JÄÄHYVÄISIÄ
THORN TYÖNSI varovasti aironsa hankaimen reiästä ja siveli hien kiillottamaa puuta rakastavasti vielä kerran.
”Jää hyvästi, ystäväni.” Airo pysyi täysin välinpitämättömänä, joten Thorn päästi jäähyväishuokauksen, heitti merimieskirstunsa kolahtaen laiturille ja hyppäsi itse sen perässä.
Äiti Aurinko hymyili Thorlbylle kirkkaalta taivaalta. Thorn sulki silmänsä ja kohotti kasvonsa ylöspäin hymyillen, kun suolainen viima suuteli hänen arpisia poskiaan.
”Tällainen sään pitää olla”, hän kuiskasi muistellessaan Ensimmäisen kaupungin tukahduttavaa hellettä.
”Katso nyt sinuakin.” Rulf lakkasi sitomasta keulaköyttä ja pudisti ihmeissään kaljuuntuvaa päätään. ”Vaikea uskoa kuinka paljon olet kasvanut sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran istuit taka-aironi ääreen. Enkä tarkoita pelkkää pituutta.”
”Tytöstä naiseksi”, isä Yarvi sanoi kömpiessään Etelätuulen kannelta.
”Naisesta sankariksi”, Dosduvoi sanoi ja sieppasi Thornin musertavaan halaukseen. ”Muistatko sen throvenlantilaisen miehistön, joka lauloi sinusta tehtyä laulua Pyhäjoella? Naispaholaisesta, joka surmasi kymmenen soturia ja pelasti Etelän keisarinnan! Naisesta, jonka hengitys on tulta ja katse salamoita!”
”Ja oliko hänellä vielä käärme häntänä?” Fror urahti ja iski Thornille vammautunutta silmäänsä.
”Olen katsellut takapuoltasi niin paljon”, Koll ihmetteli. ”Enkä ole ikinä huomannut mitään häntää – au!” Hänen äitinsä antoi hänelle kunnon korvapuustin.
Dosduvoi naureskeli vieläkin throvenlantilaisille. ”Heidän ilmettään, kun he tajusivat, että istut heidän nenänsä edessä!”
”Ja sitten he kerjäsivät pääsyä taistelemaan sinua vastaan!” Rulf yhtyi nauruun. ”Kirotut hölmöt!”
”Mehän varoitimme heitä”, Fror murisi. ”Mitä sinä sanoitkaan heille, Safrit?”
”Ehkä hän ei hengitä tulta, mutta saatatte silti polttaa näppinne.”
”Sitten hän potki heidän vitivalkoisia persauksiaan vuoron perään ja paiskasi kapteenin jokeen!” Koll hihkui, hyppäsi laivan kaiteelle ja tasapainotteli siinä kädet levällään.
”Kiittäköön onneaan, ettei hukkunut jäitten sekaan”, Rulf sanoi.
Lämpimästä ilmasta huolimatta muistot puistattivat Thornia. ”Voi jumalat, kuinka kylmä siellä Pyhäjoella olikaan.”
Joki oli jäätynyt varhain, jäälautat olivat rutisseet köliä vasten ja tie oli ollut ummessa jo viikon kuluttua siitä, kun he olivat ylittäneet pitkät vetotaipaleet. Niinpä he olivat kiskoneet Etelätuulen maihin ja tehneet siitä taas salin ja eläneet laivan alla kyhjöttäen kuin karja talvisuojassa kahden jääkylmän kuukauden ajan.
Thorn koulutti itseään yhtä ankarasti kuin jos olisi kuullut vieläkin Skifrin äänen. Ehkä jopa ankarammin. Hän taisteli Dosduvoita, Froria, Kollia ja Rulfia vastaan, mutta ei koskaan pyytänyt Brandia, vaikka näkikin tämän katselevan.
Hän heräsi vieläkin samaan aikaan kuin jos Skifr olisi herättänyt hänet. Ehkä jopa aikaisemmin. Herättyään hän katsoi hyytävässä pimeydessä hengityksensä höyryn läpi alas ja näki Brandin makaavan rinta hitaasti kohoillen ja toivoi, että voisi laskeutua tämän vierelle nauttimaan lämmöstä, johon oli tottunut. Sen sijaan hän pakotti itsensä menemään ulos pistävään pakkaseen, puri hammasta kestääkseen reidessään tuntuvan jomotuksen juostessaan lumiaavikon poikki haltiakorun loistaessa kylmän valkoisena hänen ranteessaan, miehistön leiritulen savujuova ainoana maamerkkinä rajatonta valkoista taivasta vasten.
Thorn oli saanut kaiken, mitä oli aina halunnut. Sanoivat Hunnan ja hänen kaltaisensa mitä tahansa, hän oli todistanut olevansa soturi, jolla oli suosikin asema papin miehistössä ja jonka suurtöistä laulettiin sankarilauluja. Hän oli lähettänyt tusinan verran miehiä Viimeisestä ovesta. Hän oli voittanut ylivertaisen hienon palkinnon maailman mahtavimman naisen kädestä. Ja tässä oli hänen ponnistustensa palkka.
Tuhat virstaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä.
Thorn oli aina viihtynyt parhaiten omassa seurassaan. Nyt hän oli yhtä kyllästynyt siihen kuin kaikki muutkin. Niinpä hän seisoi Thorlbyn satamalaiturilla ja halasi Safritia lujasti, kiskoi Kollin kaiteelta ja pörrötti tämän kampaamattomia hiuksia, kunnes tämä kiemurteli noloudesta, sitten hän tarttui Rulfiin ja suuteli tämän kaljua päälakea, sieppasi kiinni Dosduvoin ja Frorin ja pakotti heidät vastaan rimpuilevaan ja pahanhajuiseen syleilyyn. Irvistelevä jättiläinen ja arpinen vansterilainen, molemmat saastaisia kuin sontakasat ja pelottavia kuin sudet silloin, kun Thorn oli tavannut heidät ensimmäisen kerran, ja nyt heistä oli tullut hänelle veljiä läheisempiä.
”Jumalat minut kirotkoon, mutta kyllä minulle tulee ikävä teitä inhottavia paskiaisia.”
”Kuka tietää?” äiti Scaer sanoi maatessaan vielä pitkällään tarvikkeiden seassa, missä hän oli viettänyt suurimman osan kotimatkasta. ”Polkumme saattavat vielä kohdata ennen pitkää.”
”Toivottavasti ei”, Thorn mutisi hiljaa itsekseen, katsoi näitä tuttuja kasvoja ja yritti vielä viimeisen kerran: ”Fror, mistä sait tuon arven?”
Vansterilainen avasi suunsa aivan kuin aikeissa kertoa jonkin vitseistään. Hänellähän oli sentään aina sellainen valmiina. Sitten hänen katseensa kääntyi Thornin arpisiin poskiin ja hän vaikeni kesken kaiken mietteliään näköisenä. Sitten hän veti henkeä ja katsoi Thornia suoraan silmiin.
”Olin kaksitoistavuotias. Gettlantilaiset hyökkäsivät ennen aamunkoittoa. He ottivat useimmat kyläläiset orjiksi. Äitini taisteli vastaan ja hänet tapettiin. Minä yritin juosta karkuun, jolloin joukon päällikkö iski minut maahan miekallaan. Luuli minua kuolleeksi ja jätti makaamaan ja jäljelle jäi vain tämä arpi.”
Siinä siis oli totuus ja se oli tarpeeksi ruma. Frorin tavassa katsoa Thornia oli silti jotakin muutakin. Jotakin, joka sai karvat nousemaan pystyyn Thornin niskassa. Thornin ääni särkyi hieman, kun hän esitti kysymyksen: ”Kuka oli heidän päällikkönsä?”
”Hänen nimensä oli Headland.”
Thorn katsoi kantamaansa miekkaa. Miekkaa, joka oli kuulunut hänen isälleen. ”Siis tämä miekka?”
”Jumalat kokkaavat kummallisilla resepteillä.”
”Mutta sinähän lähdit purjehtimaan gettlantilaisten kanssa! Taistelit rinnallani. Vaikka tiesit kenen tytär olen?”
”Olen iloinen, että tein niin.” Fror kohautti olkapäitään. ”Kosto vain kiertää kehää. Verestä takaisin vereen. Kuolema korjaa meidät kaikki. Polkua hänen luokseen voi seurata kumarassa raivon taakasta. Kuten minä tein monta vuotta. Sen voi antaa myrkyttää itsensä.” Fror veti pitkään henkeä ja puhalsi ulos. ”Tai sitten sen voi päästää menemään. Voi hyvin, Thorn Bathu.”
”Sinä myös”, Thorn mutisi tietämättä kunnolla mitä sanoisi. Tietämättä kunnolla mitä ajattelisi.
Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran Etelätuulta, joka oli nyt niin kesy ja laiturissa, maali hilseili keulaan ja perään kiinnitetyistä valkoisista kyyhkysistä. Laiva oli ollut hänen kotinsa jo vuoden verran. Hänen paras ystävänsä ja pahin vihollisensa, jonka jokainen lauta ja naula oli hänelle tuttu. Näytti eri laivalta kuin silloin, kun he lähtivät matkaan. Sään pieksämä ja kulunut, arpinen ja kokenut. Vähän niin kuin Thorn itsekin. Hän soi sille vielä viimeisen kunnioittavan nyökkäyksen, heilautti merimieskirstun olalleen, kääntyi –
Brand seisoi Thornin takana, niin lähellä, että Thorn melkein haistoi hänen hengityksensä, hihat käärittyinä niin, että kiemurtelevat arvet näkyivät hänen kyynärvarsissaan, vahvempana ja hiljaisempana ja komeampana kuin koskaan.
”Me varmaan vielä näemme”, Brand sanoi.
Hänen katseensa oli kiinnittynyt Thorniin ja silmät kiilsivät kasvoille valahtaneiden hiussuortuvien takana. Thornista tuntui kuin hän olisi kuluttanut suurimman osan viimeksi kuluneista kuudesta kuukaudesta yrittäen olla ajattelematta Brandia, mikä tuntui aivan yhtä pahalta kuin tämän ajatteleminen, mutta toi vielä pahemman turhautumisen tunteen siitä, ettei se onnistunut. On vaikea unohtaa joku, joka soutaa kolmen airon päässä nenän edessä. Tämän hartiat liikkumassa vetojen mukana. Kyynärpää taipumassa airon yli. Kaistale kasvoja, kun tämä vilkaisi taakseen.
”Joo”, Thorn mutisi maahan katsoen. ”Kyllä kai.” Sitten hän kiersi Brandin ympäri, lähti kävelemään laiturin notkuvia lankkuja pitkin ja poistui paikalta.
Ehkä oli tylysti tehty jättää asiat noin vain kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kokeneet yhdessä. Ehkä se oli pelkurimaista. Hänen piti kuitenkin päästä asian yli, unohtaa pettymyksensä ja häpeänsä ja typeryytensä samalla kun unohti Brandin itsensäkin. Kun jotakin on pakko tehdä, sen lykkäämisestä ei saa osakseen muuta kuin tuskaa.
Perhana soikoon, hänhän alkoi kuulostaa aivan Skifriltä.
Ajatus oikeastaan miellytti häntä.
Thorlby oli muuttunut. Kaikki oli paljon pienempää kuin hän muistikaan. Harmaampaa. Autiompaa. Satamalaiturit eivät olleet alkuunkaan niin täynnä kuin ennen, surkean harvat kalastajat työskentelivät sätkyttelevän saaliinsa parissa suomujen hohtaessa hopeisina. Soturit seisoivat portilla vartiossa, mutta he olivat nuoria, mikä sai Thornin ihmettelemään missä kiireisessä puuhassa muut olivat. Hän tunsi yhden vartijoista harjoituskentältä ja tämän silmät levisivät tuopinpohjan kokoisiksi, kun hän marssi ohitse.
”Onko tuo hän?” hän kuuli jonkun mutisevan hiljaa.
”Thorn Bathu”, joku nainen kuiskasi vaimealla äänellä kuin olisi lausunut loitsua.
”Se josta kaikki laulavat?”
Kuka saattaisi uskoa, että hänen tarunsa oli ehtinyt hänen edelleen? Niinpä Thorn ryhdisti asentonsa, otti rohkeimman ilmeensä ja antoi vasemman kätensä heilua niin, että haltiakoru loisti. Loisti auringossa ja loisti omaa valoaan.
Hän meni Alasinkadulle ja asiakkaat kääntyivät tuijottamaan ja vasarointi taukosi, kun sepät kurkkivat ulos, ja Thorn alkoi vihellellä kävellessään. Samaa laulua, jota throvenlantilaiset olivat laulaneet, naispaholaisesta joka pelasti Etelän keisarinnan.
Miksipä ei? Hänhän oli ansainnut sen, vai mitä?
Hän käveli ylämäkeen samoja jyrkkiä kujia, joita oli kävellyt alamäkeen isä Yarvin kanssa, kun tämä toi häntä pois linnakkeen vankityrmästä viedäkseen hänet Skekenhaminaan, Kalyiviin ja Ensimmäiseen kaupunkiin. Siitä tuntui olevan sata vuotta, kun hän oli kääntynyt kapealle kujalle, jonka jokainen kivikin oli tuttu.
Hän kuuli ääniä selkänsä takaa, kääntyi katsomaan ja huomasi keränneensä kannoilleen joukon lapsia, jotka kurkkivat kunnioittavasti kulman takaa. Aivan kuin ne lapset, jotka olivat seuranneet hänen isäänsä, kun tämä oli Thorlbyssä. Aivan isänsä tapaan Thorn vilkutti lapsille iloisesti. Sitten, aivan isänsä tapaan hän irvisti ja sähisi niin, että lapset juoksivat kirkuen karkuun.
Skifr sanoi aina, että historia pyörii ympyrää.
Pieni talo, keskeltä kulunut askelma, hänen isänsä kehnosti veistämä ovi, kaikki olivat ennallaan, mutta jotenkin ne saivat hänet tuntemaan olonsa hermostuneeksi. Hänen sydämensä takoi, kun hän ojensi kätensä avatakseen oven, mutta viime hetkellä hän puristi kätensä nyrkkiin ja koputti. Hän jäi seisomaan ja odottamaan kömpelösti kuin kerjäläinen, vaikka tämä oli hänen kotinsa. Hän puristi tiukasti kaulapussiaan ja ajatteli mitä Fror oli kertonut.
Ehkä hänen isänsä ei ollutkaan ollut aivan niin sankarillinen kuin hän oli aina uskonut. Ehkä hänen äitinsä ei myöskään ollut täysi konna. Ehkä kukaan ei ole kokonaan sitä eikä tätä.
Thornin äiti tuli avaamaan. Tuntui kummalta nähdä hänet kaiken tapahtuneen jälkeen aivan saman näköisenä kuin ennenkin. Muutama hius oli harmaantunut ja hetken Thorn tunsi itsensä taas lapseksi, joka pakotti kasvoilleen rohkean ilmeen peittämään vihaansa ja pelkoaan.
”Äiti…” Hän yritti siistiä päänsä takkuisen puoliskon ja nyppi sotkuiseen tukkaansa sidottuja kultaisia ja hopeisia renkaita. Typerä yritys, sitä pöheikköä ei olisi saanut siistittyä kirveelläkään. Hän mietti mihin hänen äitinsä kieli pistäisi ensimmäiseksi: hänen mielettömään tukkaansa vai rumiin arpiin vai resuisiin vaatteisiin vai –
”Hild!” Äidin kasvot kirkastuivat ilosta ja hän kaappasi Thornin syliinsä ja puristi niin lujaa, että tämä haukkoi henkeään. Sitten hän piteli Thornia käsivarren mitan päässä ja katsoi tätä päästä jalkoihin ilosta säteillen ennen kuin sulki tämän syliinsä uudestaan. ”Anteeksi, tarkoitin Thorn –”
”Voit kutsua minua Hildiksi. Jos haluat.” Thorn pärskähti lyhyeen nauruun. ”Tuntuu mukavalta kuulla sinun sanovan niin.”
”Ennen et koskaan pitänyt siitä.”
”Moni asia on muuttunut kuluneen vuoden aikana.”
”Niin täälläkin. Sota vansterilaisten kanssa ja kuninkaan sairaus, isoäiti Wexen estää laivoja tulemasta satamaan… mutta niistä asioista voimme puhua myöhemmin.”
”Joo.” Thorn painoi hitaasti oven kiinni ja nojasi sitä vasten. Vasta silloin hän tajusi kuinka väsynyt hän oli. Niin väsynyt, että oli vähällä valua saman tien huoneen lattialle takapuolelleen.
”Odotimme paluutasi jo viikkoja sitten. Aloin jo olla huolissani. Tai siis olin huolissani lähtöpäivästäsi alkaen –”
”Juutuimme jäihin.”
”Olisihan minun pitänyt tietää, että tarvitaan enemmän kuin puoli maailmaa pitämään tyttäreni poissa. Olet kasvanut. Voi jumalat, kuinka oletkin kasvanut!”
”Etkö aio sanoa mitään hiuksistani?”
Thornin äiti ojensi kätensä ja siisti löysää hiuskiehkuraa Thornin korvan takana ja sipaisi hellästi hänen arpista poskeaan. ”Välitän vain siitä, että olet hengissä. Olen kuullut hurjia tarinoita – kautta Isä Rauhan, mikä tuo on?” Hän tarttui Thornin ranteeseen ja nosti sitä, haltiakorun valo lankesi hänen kasvoilleen ja kultaiset heijastukset kimalsivat silmistä, kun hän katsoi sitä.
”Se… on pitkä tarina”, Thorn mutisi.