VELKOJA JA LUPAUKSIA
KUN THORNIN silmät avautuivat, oli täysin pimeää.
Oliko tämä Viimeisen oven takainen pimeys?
Hän yritti liikkua ja ähkäisi tuskasta.
Kai Kuolemassa oli se hyvä puoli, että kaikki kivut lakkasivat?
Hän tunsi siteet kasvoillaan, muisti iskun, kun herttua Mikedasin tikari upposi hänen suunsa läpi, hän voihkaisi karhealla äänellä, hänen kurkkunsa tuntui rutikuivalta.
Hän siristi silmiään ja katsoi kohti kirkkaan valon kaistaletta, työnsi haparoiden huovat päältään ja hitaasti, hyvin hitaasti, laski jalkansa vuoteen reunalta, kaikki oli ruhjoutunutta ja kolhiintunutta ja kramppien kiusaamaa. Hän voihkaisi ääneen yrittäessään laskea painoa vasemmalle jalalleen, kipu sytytti hänen reitensä tuleen, hiipi selkää pitkin ylöspäin ja polvea alas.
Hän ontui ja laahusti seinästä tukea ottaen. Voi jumalat, kuinka hänen jalkaansa koski, mutta kun hän irvisti jalassa tuntuvan kivun takia, niin voi jumalat, kuinka hänen kasvoihinsa koski, ja kun hän valitti sen takia, voi jumalat, kuinka hänen rintaansa pisti, kurkkuun sattui ja silmiä särki niin, että kyyneleet valuivat vuolaasti. Lopulta hän pääsi valokaistaleeseen, se oli oven alta paistavaa valoa, hän hamuili ja kiskoi oven auki.
Thorn laahusti eteenpäin suojaten toisella kädellä kipeitä silmiään, valo tuntui samalta kuin jos olisi tuijottanut sokaisevaan auringonpaisteeseen, vaikka se olikin peräisin vain yhdestä kynttilästä. Paksusta kynttilästä, jonka vahaan oli upotettu pitkiä, jalokivikoristeisia neuloja. Hän näki murenevaa laastia, maahan heitettyjä vaatteita, joista jäi pitkät varjot lattialautojen poikki, tummia hahmoja sekaisella vuoteella –
Hän jähmettyi paikoilleen. Tummaihoinen selkä, paljas selkä, jossa liikkui notkeita lihaksia. Hän kuuli hitaita murahduksia, naisen ääniä, ja miehen, yhdessä, sitten Thorn näki kalpean käden liukuvan tätä selkää pitkin ylöspäin, pitkän ja laihan käden, jonka päässä oli kuihtunut kämmen ja yksi ainoa sormentynkä.
”Uuh”, häneltä pääsi ja hän tuijotti silmät pyöreinä, jolloin naisen pää kääntyi. Mustat hiukset kasvoilla, ylähuulessa arpi, jonka raosta näkyi valkoisia hampaita. Sumael, ja hänen allaan makasi isä Yarvi.
”Uuh.” Thorn ei voinut mennä eteenpäin, hän ei voinut perääntyä, hän jäi tuijottamaan lattiaan häpeästä ja nolostumisesta kuumottaen, hän yritti nielaista, mutta hänen tuskaisena reikänä tuntuvassa suussaan oli sellainen olo, ettei hänen tarvinnut sylkeä enää koskaan.
”Olet hereillä.” Isä Yarvi kömpi vuoteesta ja kiskoi housut jalkaan.
”Olenko?” Thornin teki mieli kysyä, mutta ulos tuli vain: ”Uuh.”
”Takaisin vuoteeseen siitä, ennen kuin tuo jalkasi alkaa vuotaa verta.” Pappi kietoi kätensä hänen ympärilleen ja lähti taluttamaan häntä linkkaavana ja laahustavana takaisin pimeää oviaukkoa kohti.
Thorn ei voinut olla vilkaisematta olkansa yli, kun he astuivat kynnyksen yli, ja näki Sumaelin makaavan vuoteella pitkällään ja alastomana, ikään kuin mikään ei voisi olla sen tavallisempaa, ja katselevan häntä syrjäsilmällä raollaan olevin silmin.
”Tuskia?” isä Yarvi kysyi laskiessaan hänet vuoteelle.
”Uuh”, Thorn murahti.
Vettä valui kuppiin ja lusikka kilisi, kun pappi sekoitti jotakin. ”Juo tämä.”
Se maistui pahaakin pahemmalta ja poltti Thornin revittyä suuta, turvonnutta kieltä ja kuivaa kurkkua, mutta hän pakotti juoman alas ja pystyi ainakin muodostamaan sanoja juotuaan.
”Minä luulin”, hän kähisi Yarvin nostaessa hänen jalkansa takaisin vuoteeseen ja tarkistaessa reidessä olevat siteet. ”Että te vannoitte… valan.”
”Vannoin liikaakin valoja. Minun piti rikkoa toinen pitääkseni toisen voimassa.”
”Kuka päättää kumman te pidätte?”
”Minä pidän ensimmäisen valani.” Yarvi puristi terveen kätensä nyrkkiin. ”Kostan isäni tappajille.”
Thorn alkoi käydä uniseksi. ”Minä luulin, että… teitte sen… jo aikoja sitten.”
”Kostin joillekin. En kaikille.” Yarvi veti peiton hänen päälleen. ”Nuku nyt, Thorn.”
Thornin silmät painuivat kiinni.
”Älä nouse.”
”Teidän säteilevyytenne –”
”Jumalan tähden: Vialine.” Keisarinnalla oli poskessaan muutamia naarmuja, mutta ei muita jälkiä kohtaamisestaan Kuoleman kanssa.
”Minun pitäisi –” Thorn irvisti yrittäessään nousta istumaan, Vialine laski kätensä hänen olalleen ja painoi hänet takaisin makuulle lempeästi, mutta erittäin päättäväisesti.
”Älä nouse. Voit pitää tätä keisarillisena käskynä.” Kerrankin Thorn päätti olla tappelematta vastaan. ”Oletko pahasti haavoittunut?”
Hän ajatteli ensin sanoa ei, mutta se ei olisi ollut kovin uskottava vale. Hän kohautti olkapäitään ja sekin teki kipeää. ”Isä Yarvi sanoo, että paranen.”
Keisarinna katsoi Thornia kuin hänellä itsellään olisi ollut kipuja ja piti kättään vieläkin Thornin olalla. ”Sinulle jää arpia.”
”Sellaiset kuuluvat asiaan soturilla.”
”Pelastit henkeni.”
”He olisivat tappaneet minut ensiksi.”
”Siinä tapauksessa pelastit meidän molempien hengen.”
”Kuulin, että Brand hoiti oman osuutensa.”
”Olen kiittänyt häntä. Mutta en ole kiittänyt sinua.” Vialine veti henkeä. ”Olen irtisanonut liiton suurkuninkaan kanssa. Olen lähettänyt lintuja isoäiti Wexenille. Annoin hänen tietää, että riippumatta siitä mitä jumalia rukoilemme, Gettlannin vihollinen on minun viholliseni ja Gettlannin ystävä on minun ystäväni.”
Thorn räpytteli silmiään. ”Olette aivan liian jalomielinen.”
”Minulla on nyt varaa siihen. Enoni hallitsi valtakuntaa valtakunnan sisällä, mutta ilman häntä se on romahtanut kuin holvikaari ilman lakikiveä. Otin vaarin neuvostasi. Iske nopeasti ja armottomasti. Petturit kitketään neuvostostani. Ja henkivartiostostani.” Vialinen kasvoille tuli kova ilme ja juuri sillä hetkellä Thorn oli iloinen, että he olivat samalla puolella. ”Jotkut ovat paenneet kaupungista, mutta otamme heidät kiinni.”
”Teistä tulee suuri keisarinna”, Thorn raakkui.
”Jos olen oppinut mitään enoltani, niin sen, että keisarinna on vain niin suuri kuin hänen ympärillään olevat ihmiset.”
”Teillä on Sumael ja te –”
Vialinen käsi puristi Thornin olkaa ja hän katsoi sillä vakavalla ja tutkivalla tavallaan. ”Haluaisitko jäädä?”
”Jäädä?”
”Vaikkapa henkivartijakseni? Kuningattarillahan on sellaisia pohjoisessakin? Millä nimellä heitä kutsuttiinkaan?”
”Valittu kilvenkantaja”, Thorn kuiskasi.
”Jollainen isäsikin oli. Olet todistanut olevasi enemmän kuin pätevä.”
Valittu kilvenkantaja. Ja vielä Etelän keisarinnalle. Hän saisi seistä sen naisen rinnalla, joka hallitsi puolta maailmaa. Thorn hamuili kaulapussiaan, tunsi sen sisällä olevat vanhat möykyt ja kuvitteli kuinka ylpeä hänen isänsä olisi tämän kuullessaan. Millaisia lauluja siitä laulettaisiinkaan savuisissa kapakoissa, matalissa majoissa ja Thorlbyn korkeassa Jumaltensalissa?
Tämä ajatus sai voimakkaan koti-ikävän nousemaan Thornin sydämessä, niin voimakkaan, että hän oli tukehtua siihen. ”Minun pitää palata takaisin. Kaipaan harmaita kallioita. Kaipaan harmaata merta. Kaipaan kylmää.” Hän tunsi kyyneleet silmissään ja räpytteli ne pois. ”Kaipaan äitiäni. Ja vannoin valan.”
”Kaikki valat eivät ole pitämisen arvoisia.”
”Valaa ei pidetä valan, vaan oman itsen takia.” Hänen isänsä sanoja, kauan sitten tulen ääressä kuiskattuja. ”Kunpa voisin jakautua kahtia.”
Vialine imeskeli hampaitaan mietteliäästi. ”Puolikkaasta henkivartijasta ei olisi minulle mitään hyötyä. Arvasin kuitenkin mitä vastaisit. Thorn Bathu, sinä et ole niitä, joita voidaan pidätellä, ei edes kultaisilla kahleilla. Ehkä vielä palaat jonakin päivänä omasta halustasi. Sitä ennen minulla on sinulle lahja. Keksin vain yhden lahjan, joka on tarpeeksi arvokas vastaamaan minulle tekemääsi palvelusta.”
Keisarinna otti esiin jotakin, joka heijasti kelmeää valoa hänen kasvoilleen ja iski kipinöitä hänen silmistään ja sai Thornin hengityksen juuttumaan kurkkuun. Haltiakorun, jonka Skifr oli kaivanut esiin Strokomin uumenista, jonne yksikään ihminen ei ollut uskaltanut jalallaan astua Jumalan hajoamisen jälkeen. Lahjan, jota Etelätuuli oli kuljettanut koko pitkän matkan Pyhäjokea ja Kiellettyä jokea myöten. Esineen, joka oli liian suurenmoinen keisarinnan kannettavaksi.
”Minulle?” Thorn kiemurteli sängyssä vetäytyäkseen kauemmaksi korusta. ”Ei! Ei, ei, ei!”
”Se on minun annettavissani, hyvin ansaittu ja sydämestä lahjoitettu.”
”En voi ottaa sitä –”
”Etelän keisarinnan tahdosta ei kieltäydytä.” Vialinen äänessä oli rautaa, hän nosti leukaansa ja katsoi Thornia nenäänsä pitkin arvovallalla, jota ei voinut kiistää. ”Kumpi käsi?”
Thorn ojensi mykkänä vasemman kätensä, jolloin Vialine livautti haltiakorun paikoilleen ja sulki sen rannekkeen niin, että se naksahti lopullisen kuuloisesti. Pyöreästä ikkunasta näkyvä valo hehkui kirkkaampana ja muuttui sinivalkoiseksi, metallisen täydelliseksi kuin hiotun jalokiven kimmellys, ja ympyröiden sisällä olevat ympyrät liikkuivat lasin alla. Thorn tuijotti sitä ihmetyksen ja kauhun sekaisin tuntein. Korvaamaton arvoesine. Sanoin kuvaamattoman ihana. Hänen luisevaan ranteeseensa kiinnitettynä se näytti irvokkaan loistokkaalta kuin timantti tunkiolla.
Vialine hymyili ja päästi lopulta irti hänen olkapäästään. ”Se pukee sinua.”
Keritsimet naksuttivat Thornin päänahan vasemmalla puoliskolla ja irtohiukset laskeutuivat hänen olkapäälleen, sidotulle jalalleen ja pihakiveykselle.
”Muistatko kun leikkasin hiuksesi ensimmäisen kerran?” Skifr kysyi. ”Olit kuin sudenpentu.”
Thorn poimi käteensä hiustupsun ja puhalsi sen sormistaan. ”Nähtävästi kaikkeen tottuu.”
”Kun sen eteen tekee tarpeeksi töitä.” Skifr nakkasi keritsimet sivuun ja pyyhki pois irtohiukset. ”Kun uhrataan tarpeeksi verta, hikeä ja harjoitusta.”
Thorn tunnusteli kielellään suunsa vieraan tuntuista sisäpuolta, joka oli vieläkin tikeistä epätasainen, ja kumartui sylkemään vaaleanpunaista. ”Verta saat vaikka heti.” Hän irvisti oikaistessaan haavoittuneen jalkansa ja haltiakoru leimahti vihaisen purppuraiseksi kuvastamaan hänen tuskaansa. ”Mutta harjoitteleminen saattaa sujua nyt aika hankalasti.”
Skifr istui toinen käsivarsi Thornin harteilla ja hieroi kämmenellään omaa sänkitukkaansa. ”Kyyhkyseni, olemme harjoitelleet viimeisen kerran.”
”Mitä?”
”Minulla on muuta tekemistä. Olen aivan liian kauan lyönyt laimin omia poikiani ja tyttäriäni, samoin kuin pojanpoikiani ja tyttärentyttäriäni. Ja ainoastaan mitä surkein tomppeli voisi väittää, etten olisi tehnyt mitä isä Yarvi minulta pyysi ja tehnyt sinusta tappavaa taistelijaa. Tai vähintäänkin auttanut sinua tulemaan sellaiseksi.”
Thorn tuijotti Skifriä ontto tunne vatsassaan. ”Lähdetkö sinä pois?”
”Mikään ei kestä ikuisesti. Se tarkoittaa kuitenkin, että voin kertoa sinulle sellaisia asioita, joita en voinut kertoa aikaisemmin.” Skifr kietoi kätensä hänen ympärilleen tiukkaan ja kummallisen hajuiseen halaukseen. ”Minulla on ollut kaikkiaan kaksikymmentäkaksi oppilasta enkä ole ollut kenestäkään ylpeämpi kuin sinusta. Kukaan ei ole työskennellyt yhtä ahkerasti. Kukaan ei ole oppinut yhtä nopeasti. Kukaan ei ole osoittanut yhtä suurta rohkeutta.” Hän nojautui taaksepäin ja piteli Thornia käsivarren mitan päässä. ”Olet osoittanut olevasi vahva, niin sisältä kuin ulkoakin. Uskollinen toveri. Hirmuinen taistelija. Olet ansainnut ystäviesi kunnioituksen ja vihollisesi kauhun. Olet vaatinut niitä. Olet ottanut ne.”
”Mutta…” Thorn mutisi järkyttyneempänä kehuista kuin lyönneistä. ”Minulla on vielä niin paljon opittavaa…”
”Taistelija ei ole koskaan täysinoppinut. Parhaat opetukset hankitaan kuitenkin itse. Nyt on aika sinun itsesi ryhtyä oppimestariksi.” Skifr ojensi kirveensä, jonka leveään ja kaarevaan terään oli syövytetty kirjoitusta viidellä kielellä. ”Tämä on sinulle.”
Thorn oli haaveillut sellaisen aseen omistamisesta. Sellainen esine sopi sankarilauluihin. Nyt hän otti sen vastaan turtana, laski sen syliinsä ja jäi tuijottamaan kirkasta terää. ”Taistelijalle kaiken pitää olla ase”, hän mumisi. ”Mitä minä teen ilman sinua?”
Skifr kumartui lähemmäksi silmät kirkkaina ja puristi häntä tiukasti. ”Mitä tahansa! Kaikkea mahdollista! En ole mikään vähäpätöinen profeetta ja ennustan sinulle suuria asioita!” Hänen äänensä kohosi kohoamistaan ja hän osoitti koukistetulla sormellaan taivaalle. ”Me tapaamme vielä, Thorn Bathu, Viimeisen oven tuolla puolen, jos ei tässä maailmassa, ja silloin nautin kuullessani tarinoita suurtöistäsi ja paisun ylpeydestä saatuani esittää niissä oman vaatimattoman osani.”
”Aivan kirotun varmasti”, Thorn sanoi ja niiskaisi kyyneleensä piiloon. Hän oli halveksinut tätä omituista naista. Hän oli vihannut tätä, pelännyt tätä ja kironnut tämän nimeä koko matkan Pyhäjokea ja Kiellettyä jokea pitkin. Ja nyt hän rakasti tätä kuin äitiä.
”Voi hyvin, kyyhkyseni. Ja vielä tärkeämpää: ole valmis.” Skifrin käsi ampaisi esiin, mutta Thorn tarttui sitä ranteesta ennen kuin se ehti läimäyttää häntä ja piteli sitä vapisemassa heidän välissään.
Skifr hymyili leveästi. ”Ja iske aina ensimmäisenä.”
Isä Yarvi hymyili irrotettuaan siteet. ”Hyvä. Oikein hyvä.” Hän painoi hellästi sormenpäillään Thornin poskien arkaa lihaa. ”Alat parantua hyvin. Pystyt jo kävelemäänkin.”
”Pystyn jo huojumaan kuin humalainen.”
”Sinulla on onnea, Thorn. Sinulla on todella paljon onnea.”
”Epäilemättä. Ei joka tyttö saakaan tikarista suoraan kasvoihin.”
”Ja vielä kuninkaallista verta olevan herttuan kädestä!”
”Jumalat ovat selvästi hymyilleet minulle.”
”Se olisi voinut osua silmääsi. Se olisi voinut puhkaista kurkkusi.” Pappi alkoi pestä Thornin kasvoja kitkeriltä yrteiltä haisevalla flanellikankaalla. ”Kaiken kaikkiaan olisin mieluummin arpinen kuin kuollut, vai mitä mieltä itse olet?”
Thorn työnsi kielensä suolaiseen aukkoon, joka oli jäänyt hänen irronneen hampaansa paikalle. Juuri sillä hetkellä tuntui vaikealta pitää itseään onnekkaana. ”Miltä arvet näyttävät? Puhu minulle totta.”
”Niiden parantuminen kestää aikansa, mutta uskon, että ne paranevat hyvin. Tähden muotoinen arpi vasemmalla ja nuolen muotoinen arpi oikealla. Sillä täytyy olla jokin salattu merkitys. Skifr olisi osannut kertoa, hänellä on silmää enteille –”
Thorn ei tarvinnut Skifriä ennustamaan kasvojensa tulevaisuutta. ”Minusta tulee hirviömäisen näköinen, vai mitä?”
”Tunnen ihmisiä, joilla on rumempiakin epämuodostumia.” Yarvi nosti kuihtuneen kätensä Thornin nenän alle ja heilutteli veltosti ainoaa sormeaan. ”Ensi kerralla voisit väistää terää.”
Thorn tuhahti. ”Helppo sanoa. Oletko koskaan taistellut seitsemää miestä vastaan?”
Pisaroita putoili höyryävään astiaan, kun pappi väänsi flanellin kuivaksi. Vesi punertui hieman. ”En pärjäisi edes yhdelle.”
”Näin kerran kuinka voitit taistelun.”
Yarvi piti tauon. ”Ihanko totta?”
”Kun olit kuninkaana, näin sinun taistelevan harjoituskentällä Keimdalia vastaan.” Yarvi tuijotti Thornia hetken, kerrankin yllätettynä. ”Kun hävisit, pyysit saada taistella uudestaan häntä vastaan ja laitoit tilallesi äitisi valitun kilvenkantajan. Hurik polki puolestasi Keimdalin kasvot hiekkaan.”
”Soturi taistelee”, Yarvi mutisi. ”Kuningas komentaa.”
”Niin tekee pappikin.”
Yarvi alkoi levittää hänen kasvoihinsa jotakin, joka sai tikit kirvelemään. ”Nyt muistan sinut. Tummatukkainen tyttö joka katseli sivusta.”
”Olit juonikas mies jo silloin.”
”Minun oli pakko.”
”Matkasi Ensimmäiseen kaupunkiin onnistui paremmin kuin kukaan uskalsi toivoakaan.”
”Sinun ansiostasi.” Pappi kääri auki pätkän sidettä. ”Olet saanut aikaan enemmän kuin yksikään diplomaatti ja hankkinut liittolaisen Etelän keisarikunnasta. Melkein tarpeeksi, jotta voisin iloita, etten antanut murskata sinua kivien alle. Sait palkkiosikin.” Hän taputti haltiakorua, jonka valo loisti heikosti hihan läpi.
”Antaisin sen takaisin, jos osaisin avata lukon.”
”Skifr sanoi, että sitä ei voi avata. Sinun pitää kuitenkin kantaa sitä ylpeänä. Olet ansainnut sen ja paljon muutakin. Ehkä en enää ole äitini poika, mutta suonissani virtaa silti hänen verensä. Muistan velkani, Thorn. Kunhan itse muistat omasi.”
”Viime päivinä minulla on ollut paljon aikaa muistelemiseen. Olen muistellut Throvenlantia.”
”Vielä yksi liittosuhde, jota kukaan ei olisi osannut odottaa.”
”Sinulla on kyky hankkia sellaisia. Olen miettinyt sitä miestä, joka myrkytti juomaveden.”
”Miestä jonka sinä tapoit?”
Thorn katsoi vaaleansinisillä silmillään suoraan papin silmiin. ”Oliko hän sinun miehiäsi?”
Isä Yarvin kasvoilla ei näkynyt yllättyneisyyttä, myöntämistä eikä kiistämistä. Hän kietoi siteen Thornin pään ympärille ikään kuin tämä ei olisi sanonut mitään.
”Juonikas mies”, Thorn jatkoi. ”Joka kaipaa liittolaisia ja tuntee kuningas Fynnin kiivaan luonteen. Sellainen mies olisi saattanut lavastaa juuri sellaisen tilanteen.”
Yarvi työnsi varovasti neulan siteen läpi, jotta se pysyisi paikallaan. ”Ja kuumaverinen tyttö, piikki maailman persauksissa, tyttö joka ei tiedä mistään mitään, hän olisi saattanut sotkeutua juttuun.”
”Sellaista saattaisi tapahtua.”
”Et ole täysin vailla juonikkuutta itsekään.” Isä Yarvi laittoi siteet ja veitsen huolellisesti laukkuunsa. ”Sinun pitää kuitenkin tietää, että juonikas ihminen ei koskaan paljastaisi suunnitelmiaan kokonaan. Ei edes ystävilleen.” Hän taputti Thornia olalle ja nousi seisomaan. ”Varjele valheitasi yhtä huolellisesti kuin siemenviljaa, kuten vanha opettajani aina sanoi minulle. Lepää nyt.”
”Isä Yarvi?” Pappi kääntyi vielä, mustana hahmona oviaukon kirkasta valoa vasten. ”Jos en olisi tappanut sitä myrkyttäjää… kuka olisi juonut sitä vettä?”
Hiljaisuus koitti ja Thorn ei nähnyt Yarvin kasvoja takaa tulevassa valossa. ”Jotkin kysymykset on parempi jättää kysymättä. Ja aivan varmasti myös vastaamatta.”
”Rulf on kutsumassa miehistöä takaisin kokoon.” Brand siirteli jotakin näkymätöntä pölyä jalallaan pitkin lattiaa. ”Muutamia uusia miehiä, mutta enimmäkseen niitä samoja vanhoja naamoja. Koll sanoi, ettei malta odottaa pääsevänsä kaivertamaan maston toista puoliskoa. Ja Dosduvoi suunnittelee saarnaavansa Yhden jumalan sanaa kaukana pohjoisessa. Frorkin tulee kanssamme.”
Thorn kosketti sormenpäällä siteitään. ”Nyt kai ihmiset alkavat kysellä minultakin kuinka sain arpeni, mitä?”
”Sankarin merkkejä”, Brand sanoi ja raapi omissa kyynärvarsissaan kiemurtelevia arpia. ”Suurteon jälkiä.”
”Eikä ulkonäkö muutenkaan tainnut olla vahvimpia puoliani?” Uusi vaivautunut hiljaisuus. ”Isä Yarvi kertoi, että sinä tapoit herttua Mikedasin.”
Brand irvisti ikään kuin muisto olisi tuntunut kaikkea muuta kuin mukavalta. ”Maa hänet tappoi. Minä vain esittelin heidät toisilleen.”
”Et kuulosta ylpeältä tapahtuneesta.”
”En olekaan. En usko, että olen Äiti Sodan koskettama samalla tavoin kuin sinä. Minulla ei ole sinun…”
”Raivoani?”
”Aioin sanoa rohkeuttasi. Vihaa minulla on paljonkin. Toivon vain, että sitä ei olisi.”
”Isä Yarvi kertoi, että kannoit minut takaisin. Hän sanoi, että pelastit henkeni.”
”Juuri niin soututoverin pitää tehdä.”
”Kiitos joka tapauksessa, että teit niin.”
Brand tuijotti maahan huultaan pureskellen ja katsoi lopulta Thornia. ”Olen pahoillani. Mitä tahansa teinkin. Siksi, että…” Brandin kasvoilla oli taas se avuton ilme, mutta sen sijaan, että se olisi saanut Thornin haluamaan ottaa Brandin syliinsä, hänen alkoi tehdä mieli lyödä tätä. ”Olen pahoillani.”
”Ei ole sinun syytäsi”, Thorn kähisi kurkku kuivana. ”Asiat vain ovat niin.”
”Toivon, että ne olisivat toisin.”
”Niin minäkin.” Thorn oli liian väsynyt, liian kipeä, liian loukkaantunut sisimmässään ja ulkopuoleltaan jaksaakseen kaunistella asiaa. ”Eipä itsestään pysty tekemään jotakin muuta, vai mitä?”
”Ei kai”, Brand sanoi niin nöyrällä pikku äänellä, että Thornin teki entistä enemmän mieli lyödä häntä. ”Sinä ja minä olemme selvinneet yhdessä kaikenlaisesta. Toivottavasti voimme olla vielä ystäviä.”
Thorn teki äänestään kylmän. Kylmän ja terävän kuin paljastettu miekka. Joko niin tai sitten hän olisi alkanut itkeä ja sitä hän ei olisi kestänyt. ”Brand, älä usko, että tuo tehoaa minuun. En jaksa uskoa, että mikään palaa enää ennalleen.”
Brandin suu vääntyi surkeasti, kun hän kuuli nämä sanat. Aivan kuin hän olisi ollut se, jota oli loukattu. Todennäköisesti syyllisyydentuntoa ja Thorn toivoi, että se kirveli kunnolla. Toivottavasti Brandiin sattui edes puoliksi niin paljon kuin häneen itseensä. ”Miten haluat.” Brand käänsi hänelle selkänsä. ”Olen paikalla, jos tarvitset minua.”
Ovi sulkeutui ja Thorn paljasti sille hampaansa ja se sattui hänen kasvoihinsa ja hän tunsi kyyneliä silmissään, mutta huitaisi ne pois vihaisesti. Se ei ollut reilua. Ei ollenkaan reilua, mutta hän epäili, että rakkaus oli vielä vähemmän reilu asia kuin taistelukenttä.
Jos antoi puijata itseään kerran, siinä oli yksi kerta liikaa. Hänen piti repiä tällaiset toiveet irti ennen kuin ne ehtivät juurtua. Hänen piti tappaa siemenetkin. Heti kun pystyisi, hän ontuisi Rulfin luokse ja pyytäisi toisen airopaikan kotimatkalle.
Kai perämies oli hänelle velkaa edes sen verran?