1. Todellisuus

On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei vielä ole onnistunut todistamaan sitä.

Aikuiset ovat, kuten jokainen lapsi tietää, tosi tylsää porukkaa. Ne puuhaavat kaikenlaista pitkästyttävää ja käsittämätöntä, ne eivät leiki tai pidä muuten hauskaa, ne eivät osaa hyppiä kuralätäköissä eivätkä syödä kolmea hattaraa yhteen menoon. Ja niillä on kovin kummallinen ja rajoittunut käsitys maailmasta – eiväthän ne edes usko että Mörri-Möykky on totta.

Olet näköjään alkanut lukea tätä kirjaa, tai ainakin selailet sitä kirjakaupassa. Ellet ole ammatiltasi filosofi, uskot varmaankin olevasi olemassa ja eläväsi todellisen maailman keskellä. Näet ympärilläsi pöytiä, tuoleja, seiniä ja ikkunoita, pitelet kädessäsi kirjaa ja kostutat kielelläsi huuliasi samalla kun ohimennen ajattelet eilisen tapahtumia ja muistat, että pitäisi vielä ehtiä ruokakauppaankin. Sinä elät tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa, juuri tällä hetkellä, keskellä omaa arkeasi ja sen toisiaan seuraavia tapahtumia; sinä osaat erottaa olevan olemattomasta ja kuvitelmat todellisuudesta; sinä tiedät, että epäilyttävästi Mörri-Möykkyä muistuttava tyyppi nimeltään Esko Valtaoja on totta, mutta itse Mörri-Möykky ei.

Mutta maailma ei olekaan aivan niin yksinkertainen paikka eikä olemassaolo niin itsestään selvä juttu kuin luulet. Tervetuloa kurkistamaan todellisuuteen.

Todellisuuden, koko ympäröivän maailman olemassaolo tuntuu ensi alkuun niin ongelmattomalta, että koko homman pohtiminen panee lähinnä ajattelemaan, eikö perus­­suomalaisten seuraavassa puolueohjelmassa pitäisi post­modernin tekotaiteen lisäksi panna tappolistalle myös teko­filosofointi.

Aloitanpa siksi parhaalla tyrmäysiskullani, oikein kunnon alakoukulla, ja tietysti vyön alle. Sinua ei ole olemassa.

No taatusti olen, protestoit varmaan hämmästyneenä ja vähän loukkaantuneenakin. Tule tänne ja juttele kanssani, tai jos se ei saa sinua vakuuttuneeksi, voin vaikka vetää sinua turpiin jos ei muu auta. Sori vaan, ei se todista mitään, sillä olen päättänyt olla tänään solipsisti.

Solipsismi, solus ipse, yksin minä: ajatus, että olemassa ei ole mitään muuta kuin minä itse ja minun ajatukseni. Koko muu maailma, sinä mukaan luettuna, on vain minun kuvitelmaani. Solipsismista on hyvä aloittaa todellisuuden pohtiminen, ei siksi että se olisi mitenkään erityisen kiinnostava ja hedelmällinen idea, vaan siksi, että se tyrmää kertaheitolla kuvitelmat siitä, että todellisuus on itsestään selvä juttu.

Näen unta, mutta yleensä en tiedä näkeväni unta, vaan kuvittelen unen olevan totta ja siinä esiintyvien ihmisten, esineiden, paikkojen ja tapahtumien olevan totta. Tapaan jälleen kerran entisen rakastettuni, keskustelen hänen kanssaan, riitelen hänen kanssaan, menetän hänet ja havahdun lopulta kaiken tapahtuneen ahdistus yhä elävänä mielessäni: se olikin vain unta. Entäpä jos kaikki, mitä ympärilläni on, onkin vain unta, mielikuvitukseni tuotetta, kahvikupeista kvasaareihin saakka? Mistä voin tietää eron? Miten sinä voit todistaa olevasi muuta kuin mielikuvitusolentoni? Et mitenkään. Uneni henkilöt toimivat näennäisesti oman tahtonsa mukaisesti, ilman että voin määrätä tai ennustaa heidän tekemisiään, ja niin toimit sinäkin; missä on ero? Kaikki mitä teet, kaikki pahakin, on vain minun kuvitelmaani, kuten Nine Inch Nailsin laulussa:

Yes I am alone but then again I always was
As far back as I can tell
I think maybe it's because
Because you were never really real to begin with
I just made you up to hurt myself

Filosofit ovat kamppailleet solipsismin kanssa vuosituhansien ajan, aina siitä saakka kun Sokrateen aikalainen Gorgias esitti ajatuksen, että mitään ei ole olemassa. Pyyhe on ollut pakko heittää kehään: kukaan ei pysty todistamaan minulle, että ulkopuolinen maailma on olemassa. Loppujen lopuksi, kaikki mitä voin tietää, tulee minulle aistieni välityksellä: en näe sinua, vaan joukko fotoneita saa mutkikkaan tapahtumaketjun tuloksena aivoissani aikaiseksi sähkö­kemiallisia reaktioita, jotka aivoni sitten tulkitsevat ahaa-elämykseksi: kato pentele, Ykähän se siinä! Ykä tietysti väittää näkevänsä minut, mutta sehän on vain paineenvaihteluita korvassani. Ja, tämä on se keskeinen juju, aivoni pystyvät tuottamaan aivan samat kokemukset ilman ulkomaailman ”todellisuutta”. Voin olla unessa, voin hallusinoida, voin olla liuoksessa lilluvat aivot hullun supertiedemiehen laboratoriossa, voin elää virtuaalitodellisuudessa… Maailma ei pysty suoraan saavuttamaan minua, koska kaikki, mitä tiedän ja ajattelen, on minun aivojeni tuotetta. Koska minulla ei ole mitään kiistatonta todistetta itseni ulkopuolisesta todellisuudesta, voin aivan yhtä hyvin olettaa, että sitä ei ole lainkaan olemassa.

Tietääkseni kukaan raskaan sarjan filosofi ei ole ollut solipsisti, ja aika hyödytöntähän se olisikin: solipsismi on idea, jota ei voi testata, osoittaa sen kummemmin oikeaksi kuin vääräksikään. Se on ajatus, joka ei johda mihinkään eikä muuta mitään.

Solipsisteja löytyy kuitenkin hieman kevyemmän sarjan ajattelijoista, esimerkkinä filmitähti Shirley MacLaine, joka uransa hiivuttua hurahti new age -guruksi ja kirjoitti muutaman umpihämärän bestsellerin, jotka tekivät solipsismin uudelleen muodikkaaksi. Shirley kertoo, kuinka eräissä uuden vuoden juhlissa jokainen katsoi vuorollaan kristallipalloon ja esitti oman toivomuksensa. Itse hän aloitti sanomalla, että on ainoa ihminen omassa maailmankaikkeudessaan, ja selitti närkästyneille kanssajuhlijoille, että koska kaikki on vain hänen untaan, parasta mitä hän voi tehdä maailman parantamiseksi on kehittää omaa itseään. Toisten protestoidessa Shirley ajatteli, että hän oli vain luonut heidät vastustamaan omia ajatuksiaan.

(Jos tämä kuulostaa paksulta, niin kävin juuri äsken Korvanniemen huussissa kesäkuun Eeva-lehteä lukien. Pitkässä artikkelissa muuan arkkitehti-energiaparantaja selittää innostuneena, kuinka ”Kvanttifysiikan mukaan aina, kun ajattelemme jotakin hyvää tai teemme hyvää, vedämme sitä myös puoleemme. Vastaavasti voimme myös vetää huonoja asioita puoleemme. Olemme siis tavallaan itse vastuussa kaikesta, mitä meille tapahtuu.” – No, ei pidä odottaa liikoja lehdeltä, joka viime vuonna valitsi minut ehdolle Suomen seksikkäin mies -kisaan, ja löytyyhän samasta numerosta sentään myös Kari Enqvistin ruokareseptejä.)

Ajatus, että en voi voittaa edes Shirley McLainea filosofisessa väittelyssä, on niin huolestuttava, että siirryn nopsaan pohtimaan todellisuutta joltain muulta kantilta kuin solipsismista. Oikeastaan minun ei tarvitse itse pohtia mitään; lukemattomat filosofit ovat jo tehneet sen puolestani, vuosisadasta ja tuhannesta toiseen.

On sanottu, että koko filosofia on vain reunahuomautuksia antiikin kahden suuren ajattelijan, Platonin ja Aristoteleen, teoksiin. Tämä tuottaa yleensä suurta omahyväisyyden tunnetta meissä luonnontieteilijöissä, jotka emme tongi vuosituhantisten ajatuskerrostumien fossiileja maailman saloja selvittääksemme vaan luomme jotain aidosti uutta tietoa. Mutta toisaalta voi olla niinkin, että olemassaolon suuret peruskysymykset ovat hyvin helppoja esittää, mutta hyvin vaikeita, elleivät mahdottomia, vastata.

Useimmat Aristoteleen säilyneet teokset ovat ilmeisesti luentomuistiinpanoja, jotka hänen oppilaansa kokosivat yhteen ja toimittivat kirjoiksi. (Ajatus, että joku tekisi saman minun luennoilleni on liian kammottava ajateltavaksi.) Joku pedanttinen kirjastonhoitaja asetti teokset järjestykseen ja antoi niille nimet luetteloaan varten. Fysiikan jälkeen tulevan kirjan hän nimesi sangen mielikuvituksettomasti Fysiikan jälkeen tulevaksi kirjaksi, kreikaksi Metafysiikaksi.

Nykyajan filosofiassa metafysiikka on vähän kuin Shirley MacLaine pippaloissa, vieras, jota ei voi heittää uloskaan, mutta jonka viereen kukaan ei oikein haluaisi istahtaa juttelemaan. Vaikka moni suuri ajattelija on käyttänyt elämänsä pilviä – tai pilvilinnoja – hipovien metafyysisten systeemien rakentamiseen, olevaisen syvimpiä syntyjä pohtiva filosofian ala on aina ollut kiistanalainen. Filosofian laitoksillakin keskitytään hedelmällisempiin aloihin, vaikkapa bioetiikkaan, ja metafyysikot tulevat ulos komerosta vain pikkujoulujen jatkoilla.

Suuret kysymykset eivät ole kadonneet mihinkään, niihin on vain yhä vaikeampi keksiä uusia ja tuoreita vastauksia edes yhden väitöskirjan edestä. Miksi on olemassa jotain, sen sijaan että ei olisi mitään? Miksi Esko on olemassa mutta Mörri-Möykky ei, vai ovatko molemmat sittenkin totta? Mikä yleensäkin on totta ja mikä ei? Onko kaikki, mikä voi olla olemassa, myös todella olemassa? Mitä tarkoittaa ”olla olemassa”? Jos tyhjästä ei voi tulla mitään, niin onko kaikki aina ollut olemassa? Onko Jumala olemassa? Onko maailma pohjimmiltaan henkeä vai ainetta? Onko jokaisella seurauksella syynsä? Onko vapaata tahtoa olemassa? Mitä aika on ja mitä paikka on? Millainen on todellisuus aistihavaintojemme tuolla puolen?

Filosofia yrittää ajatuksen ja järjen voimalla kurkottaa sinne, mistä meillä ei ole mitään havaintoja, ei mittaustuloksia eikä luotettavia kuvauksia. Aristoteles itse ei puhunut metafysiikasta, vaan ”ensimmäisestä filosofiasta”, siitä, mikä on maailmaa tutkivan fysiikan ja muiden tieteiden taustalla ja pohjalla, mutta niiden ulottumattomissa. Fyysikko voi mitata, mitä yksittäiselle kappaleelle tapahtuu ajassa, mutta hän ei yleensä vaivaa päätään sillä, mitä tarkoittavat aika, yksittäinen ja kappale.

Minua ympäröi ulkoinen maailma, jota havaitsen William Blaken aistimusten porttien kautta. Sitä maailmaa selittävät säännönmukaisuudet ja lait, joita viime kädessä fysiikka meille paljastaa. Onko fysiikan ulkopuolellakin vielä jotain muuta – onko metafysiikkaa olemassa, vai onko koko todellisuus fysiikan ulottuvissa, kunhan vain riittävät keinot, havaintovälineet ja teoriat saadaan kehiteltyä?

Jos kaikki, mitä voimme haistaa ja maistaa, mitata ja hajottaa hiukkaskiihdyttimessä, kuuluu fysiikan alaan, niin mitä jää metafysiikalle? Onko se olematon tieteenala ilman tutkimuskohdetta, yhtä hedelmätöntä puuhaa kuin solipsistiksi ryhtyminen? Niin on moni ajatellut. ”Olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys”, julisti fyysikko Kari Enqvist palkitussa kirjassaan Olemisen porteilla. ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”, heristi filosofi Ludwig Wittgenstein sormeaan Tractatuksen lopuksi. ”Kun me näiden periaatteiden valtaamina käymme kirjastojen läpi, minkälaista hävitystä meidän täytyykään siellä tehdä? Ottaessamme käsiimme jonkun niteen esim. jumaluusoppia tai koulumetafysiikkaa, tulee meidän kysyä: Sisältääkö se jotain suuretta tai lukua koskevaa loogillista ajattelua? Ei. Sisältääkö se jotain tosiseikkoja ja olemassaoloa koskevaa kokemusajattelua? Ei. Heitettäköön se siis tuleen, sillä se ei voi sisältää muuta kuin viisastelua ja harhaluuloa.” Näillä sanoilla toinen suuri filosofi David Hume heitti koko metafysiikan roviolle jo 1700-luvulla.

Yksi metafysiikan perinteinen ongelma koskee esineiden olemassaoloa ja identiteettiä. Meillä on möykky savea, josta kuvanveistäjä muovaa näköispatsaani. Onko savimöykky muuttunut patsaaksi, ja jos on, mitä on tapahtunut? Samat atomithan siinä edelleenkin kieppuvat. Vai onko meillä samassa paikassa kaksi aivan täysin identtistä mutta kuitenkin eri esinettä, savimöykky ja patsas, ja jos on, kuinka se on mahdollista? Kun tällaisia pohdiskeluja lukee aikansa, on vaikea olla olematta samaa mieltä Wittgensteinin kanssa ja todeta koko metafysiikan olevan pelkkää tyhjää sanahelinää, samassa sarjassa kuin vanha lasten kompa kumpi ja kampi tappelivat, kumpi voitti. Se, että metafysiikka on antiikin ajoista tuottanut täsmälleen yhtä paljon uutta tietoa ja ymmärrystä kuin astrologiakin, vahvistaa halua dumpata Metafysiikan perusteet osa XLVII lähimpään roskikseen ja tarttua sen sijaan kesädekkariin.

Mutta ehkä ei pidä hätiköidä. ”Filosofian ideana on aloittaa jostain niin yksinkertaisesta, ettei sen sanominen tunnu tarpeelliselta, ja lopettaa johonkin niin paradoksaaliseen, ettei kukaan usko sitä”, virnisteli nuoruuteni esikuva, filosofi Bertrand Russell. Ja jättihän Wittgensteinkin metafysiikalle takaportin: ”On todella jotakin, mitä ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä.”

Auktoriteetit sikseen, mitä mieltä itse olen? Mieleeni ei nouse sofistikoituja ajatuksia tai loogisia päättelyketjuja, vaan aivan yksinkertainen tähtitieteellinen tosiasia. Me olemme nuoren planeetan nuoria asukkaita meitä paljon vanhemmassa kosmoksessa. Jos muualla on älykkäitä olentoja, useimmat heistä ovat meitä miljardeja vuosia kauemmin kehittyneitä. Ei kannata yliarvioida ihmisälyn kykyjä saada selville edes pieniä lopullisia totuuksia, itse Totuudesta puhumattakaan. Olen aivan halukas antamaan metafyysikoiden jatkaa pohdintojaan vielä pari tuhatta, tai ehkä paremminkin pari tuhatta miljoonaa vuotta; kuka tietää, vaikka sieltä jotain käyttökelpoista vielä ulos putkahtaisikin.

”Se ilmenee, se on mystistä.” Harva ihminen on filosofi, vielä harvempi metafyysikko. Arkikokemuksen ja maail­man tuonpuoleinen todellisuus on kuitenkin jatkuvasti miljardien ihmisten ajatusten kohteena; se ilmenee heille yhtä totena tai jopa todempana kuin itse maailma. Useimmissa uskonnoissa maailma ja elämä ovat vain ohimeneviä kokemuksia, ja vasta kuoltuamme pääsemme kosketukseen aidon todellisuuden kanssa. ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti.” Maailma on Jumalan unta, aistiharhaa, mayaa, Platonin häilyviä varjoja luolan seinällä tai kenties, kuten Pelle Miljoona väittää, jopa totta, mutta kuitenkin loppujen lopuksi vain vähäpätöinen osa Todellisuudesta.

Jos kaikkivaltias Jumala (sen tarkemmin uskontoa spesifioimatta) on olemassa, niin häneen täytyy väkisinkin myös sisältyä kaikki, mitä on olemassa; näin on moni uskonoppinut ja mystikko järkeillyt vuosituhansien mittaan. Siispä me kaikki, koko kokemamme todellisuus, on myös osa Jumalaa, ja voimme ymmärtää todellisuutta vain siinä määrin kuin voimme ymmärtää Jumalaa ja hänen ajatuksiaan.

Uskonnot ansaitsevat, ja saavat, oman lukunsa tässä kirjassa; sinne kuuluu myös pohdinta siitä, onko jo tässä elämässä mahdollisuus saavuttaa edes jonkin asteinen kosketus tuonpuoleiseen, korkeampaan todellisuuteen. Metafyysikko, tai perinteinen Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen jäljissä kulkeva teologi, etsii kosketusta järjen, logiikan ja sanojen kautta; mystikko kulkee toista tietä. Saavuttaako kumpikaan mitään?

Usko ja tieto, metafysiikka ja mystiikka, koettavat joka tapauksessa joskus saada kosketuksia ainakin toisiinsa tässä tämänpuoleisessa todellisuudessa. Yksi tämän kesän kirjoistani on nimeltään Mind and Life: Discussions with the Dalai Lama on the Nature of Reality. Vuodesta toiseen joukko filosofeja, tutkijoita ja munkkeja tapaa Dalai Laman ideoimassa ja organisoimassa kokouksessa Dharamsalassa Pohjois-Intiassa, keskustelun aiheena rajapinta – niin, minkä välillä? Se riippuu itse kunkin omista perusolettamuksista ja maailmankatsomuksesta. Voisiko buddhalainen (tai jokin muu ei-tieteellinen) lähestymistapa ja filosofia luoda uutta valoa perimmäisiin kysymyksiin, metafysiikkaan ja jopa itsensä fysiikan perusteisiin? Onko valaistuksen saavuttanut munkki jotenkin tiukemmassa kosketuksessa todellisuuteen? En ole vielä ehtinyt lukea kirjaa, mutta eiköhän se putkahda esille uskontoa käsittelevässä luvussa, innostavana tai varoittavana esimerkkinä – saa sitten nähdä, kumpana.

Toinen kesäkirja. Luen Korvanniemen laiturilla aina yhtä uskomattoman China Miévillen, viime vuosien palkituimman new weird -kirjailijan, tuoreinta romaania Embassytown. Tunnetun avaruuden äärillä sijaitsevassa etuvartiossaan ihmiset koettavat kommunikoida ariekeitten kanssa. Ariekeit ovat olentoja, joille kieli on yhtä todellisuuden kanssa. He eivät pysty edes ajattelemaan asioita, joille heidän kielessään ei ole sanaa; niitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. He eivät ymmärrä abstrakteja käsitteitä, kielikuvia tai vertauksia, vielä vähemmän valehtelemista, koska se tarkoittaisi mahdotonta paradoksia, aitoa uskomista asiaan, jonka tietää epätodeksi. Voidakseen pystyä tuomaan jotain uutta ajatteluunsa ja todellisuuteensa ariekeitten täytyy ensin luoda sana sille, ja se voi tapahtua vain näkemisen ja kokemisen kautta.

Nuori ihmistyttö Avice Benner Cho noudattaa ariekeitten pyyntöä ja osallistuu hänelle itselleen täysin käsittämättömään rituaaliin. Tästä lähtien hän on – todella on, koska kieli ja todellisuus ovat yhtä – ariekeitten kielen uusi vertauskuva: tyttö joka tuskissaan söi mitä hänelle annettiin. Häntä tullaan katsomaan kuten me katsoisimme sanakirjasta uutta termiä, jonka merkitystä emme ymmärrä.

Sitten tapahtuu katastrofi. Etuvartioasemalle saapuu uusi kloonattu ihmispari, uusi Suurlähettiläs. Vain Suurlähettiläät pystyvät kommunikoimaan ariekeitten kanssa heidän kaksiäänisellä kielellään/ajattelullaan. Ja tämä uusi Suur­lähettiläs tekee jotain mahdotonta: hän valehtelee, ja kaikki häntä kuulevat ariekeit menettävät järkensä.

Miéville jatkaa lingvistisen tieteiskirjallisuuden pitkää perinnettä. Voimmeko ymmärtää maailmankaikkeuden toisia älykkäitä olentoja? Jakavatko he saman todellisuuden meidän kanssamme, pystymmekö kommunikoimaan yli erilaisten todellisuuksien kuilun? Embassytownin tavoin sellaiset scifiklassikot kuin Samuel Delanyn Babel-17, Jack Vancen Languages of Pao, Ian Watsonin The Embedding ja Ursula Le Guinin Maailma, vihreä metsä ovat pohjimmiltaan kielitieteellisiä jännityskertomuksia, joissa ratkaisu ei löydy sädetykeistä vaan kielen voimasta – tai voimattomuudesta. Ja rajoittuneempikin kirjallisuuden harrastaja muistanee Orwellin Vuonna 1984:n ja sen uuskielen, jonka sanojen poistamisen kautta myös toisinajattelun ja ajatusrikosten oli määrä tulla mahdottomaksi.

Ajatus kielen, ajattelun ja todellisuuden kietoutumisesta toisiinsa tunnetaan yleensä Sapirin ja Whorfin hypoteesina kahden amerikkalaisen kielitieteilijän mukaan. ”Sama fysikaalinen todistusaineisto ei johda kaikkia tarkastelijoita samaan kuvaan universumista, elleivät heidän lingvistiset taustansa ole samankaltaisia, tai ellei niitä voida jollain tavalla kalibroida”, kirjoitti Benjamin Whorf teoksessaan Language, Thought, and Reality. Tieteiskirjailijoita ymmärrettävästi kiehtoo hypoteesin tappiin vedetty versio, jossa kieli ja ajattelu luovat koko todellisuuden. Todellisessa maailmassa pysyttelevät kielitieteilijät ja psykologit tyytyvät huomattavasti lievempiin tulkintoihin, joita havainnot näyttäisivät tukevan. Suomalaislapset esimerkiksi oppivat oman sukupuoli-identiteettinsä myöhemmin kuin sellaiset, joiden kieli ei ole sukupuolineutraalia. (Ihan sivumennen sanoen, jo kauan aikaa sitten on ehdotettu, että suomen kieleenkin pitäisi istuttaa hän ja hen köyhää kieltämme rikastuttamaan.1)

Kuinka paljon kieli loppujen lopuksi vaikuttaa kuvaamme todellisuudesta? Vaikea sanoa.

Vastaajan luo tuli kahdeksantoista olentoa; ne eivät kävelleet eivätkä lentäneet, ne vain ilmestyivät. Ne hytisivät tähtien kylmässä hohteessa ja kohottivat katseensa Vastaajan mahtavaan jykevään hahmoon.

”Ellei etäisyyttä ole olemassa”, kysyi yksi, ”niin miten on mahdollista olla muissa paikoissa?”

Vastaaja tiesi mitä etäisyys oli ja mitä paikat olivat. Mutta se ei kyennyt vastaamaan kysymykseen. Etäisyys oli olemassa, mutta ei sellaisena kuin nämä olennot sen näkivät. Ja oli olemassa paikkoja, mutta eri mielessä kuin olennot kuvittelivat.

”Esitä kysymys uudelleen toisessa sanamuodossa”, Vastaaja sanoi toiveikkaasti.

”Miksi me olemme täällä lyhyitä”, kysyi yksi, ”ja tuolla pitkiä? Miksi me olemme tuolla lihavia ja täällä laihoja? Miksi tähdet ovat kylmiä?”

Vastaaja tiesi kaiken. Se tiesi miksi tähdet ovat kylmiä, mutta se ei pystynyt selittämään sitä puhumalla tähdistä tai kylmyydestä.

”Miksi”, kysyi toinen, ”on olemassa kahdeksantoista sääntö? Miksi kahdeksantoista kokoontuessa syntyy yksi lisää?”

Mutta vastaus oli tietenkin osa toista, laajempaa kysymystä, jota ei ollut esitetty.

Kahdeksantoista säännön kautta syntyi yksi lisää, ja kaikki yhdeksäntoista olentoa katosivat.

Vastaaja mutisi oikeat kysymykset itsekseen ja vastasi niihin.

Robert Sheckleyn tieteisnovellissa Tee tyhmä kysymys tiivistyy ajatus, joka vuosikymmenestä toiseen vaivaa minua. Vaikka todellisuus olisikin yksi ja sama meille kaikille Homo sapienseille, kielellisistä vivahteista ja filosofisista näkökannoista huolimatta, niin onko se välttämättä sama myös kaikille muille maailmankaikkeuden älykkäille olennoille, sellaisille, joiden kanssa emme jaa yhteistä evoluutiohistoriaa, aivojen rakennetta, aisteja, ympäristöä, ajattelutapaa ja Whorfin peräänkuuluttamaa lingvististä taustaa? En pysty kuvittelemaan, kuinka kivi on muuta kuin atomeista koostuva kivi ja tähti muuta kuin tähti, mutta toisaalta, olen aistieni ja aivojeni vanki. Ammoin kadonneen sivilisaation rakentama Vastaaja tietää vastaukset kaikkeen, mutta se ei pysty kertomaan niitä kosmoksen toisille roduille.

Astrobiologit ja maailmankaikkeudesta älykästä elämää etsivät SETI-tutkijat pohtivat hieman samankaltaisia tieteellisissä kokouksissaan ja julkaisuissaan. Onko olemassa mitään yhteistä, universaalia ”kieltä”, jolla kommunikoida? Olemmeko aivan hakuteillä luottaessamme logiikkaan ja matematiikkaan yrittäessämme viestiä kosmoksen kanssa? Lähetämme avaruuteen digipostikortin, 000110111001… luottaen siihen, että etiäiset ymmärtävät nollat, ykköset ja alkuluvut, mutta mitä jos tapamme pilkkoa maailma erillisiin yksikköihin onkin vain paikallisen evoluution oikku ja kaikki muut älykkäät olennot ymmärtävät vain jatkuvuuksia?

Toivotonta höpötystä, puuskahdat ehkä tässä kohden tuskastuneena. Mitä vikaa on siinä, että todellisuus on tismalleen juuri sitä mitä se on ja millaiseksi minä sen koen? Kivet ovat kiviä ja vesi vettä, ja sekä filosofit että avaruus­oliot saavat painua hornan tuuttiin, jos nyt pystyvät kuvittelemaan sellaisen olevan olemassa! Å samma på svenska, kieliviisastelijat! – Heh heh, paljastit juuri korttisi: olet naiivi realisti. Mutta ei se mitään, palataan kaikin mokomin takaisin tähän arkitodellisuuteen ja koukataan tuosta laiturin päästä kourallinen vettä tarkasteltavaksi.

Se on nestemäistä, sormieni välistä valuvaa, aavistuksen verran sinertävää, taivaan pilviä heijastelevaa, tänään kaksikymmentäasteista. Tunnen sen painon, viileyden ja kosteuden kämmenelläni. Voisin peseytyä siinä tai sammuttaa sillä janoni. Eihän tässä mitään ongelmaa ole.

Realistit – joita on monta muutakin sorttia kuin naiiveja – olettavat, että emme ole ihan kokonaan pihalla todellisuudesta. Fyysikot ja muut luonnontieteilijät ovat työssään pakostakin realisteja, koska heidän täytyy olettaa, että kaikki hienot havainnot, mittaukset ja teoriat luovat kuvaa jostain, mikä ei ole pelkkää harhaa. Tämä läppärini toimii (no, ainakin juuri nyt); teknologiamme toimii, tiede toimii ja toimivuudellaan todistaa realismin puolesta. Mutta samanaikaisesti, paradoksaalisesti, fysiikka todistaa, että todellisuus ei ole aivan sitä mitä luulemme.

”Maailma on pohjimmiltaan henkeä, ajatusta”, sanoo Platonin jälkiä seuraava idealisti filosofisessa väittelyssä. ”Eikä ole”, sanoo materialisti (materialistit ovat yleensä myös realisteja) ja pamauttaa idealistia päähän Aristoteleen kootuilla. Mutta mitä on materia, joka synnyttää kuhmun idealistin otsaan? Palataanpa takaisin vesikouralliseeni.

Eihän siitä kourasta juuri ainetta löydy, jos tarkkoja ollaan. Arkikokemuksemme käsitystä aineesta vastaavat mikromaailmassa lähinnä protoneista ja neutroneista koostuvat atomiytimet, ja niitä on todella harvassa. Käsin niin kosketeltava vesikouralliseni on todellisuudessa kuin parvi hyttysiä, jossa itikat inisevät sadan metrin päässä toisistaan. Ja alkeishiukkasetkin koostuvat vielä pienemmistä kvarkeista, jotka taas säieteorioiden mukaan rakentuvat jopa hiukkasfysiikan mittakaavassa lähes käsittämättömän pienistä säikeistä värähtelemässä omassa kymmenulotteisessa, tai kenties 26-ulotteisessa todellisuudessaan. Nyt seuraava hyttynen pörrää jossain Andromedan galaksin tienoilla, miljoonien valovuosien päässä. Ja mitä on siinä välissä? Tyhjää (joka tosin nykyfysiikan mukaan ei ole ihan niin tyhjää kuin luulisi). Joka tapauksessa, sangen vähästä joutuu materialisti maailmankatsomuksensa kokoon raapimaan.

Entä veden viileys, sen väri, sen märkyys, sen kyky peilata taivasta? Nekään eivät ole aivan sitä mitä äkikseltään luulisi. Arkikokemuksemme kourallisesta vettä tavoittaa vain sangen kapean, pinnallisen siivun todellisuudesta.

Fysiikan kirjoista, olivat ne sitten yliopistollisia oppikirjoja tai suurelle yleisölle suunnattuja tieteen popularisointeja, ei juuri löydy hakusanaa todellisuus, koska kvarkkien energiatasoja, mustien aukkojen yhteensulautumisia tai siltarakenteiden kantavuutta laskettaessa riittää aivan mainiosti olettaa, että siellä jossain se on, todellisuus; fyysikolle riittää olla realisti niin työnsä parissa kuin arjessaankin. Mutta se ei vielä tarkoita sitä, että fysiikka olisi löytänyt todellisuuden.

Epäfilosofisinkin Pentti Perusinsinööri tarvitsee todellisuutensa rakennusaineiksi tapahtumia, jotka taas vaativat ainetta, energiaa, voimia, paikkaa, ja aikaa. Ne ovat mitä ilmeisimmin olemassa naiiveimmallekin realistille, ja siksi niiden olemus täytyy pystyä ymmärtämään ennen kuin voi sanoa ymmärtävänsä todellisuutta. On selvää, että mikroskooppi ja kaukoputki pystyvät näyttämään meille arki­kokemuksemme ja aistiemme ulottumattomissa olevia tapahtumia: bakteereja, molekyylejä, Marsin kraatereita ja kaukaisia linnunratoja. Mutta kukaan ei osannut odottaa, että ne myös paljastaisivat maailmoja, joiden todellisuuskäsite ei vastaa omaamme, ja joiden selittämiseen arkijärkeen perustunut klassinen fysiikka ei enää riittänyt. Kvanttifysiikka syntyi selittämään aineen ja voimien syvintä olemusta, ja Einsteinin suhteellisuusteoria yhdisti ajan ja paikan yhdeksi neliulotteiseksi kokonaisuudeksi, aika-avaruudeksi. Siinä sivussa roskakoriin meni suuri osa vuosituhantisesta metafysiikasta ja muusta filosofoinnista, ja harhaluulo todellisuuden tavoittavasta arkikokemuksesta.

Tyhjästä on paha nyhjästä. Ei lainkaan, sanoo kvantti­fysiikka; jopa itse maailmankaikkeuskin on aivan mainiosti voinut ilmestyä tyhjästä. Kaikella on syynsä. Kahdessa paikassa ei voi olla yhtä aikaa. Torpan mummokin tietää, että jokin joko on tai ei ole. Aika kulkee tasaisesti ja on sama kaikille. Identtiset kaksoset ovat samanikäisiä. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuus tulevaa. Asiat tapahtuvat tietyssä järjestyksessä. Yhdensuuntaiset viivat eivät koskaan kohtaa. Fyysikko vain pudistelee päätään ja hymyilee kärsivällisesti: sori vaan, mutta todellisuus ei nyt satu olemaan arkijärkemme mukainen.

Pääseekö uusi fysiikka lähemmäs todellisuuden ydintä? Siitä voi olla monta mieltä. Tässä on kourallinen kvarkkeja ja leptoneita epäilemättä antaa syvällisemmän käsityksen aineen rakenteesta kuin tässä on kourallinen vettä, mutta kvarkit ja leptonitkin ovat vain yhden tietyn tason kuvauk­sia todellisuudesta. Kvarkki ei ole märkä eikä leptoni sammuta janoani; uljaasta ”kaiken teoriasta” haaveilevat hiukkasfyysikot unohtavat helposti sen, että heidän teoriansa, heidän kuvauksensa, selittävät vain pienen osan maailmasta ympärillämme. Kuvauksen ja ymmärryksen mahdollisia tasoja on monia, jopa meidän kosmoksen pikkulapsien tajunnallekin. Mikä on Buddha? kysyi oppilas zen-mestari Dongshan Shouchulta. Kolme paunaa pellavaa.

Fysiikan kuvaus maailmasta on seuraavan luvun kohteena; se kuitenkin on se kivijalka, jolle nykyinen ymmärryksemme maailmasta, maailmankaikkeudesta, luonnosta ja elämästä kaikkine tapahtumineen perustuu. Fysiikka ennustaa kokemamme todellisuuden tapahtumia tarkemmin kuin mitä pystymme havaitsemaan ja mittaamaan niitä; kvanttifysiikka takaa kännykkäni toiminnan ja suhteellisuusteoria sen luotettavan GPS-paikannuksen. Jopa fysiikan kanssa (sangen rääpälemäisesti tosin) kilpailevat todellisuuden selitykset koettavat kähmiä itselleen sen sanavarastoa ja käsitteitä: värähtelyt, ulottuvuudet, energiat ja lomittumiset vilahtelevat jokaisen itseään kunnioittavan henkisen kasvun oppaan sivuilla. Edes meedioiden suusta ei enää pursua ektoplasmaa vaan kvanttivaahtoa.

Vaikka mitään muuta ei tapahtuisi, kuluisiko aika silti? Suloinen, pohdiskeleva metsänkeiju Elsa Salonen on pystyttänyt uuden näyttelynsä Rikhardinkadun Ama-galleriaan. Minun on pakko syödä omasta kuormasta ja rynnätä iskemään punainen ”myyty”-täplä yhden akryylille maalatun työn viereen. Teoksen nimi on peräisin Aristoteleen pohdinnoista ajan olemuksesta.

Mitä aika on? Tuskin mikään on meille ihmisille sen todellisempaa kuin aika, eikä mikään ole sen epätodellisempaa. ”Mitä sitten on aika? Jos kukaan ei kysy sitä minulta, tiedän vastauksen. Jos haluaisin selittää jollekin, mitä se on, en enää tiedä”, tuskaili kirkkoisä Augustinus seitsemänsataa vuotta Aristoteleen jälkeen, ja sitä pitemmälle ajan mysteerin selvittämisessä emme oikeastaan ole seuraavien 1600 vuoden aikana päässeetkään. Lapsikin ymmärtää, mitä aika on, mutta kukaan ei ymmärrä sitä.

Ajan todellinen luonne on kenties suurin kompastuskivi yrityksessämme lähestyä todellisuutta. Augustinuksen varoittava esimerkki mielessäni en edes yritä alkaa luetella niitä kaikkia fysikaalisia, metafysikaalisia tai teologisia selitys­yrityksiä, joita aikojen mittaan on tarjottu; riittää todeta, että kukaan ei edelleenkään tiedä. Tällä haavaa vahvassa nousussa on ajatus, että aikaa ei ole lainkaan olemassa: se on vain tajuntamme tai fysiikkamme (yksityiskohdat eivät ole vielä oikein selviä) luoma illuusio, joka etäisesti muistuttaa filminauhan yksittäisten, ajattomien ja muuttumattomien ruutujen elokuvateatterissa luomaa harhaa ajan kulumisesta.

Jotain ymmärryksen murusia nykyfysiikka pystyy kuitenkin kenties tarjoamaan. Ainakin suhteellisuusteorian mukaan voimme vastata Aristoteleen ja Elsan kysymykseen, jonka muuten myös tasaisin välein joku samoja asioita pohtinut minulle sähköpostitse esittää. Yleisen suhteellisuusteorian yhtälöistä voimme puristaa irti ratkaisun, joka kuvaa täysin tyhjää maailmankaikkeutta. Siinä ei ole ainetta, ei energiaa, eikä siksi myöskään liikettä tai tapahtumia. Silti siinä kosmoksessa, tunnettu nimellä de Sitterin avaruus, on avaruus ja siinä on aika, joka kuluu.

Suhteellisuusteoria kertoo myös meille, että aika ja avaruus ovat loppujen lopuksi yhtä ja samaa, purkamattomassa avioliitossa toisiinsa erottamattomasti kietoutuneita; ne voivat muuttua toisikseen ja ne voivat vaihtaa paikkaa esimerkiksi mustan aukon reunamilla.

Toisaalta, kvanttifysiikassa aikaa sen normaalissa merkityksessä ei ole ollenkaan. Jos elektronilla olisi aivot, se ei ilmeisesti olisi lainkaan tietoinen ajan kulumisesta, ja se voisi (meidän näkövinkkelistämme) vaellella vapaasti ajassa edes ja taas. Aika paha juttu.

Ihminen ei ole kaiken mitta; aistimme, järkemme, tajuntamme ja logiikkamme ei riitä todellisuuden käsittämiseen edes sillä tasolla, millä nykyinen fysiikka matematiikan avulla todellisuutta kuvailee. Olemmeko sitten täysin pihalla Todellisuudesta, yhtä pahassa jamassa kuin filosofinen solipsismi ehdotti? Voi olla, mutta toinen tieteenala, evoluutio, tarjoaa hieman lohdutusta.

Me olemme elossa, ja niin ovat myös jouhimadot, juhannusruusut ja jalkapallohullut, joilla kaikilla oletettavasti on vieläkin rajoitetumpi käsitys todellisuudesta. Evoluution kautta kehittyneiden elämänmuotojen täytyy olla ainakin jonkin asteisessa sopusoinnussa maailman todellisuuden kanssa. Cogito, ergo sum, koetti Descartes löytää vankkumatonta lähtökohtaa metafysiikalleen, mutta siitä ei itse asiassa päästä solipsismia pitemmälle. Oikea muotoilu on Sum, ergo cogito: olen olemassa, siis ajattelen. Koska olemme olemassa, pysymme hengissä, ajattelumme täytyy heijastaa tämän kotimaailmankaikkeutemme todellisuutta. (Ja onko niin – tämä juolahti juuri mieleeni – että kuolemme vain siksi, että emme osaa nähdä ja kiertää jotain kuoppaa Todellisuudessa? Siinä vasta Shirley MacLainen arvoinen ajatus.)

Kukapa tietää? Tästä eteenpäin aion kuitenkin olla jalon suurpiirteinen ja olettaa todellisuuden olevan olemassa. Sinäkin, parahin lukijani, olet olemassa etkä pelkästään minun mielikuvitukseni tuotetta. Voit siis huojentunein mielin ostaa tämän kirjan, ja syyn ja seurauksen lakia noudattaen aiheuttaa parin euron päätymisen pankkitililleni.

Viitteet:

1 Ja kääntäjä Leevi Lehto on nyt yrittänyt elvyttää ideaa tuoreessa Joyce-käännöksessään.