekkaa vielä tiukasti kädessään.
Hyvää aseonnea, Odda olisi sanonut, sillä samalla hetkellä vansterilainen iski kirveellään, joka meni ohi hiuskarvan leveyden päästä, ja painava terä lohkaisi patsaasta isoja marmoripalasia. Thorn sysäsi miehen kauemmaksi soihdulla, jonka viimeiset kipinät sinkosivat tuulen mukana. Hänen jalkansa tykytti ja sykki eikä siinä ollut enää yhtään voimaa.
Paksuniska lähestyi varovasti kilpi koholla. Aina löytyy jokin keino, kuten isä Yarvi sanoi, mutta nyt Thorn ei keksinyt sellaista. Puntit olivat liikaa vastustajan puolella. Hän puristi tiukasti katkennutta miekkaansa, paljasti hampaansa ja näytti urhoollisinta naamaansa. Hän haistoi kukkien tuoksun. Kukkien ja kuoleman.
”Kuolemasi tulee”, hän kuiskasi.
Vialine kirkaisi ja loikkasi pylväiden välistä lyhyen miehen selkään, tarttui tätä häränniskasta ja puristi miekkakäden rannetta. Mies yritti heittää Vialinen selästään niin, että kilpi heilui, mutta silloin hänen suojaukseensa jäi aukko. Thorn syöksyi miehen kimppuun, vasen jalka petti ja kipu kouraisi koko jalkaa, mutta kaatuessaan hän sai otteen miehen haarniskasta, kiskoi itsensä pystyyn ja upotti vihaisesti äristen katkenneen miekanterän tämän leuan alle. Paksuniska sylki verta, ja keisarinna kiljui, kun he kaatuivat yhdessä hänen päälleen.
Thorn kierähti juuri ajoissa, kun vansterilaisen painava kirves vilahti ohi, jysähti Paksuniskan haarniskan läpi ja upposi syvälle haavoittuneen miehen rintaan. Thorn puoliksi konttasi ja puoliksi hyppäsi pystyyn, kun vansterilainen ponnisti kiskoakseen kirveensä irti. Hengitys raastoi Thornin ponnistelevia keuhkoja.
”Brand!” hän huusi murtuneella äänellä. Hän kuuli askelia takanaan, huomasi metallin välähdyksen ja kääntyi katsomaan. Herttua iski häntä poskeen niin, että hänen päänsä heilahti, mutta isku oli heikonpuoleinen eikä saanut häntä edes horjahtamaan kunnolla.
Thorn tarttui herttuan kullattuun rintahaarniskaan. ”Etkö parempaan pysty?” hän sähisi, mutta sanat olivat veriset ja valuivat pitkin hänen leukaansa. Hänen suussaan oli jotakin. Kielellä tuntui jotakin kylmää ja kovaa. Silloin hän tajusi, että herttua oli puukottanut häntä. Häntä oli puukotettu ja tikari oli yhä hänen kasvoissaan, leukojen välissä, ja herttuan käsi puristi vielä kahvaa.
He tuijottivat toisiaan pimeässä, kumpikaan ei kunnolla uskonut, mitä oli tapahtunut. Kumpikaan ei kunnolla uskonut, että Thorn oli vielä jaloillaan. Sitten Thorn näki soihtujen valossa kuinka herttuan silmiin tuli kova ilme.
Hän tunsi terän liikkuvan suussaan, kun herttua yritti repäistä sen haavasta, ja hän puri hampaansa terän ympärille, iski miestä kylkeen haavoittuneella jalallaan, väänsi päätään niin, että tikarin verinen kahva irtosi tämän otteesta. Hän tyrkkäsi kömpelösti herttuan pois luotaan ja hoiperteli sivuun, kun vansterilainen iski kirveellään, terä raapaisi Thornin olkapäätä ja repäisi lehtiryöpyn pensaasta, kun hän ontui suihkulähdettä kohti.
Kaikilla on suunnitelma siihen asti, kunnes he alkavat vuotaa verta, ja Thorn vuoti nyt verta. Hänen jalkansa kuumotti vuotaneesta verestä ja kasvot olivat verestä tahmeina. Ei enää suunnitelmia. Hän tuhahti ja puhalsi suustaan punaisen usvapilven.
Hän tarttui kahvaan ja kiskoi tikarin kasvoistaan. Se irtosi suhteellisen helposti. Ehkä sen mukana kuitenkin irtosi myös hammas. Voi jumalat, kuinka häntä huimasi. Hänen jalkansa oli lakannut sykkimästä. Se oli enää turta. Turta ja märkä ja polvi vapisi hillittömästi. Hän kuuli kuinka se lepatti hänen verestä läpimärissä housuissaan.
Unetti.
Thorn ravisteli päätään yrittäen päästä eroon uneliaisuudestaan, mutta ravisteleminen vain pahensi asioita saamalla hämärästi erottuvan puutarhan kallistumaan ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.
Herttua Mikedas oli vetänyt miekkansa esiin ja kiskoi parhaillaan paksuniskaisen miehen ruumista sivuun päästäkseen käsiksi keisarinnaan.
Thorn huitoi tikarillaan, mutta se tuntui niin painavalta. Aivan kuin terään olisi ripustettu alasin. Soihdut välähtelivät, lepattivat ja tanssivat.
”Käykää päälle”, hän raakkui, mutta kieli oli niin turvoksissa, ettei se taipunut sanoihin.
Vansterilainen hymyili paimentaessaan häntä takaisin suihkulähteen luokse.
Thorn kompastui, takertui johonkin, polvi antoi periksi ja hän pysyi nipin napin pystyssä.
Polvillaan vedessä. Kaloja vilahteli pimeässä.
Vialine kirkui taas. Hänen äänensä oli käheytymässä.
Vansterilainen alkoi heiluttaa kirvestään edestakaisin ja iso terä heijasti valoa ja jätti oranssinvärisiä juovia Thornin sumenevaan näkökenttään.
Keisarinna sanoi ’Älä polvistu’, mutta hän ei päässyt pystyyn.
Hän kuuli oman hengityksensä, hinkuvana, hinkuvana.
Ei kuulostanut hyvältä.
Voi jumalat, kuinka häntä väsytti.
”Brand”, hän mumisi.
Brand juoksi portaita ylös.
Hän näki vilaukselta hämärtyneen puutarhan, valkoisen kivipolun kukkivien puiden välissä, patsaat ja kuolleet miehet, joita lojui hajallaan varjoissa soihtujen valaiseman suihkulähteen ympärillä –
Hän näki Thornin polvistuneena suihkulähteessä, pitelemässä kiinni märästä kivestä, joka oli veistetty käärmeiden näköiseksi, tikari toisessa kädessään. Thornin kasvot olivat punaisina riekaleina, ihoon takertuneet vaatteet tummina riepuina ja suihkulähteen vesi punersi verestä.
Joku mies seisoi Thornin ylle kumartuneena kirves kädessä. Se vansterilainen torilta.
Brand alkoi puhkua kuin kiehuva kattila. Sellaista ääntä hän ei ollut päästänyt koskaan aikaisemmin eikä ollut koskaan kuullut yhdenkään ihmisen päästävän.
Hän lähti rynnistämään polkua pitkin kuin hyökkäävä sonni ja kun vansterilainen kääntyi silmät suurina, Brand tarttui häneen, nosti hänet ilmaan kuin pohjatuuli lehden ja iski täydessä vauhdissa pää edellä patsasta vasten.
He osuivat patsaaseen sellaisella voimalla, että maailma tuntui järähtävän. Niin kovaa, että Brandin hampaat kalahtivat vastakkain. Niin kovaa, että patsas katkesi keskeltä ja yläosa putosi ruohikkoon pölyävinä lohkareina.
Brand olisi saattanut kuulla vansterilaisen särkyneen valituksen, ellei veri olisi jyskyttänyt hänen päässään kuin Äiti Meri myrskyisenä päivänä, sokaisten hänet ja tukkien hänen korvansa. Hän tarttui vansterilaisen päähän kaksin käsin ja iski sen marmorijalustaa vasten, kaksi kertaa, kolme, neljä, kivensirpaleet lensivät, kunnes miehen kallo oli vääntynyt, kuoppainen ja litistynyt ja Brand paiskasi ihmisraunion polulle.
Thorn makasi suihkulähdettä vasten lysähtäneenä, kasvot täysin väärän värisinä, iho vahankalpeana ja veren juovittamana ja revityt posket, suu ja leuka mustaksi hyytyneinä.
”Pysykää kaukana!” joku kirkui. Vanhempi mies kullatussa rintahaarniskassa ja hikikalvo kasvoilla. Hän piteli keisarinna Vialinea kaulasta, jalokivikoristeinen miekka tämän kurkulla, mutta se oli liian pitkä tähän tehtävään. ”Minä olen herttua Mikedas!” mies karjui ikään kuin hänen nimensä olisi kilpi.
Nimi on pelkkä nimi. Brandin huulet vetäytyivät hampaitten päältä ja hän astui lähemmäksi, murina hänen kurkussaan oli kuuma kuin lohikäärmeen lieskat ja hän potkaisi ruumiin tieltään.
Herttua veti miekkansa Vialinen kaulalta ja tähtäsi Brandia vapisevalla terällä. ”Minä varoitan sinua, pysy –”
Keisarinna tarttui herttuan käteen ja puri sitä, kiskaisi sitten itsensä vapaaksi, kun tämä kirkaisi. Herttua kohotti miekkansa, mutta Brand oli jo hänen kimpussaan pitäen taas sitä ääntä, kirkuvaa, valittavaa, kurluttavaa ääntä, ajattelematta hyvän tekemistä tai valossa seisomista tai mitään muutakaan paitsi tämän miehen repimistä kappaleiksi paljain käsin.
Miekka raapaisi hänen päätään ja kimposi hänen olkapäästään. Ehkä se viilsi häntä tai ehkä ei, Brand ei välittänyt. Hänen käsivartensa tarrautuivat herttuan ympärille tiukasti kuin sulkeutuva lukko. Herttua oli kookas mies, mutta Brand oli kerran kannatellut laivaa harteillaan. Hän nosti herttua Mikedasin päänsä päälle kuin olkinuken.
Hän astui neljä askelta kiihtyvällä vauhdilla, tömisteli pimeän nurmikentän poikki nostaen herttuaa koko ajan korkeammalle.
”Et voi –”, herttua rääkäisi, sitten Brand paiskasi hänet tyhjän päälle. Herttua kieppui kaiteen yli, näytti roikkuvan hetken paikoillaan hämärää taivasta vasten, ällistyneenä, miekka vielä kädessä. Sitten hänen rääkäisynsä muuttui rykiväksi korinaksi ja hän putosi näkyvistä.
”Jumala”, Vialine kähisi.
Kaukaa alhaalta kuului rusahdus, kun Vialinen eno osui maahan. Sitten pitkä kalina.
Sitten hiljaisuus.