”Lääkärin työ on sekä rauhan että sodan aikana – mikäli se tehdään oikein – johtotehtävä sanan varsinaisessa merkityksessä. – – Lääkärin ja potilaan välisen luottamussuhteen on oltava senlaatuinen, että lääkärillä on aina ja kaikkialla se tunne, että hän on sairaan yläpuolella. – – Lääkärinä on oltava se vahvempi osapuoli.”199

Eräästä Theo Morellin puhetekstistä

Hitlerin ajan tutkijoita, niin epäilyttävälle kurssille kuin moni heistä saattaakin ajautua, yhdistää pyrkimys selvittää diktaattorin, tuon kai kaikkien aikojen pahimman rikollisen ja psykopaatin, pahan ruumillistuman arvoitus. Tässä kohdin alan ihmiset tuntuvat polkevan paikoillaan. Elämäkertojen kirjoittajat ovat jo monta vuosikymmentä sitten kartoittaneet ulkoiset tapahtumat; saatavilla on runsas määrä kirjallisuutta joka lähtöön. Salaisuus tuntuu pysyvän selvittämättä, vaikka Hitleristä on kirjoitettu ja kirjoitetaan enemmän kuin kenestäkään muusta tässä maailmassa, vaikka on olemassa oma psykiatrinen tutkimussuunta, ”Adolf Hitlerin psykopatografia”, joka tutkii ainoastaan hänen mahdollisia psyykkisiä sairauksiaan. Epäilyttävä myytti elää edelleen.

Voiko olla niin, että on olemassa sokea piste, jota Hitler-kirjallisuus ei ole monista haaroistaan huolimatta havainnut? Tämä kirja ei pyri kuvailemaan historiallisia tapahtumia täsmällisen totuudenmukaisesti. Puutun tosiasiassa aihetodisteisiin perustuvaan prosessiin, joka on ollut jo seitsemän vuosikymmentä liian kova pala oppineille. Sinä aikana on myös törmätty räikeään huiputukseen ja kuuluisaksi tulleisiin väärennöksiin kuten viikkolehti sternin julkaisemiin Hitlerin päiväkirjoihin. Moniin lähteisiin kannattaa suhtautua epäillen. Tämä kirja ei esitä ratkaisua arvoitukselle, vaan tarjoaa tietynlaista tulkintaa.

Jos Hitleriä haluaa lähestyä, on kuljettava kiertotietä Morellin kautta, tuhdin tohtorin vaaleanruskeassa gabardiinitakissaan. Syksyllä 1941 Hitlerin suorituskyvyn heikkeneminen kävi ilmeiseksi. Kaikissa häntä käsittelevissä teoksissa on sillä kohtaa tyhjiö, koska seikkaa ei pystytä kunnolla selittämään. Mutta viimeistään siitä lähtien Morell ei ollut suinkaan enää se omituinen sivuhenkilö, jona historiankirjoitus on häntä tähän asti pitänyt. Joachim Festin liki 1 200 sivua käsittävän Hitlerin elämäkerran Hitler hakemistossa on vain seitsemän viittausta kohtiin, joissa henkilääkäri ylipäänsä mainitaan – ensimmäisen kerran vasta sivulla 737. Sen syvemmälle kirjailija ei mene siinä suhteessa koskaan. Hänen sinänsä osuva kuvauksensa Hitlerin dynamiikasta ”narkoottiselta vaikuttavana jähmeytenä”200 jää ilman perusteluja. Paljon eivät hyödytä Festin maininnat ”kohtalokkaasta huumeriippuvuudesta”,201 koska hän ei käsittele sen mittasuhteita tai vaikutuksia. Hän ei tutki sitä noidankehää, liukumista omaan maailmaan, mihin ei yltänyt mikään paitsi Morellin ruiske. Hätiköidyltä näyttää Festin väite, jolla teosta mainostettiin vuonna 1973. Sen mukaan Hitleristä ei ollut odotettavissa uutta tietoa, koska todistettavasti ei ”ollut enää aineistoja, jotka voisivat vähänkin muuttaa kuvaa ajasta ja siinä toimineista henkilöistä”.202

Historiankirjoitus pyrkii nykyään irrottamaan katseensa Hitlerin elämäkerran erityispiirteistä ja suuntaamaan sen yhteiskunnallisiin prosesseihin, jotka johtivat hänen nousuunsa ja tekivät hänestä sen, jona häntä pidettiin. Näiden järkevien yritysten rinnalle jää kuitenkin tyhjiö, joka tulisi täyttää. Ei riitä, että sivulauseessa mainitaan vähätellen ”tohtori Morellin värikkäät pillerit”. 203 Englantilainen Ian Kershaw puolestaan, hänkin tunnetun Hitler-elämäkerran laatija, sotkee mahdollisesti syyn ja seurauksen väittäessään, että ”fyysistä rappeutumista eivät pystyneet pysäyttämään kasvava määrä tabletteja ja ruiskeita, joista tohtori Morell piti päivittäin huolen. Aineita oli yhteensä 90 erilaista koko sodan aikana ja pillereitä 28 erilaista joka päivä.”204

Saksalaiselle historiantutkijalle tohtori Henrik Eberlelle asia on yksiselitteisempi. Yhdessä nyt jo kuolleen berliiniläisen professorin Hans-Joachim Neumannin kanssa hän päätyy perusteellisen taustatyön jälkeen kirjassaan War Hitler krank? Ein abschließender Befund siihen tulokseen, että valtakunnan päämies ei ollut suinkaan huumeriippuvainen ja että Morell ”toimi hyvinkin vastuullisesti: Hän otti huomioon lääkkeille säädetyt päivittäiset enimmäisannokset, jotka hän – – ylitti harvoin. – – Vuoden 1945 jälkeen Morellia syytettiin siitäkin, että hän oli muka hoitanut Hitleriä vuosikausia väärin ja tuhonnut tämän terveyden. Mutta se ei pidä paikkaansa, kuten Morellin pikkutarkat muistiinpanot vuosilta 1941–1945 todistavat; ne ovat vastuuntuntoisen perhelääkärin käsialaa.”205 Mutta pitääkö toteamus todella paikkansa? Henkilääkärin omat kuvaukset tuntuvat olevan ristiriidassa sen kanssa. Muistiinpanoissaan hän kuvaa erästä keskustelua potilaansa kanssa seuraavasti: ”Jouduin aina antamaan lyhythoitoja suurilla annoksilla ja menemään sallitun rajoille saakka, vaikka monet virkaveljet ehkä tuomitsisivat minut siksi. Mutta olen kantanut ja aion edelleen kantaa vastuun teoistani, sillä jos Te olisitte joutunut nykytilanteessa lepäämään pitemmän aikaa, Saksa olisi luhistunut.”206

Mitä diktaattori siis todella käytti? Ja onko sillä mitään väliä? Voiko historiallisia tapahtumia ja aikaansaannoksia kytkeä farmakologiseen tarjontaan? Morell kirjasi monta vuotta tarkasti kaikki aineet, joita hän käytti pitääkseen potilaansa jatkuvassa vauhdissa. Hän oli pakotettu sellaiseen kirjanpitoon, sillä jos Hitlerille olisi sattunut jotain, hän olisi joutunut antamaan salaiselle valtionpoliisille seikkaperäisiä raportteja. Tällä tavoin syntyi laaja, lääketieteellis-historiallisesti ainutlaatuinen nippu papereita, jotka pursuavat yksityiskohtia. Jos aikoo selvittää koko sisällön, joutuu käymään monessa paikassa, sillä henkilääkärin jäämistö on pilkottu. Osa on Koblenzin valtionarkistossa, toinen Münchenissä lähihistorian instituutissa (Institut für Zeitgeschichte) – kolmas ja aivan olennainen osa Yhdysvaltojen pääkaupungissa.

Arkistokatselmus: National Archives, Washington, D. C.

Monumentaalinen arkistorakennus, joka muistuttaa antiikin temppeliä, sijaitsee Pennsylvania Avenuen varrella, toisen maailmansodan voittajavaltion hallintokeskuksessa. Samalla kadulla, vain kivenheiton päässä sijaitsee Valkoinen talo. Vaaleaan kiveen arkiston pääoven läheisyyteen on kaiverrettu What is past is prologue (Menneisyys on esinäytös).

Sisällä, pyhissä säilytyshalleissa, vallitsee ensituntumalta kaaos, joskin käyttöä koskevien sääntöjen puitteissa. Aineistoja ei ole helppo löytää – niitä on yksinkertaisesti liikaa. Yhdysvaltojen asevoimat ja tiedustelupalvelut imivät valtavan pölynimurin tavoin kukistetun kolmannen valtakunnan asiakirjaröykkiöt ja tallettivat ne Washingtoniin sekä kansallisarkiston sivuyksikköön läheiseen Marylandin College Parkiin – maailman suurimpaan arkistorakennukseen. Arkistoaineistoa pääsee tutkimaan arkistohakemistojen, tietokonehakujen ja ennen kaikkea arkistonhoitajien avulla; nämä osaavat sovittaa leveään amerikanenglantiinsa vaivatta monimutkaisia saksalaisia erikoistermejä kuten Reichssicherheitshauptamt, valtakunnan pääturvallisuusvirasto.

Paul Brown, joka tukee minua tutkiessani aineistoa Morellista, hillitsee alusta asti toiveitani löytää täältä kaikki henkilääkäristä. Tutkimukseni muistuttaa litteitä kiviä, joita heittelen veteen pomppimaan. Täydellistä sisäänpääsyä, kunnon uppoamista ei voi odottaa: kansallisarkistoa, sen valtavaa asiakirjamäärää, ei pysty tutkimaan tyhjentävästi. Historia, Brown tiivistää, pysyisi eittämättä vain mahdollisimman olennaisiin tosiasioihin perustuvana spekulointina. Historiallista totuutta hänellä ei olisi minulle tarjota.

Pian kävi täysin selväksi, että Theo Morell nousi pian sodan päätyttyä Yhdysvaltojen salaisen palvelun kiinnostuksen kohteeksi. Monet palvelun asiakirjat avattiin tutkijoille vasta muutama vuosi sitten, kun säädettiin Nazi War Crimes Disclosure Act.207 Amerikkalaiset yrittivät saada selville, mikä henkilääkärin rooli oli ollut, oliko hänellä osuutta Hitlerin huonoon, syksystä 1941 lähtien yhä nopeammin heikkenevään terveydentilaan vai oliko hän peräti yrittänyt myrkyttää Hitlerin. Tutkinnan keskeinen aihe oli riippuvuutta aiheuttavat aineet. Onko niin vaikeasti ymmärrettäviin tapahtumiin tarjolla helppoja vastauksia? Vai oliko henkilääkäri tehnyt itsensä syylliseksi, koska oli antanut Hitlerille keinotekoisia stimulantteja?

Kesästä 1945 lähtien Morellia kuulusteltiin kahden vuoden ajan, hänen omien sanojensa mukaan häntä myös kidutettiin – häneltä oli kuulemma revitty varpaankynnet irti, jotta päästäisiin käsiksi hänen salaisuuksiinsa. Mutta eivät upseerit juuri hullua hurskaammiksi tulleet. Salaisista asiakirjoista kuvastuu kuulustelijoiden turhautuminen heidän kertoessaan vangin ristiriitaisista lausunnoista. Morellin Medical Assessment File kertoo: ”Hän on puhelias, harhautuu kannanotoissaan usein pikkuasioihin ja yrittää paikata aivan ilmeisiä muistiaukkojaan sepitteillä, mistä seuraa usein toisiinsa sopimattomia tietoja. – – Potilaan psyykkinen tila vaihtelee suuresti eri aikoina. – – Professori Morellin kohdalla on selvästi kyse lievästä ulkosyntyisestä psykoosista, jonka syy on vankeus. Hänen syyntakeisuutensa ei ole millään tavoin alentunut. Toisaalta häntä ei voi pitää täysin uskottavana muistiaukkojen takia, joista hän yrittää selviytyä sepittämällä jotain.” 208 Yhteenveto kuuluu, että Morell ei ollut joko halukas tai kykenevä selittämään tekemistensä merkittävyyttä.

Asiassa eivät auttaneet myöskään lausunnot kolmelta saksalaiselta farmakologilta ja lääkäriltä, jotka oli pyydetty heti sodan jälkeen asiantuntijoiksi.209 Niin Morellia koskevat tutkimukset, erikoisraportti nro. 53, nimeltään The Rumored Poisoning of Hitler (Hitlerin huhuttu myrkytys) päätyy tulokseen, että henkilääkäri ei antanut potilaalleen myrkkyä eikä myöskään niin paljon huumaavia aineita, että ne olisivat vahingoittaneet tämän terveyttä. Hitlerin hämmästyttävä fyysinen ja psyykkinen heikkeneminen johtui raportin mukaan vain stressistä ja yksipuolisesta vegetaarisesta ravinnosta.

Mutta onko tämä arvio oikein? Vai onko siihen suhtauduttava vähintäänkin varovasti, koska vielä niin lähellä olleet tapahtumat mahdollisesti hämärsivät katseen ja koska lähdeaineisto oli silloin vielä varsin puutteellinen? Yhdysvaltojen viranomaisten tavoite oli ollut saada tietoja kitkeäkseen ne lukuisat myytit, joita Hitlerin ympärille oli syntynyt.210 Tässä aikeessaan he epäonnistuivat näennäisesti Morellin takia.

Mutta tarkkaan tutkittaessa vastaukset piilevät sittenkin jälkeen jääneissä muistiinpanoissa – joskin piilossa ja usein vaikeasti tulkittavina. Morellin jäämistö on rihmasto reseptivihkon täyteen raapustetuista sivuista, arkistokorteista, jotka ovat pullollaan kryptisiä lyhenteitä, vaikealukuisella käsialalla kirjoitetuista muistivihkoista, kannesta kanteen täytetyistä päivyreistä, irrallisista lapuista huomautuksineen ja kuvauksineen, tuhottomasta määrästä liike- ja yksityiskirjeitä. Muistiinpanot toistuvat, muuttuvat hitusen, putkahtavat uudestaan esiin vihkoissa, kirjekuorten päällä, puhelinmuistioissa.

Elokuusta 1941 huhtikuuhun 1945 henkilääkäri antoi potilaalleen hoitoja lähes päivittäin. Muistiinpanoja on 885 päivältä kaikkiaan 1 349 päivästä. Lääkkeistä on merkintöjä 11 000 kertaa, sen lisäksi niitä on vajaasta 800 ruiskeesta, noin yhdestä muistiin merkittyä päivää kohti. Silloin tällöin ruiskeneulat on liimattu siististi muistiinpanojen väliin ikään kuin antamaan ulospäin vaikutelman läpinäkyvyydestä ja tunnontarkasta dokumentoinnista. Sillä Morell pelkäsi salaista valtionpoliisia: hän tiesi, että henkilääkärit ovat aina viettäneet vaarallista elämää.

Tuloksena oli eräänlainen jäämistökaaos, viidakko, jota ulkopuoliset, etenkään saksaa osaamattomat, eivät hevin pysty läpikäymään. Juuri siinä väitetyssä pikkutarkkuudessaan monet merkinnät ovat luonnosmaisia, ja tarkkaan lukiessa käy selväksi, että joitakin lääkärintarkastuksia ei ole pantu ollenkaan muistiin. Halusiko Morell, joka muuten piti työhön liittyvät paperinsa hyvässä järjestyksessä, salata tällaisella sekavalla, vajavaisella, mutta muka täydellisellä kirjaamisella jotain? Yrittikö hän säilyttää salaisuuden, jonka tunsi vain hän, eikä mahdollisesti edes hänen potilaansa? Mitä todella tapahtui Hitlerin ja henkilääkärin välillä sodan kääntyessä kolmannelle valtakunnalle kohtalokkaaseen suuntaan?

Bunkkerimentaliteetti

”Kun viime vuonna sain viipyä useammin Teidän luonanne päämajassa, niin ne vierailut antoivat minulle enemmän kuin Te, Führerini, osaatte aavistaakaan. Olen yrittänyt kaikkeni jakaakseni sitä voiman paljoutta, jota Te minulle annoitte, mahdollisimman monille ihmisille.”211

Joseph Goebbels

”Tätä täysin ainutlaatuista tapahtumaa ei voi käsittää tavanomaisten käsitteiden ja moraalisten kategorioiden avulla.” 212

Percy Ernst Schramm

Lähestyäkseen totuutta Hitlerin huumeiden käytöstä kannattaa palauttaa mieleensä paikka, jossa hän oleskeli enimmäkseen kesän 1941 ja syksyn 1944 välisenä aikana. Jälkien etsintää Itä-Puolassa: Valoa tulvivassa metsässä Masurian alueella lojuu hajonneita bunkkerikolosseja kuin mahalaskun tehneitä betonisia avaruusaluksia. Kaikki on sammaleen peitossa, kupruilevilla katoilla kasvaa koivuja. Kaikkialla on halkeamia, joihin voi painautua. Raudoitukset kohoavat ja kaartuvat reunoiltaan hapertuvasta betonista. Joka kolkkaan on pystytetty keltaisia opasteita puolaksi, saksaksi, englanniksi: UWAGA!!! ACHTUNG!!! DANGER!!! Sortumavaara. Mutta ne lukemattomat, useimmiten nuoret turistit kaikkialta Euroopasta – likimain tuhat päivässä – eivät anna pelästyttää itseään, he kapuavat mustina ammottaviin aukkoihin, ahtautuvat rakoihin, kuvaavat videoita tai ottavat omakuvia. Aivan kuin etsisivät jotain.

Jälkien etsintää: entinen Führerin päämaja Wolfsschanze.

Kesällä 1941 Wolfsschanze oli aivan erinäköinen. 50:stä 150:een metriin leveän miinavyöhykkeen suojaama linnoitus lähellä itäpreussilaista Rastenburgin (Kętrzynin) kaupunkia oli juuri valmistunut ja otettu käyttöön. Sen ytimen muodostivat aluksi kymmenen bunkkeria, joiden takimmaiset osat olivat kaksi metriä paksun betonikerroksen alla; siellä olivat makuusijat. Etumaisissa, huonommin suojatuissa tiloissa sijaitsivat työhuoneet. Ankea upseerikerho, jossa syötiin, oli alueen keskellä ja muistutti rumaa kyläkapakkaa. Seinään jyhkeän puupöydän taakse, jonka ympärille mahtui kaksikymmentä henkeä, naulattiin pian vallankumouksellinen tähti: puna-armeijalta saaliiksi saatu lippu. Hitler saapui sinne kesäkuun 23. päivän iltana 1941, päivä sen jälkeen kun saksalaiset joukot olivat marssineet Neuvostoliittoon. Hän johtaisi Wolfsschanzesta käsin ”operaatio Barbarossaa”, jonka menestyksekkääseen päätökseen laskettiin kuluvan korkeintaan kolme kuukautta. Sotilailla ei ollut edes talvivaatteita mukana.

Tämän ylimielisen arvion perusteella päämajan paikka oli valittu heppoisin perustein Venäjän sotaretkeä ajatellen. Siellähän ei aiottu pitkään viipyä kuten ei Felsennestissäkään. Tämä ylimielisyys kostautui. Jo ensimmäisinä päivinä synkisteltiin, että sen kolkompaa paikkaa kuin se soinen seutu seisovien järvien ja soisten lampien välissä ei löytyisi varmasti mistään muualta Euroopasta. Führerin päämaja joutui pian huonoon huutoon metsäleirinä, jossa oli ilman ja valon sijasta usein sumua, jonka maaperää saastutti petroli, jota oli yhtenään suihkutettava sietämättömän hyttysriesan takia. Muuan hallitusneuvos kirjoitti vaimolleen: ”Tämän tyhmempää paikkaa olisi ollut vaikea valita. Kylmänkosteita bunkkereita, joissa palelemme yöllä armottomasti ilmanvaihtolaitteiston humistessa äänekkäästi ja aiheuttaessa kamalaa vetoa. Me nukumme siksi rauhattomasti ja heräämme aamuisin päänsärkyyn. Alusvaatteet ja univormut ovat aina kylmänkosteita.”213

”Kostea ja epäterveellinen bunkkeri”, pani myös Morell muistiin vähän sinne asettumisen jälkeen. Hän majaili ahtaassa bunkkerissa numero 9, katossa pyöri herkeämättä tuuletin, jota ei voinut säätää, mutta raitista ilmaa ei silti tullut. Tuuletin vain kieputti kosteantunkkaista ilmaa: ”Ihannelämpötila sienien kasvulle. Minun saappaani ovat homeessa, vaatteet kosteita. Rinnanahdistusta, kalvetustautia, bunkkeripsykooseja.”214

Hitleriä kaikki tämä ei näyttänyt häiritsevän. Hän oli harjoitellut luolaelämää jo Felsennestissä, mutta vasta Wolfsschanze oli hänen unelmakohteensa: syrjäinen pakopaikka, missä olemassaolo kutistui pelkiksi sotatapahtumiksi rintamalla. Seuraavien kolmen vuoden aikana Wolfsschanzesta tuli hänen elämänsä keskipiste, se kasvoi yli sadaksi erilaiseksi asuin-, talous- ja hallintorakennukseksi ja massiiviseksi tai kevyeksi teräsbetonibunkkeriksi ja sinne rakennettiin oma rautatieasema ja lentokenttä. Yli kaksituhatta upseeria, sotilasta ja siviilihenkilöä asui siellä jatkuvasti. Wolfsschanze ei ollut kenenkään muun suosiossa paitsi niin sanotun Chefin, joka väitti viihtyvänsä parhaiten bunkkerissaan, koska lämpötila oli aina sopivan viileä ja pysyi tasaisena ja sisälle pumpattiin aina riittävästi raitista ilmaa. Lisäksi Morell antoi asentaa hänelle happipullon, ”happihoitoja varten ja jotta happea voidaan tarvittaessa laskea makuuhuoneeseen. Führer erittäin tyytyväinen, voisi jopa sanoa ihastunut.”215

Keinotekoista hapensaantia, suojaavia bunkkeriseiniä: kun ulospäin näytti siltä, että saksalaisten sotapäällikkö oli uudessa päämajassaan lähellä rintamaa, hän oli etääntynyt sodan todellisuudesta kauemmas kuin koskaan ennen. Tällä diktaattoreille usein tyypillisellä eristäytymisellä oli oleva tuhoisia seurauksia. Viimeksi kuluneiden vuosien aikana maailma oli aina taipunut Hitlerin tahtoon ja auttanut häntä uskomattomiin riemuvoittoihin, jotka olivat jatkuvasti vahvistaneet hänen valta-asemaansa. Mutta heti kun hän törmäsi todelliseen vastarintaan, jota ei saanut raivattua tieltä ylläköllä, Gröfaz vetäytyi yhä syvemmälle kuvitteellisiin maailmoihinsa. Sellainen oli myös Wolfsschanzen pienoismaailma, sen betonikupla.

Neuvostoliitto puolustautui kiivaasti Hitlerin kuviteltua kaikkivaltiutta vastaan kuten kävi ilmi jo heinäkuussa 1941. Vaikka saksalaiset valtasivatkin sotaretken alkuviikkoina valtavia alueita ja ottivat satoja tuhansia puna-armeijalaisia vangiksi, avautui puolustusvoimien eteen yhä laajempia alueita ja aina lisää venäläisiä reserviläisiä liittyi taisteluun. Hitlerin joukot voittivat tosin taistelun toisensa jälkeen, etenivät nopeasti, saarsivat mitä suurimmassa mittakaavassa ja saivat aikaan perinpohjaisen kaaoksen aivan kuten oli suunniteltu, mutta puna-armeija käyttäytyi aivan kuin ei ollenkaan piittaisi näistä takaiskuista. ”Hatara korttitalo”, jona Neuvostoliittoa pidettiin, ei hajonnutkaan niin kuin oli toivottu. Taisteluja käytiin kummallakin puolella armottomasti heti alusta alkaen, ja saksalaiset kärsivät ensimmäistä kertaa tässä sodassa suuria tappioita yhä tiheämpään tahtiin.

Melko hyödytöntä oli douppauskin, joka otettiin käyttöön heti ja ennen kaikkea upseerien kohdalla myös tässä jättimäisessä salamahyökkäyksessä kuten jo Ranskan taistelussakin. Ainetta oli toimitettu panssarijoukoille virkateitse ennen hyökkäystä, yksi ainoa armeijaryhmä tilasi muutamassa kuukaudessa lähes kolmekymmentä miljoonaa tablettia.XIII216 Mutta Pervitin ei tuonut pikaista voittoa, ja pian ajallisesta säästöstä jouduttiin maksamaan kallis hinta olemalla toimettomina puna-armeijan tuodessa taisteluun yhä uusia divisioonia valtavilta takamailtaan.

Nimenomaan tässä ratkaisevassa alkuvaiheessa, elokuussa 1941, Hitler sairastui ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Kuten joka aamupäivä kello yksitoista, hänen bunkkerielämästä alati kalpea palvelijansa Linge oli koputtanut bunkkerin 13 ovea. Mutta Hitler ei noussut vuoteesta, hänellä oli kuumetta, ripulia, horkka, kovia nivelkipuja. Oletettiin, että kyseessä oli punatauti.

”Hälytys puhelimella, käsky tulla heti Führerin luo. Häntä oli yhtäkkiä pyörryttänyt. Oli kuulemma omassa bunkkerissaan.”217 Morell sai uutisen potilaansa tilasta puhelinnumeroon 190 niin sanotussa kuhnurien parakissa, valtavan ahtaassa, lähes valottomassa työhuoneessa, jonka hän joutui jakamaan valokuvaaja Hoffmannin pojan kanssa. Valokuvaustarvikkeita ja lääkkeitä pursuavassa huoneessa henkilääkäri tarttui äkkiä mustaan laukkuunsa, astui ulos ja kiiruhti Hitlerin luo, joka istui vuoteellaan velttona, kasaan lyyhistyneenä kuin räsymaija, mutta vaati välitöntä parantumista vaivoistaan, koska halusi päästä sotatilanteesta käytävään neuvotteluun, jossa hän joutuisi tekemään tärkeitä päätöksiä.

Mutta vitamiinit ja rypälesokeri eivät enää tässä tapauksessa riittäneet niin kuin kuuden menneen vuoden aikana. Hermostuneena ja vähän liian kovalla kiireellä Morell valmisti Vitamultin-kalsium-sekoituksen ja yhdisti sen Glyconorm-steroidiin, omaan hormonivalmisteeseensa, joka koostui sian ja muiden teuraseläinten sydänlihasuutteesta, lisämunuaiskuoresta, maksasta ja haimasta. Se oli dopingaine. Ruiskeen antaminen sujui huonommin kuin yleensä: ”Neula vääntyi pistettäessä.”218 Vahingosta johtuvaa kirvelevää kipua vastaan Hitler sai kaksikymmentä tippaa Dolantin-lääkettä (vaikuttava aine petidiini), opiaattia, jolla on morfiinin tapainen vaikutus.XIV Mutta punataudin oireita muistuttava ripuli jatkui. Potilas A joutui jäämään vuoteeseen eikä ilmestynyt suureen neuvonpitoon, jonka Keitel ja Jodl pitivät bunkkerissa kello kaksitoista. Diktaattori oli työkyvytön: se oli päämajassa sensaatio.

”Führer on hyvin harmissaan”, Morell kirjoitti sinä iltana epäonnistumisestaan: ”Niin ärtyisä hän ei ole vielä koskaan ollut minua kohtaan.”219 Henkilääkäri piti järkähtämättä kiinni farmakologisesta elvytyskurssistaan, ja pian ruiskeet tehosivat, punatauti ruiskutettiin pois maailmasta. Jo seuraavana päivänä Hitler osallistui neuvotteluihin kenraalien kanssa ja pyrki heti kuromaan kiinni edellispäivän poissaolon. Vanha riita hänen ja pääesikunnan välillä, joka oli käyttänyt hänen poissaoloaan hyväkseen ja toiminut vikkelästi omien käsitystensä mukaan, leimahti uudestaan. Kyse oli hyökkäyksen tulevasta suunnasta. Toisin kuin Führer kenraalit pitivät Moskovaa ensisijaisena kohteena. Heidän suunnitelmansa oli vallata venäläisten pääkaupunki ratkaisutaistelussa ja viedä sotaretki sillä tavoin päätökseen. Mutta juuri toipuneella Hitlerillä oli eri strategia, ja hän vei tahtonsa läpi. Hän jakoi joukot valloittaakseen pohjoisessa Leningradin ja katkaistakseen siten Neuvostoliiton yhteydet Itämerelle. Samaan aikaan etelän armeijaryhmän tuli edetä Ukrainan kautta Kaukasuksen alueelle, sotataloudessa tärkeille öljylähteille.

Tällä kriisillä oli vaikutuksia henkilääkäriin ja hänen taktiikkaansa ”välittömästä paranemisesta”. Ruiskeita annettiin nyt yhä johdonmukaisemmin ennalta ehkäisevästi, jotta potilas A ei jäisi enää koskaan huonompaan asemaan, koska lojuisi sairasvuoteella. Morellista tuli polyfarmasian tyypillinen edustaja ja hän määräsi jatkossa yhä enemmän aineita vaihtelevin pitoisuuksin, kokeili kerran sitä, toisen kerran tätäXV, eikä tehnyt enää juuri koskaan kunnon diagnooseja vaan rikasti jatkuvasti ”peruslääkehoitoaan”.XVI Siihen kuuluivat pian niinkin erilaiset lääkkeet kuin Tonophosphan, Hoechstin lääketehtaiden valmistama aineenvaihduntaa kiihdyttävä lääke, jota nykyisin käytetään etupäässä eläinlääketieteessä, hormoni- ja vasta-ainepitoinen ravinne Homoseran, jota valmistettiin istukoista,221 seksuaalihormoni nimeltä Testoviron seksuaalivietin ja vireyden voimistamiseen kuten myös härän kiveksistä valmistettu Orchikrin-niminen tuote, jonka väitettiin auttavan masennukseen. Vielä yksi käyttöön otettu, uusi aine oli Prostakrinum, valmiste nuorten sonnien rakkularauhasista ja eturauhasesta.

Tarkkaan ottaen Hitler ei ollut enää kasvissyöjä, vaikka ei pannutkaan suuhunsa liharuokia. Yhä suurempi määrä korkeapitoisia eläinperäisiä aineita kiersi hänen suonissaan syksystä 1941 lähtien. Kyse oli aina psyykkisten ja fyysisten uupumustilojen tasapainotuksesta tai ennalta ehkäisemisestä sekä vastustuskyvyn parantamisesta. Todellisuudessa Hitlerin luonnollinen immuunijärjestelmä korvattiin keinotekoisella suojakilvellä alati vaihtuvien ruiskeiden ja pian kasvavien annosten avulla. Morellin ansiosta se kävi aina vain välttämättömämmäksi.

Punataudin aiheuttaman poissaolon jälkeen alettiin siis ampua hyttysiä tykillä, hamaan loppuun saakka ja ilman mainittavia katkoksia, mikä heikensi diktaattorin terveyttä. Henkilääkäri kulki aina hänen vierellään niillä harvinaisilla kävelylenkeillä, joita Gröfaz enää teki Wolfsschanzen sulkualueen raittiissa ilmassa. Pari askelta jäljessä käveli apulainen ruiskelaukkua kantaen. Lääkehoidon johdonmukaisuudesta kertoo elokuun lopulla 1941 tehty junamatka. Hitler ja Mussolini matkustivat rintamalle. Matka itäisen Euroopan halki, minne massamurhat olivat jo kotiutuneet, kesti vuorokauden. Länsi-Ukrainan Kamenets-Podolskissa, jota heidän matkansa sivusi, olivat SS ja eräs saksalainen poliisipataljoona ampuneet juuri 23 600 juutalaista – se oli ensimmäinen tapaus, jossa jonkin alueen koko juutalaisväestö surmattiin.

Jotta potilas A ei jäisi matkallakaan ilman ruiskeita, Führerin erikoisjuna pysähtyi jossakin asemien välillä, koska ruisketta ei voitu antaa junan nytkyessä. Panssaroitu ilmatorjuntavaunu kaksine ilmatorjuntatykkeineen oli välittömässä valmiudessa. Morell napsautti Hitlerin yksityisvaunussa pullean lääkärinlaukkunsa auki, otti mustaan nahkaan käärityn ampullisettinsä esiin, irrotti useammasta ampullista niiden kyljessä olevan karhennetun metallilaatan, avasi kotelon, jossa pistosvälineet olivat, katkaisi ensimmäisen ampullin, työnsi neulan sisään ja veti injektionesteen ruiskuun. Hän kietaisi nopeasti kiristyssiteen Hitlerin paperinvalkoiseen, lähes karvattomaan käsivarteen, pyyhki hien otsaltaan ja työnsi neulan ihon läpi: ensin suoneen ja sen jälkeen toisen ruiskeen lihakseen. Ylpeänä Morell kuvasi harvinaislaatuista seisahdusta: ”Juna pysäytettiin kesken matkan, Führerille rypälesokeria suoneen plus Tonophosphan fortea ja Vitamultin Calciumia lihakseen. Hoidin kaiken kahdeksassa minuutissa.”222

Tällainen menettely ei ollut yksittäistapaus, vaan sääntö. Ruiskeet hallitsivat yhä selvemmin päivän kulkua ja ajan mittaan Führerin sekoitusta rikastuttivat yli kahdeksankymmentä erilaista, varsin usein epätavallista hormonivalmistetta, steroidia, ainetta ja rohtoa.XVII Psykologisesti oli merkittävää, että koostumusta muutettiin hieman joka päivä. Näin Hitlerillä ei ollut koskaan tunnetta, että hän olisi riippuvainen jostain tietystä aineesta. Välttämätön hänelle oli Morellin kokonaispaketti. Henkilääkärissään hän oli löytänyt täydellisen työrukkasen itselääkitykseensä ja -säätelyynsä, ja käytti tätä yhä pahemmin väärin.

Tämä vuoden 1941 toisella puoliskolla kehittyvä polytoksikomania vaikuttaa eriskummalliselta, jopa noina aikoina, jolloin steroidien ja hormonien tutkimus ei vielä kohtakaan pystynyt arvioimaan tehokkaiden aineiden moninaisia yhteisvaikutuksia ihmisen elimistöön. Hitler itse oli vähiten selvillä siitä, mitä vaikutuksia kaikilla niillä hoidoilla oli. Hän oli tosin ollut koko elämänsä ajan kiinnostunut lääkkeistä, mutta ei koskaan hankkinut lääketieteellistä tietoa. Hän pysyi sekä huumeiden käyttäjänä että sotapäällikkönä ikuisena harrastelijana ja jättäytyi mielijohteidensa vietäväksi, ymmärtämättä alojen perusasioita. Sillä oli loppujen lopuksi kohtalokas vaikutus. Hänen luontainen vaistonsa, joka oli niin usein ennen operaatio Barbarossaa osunut oikeaan, jätti hänet pulaan juuri silloin, kun henkilääkärin antamat ruiskeet panivat hänen elimistönsä yhä enemmän sekaisin. Asian luonteeseen kuuluu, että sietokyky kasvaa. Elimistö tottuu, annoksia on kasvatettava, muuten teho laskee – eikä diktaattori voinut sietää laskevia tehoja.

Siinä suhteessa Morell ei tarjonnut suojatilleen mitään apua. Ongelmallisilla yhteisvaikutuksilla henkilääkäri ei tunnu vaivanneen päätään – lääkärin vastuusta viis. Monien muiden tavoin hän pyrki vain pelokkaasti olemaan Führerille mieliksi, jotta hänelle itselleen ei koituisi mitään haittaa vaan hän voisi edelleen hyötyä asemastaan. Kun juutalaisten järjestelmällinen murhaaminen alkoi vuoden 1941 syyskuukausina ja puolustusvoimat kävi Venäjällä rikollista hyökkäyssotaa, joka vaati pian miljoonia ihmishenkiä, kansallissosialismin pelkoon perustuva järjestelmä myrkytti vähitellen itsensä, sisältä käsin.

Idän huuma

”Minun toteamukseni, että Führer on terve, teki suurimman vaikutuksen.”224

Joseph Goebbels

Puolustusvoimien johdon sotapäiväkirjaan on kirjattu lokakuun 2. päivänä 1941: ”Keskustan armeijaryhmä on lähtenyt aamun koittaessa kauniilla säällä kaikkien divisioonien kanssa hyökkäykseen.”225 Nyt alkoi siis hyökkäys Venäjän pääkaupunkiin, joskin aiottua myöhemmin, ja valtavassa kaksoistaistelussa Vjazman luona, Smolenskin ja Moskovan puolivälissä, vangittiin 670 000 puna-armeijan sotilasta. Moni Wolfsschanzella piti sitä jo ennakkoratkaisuna. Mutta saksalaiset olivat menettäneet kallista aikaa ja haaskanneet voimiaan muilla taistelutantereilla eivätkä pystyneet valtaamaan Stalinin valtakeskusta nopealla operaatiolla. Kun sää huononi, joukot juuttuivat liejuun. ”Jatkuvaa sadetta, sumua. Tiet huonossa kunnossa, mikä hidastaa liikkumista ja vaikeuttaa huoltokuljetuksia”, tiedettiin lokakuun lopulla Saksan armeijan johdossa.226 Tappion mahdollisuus häivähti mielessä ensi kertaa.

Hitler reagoi tyynesti kriittiseen tilanteeseen. Kun puna-armeija käynnisti vastahyökkäyksen keskellä varhaista talventuloa apunaan uudet siperialaiset eliittidivisioonat ja tuotti saksalaisille suuria tappioita, Hitler ei välittänyt kenraalien vetoomuksista vetää joukot takaisin vielä pahempien tappioiden välttämiseksi. Sen sijaan hän antoi joulukuun 16. päivänä 1941 turmiollisen käskyn, joka esti kyllä aluksi pahemmat seuraukset mutta jolla oli pidemmän päälle katastrofaalinen vaikutus: Asemat pidettävä hinnalla millä hyvänsä. Kaikkinainen perääntyminen oli siitä lähtien kielletty ilman hänen nimenomaista lupaansa. Saksan armeija, ennen pelätty arvaamattoman dynamiikkansa takia, ei pystynyt enää reagoimaan joustavasti sotatapahtumiin. Saksan viholliset säilyttivät kyllä loppuun saakka kunnioituksensa vastustajan taisteluvoimaa kohtaan, mikä perustui osin myös niin sanottuun tehtävätaktiikkaan, jota ei käytetty missään muussa armeijassa niin suuressa mittakaavassa ja joka antoi upseereille suuria vapauksia annettujen päämäärien saavuttamiseksi. Mutta ohi oli alkuajan liikesodankäynti, jonka menestykset saivat maailman hämmästymään. Kuvaavaa on, että Hitler moitti nyt nimenomaan Guderiania, jonka epätavallinen, käskyistä piittaamaton menettely keväällä 1940 oli auttanut saksalaisia menestymään länsirintamalla. Kun Guderian nyt yritti taivutella Hitleriä vetämään joukot Moskovan edustalta, tämä väitti kenraalin olevan liian lähellä tapahtumia.

Hitlerin ainoa resepti oli ”fanaattinen vastarinta” menetyksistä piittaamatta. Tai toisin ilmaistuna: piittaamatta tosiasioista rintamalla. Natsi-Saksan puolustusvoimat muserrettiin jo sinä ensimmäisenä sotatalvena, ja Moskovan kirkonkellot kumahtelivat toiveikkaasti, ortodoksipapit kiersivät messukasukoissaan ja krusifiksi kädessään talosta taloon, mökistä mökkiin, rohkaistakseen miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja antamaan kaikkensa taistelussa Pyhän Venäjänmaan puolesta. Kaikkialla Neuvostoliiton valkokankailla nähtiin elokuvia, joissa puna-armeijan sotilaat vetivät päälleen toppavaatteet ja huovalla vahvistetut kengät, kun taas vangitut, kauhistuneet saksalaiset ilman mantteleita, ilman käsineitä ja paljain jaloin hypähtelivät paikoillaan, jotta eivät jäätyisi kiinni.

Hyökkääjät joutuivat yhä useammin toivottomiin tilanteisiin. Usein auttoi enää Pervitin. Yksi lukuisista esimerkeistä: Saksalaiset jäivät saarroksiin eräässä kalastajakylässä, Moskovan ja Leningradin puolivälissä sijaitsevan Ilmajärven etelärannalla, yhä useampi heidän majapaikoistaan paloi, muonaa saatiin enää satunnaisesti ylhäältä jääkylmistä korkeuksista. Jäljellä oli viimeinen, pienen pieni mahdollisuus murtautua ulos motista – ja viisisataa lopenuupunutta miestä raskaine pakkauksineen ja konekiväärit olalla aloitti neljätoista tuntia kestävän öisen jalkamarssin lonkkaan asti ulottuvassa lumessa. Pian monet heistä osoittivat puolustusvoimien virallisen raportin mukaan ”mitä ankarimman uupumuksen merkkejä. – – Puoliyön paikkeilla lumipyry lakkasi, ja taivas oli tähtikirkas, mutta nyt joukkueet halusivat yhä useammin jäädä lumeen makaamaan, ponteva rohkaisukaan ei lisännyt heidän tahdonvoimaansa. Kullekin näistä miehistä annettiin sitten kaksi Pervitin-tablettia. Puolen tunnin kuluttua ensimmäiset heistä vahvistivat olonsa kohentuneen. He marssivat taas reippaasti, pysyivät mukana kulkueessa.”227 Tapaus osoittaa, että piristettä ei nyt enää käytetty ensisijaisesti hyökkäämiseen ja valtaamiseen, vaan ennen kaikkea silkkaan jaksamiseen ja hengissä selviämiseen.228 Lehti oli kääntynyt.

Entinen lääkintäupseeri kertoo

”Minulla oli aina suuri määrä niitä”, kertoo vuosina 1940-1942 sotilaslääketieteellisessä akatemiassa koulutuksensa saanut lääkintäupseerikokelas Ottheinz Schultesteinberg osallistumisestaan itärintaman sotatoimiin. ”Ainetta vain jaettiin kaikille. Tunnuslause kuului suunnilleen: Tässä, ota!” 94-vuotias vanhus, joka asuu Starnbergjärven rannalla, muistaa sodan, joka vei hänet aina Stalingradiin asti, aivan kuin se kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Me tapaamme erään kroatialaisen ravintolan terassilla Feldafingissä: ”Minä itse en ottanut Pervitiniä, en muuta kuin yhden ainoan kerran kokeillakseni sitä. Halusin tietää, mitä annan sotilaille”, hän kertoo. ”Ja voin todistaa, että se vaikutti. Se piti armotta valveilla. Mutta enempää sitä en halunnut. Mehän tiesimme, että se aiheuttaa riippuvuutta ja että sillä on sivuvaikutuksia: psykooseja, hermojen ylirasitusta, voimien uupumista. Ja sota Venäjällä oli kulutussota, asemasota. Siinä Pervitin ei auttanut enää mitään; se vain uuvutti. Joskus se univelka oli kuitenkin nukuttava pois. Unenriistosta ei ollut enää mitään taktista hyötyä.”229

Berliinissä tunnettiin nämä ongelmat. Lääkäriliiton johtaja Leo Conti pyrki edelleen kartoittamaan kaikki huumeriippuvaiset sotilaat mahdollisimman aukottomasti apunaan valtakunnallinen huumeidenvastainen seurantakeskus. Hän antoi määräyksen, jonka mukaan puolustusvoimien ja SS:n oli annettava arvio jokaisen kotiutettavan sotilaan mahdollisesta huumeriippuvuudesta, jotta heidät voitaisiin pakottaa vieroitukseen tai päättää ”uppiniskaisen tai parantumattomasti riippuvaisen pikaisesta eristämisestä”.230 Se kuulosti yhtä räväkältä kuin uhkaavaltakin, ja sen mukainen oli myös puolustusvoimien reaktio: tapauksia ei ilmoitettu juurikaan tai ollenkaan. Kiristynyt sotatilanne ei johtanut suinkaan huumeiden käytöstä rankaisemiseen, vaan armeija värväsi jopa tarkoituksella Contin viraston työntekijöitä rintamapalvelukseen – mikä vaikeutti vielä entisestään hänen huumeiden vastaista kampanjaansa.

Vuoden 1941 lopussa alkoi joillekin Führerin päämajassa valjeta, että voittoa oli turha toivoa. Yleisesikunnan päällikkö Halder tiivisti tilanteen sanoin: ”Meidän voimamme ovat lopussa sekä miehistön että kaluston osalta.”231 Salamasodan strategia, jonka yllätysvaikutuksella oli yritetty kääntää voimasuhteet ylösalaisin, oli epäonnistunut – ja sen myötä koko Hitlerin alusta alkaen spekulaatioille rakennettu sotasuunnitelma. Pitempää materiaalitaistelua Venäjää vastaan saksalaiset eivät kestäisi, sillä vihollismaan väestö oli suurempi ja kalustokin tässä vaiheessa parempi. Se oli asiallinen toteamus, josta olisi pitänyt vetää johtopäätöksiä. Mutta diktaattori sulki silmänsä ilmeisiltä tosiasioilta. Hän oli katkaissut napanuoran geopolittiseen todellisuuteen, ja sitä seurasivat aina uudet väärät päätökset. Syksyllä 1941 ylipäällikkö oli onnistunut niin monessa, mutta nyt kävi päinvastoin.

Joulukuussa 1941 uupunut Saksa, joka taisteli jo monella rintamalla yhtä aikaa, julisti täysin järjenvastaisesti sodan sillä välin toipuneelle teollisuusjättiläiselle Yhdysvalloille, aivan kuin todellisuutta voisi vetää nenästä kieltämällä ilmiselvät tosiasiat. Paljon vihollisia, paljon perikatoa. Itsensä yliarvioija Hitler, joka otti nyt myös maavoimien ylipäällikkyyden ja siten von Brauchitschin tehtävän hoitaakseen, ei ymmärtänyt enää maailman menoa. Hänellä ei ollut ilmeisesti enää varaa tarkastella tilannetta realistisesti. Omien sanojensa mukaan hän oli ”työntänyt oven auki pimeään, tuntemattomaan tilaan tietämättä, mitä sen takana piilee”.232 Pimeys ympäröi Hitleriä myös aivan konkreettisesti, kuten Morell kirjoitti: ”Muuten elämää bunkkerissa ilman päivänvaloa.” 233 Siinä synkkyydessä mikään ei voinut enää koskettaa kaikesta etääntynyttä diktaattoria. Todellisuus ei enää saavuttanut häntä – panssarin lävisti vain hänen henkilääkärinsä neula, joka painoi hänen suoniinsa hormoneja ja dopingaineita. ”Traagista, että Führer sulkeutuu elämän ulkopuolelle ja viettää verrattain epäterveellistä elämää”, kirjoitti Goebbels päiväkirjaansa. ”Hän ei oleskele enää raittiissa ilmassa, ei rentoudu enää millään tavoin, istuu vain bunkkerissaan.”234

Berliinissä päätettiin tammikuussa 1942 Wannseen konferenssissa vastuualueista ”juutalaiskysymyksen lopullisessa ratkaisussa”. Hitler takertui nyt yhä jääräpäisemmin kansanmurhan ideaan. Sillä, että hän vastusti vimmatusti vetäytymistä kerran vallatuilta alueilta, oli painava syynsä: miehitetyillä itäisillä alueilla sijaitsevien tuhoamisleirien, Auschwitzin, Treblinkan, Sobiborin, Kulmhofin, Majdanekin ja Bełżecin savupiippujen tuli savuta mahdollisimman kauan. Kaikki asemat tuli pitää – kunnes kaikki juutalaiset olisi tuhottu. Potilas A, joka etääntyi yhä jyrkemmin kaikista inhimillisistä konventioista, halusi ratkaista edukseen vielä tämän, turvattomia vastaan käymänsä taistelun.

Planeetta nimeltä Werwolf

”Minä kadehdin Teitä, koska Te saatte Führerin päämajassa elää suuret maailmanhistorialliset tapahtumat. Führerin nerous, hänen puuttumisensa ajoissa asioihin ja puolustusvoimiemme joka suhteessa mitä tarkimmin harkittu rakenne pitävät huolen siitä, että voimme katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen. – – Toivottakoon, että hän säilyttää terveytensä, jotta hänen voimansa riittävät saavuttamaan vielä ne viimeisetkin tavoitteet kansansa eduksi.”235

Ote eräästä Theo Morellin kirjeestä

Heinäkuussa 1942 kolmannen valtakunnan alue ulottui Pohjoisnavalta Pohjois-Afrikkaan ja Etu-Aasiaan. Kanssallissosialistisen kasvutripin huippu oli saavutettu – ja merkit olivat jo pitkään viitanneet tappioon. Sinä kesäkuukautena alkoi ”operaatio Reinhardt”, yli kahden miljoonan juutalaisen ja 50 000 romanin järjestelmällinen surmaaminen miehitetyssä Puolassa. Samaan aikaan tehtiin työläs muutto: kansallissosialistien johtoryhmä lensi seitsemällätoista koneella Wolfsschanzelta upouuteen päämajaan, muutaman kilometrin päähän Vinnitsasta, pikkukaupungista Länsi-Ukrainan maaseudulla.

Paikanvaihdos oli suurta teatteria, tuskin enempää kuin pelkkä farssi, jonka takana piili idea uskotella itselleen olevansa lähempänä rintamaa, toisin sanoen todellista tilannetta. Mutta päätaistelulinja kulki vieläkin kätevien satojen kilometrien päässä tästä tyhjästä luodusta mökkileiristä keskellä metsää. Oltiin myös mukavan matkan päässä brittien keväällä 1942 aloittamista ankarista Saksan kaupunkien pommituksista – Lyypekki, Rostock, Stuttgart ja ennen kaikkea Köln olivat jo saaneet kärsiä suurista hyökkäyksistä. Uusi komentokeskus heijasti sitä, että Hitleriä eivät enää kiinnostaneet poliittiset ja yhteiskunnalliset asiat; siihen sopi tämä paikka keskellä korpea, tämä ”hightech-location” ties missä. Siellä hän saattoi entistä paremmin hämärtää tajuntaansa ja etääntyä yhteisestä todellisuudesta. Tavallista asuntoa, kuten hänen entinen suuri asuntonsa Münchenin Prinzregentenplatzilla, hänen elämässään ei enää ollut. Hän hakeutui nyt pelkkiin epätodellisiin pakopaikkoihin.

Vastikään virkaan asetettu varusteluministeri Speer kuvaili päämajaa Ukrainassa pieneksi ”bungalow-alueeksi, ympärillä pieni mäntymetsä, puiston tapainen puutarha”.236 Kaadettujen mäntyjen kannot oli maalattu vihreiksi, jotta ne sulautuivat maisemaan, parkkipaikat olivat pensaikon varjoisessa suojassa. Kuulostaa vähän lomalta maalla, toipilaskodilta. Mutta näistä muutamasta korkeiden tammien ympäröimästä hirsimökistä ja parakista käsin käytiin yhä edelleen sotaa, jonka julmuuteen ei yksikään siihen asti käyty sota yltänyt. Hitler antoi uudelle joukkomurhan komentopaikalle nimen Werwolf, sopiva nimi epätodellisuuden vyöhykkeelle, missä raivattiin tietä hirmuteoille ritualisoidun päiväohjelman ja tiukkojen turvasääntöjen kehystäminä.XVIII Täällä Gröfaz, jonka suolessa oikuttelivat miljardit bakteerit, sai kaikessa rauhassa edelleen pelätä mikrobeja samaan aikaan, kun hänen sotilaansa Venäjän soilla ja aroilla joutuivat tekemään tuttavuutta todellisten itäisten tartuntatautien kanssa, kuten juoksuhautakuumeen, jänisruton tai malarian.

Morell oli nyt jo välttämätön valtion päämiehelle, hän ei halunnut jättää Führeriä yksin edes tilanneneuvotteluissa, vaikka hänellä ei siviililääkärinä ollutkaan mitään asiaa niihin, ja kenraalit loivatkin häneen väheksyviä silmäyksiä. Näissä kahdesti päivässä pidetyissä tapaamisissa maailma pelkistettiin muutoksiksi sotilaskartoilla, ikkunoita ei avattu kauneimmallakaan ilmalla ja verhot pidettiin kiinni.

Huolimatta läheisen metsän raikkaudesta Werwolfin päämajassa vallitsi aina ummehtunut ilmapiiri. Neuvoja Hitler ei ottanut enää vastaan muilta kuin niiltä, jotka piittasivat rintamien todellisesta tilanteesta yhtä vähän kuin hän itse.238 Nyt koitti myötäilijöiden suuri hetki, sellaisten kuin jörö ja kankea kenraalisotamarsalkka Keitel, jota pilkattiin selän takana ”LaKeijaksi”.

Heinäkuun 23. päivänä 1942, kolmetoista kuukautta Venäjän sotaretken alkamisesta, Hitler teki uuden strategisesti pahan virheen määräyksellä nro. 45: hän käski jakamaan saksalaiset joukot uudestaan, tällä kertaa Neuvostoliiton eteläosassa. Armeijaryhmän A tuli työntyä öljyrikkaan azerbaidžanilaisen Bakun suuntaan, armeijaryhmän B Volgan varrella sijaitsevan Stalingradin kautta Kaspianmerelle. Alunperin 800 kilometrin pituinen rintama syvällä vihollisen alueella venytettiin näin 4 000 kilometriksi, joita oli jokseenkin mahdoton puolustaa. Maavoimien johdon protestit olivat melkoisen kiivaita, ja Ukrainan paahtavan auringon alla 45–50 asteen lämpötiloissa sattui ”välikohtauksia ja purkauksia, jotka saavuttivat pian ennenkokemattoman huipennuksen. – – Toiveunet otettiin toiminnan ohjenuoraksi”, kritisoi armeijan yleisesikunnan päällikkö Halder ylimmän esimiehensä menettelyä.239 Varusteluministeri Speer puhui erikoisesta ”aistihäiriön muodosta, jonka vallassa jokainen Hitlerin lähipiirissä odotti väistämätöntä loppua”. Todellisuus oli kadonnut ajat sitten sotilaallisesta suunnittelusta. Näitä siloteltuja neuvotteluja kutsuttiin epävirallisesti ”näytelmäkierroksiksi”: ”Puolustusvoimien kaunistellut raportit saavat pelkäämään – – , että kriittistä tilannetta ei täysin tunnisteta.”240

Kun Erich von Manstein, sirpinsivalluksen keksijä, Krimin valloittaja ja tällöin jo sotamarsalkaksi ylennyt, esitti katsauksen itärintaman eteläosan kriittisestä tilanteesta, puolustusvoimien ylijohdon sotapäiväkirjassa todettiin tyrmistyneesti: ”Taaskaan ei tehdä kunnon päätöksiä kuten ei tähänkään saakka. On kuin Führer ei enää kykenisi siihen.”241 Hitler ei enää kestänyt järkevästi asiansa esittäviä kenraaleja, jotka halusivat hänen mielestään vain mustata kaiken – vaikkakin hän joutui usein ottamaan heidät huomioon. Lapsellisesti hän kieltäytyi enää kättelemästä kenraalieversti Jodlia (kuka oli muuten armeijan ylijohdossa ainoa, joka ei halunnut Morellin hoitoja). Hitler ei osallistunut enää yhteisiin aterioihin, vaan vetäytyi täydellisesti punapyökkien pysyvään varjoon rakennettuun majapaikkaansa, josta hän poistui enää vain pimeän aikana. Kun hän sitten kuitenkin lensi vielä kerran rintamalle elokuun puolivälissä 1942 saadakseen käsityksen todellisesta tilanteesta, hänen ihonsa paloi heti pahasti auringossa – ”Kasvot palaneet kokonaan voimakkaan punaisiksi, otsassa isoja palovammoja, kovat kivut, siksi hyvin huonotuulinen”242 – ja oli ikionnellinen päästyään takaisin suojaisaan asumukseensa.

Julkisia puheitakaan hän ei enää pitänyt. Historioitsija ja kirjailija Sebastian Haffner kuvaa entisen julkisuusihmisen, Hitlerin, vetäytymistä näin: ”Asiallisuuden hän oli suunnitelmallisesti korvannut joukkohurmiolla. Voidaan sanoa, että hän oli kuuden vuoden ajan syöttänyt itseään saksalaisille kuin huumetta – siitä hän sitten vieroitti heidät yhtäkkiä keskellä sotaa.”243 Sen seurauksena Hitler ei saanut enää kokea sitä hurmiota, jonka valtaan kansa oli aina hänen esiintyessään joutunut ja joka oli ollut hänelle kuin uusi ruiske hänen itsekkyydelleen niin tärkeää, kiihottavaa tunnetta. Kaikki ne kontaktit hurraavaan kansaan, joista hän oli ennen saanut niin paljon energiaa, oli nyt korvattava kemiallisesti siellä eristyksissä, ja se puolestaan joudutti edelleen diktaattorin käpertymistä itseensä. ”Hän oli ihminen, joka tarvitsi säännöllisesti keinotekoista latautumista”, kirjoittaa Hitlerin elämäkerran kirjoittaja Fest. ”Morellin huumeet ja lääkkeet korvasivat tietyllä tavalla sen entisen piristeen: ihmisjoukkojen suosionosoitukset.”244

Virkatehtävistään valtion päämies ei enää juurikaan piitannut. Mieluummin hän valvoi yöt, meni harvoin ennen aamukuutta nukkumaan ja väitteli halukkaimmin Speerin kanssa arkkitehtonisista suurhankkeista – joskin ne olivat enää kuvitteellisia luonteeltaan. Hänen uskollinen varusteluministerinsä ja lempiarkkitehtinsä, joka kuvasi yhteistyöaikoja Hitlerin kanssa ”hurmion vuosiksi” ja ihannoi vielä kauan suoranaisena torjunnan mestarina ”johtamisen hurman aikaansaamaa stimulanssia”, joutui kuitenkin tunnustamaan, että Hitler ”irtautui sellaisten keskustelujen kuluessa yhä useammin todellisuudesta ja siirtyi mielikuvitusmaailmaansa”.245

Todellisuudesta etääntyminen vaikutti kohtalokkaasti sodankulkuun. Hitler lähetti usein joukkonsa taisteluun osaamatta ollenkaan arvioida niiden tosiasiallisia varusteita, taisteluvoimaa tai täydennyksiä. Mutta samaan aikaan hän sekaantui upseerien harmiksi yksityiskohtaisesti kaikkiin taktisiin kysymyksiin aina pataljoonatasolle asti ja uskoi olevansa kaikkialla korvaamaton.XIX Joka sana, joka tilanneneuvotteluissa sanottiin, merkittiin siitä lähtien pikakirjoituksella muistiin, jotta hänellä olisi mahdollisuus vetää kenraalit jälkeenpäin vastuuseen, jos nämä yrittäisivät kiertää hänen yhä epärealistisempia käskyjään.

Engel-apteekki Berlin-Mittessä hankki Hitlerin ruiskeet.

Hitler oli ollut sodanjohdossa harrastelija jo Dunkerquen pysähtymiskäskystä lähtien. Nyt hän muuttui haaveilijaksi aikana, jona hänen armeijansa harhailivat kaukana Abhasiassa ja Kalmukkiarolla, työntyivät Mustalle merelle asti ja hissasivat turhaan hakaristilipun tankoon Elbrusvuorella Kaukasuksella 5 633 metrin korkeudessa. Hitlerin ruisketarve nousi kesällä 1942 sellaisiin määriin, että Morell joutui jättämään Berliinin Engel-apteekkiin erikoistilauksen Führerin päämajaa varten.246

Syksyllä 1942 Crystal-ketusta aavikkoketuksi muuttunut Rommel joutui Afrikassa pahaan ahdinkoon Montgomeryn johtamia brittejä vastaan. Samaan aikaan Stalingrad muuttui vähenevän strategisen merkityksensä takia yhä pahemmaksi psykopaattiseksi fiksaatioksi. Hitler mytologisoi dramaattiset tapahtumat kohtalon taisteluksi. Hänen terveydentilansa huononi nopeasti samaan aikaan, kun Volgan varrella kenraali Pauluksen 6. armeija jäi mottiin ja saksalaisia sotilaita nääntyi tuhatpäin nälkään, menehtyi kylmyyteen ja venäläisiin kranaatteihin. ”Suolikaasuja, pahanhajuista hengitystä, ikävyyksiä”247, kirjasi Morell joulukuun 9. päivänä 1942, kun kävi ilmi, että sitä polttoainetäydennystä ei kuulunutkaan, jonka Göring oli niin suurieleisesti ja epärealistisesti luvannut ilmateitse toimittaa Stalingradin mottiin jääneille.

Viikkoa myöhemmin potilas A kysyi neuvoa henkilääkäriltään. Samainen Göring oli kertonut hänelle ottavansa lääkettä nimeltä Cardiazol, kun tunsi olonsa heikoksi tai häntä huimasi. Hitler halusi nyt tietää, ”eikö se tekisi hänellekin, Führerille, hyvää silloin, kun hänellä on vähän outo olo tärkeissä tilaisuuksissa”.248 Mutta Morell tyrmäsi ajatuksen: Cardiazol, vaikeasti annosteltava, verenkiertoa stimuloiva aine, joka kohottaa verenpainetta ja voi helposti aiheuttaa suonikohjuja, oli hänestä liian riskaabeli Hitlerille, joka kärsi tässä vaiheessa jo sydänvaivoista. Viestin henkilääkäri kylläkin ymmärsi: hänen pomonsa vaati vähitellen tuhdimpaa tavaraa, jotta hänen hermonsa kestäisivät yhä kiristyvän Stalingradin kriisin. Morell otti haasteen vastaan.

Ukrainan teurastamo

”Teidän on oltava terveitä, teidän on pitäydyttävä kaikesta, mikä myrkyttää kehonne. Me tarvitsemme raittiin kansan! Tulevaisuudessa saksalaista mitataan vain hänen henkensä saavutuksilla ja hänen terveytensä voimalla.”249

Adolf Hitler

Vitamultin-levyjen pysyvän menestyksen innoittamana Theo Morell kahmi itselleen böömiläisessä Olmützin (Olomoucin) kaupungissa yhden entisen Tšekkoslovakian suurimmista ruokaöljyn valmistajista, yrityksen nimeltä Heikorn, joka oli riistetty juutalaisilta omistajiltaan. Hitler oli henkilökohtaisesti myöntänyt hänelle hankinnan.XX250 Ostohinta oli 120 000 valtakunnanmarkkaa – pilkkahinta kannattavasta kiinteistöstä, jonka henkilääkäri korjautti tärkeimmän tuotantolaitoksensa, Hamman, vaatimuksia vastaavaksi. Muistiinpanoissaan hän kertoi: ”Koskaan enää ei näin halpa hankinta ole mahdollinen. – – Arjalaistettava tehdas tuli minulle.”251 Siitä lähtien yli tuhat työntekijää valmisti siellä niinkin erilaisia aineita kuin unikkoöljyä, sinappia, hankausaineita tai hänen itse kehittämäänsä, melko tehotonta Russla-nimistä täipulveria, joka määrättiin silti puolustusvoimien käytettäväksi. Tärkeimmän tuoteryhmän muodostivat vitamiini- ja hormonivalmisteet – ja niitä varten määrätietoinen henkilääkäri ja natsiterrorismista kaupallisesti hyötyvä Morell tarvitsi jatkuvasti täydennystä.

Kahdeksan kilometriä Werwolfin päämajasta etelään sijaitsi Vinnitsan kaupunki, jossa oli valtava, hyvin uudenaikainen teurastamo. Amerikkalaisyritys Swift oli rakentanut sen ennen sotaa uusimman tekniikan ja Chicagon teurastamoiden esikuvan mukaan. Kaikki Ukrainassa tehtävät teurastukset oli tarkoitus keskittää sinne. Kaikki vaiheet oli automatisoitu, myös merkittävien verimäärien kerääminen. Morelliin laitos teki vaikutuksen: sellaista ei ollut vielä edes Saksassa, missä oli edelleen tapana ”huuhdella arvokkaat valkuaisaineet” viemäriin, kuten hän muistiinpanoissaan kirjoitti. Hän päätti hyötyä innovatiivisesta laitoksesta, ja Hitlerin eristäytyessä metsämajaansa maailmasta, jossa oli juuri sytyttänyt suuren palon, selfmade-farmaseutti Morell hyödynsi sotaa Ukrainassa laajentaakseen liiketoimintaansa.

Hyviä kauppoja vainuten hän väsäsi suunnitelman, joka oli yhtä simppeli kuin häpeämätönkin. Alfred Rosenbergille, kansallissosialistien pääideologille ja valloitettujen itäisten alueiden valtakunnanministerille hän ilmoitti käynnistävänsä teollisen ”organoterapeuttisen tuotannon”, ja esitti tyypillisen henkilääkäripyynnön: ”Jos minä saan – – ne jätteet, pystyn huoltamaan koko Ostlandin (itäiset alueet) hormoneilla.”252 Jätteillä Morell tarkoitti kaikkien Vinnitsassa lahdattujen eläinten kilpirauhasia, lisämunuaisia, kiveksiä, eturauhasia, munasarjoja, Cowperin rauhasia, sappirakkoja, sydämiä ja keuhkoja – toisin sanoen siis kaikkia rauhasia, elimiä ja luita.

Yrittäjän näkökulmasta jätteet merkitsivät kultakaivosta, koska kyse oli raaka-aineista, joista valmistettiin kalliita dopingaineita ja steroideja. Henkilääkäri, joka oli näinä viikkoina kiireisenä liikkeellä miehitetyssä maassa pannakseen likaiset kauppansa alulle, tavoitteli jätteiden täydellistä hyödyntämistä. Hän halusi käyttää jopa teurastettujen eläinten veren uuden ravintovalmisteen tuottamiseen, ja sen oli tarkoitus koostua kuivatusta verestä ja vihanneksista (ennen kaikkea porkkanoista).253 ”Minähän olen nyt usein hyvin väsynyt pitkien matkojen takia”, hän kirjoitti vaimolleen, ”ajan joka toinen, joskus jopa joka päivä, noin 300 km. Ja vielä huonosti kivetyillä venäläisillä kaduilla.”254 Hän suunnitteli miehitetyn Ukrainan riiston viimeistä veripisaraa, luita ja ytimiä myöten ja oli ajat sitten hionut äärimmilleen sen julkeuden, jolla kansallissosialistien ylimmällä tasolla omia etuja ajettiin. Hän käytti yhä röyhkeämmin hyväkseen vakiintunutta asemaansa hovissa ikäänkuin hänellä olisi siinä ihan oikea virka.

Aluejohtaja Erich Koch, niin sanottu Ukrainan valtakunnankomissaari (julmuutensa takia tunnettu myös nimellä ”pikku Stalin”) ja Morellin potilas, teki liiankin mielellään yhteistyötä. Henkilääkäri sai luvan antaa asiamiehensä kerätä ”kaikki organoterapeuttisten lääkkeiden valmistuksessa kysymykseen tulevat jätteet kaikista teurastuksista – – ja käyttää ne haluamaansa tarkoitukseen”.255 Morell kiitti ja ilmoitti heti jatkosuunnitelmista: ”Kun saan rauhas- ja sisäelinasiat kuntoon, alan analysoida Ukrainan lääkeyrttejä ja rohtokasveja. Saatte nähdä, että järjestely onnistuu hyvin.”256

Hän perusti vikkelästi yrityksen Ukrainische Pharmo-Werke, Betrieb Winniza, Fabrikation organotherapeutischer und pflanzlicher Produkte – Drogenexport (Ukrainan farmatehtaat, Vinnitsan yksikkö, organoterapeuttisten ja kasviperäisten tuotteiden valmistus – rohdosten vienti). Nimi oli ohjelma, ja yritys tavoitteli alusta asti kasvua. Morell ei nimittäin tyytynyt läntiseen Ukrainaan, vaan oli suunnannut katseensa kannattavalle Donetskin altaan teollisuusalueelle. Myös Mustaamerta ympäröivän aroalueen ja Krimin hän otti tähtäimeensä. Hän suunnitteli ”istuttavansa sinne suuria määriä lääkeyrttejä osallistuakseen vahvan saksalaisen teollisuuden luomiseen”.257

Häntä kiinnosti ennen kaikkea Harkova, itäukrainalainen suurkaupunki, jonka Saksan 6. armeija oli vallannut lokakuussa 1941. Se oli silloin Neuvostoliiton neljänneksi suurin ja strategisesti tärkeä kaupunki. Natsimiehityksestä lähtien siellä oli riehunut kuolema, Saksasta tullut mestari: kaksi kolmasosaa rakennuskannasta oli tuhottu, asukasluku laskenut 1,5 miljoonasta 190 000:een. Neuvostoliiton kansalaisia oli sysätty parvekkeilta alas, hirtetty rappukäytäviin ja pankkien ja hotellien sisäänkäynteihin.258 Erikoisosasto 4a – yksi komennuskunta C:n yksikkö – yhdessä poliisipataljoona 314:n kanssa oli järjestänyt juutalaisväestölle verilöylyn Drobytskyin rotkossa: 15 000 ihmistä oli ammuttu ja naisia ja lapsia surmattu myös kaasuautoissa. Miehittäjät kuljettivat lukuisia Harkovan asukkaita pakkotyöläisiksi Saksaan, ja kun puna-armeijan vapautusyritys epäonnistui toukokuussa 1942, noin 240 000 venäläissotilasta joutui sotavankeuteen.

Kaikesta tästä Morell ei ollut moksiskaan. Päinvastoin, Harkovan toivoton tilanne näytti inspiroivan häntä. ”On erityisen mielenkiintoinen tehtävä puristaa sotatalouden hyväksi kaikki mahdollinen irti kaupungista, jota useampi omistajanvaihdos on rasittanut”, hän kirjoitti valtakunnankomissaarille.259 Kun Morell sai kuulla, että Harkovassa oli endokrinologian laitos, joka oli erikoistunut sisäeritteisten rauhasten prosessointiin, hän kääntyi uudestaan Kochin puoleen: ”Koska laitos, jonka on omistanut Neuvostoliiton valtio, on ilman rauhasten saantia hyödytön ja Te olitte niin ystävällinen, että myönsitte minun käyttööni nekin teurastuksista jäävät elimet, niin pyydän Teiltä lupaa ostaa laitoksen voidakseni heti aloittaa rauhasten hyödyntämisen ja Saksassa niin kipeästi kaivattujen aineiden valmistuksen.”260

Vastaus tuli vielä samana päivänä puhelimitse: Morell saisi laitoksen, se ”siirrettiin” hänen nimiinsä. Jotta laitos saavuttaisi korkean käyttöasteen, kaikille Ukrainan kahdeksalletoista teurastamolle lähti käsky: ”Ukrainan valtakunnankomissaarin määräyksen mukaan teurastamoiden elinjätteet – – on toimitettava yksinomaan ja säännöllisesti Ukrainan farmatehtaalle. Niistä on irrotettava rasva, ne on joko syväjäädytettävä kaksi tuntia teurastuksen jälkeen -15 asteen lämpötilassa tai saatettava muuten mahdollisimman alhaiseen lämpötilaan.”261

Hormonivalmisteiden kehitykselle ja massatuotannolle ei ollut enää mitään esteitä, ja henkilääkäri rypi näissä tulevaisuudennäkymissä, kannatti avoimesti tätä vastenmielistä saalistusta itärintamalla: ”Me tarvitsemme – – kaikki rauhaset, jotka vain saamme.”262 Edullisemmaksi se ei tulisi enää koskaan: ”Toivottavasti saamme jo pian tyhjiökuivauslaitteen ja uuttamislaitteiston. Silloin suurtuotanto voi alkaa.”263

Mutta aika karkasi Morellin käsistä. Loppuunmyynti ei kestänytkään ikuisesti: rintama alkoi murtua, eikä henkilääkäri ehtinyt enää iloita endokrinologisesta laitoksestaan. Keväällä 1943 puna-armeija valtasi Harkovan takaisin. ”Valitettavasti tapahtumat olivat meitä voimakkaampia ja tekivät tyhjiksi kauniit toiveemme ja alkuvalmistelumme” 264, kertoi henkilääkäri pettyneenä ja keskitti taas rauhasten prosessoinnin böömiläiseen Olmütziin. Saadakseen kuljetettua ne valtavat määrät eläinraaka-aineita sinne, yli tuhannen kilometrin päähän, ja saadakseen siten vielä mahdollisimman paljon voittoa Ukrainasta, hän pani taivaat ja maat tai toisin sanoen koko valtiokoneiston liikkeelle. ”Führerin henkilääkäri” otti tällöin käteväksi itsestäänselvyydeksi perustella omia toiveitaan Führerin tahdolla, kuten hänen itsetietoinen kirjeensä todisti.

Äärimmäisen kiperässä sotatilanteessa itään oli enää vain muutamia harvoja tieyhteyksiä, joista taisteltiin kiivaasti ja joita tarvittiin kipeästi joukkojen huoltoon ja haavoittuneiden kuljetukseen. Silti Morell käytti surutta Führerin päämajan viestintäyhteyksiä ja logistiikkaa hyväkseen. Hän käytti satoja kuorma-autoja ja valtion junakalustoa kuljettaakseen ryöstämänsä sianvatsat, haimat, aivolisäkkeet, selkäytimet ja naudan-, sian- ja lampaanmaksat Itä-Euroopan halki. Kaikkia Führerin komentokeskuksen jäseniä koskeva tiukka määräys ”estää kaikki tarpeeton ajoneuvojen käyttö”265 ei tietenkään koskenut häntä. Hän kuljetti vielä kanankoivetkin maasta; saihan niistä keitettyä liivatetta. Tyypillisen Morell-vaunun lastauslista: seitsemänkymmentä tynnyriä suolattuja maksoja, tuhat kaksikymmentäkuusi sianvatsaa, kuusikymmentä kiloa munasarjoja, kaksisataa kiloa häränkiveksiä. Arvo: 20 000 valtakunnanmarkkaa.266

Lähes päivittäin hänen arjalaistettuun tuotantolaitokseensa miehitetyssä Tšekkoslovakiassa saapui sellainen kuorma Ukrainasta. Tärkeitä armeijan kuljetuksia jouduttiin siitä hyvästä siirtämään, sillä Morell ei tuntenut mitään armoa. Jos hänen Ukrainan tehtaaltaan tuleva tavara joskus viivästyi, hän tarttui puhelimen luuriin ja kääntyi ”vaunuja saadakseen”267 siekailematta ylimmän tahon puoleen, vähintäänkin kuljetuskomentajan, vielä mieluummin rautateiden johtajan tai valtakunnan liikenneministerin. Hän viittasi omaan asemaansa ja uhkasi hankaluuksilla, jos vaunuja ”ei kieltoon viitaten ja niiden kiireellisyydestä piittaamatta päästettäisi läpi, mieluiten puolustusvoimien rahtikirjeellä varustettuina”. Jos vastapuoli oli kuuliainen, sille luvattiin palkkioksi suosittelua Hitlerille – tai ainakin rasiallinen hopeapaperiin käärittyjä Nobel-Vitamultin-levyjä.268 Morell sai tahtonsa aina läpi: hänen välttämättömiksi luokittelemansa toiveet välitettiin komentopaikasta komentopaikkaan juuri sellaisina, nimittäin komentoina.

Tämä käytäntö kehitti yhä myrkyllisempiä kukkia. Pitääkseen tuotannon sodan aikana käynnissä ja mahdollisimman kannattavana hän ei kaihtanut edes pakkotyöläisten käyttöä: ”Meidän on tällä hetkellä vaikea löytää kouluttamatonta työvoimaa – – niin että nyt Vitamultinia lastaavat vaunuihin vain tytöt”, ilmoitti hänen kemistinsä tohtori Kurt Mulli. ”Yritän siksi aika ajoin saada vankeja näihin töihin. Ehkä te pystytte hankkimaan meille Bormannin kanslian kautta vahvistuksen, että työmme ovat erittäin kiireellisiä.”269 Mulli tiesi, että hänen esimiehensä pystyi vaikuttamaan jopa mahtavaan Martin Bormanniin, kaikkialla pelättyyn Führerin sihteeriin ja kansallissosialistien puoluejohtajaan.

Morell haali näinä kuukausina sellaiset määrät elimiä, että hänen tuotantokapasiteettinsa eivät riittäneet. Mutta hän piti kiinni monopolistaan Ukrainassa ja antoi elinten mieluummin pilaantua kuin päästää muita apajalle: ”Raaka-aineiden luovuttamista kilpailijoille minulta ei voi vaatia. – – Ainoastaan minulla on oikeus kerätä rauhaset ja elimet Ukrainasta ja hyödyntää niitä.”270

Henkilääkäri kohdisti päähuomionsa maksoihin. Energia-aineenvaihdunnassa tärkeä elin maksa pilkkoo ja rakentaa monenlaisia aineita, muun muassa koko joukon steroideja, esimerkiksi kolesterolista kehittyviä miehen seksuaalihormoneja, joilla on lihaksia kasvattava, potenssia parantava vaikutus. Niin ikään se valmistaa kortikoideja tai glukokortikoideja, joita pidettiin ihmelääkkeinä, koska ne nostavat pikaisesti energiatasoa. Morell odotti silloisen tutkimustiedon mukaisesti näiltä aineilta erilaisia vaikutuksia piristävästä tervehdyttävään. Mutta maksassa on myös aineita, mukaan luettuna erilaisia taudinaiheuttajia, jotka aiheuttavat immunologisia reaktioita – ja saattavat käynnistää tietynlaisen itsetuhoisen reaktion, kun elimistö ei enää erota vieraita omista, vaarallisia vaarattomista aineista, ja sen suojamekanismi hyökkää myös tervettä vastaan.

Mitä kaoottisemmaksi sota muuttui, sitä useammin syväjäädytetyt maksat sulivat kuljetusten aikana, koska matkoilla sattui monenkin päivän seisauksia, joille ei voinut mitään. Välillä kesti kolme viikkoa, ennen kuin ne olivat perillä Olmützissä, missä ällöttäviltä haisevat elimet sitten kiehuivat tuntikausia suurissa padoissa, joihin oli lisätty asetonia ja metyylialkoholia. Myrkyt erotettiin tislaamalla, jäljelle jäi puuromainen, ruskea massa, joka muistutti kiinteydeltään hunajaa. Se laimennettiin vedellä ja täytettiin ampulleihin, kymmenen tuhatta päivässä. Morellin lopputuote oli valmis: Leber Hamma.

Mutta päätyikö moinen litku todellakin kuluttajien käsiin? Henkilääkärin harmiksi toukokuusta 1943 lähtien markkinoille ei saanut enää tuoda uusia lääkkeitä, sellaiset olivat sotatalouden säädökset. Mutta Morell keksi keinot kiertää senkin esteen. Itsevaltaisena hän kääntyi säädöksistä vastaavan valtakunnallisen lääkintöhallituksen, toisin sanoen lääkäriliiton johtajan Leo Contin viraston puoleen: ”Kuultuaan kuvauksen vaikeuksista, joita minulla lääkkeideni kanssa on, Führer on myöntänyt seuraavaa: jos valmistan tuotteen ja testaan sen ja käytän sitä sitten Führerin päämajassa, vieläpä menestyksellä, niin sitä voidaan käyttää kaikkialla Saksassa eikä se tarvitse enää mitään lupia.”271

Kuulostakoon kuinka sairaalta tahansa, on tosiasia, että entinen Kurfürstendammin muotilääkäri Morell, joka loi tyhjästä farmaseuttisen imperiumin, käytti potilaitaan Führerin päämajassa – ja siis hyvin todennäköisesti myös diktaattoria itseään – koekaniineina. Hän antoi näille epäilyttäviä, usein katatrofaalisissa hygienisissä olosuhteissa valmistettuja hormonivalmisteita ja steroideja, jotka pistettiin ruiskeella suoraan verenkiertoon. Sen jälkeen hänellä oli myyntilupa koko valtakuntaa ja puolustusvoimia varten. Autoimmunologinen perikato.

”X” ja totaalinen todellisuudentajun menetys

”Führerin ulkonäkö johtaa vähän harhaan, mitä hänen terveyteensä tulee. Jos häntä katsoo vain pikaisesti, hän näyttää olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Mutta niin asia ei todellakaan ole.”XXI272

Joseph Goebbels

Kun 6. armeijan rippeet antautuivat Stalingradissa helmikuun alussa 1943, puolustusvoimat olivat menettäneet maineensa – ja niiden mukana Hitler. Ennestään tuttu totaalinen eristäytyminen oli hänen ulkoinen reaktionsa sotilaalliseen katastrofiin Volgalla, mutta myös Rommelin Afrikassa kokemaan tappioon englantilaisia vastaan, maaliskuussa alkaneisiin Royal Air Forcen Ruhrin alueen kaupunkien pommituksiin sekä toukokuussa hävittyyn sukellusvenetaisteluun Atlantin valtamerellä. Samalla hän oli yhä täysin vakuuttunut siitä, että hänen päätöksensä olivat edelleen ne ainoat oikeat. Jääräpäisesti hän piti ”lopullista voittoa” itsestäänselvänä eikä osoittanut enää vähäistäkään halukkuutta perustaa päätöksensä järkisyille ja asialliselle analyysille. Sen sijaan, että olisi mukautunut muuttuneeseen tilanteeseen ja etsinyt uusia strategioita kuten rauhanratkaisua, järjestelmä muuttui yhä heltymättömämmäksi – ja se johtui myös potilas A:n kasvavasta heltymättömyydestä.

Hitleristä tuli yhä yksinäisempi. Werwolfin päämajassa hän kävi vuoden 1943 aikana enää pari kertaa puna-armeijan lähestymisen pelossa; muuksi ajaksi hän vetäytyi uudestaan Wolfsschanzelle kuin haavoittunut eläin. Yhteiset ateriat ja öiset teehetket tuntuivat kaikista asukkaista yhä ahdistavammilta. Hitler piti hermoja raastavia yksinpuheluja aina aamutunneille saakka, ne olivat suoranaisia puheripulikohtauksia. Purkaukset saattoivat kestää monta tuntia, ilman että hän olisi puhutellut varsinaisesti ketään pehmeällä baritoniäänellään. Hänen silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen aivan kuin hän puhuisi valtavalle, näkymättömälle kannattajakunnalle. Hän ei kyllästynyt koskaan märehtimään ikuisia lempiaiheitaan, puhumaan tupakoimisen vahingollisuudesta, saarnaamaan elimistön myrkyttämisestä ja ylistämään omaa vegetaarista ravintoaan, jolle hänen henkilääkärinsä oli vitamiinilisillään ja vahvistavilla aineillaan luonut muka tieteellisen pohjan. Siitä hyvästä tämä saikin tammikuun 30. päivänä 1943 verovapaan 100 000 valtakunnanmarkan palkkion. Näin ollen Führer saattoi välillä laiminlyödä ennen peruuttamattomina pitämiään sääntöjä ja lepuuttaa hermojaan juomalla iltaruokailun jälkeen yhden oluen tai kumoamalla Slivovitsin, joka oli sitä ennen tutkittu hänen käskystään kenttälaboratoriossa, jotta mahdollisesti huonolaatuinen alkoholi paljastuisi.274

Sinä vuonna, jolloin sodassa tapahtui ratkaiseva käänne, tapahtui nopeasti vanhenevassa Hitlerissä fysiologinen muutos, joka ei jäänyt keneltäkään hänen lähiympäristössään huomaamatta. Kaikille oli selvinnyt jo kauan sitten: taikavoimaa ei enää ollut. ”Hitler tuli minua vastaan raskaan taakan painamana hitain, hieman väsynein askelin”, eräs kenraaliluutnantti kuvaili tyrmistystään kohdatessaan ylipäällikön. ”Oli kuin sisäinen ääni puhuisi minulle: ’Katso tuota vanhaa miestä! Hän ei jaksa kantaa sitä, mitä on selkäänsä sälyttänyt!’ Hitler näytti ränsistyneeltä, ja katsoin syvästi järkyttyneenä kiillottomiin, väsyneisiin silmiin. Ei epäilystäkään, ne silmät olivat sairaat.”275

Morellilta ei voinut jäädä huomaamatta, kuinka Hitlerin terveydentila huononi ja kuinka se heikensi toisten motivaatiota. Mutta mikä virkistäisi potilasta, mikä tekisi hänestä taas kaikkien ihaileman johtajan, Führerin? Hormoni-, steroidi- ja vitamiinikimara ei ilmeisesti enää riittänyt.

Heinäkuun 18. päivä 1943 oli merkittävä päivämäärä, tilanne oli ennenkuulumattoman kiperä. Puna-armeija oli voittanut Kurskin lähellä sotahistorian suurimman panssaritaistelun ja tehnyt tyhjiksi kaikki saksalaisten toiveet siitä, että sotaonni Venäjällä kääntyisi uudestaan. Liittoutuneet olivat samaan aikaan nousseet maihin Sisiliassa, ja Italia oli juuri vaihtamassa puolta, eroamassa Saksan rinnalta. Kaikki Hitlerin toiveet olivat raukeamassa, eikä hän ”ollut nukkunut hetkeäkään Italian armeijan uhkaavan petoksen takia – – ” kuten Morell kirjoitti. ”Vatsa jännittynyt ja laudankova, täynnä kaasuja. Hyvin kalpeat kasvot, äärimmäisen hermostunut. Huomenna erittäin tärkeä neuvottelu Il Ducen kanssa. ”276

Palvelija Linge haki henkilääkärin keskellä yötä sängystä: Führer kouristelee kivuissaan ja vaatii välitöntä helpotusta. Hänen vatsansa ei ollut sietänyt ilta-aterialla tarjottua rahkaa ja herneillä täytettyjä pinaattikääryleitä. Morell pukeutui vikkelästi, asteli pimeyden halki ja antoi ruiskeen. Mutta tämä perushoito lääkkeillä ei tehonnut. Henkilääkäri pohti kuumeisesti, mitä hankalassa tilanteessa oli tehtävissä ”suurta kohtausta vastaan”.277 Oli keksittävä jotain mikä tepsisi, turruttaisi Hitlerin kovat kivut, pitäisi hänet enemmän tai vähemmän suorituskykyisenä. Hihasta oli nyt vedettävä joku ässä, ja olihan siellä sellainen. Mutta sen käytössä oli omat riskinsä.

”Potil. A:n” arkistokortin oikeaan alempaan neljännekseen vuoden 1943 toisen vuosineljänneksen kohdalle on kirjattu eräs aine ja alleviivattu se useamman kerran: Eukodal, Darmstadtissa toimivan Merckin lääketehtaan rauhoittava lääke. Se tuli markkinoille kipu- ja yskänlääkkeenä vuonna 1917 ja oli 20-luvulla niin suosittu, että eukodalismista tuli iskusana. Sen vaikuttava aine on äärimmäisen tehokas opioidi nimeltään oksikodoni, joka on syntetisoitu luonnosta saatavasta oopiumista. Etenkin lääkäreiden keskuudessa aine oli Weimarin tasavallan aikana polttava aihe, josta joko puhuttiin mielellään tai ei puhuttu mielellään, koska monesta tohtorista oli tullut itsensä paras, vaikeneva potilas. Asiantuntijat pitivät Eukodalia kaikkien aineiden kuningattarena, aineena, josta unelmat on tehty. Sillä on lähes kaksi kertaa niin suuri kipuja lievittävä vaikutus kuin morfiinilla, jonka se syrjäytti suosikkien listalla. Tämä muuntohuumeiden prototyyppi häikäisee äärimmäisen nopealla, huomattavalla euforisella vaikutuksellaan, joka on selvästi suurempi kuin heroiinin, farmakologisen serkkunsa. Jos annostus on asianmukainen, Eukodal ei väsytä tai vie peräti jalkoja alta, päinvastoin. Kirjailija Klaus Mann, joka oli isänsä Thomas Mannin suureksi harmiksi tässäkin suhteessa kokeilunhaluinen, vahvisti aineen erikoisaseman: ”En käytä puhdasta morfiinia. Aine jota käytän, on nimeltään Eukodal. Pikku siskoni Euka. Meistä sen vaikutus on mukavampi.”XXII278

Mutta pitäisikö Morellin todellakin käyttää voimakasta huumausainetta? Lähdön hetki tärkeään Mussolinin tapaamiseen läheni. Potilas A vaikutti apaattiselta, vääntelehti, ei puhunut kenenkään kanssa. Morell tiesi Eukodalin parantavan Führerin tuossa tuokiossa ja poistavan pahan spastisen ummetuksen, jonka syyt lienevät olleet psyykkisiä. Mutta hän osasi hyvin kuvitella, ettei huumeisiin menevä diktaattori hevillä luopuisi jumalten ruoasta kokeiltuaan sitä kerran, takasihan se mielialan nousun. Vain kahden kolmen viikon säännöllinen käyttö koukuttaa ihmiset, joilla on taipumus päihteisiin. Mutta eikö pelissä ollut maailmanhistoria? Oli hirveä kuvitella tilannetta, jossa Hitler ei olisi akselivaltojen tapaamisessa teräkunnossa tai ei kykenisi edes lähtemään. Morellin oli punnittava vaihtoehtoja – ja hän päätti ottaa riskin ja ruiskutti uutta ainetta ihon alle. Kohtalokas päätös.

Välitön muutos potilaassa A injektion jälkeisinä minuutteina ja tunteina oli niin hämmästyttävä, ettei se jäänyt huomaamatta keneltäkään Hitlerin seurueessa – joskin syy mielialan äkilliseen nousuun oli tietenkin pidettävä salassa. Kaikki huokaisivat helpotuksesta päällikön äkillisen energiapotkun johdosta ja valmistautuivat suurella innolla italialaisten tapaamiseen. Hitler näytti kertaheitolla voivan niin hyvin, että vaati heti lisää, mutta Morell epäsi sen ensin, ”koska edessä oli vielä tärkeitä neuvotteluja ja päätöksiä ennen lähtöä kello 15:30”.280 Sen sijaan hän tarjosi hierontaa ja lusikallisen oliiviöljyä, mutta se ei sopinut Hitlerille, joka yhtäkkiä väitti, että häntä pyörrytti, ja sehän vaarantaisi lähdön. Tiedossa ei ole, käskikö hän itse uuden annoksen injektoinnin vai tarttuiko Morell omasta aloitteestaan toimeen. Henkilääkäri antoi joka tapauksessa toisen ruiskeen, tällä kertaa lihakseen: ”Ennen lentokentälle lähtöä yksi Eukodal-ampulli i. m.”

Kaikki silminnäkijät sekä sodan jälkeen laadittu Yhdysvaltojen salaisen palvelun raportti vahvistavat, että Hitler esiintyi yliampuvasti tavatessaan Mussolinin Villa Gaggiassa Venetossa lähellä Feltreä. Führer puhui rasittuneelle diktaattorikollegalleen kolme tuntia vaimealla äänellä ja keskeytyksettä. Mussolini ei saanut kertaakaan suunvuoroa, istui vain kärsimättömänä toinen jalka toisen yli heitettynä liian syvän nojatuolin reunalla, kädet epätoivoisesti toisen polven ympärillä. Hänellä oli ollut aikomus vakuuttaa Hitler siitä, että olisi kaikkien etujen mukaista, jos Italia eroaisi sodasta, mutta hän ei voinut muuta kuin hieroa silloin tällöin särkevää selkäänsä, taputella otsaansa nenäliinalla tai huokailla raskaasti. Ovi kävi jatkuvasti, ja hänelle tuotiin uusia katsauksia juuri käynnissä olevasta Rooman pommituksesta. Edes siitä hän ei päässyt kertomaan, sillä Hitler kuvaili kiusaantuneille kuulijoille herkeämättä ja värikkäästi, miksi akselivaltojen voittoa ei tullut missään tapauksessa epäillä. Keinotekoisesti piristynyt Führer puhui masentuneen Il Ducen pyörryksiin. Tapaamisen tulos: Italia pysyi ensin riveissä. Morell tunsi toimineensa oikein. Näytti siltä kuin hän olisi tehnyt ruiskeillaan maailmanpolitiikkaa, ja hän pani tärkeillen muistiin: ”Führerin vointi hyvä. Myös paluulennolla täysin oireeton. Illalla hän selittää Obersalzbergissä, että saa kiittää minua päivän menestyksestä.”

Sodan jälkeen Yhdysvaltojen viranomaiset menivät molekyyylin verran harhaan farmakologisesta totuudesta epäillessään metamfetamiinia syyksi Hitlerin outoon käyttäytymiseen hänen tavatessaan Mussolinin. Todisteita heillä ei ollut. Syy siihen, että amerikkalaiset eivät huomanneet Morellin merkintää Eukodalista, selviää henkilääkärin vaikeaselkoisten muistiinpanojen virallisista englanninnoksista. Niissä United States Forces European Theater Military Intelligence Service Center luettelee Hitlerin lukuisten lääkkeiden joukossa virheellisesti valmisteen nimeltä ”Enkadol”.281

Mutta koska tämän nimistä lääkettä ei ole huumausaineluetteloissa, asialle ei pantu painoa. Tutkijoiden mieleen ei tullut, että kyse saattaisi olla Eukodalista, varsinkin koska se oli Yhdysvalloissa tuntematon lääke.282 Henkilääkärin vaikeaselkoinen käsiala johti amerikkalaiset väärille jäljille.

Eukodalin käyttö

”Eukodal on kuin sekoitus C:tä (kokaiinia, tekijän huom.) ja morfiinia. Saksalaisiin voi oikeasti luottaa, jos kyse on todella pahan kaman kokoon keittämisestä.”283

William Burroughs

Morell, jota Göring nimitti ilkeästi ”valtakunnan ruiskemestariksi”,284 oli lyönyt itsensä lopullisesti läpi ottamalla käyttöön uuden huumausaineen. Morell oli ainoa säännöllinen vieras Hitlerin öisillä teetunneilla, jotka eräänlaisena ilmapuntarina paljastivat, kuka oli kulloinkin diktaattorin suosiossa. Muut osanottajat taas vaihtuivat. ”Hänen täytyi yksinkertaisesti olla aina paikalla”,285 kuvaili Traudl Junge, Hitlerin sihteeri, Morellin kasvanutta merkitystä; hänen suhteensa Hitleriin oli muuttunut jo kauan sitten symbioottiseksi.

Henkilääkärin toimet olivat kannattaneet myös taloudellisesti, hänestä oli tullut upporikas. Ensimmäisenä Eukodal-vuotena 1943 hän pohti, kuinka voisi laajentaa yrityksiään, ja päätti lähteä aktiivisesti mukaan oopiumibisnekseen. Se oli tuottoisaa liiketoimintaa, sillä aineen saanti vaikeutui kysynnän kasvaessa. Rommelin tappio Afrikassa ja brittiläis-amerikkalaisten joukkojen maihinnousu Casablancassa olivat katkaisseet Saksan valtakunnan yhteydet Marokon unikkoviljelmille, ja kuljetusreitit Persiasta ja Afganistanistakin olivat poikki sotilaallisen suursäätilan takia. Saksassa IG Farben/Hoechst oli tutkinut jo vuodesta 1937 lähtien synteettistä korviketta raakamorfiinille, mutta sittemmin Polamidonina tai Metadonina tunnettu aine oli vasta kehitysvaiheessa. Tehokkaan, kipuja lievittävän aineen tarve kasvoi sillä välin päivä päivältä, yhdestä täyteen sullotusta lääkintäjunasta toiseen. Opiaatit olivat arvokasta tavaraa, etenkin lukemattomia haavoittuneita tuottavassa laajassa sodassa.

Morell ei olisi ollut Morell, jos hän ei olisi vainunnut pulppuavaa rahalähdettä tässäkin. Hän teki todellakin löydön ja kasvatti Führerin komentokeskuksessa olevasta työhuoneestaan käsin aivan omin avuin yritystensä määrää puhelimen ja kirjepostin välityksellä. Hän osti Riiasta Latviasta Farmacija-nimisen yrityksen ainoastaan siksi, että siihen kuului oopiumilaboratorio sekä lupaava varasto: ”Noin 400 000 valtakunnanmarkan arvoinen tavaravarasto sisältää erän raakamorfiinia ja oopiumia suunnilleen 200 000 valtakunnanmarkan edestä.”286 Se turvaisi kaikessa hiljaisuudessa myös potilas A:n lääkehoidon. Tähän mennessä kaikki oli hoidettu berliiniläisen Engel-apteekin kautta, mutta viime aikoina apteekkari Jost oli vaatinut useamman kerran ”merkintää huumausainekirjoihin – – reseptejä huumausainelain määräysten mukaisesti”.287

Niinpä Hitlerin henkilääkäristä tuli oikea oopiumin tuottaja, ja pelissä voitiin siirtyä toiselle kierrokselle vuoden 1943 jälkipuoliskolla, kun Saksan puolustusvoimat joutui perääntymään koko itärintamalta. Herra Hitler soi itselleen Eukodalin luksuksen päämajansa karussa, ikkunattomassa betonibunkkerissa, mutta näytteli ulospäin tekevänsä herkeämättä töitä Saksan kohtalon puolesta ja kieltäytyvänsä kaikista elämän antimista.288 Voi vain arvailla, kuinka usein hän Eukodalia nautti. Varmoja ovat tiedot kahdestakymmenestäneljästä ruiskeesta vuoden 1944 loppuun mennessä. Mutta oliko siinä kaikki? Valppaaksi tekee niukka ”x”, joka toistuu usein Morellin muistiinpanoissa. Myös merkintä ”ruiske kuten tavallisesti” kiinnittää huomiota, sillä sen merkitys jää hämäräksi toksikomaniasta kärsivän miehen kohdalla, joka käyttää kymmeniä eri aineita viikossa.

Jos pitää paikkansa, että diktatuurin määrittää se salaisuus, jonka tuntevat vain mahdollisimman harvat, mutta joka vaikuttaa mahdollisimman moniin,289 niin Morellin hoidot olivat toden totta totalitaarisia. Hitler pysyi tahrattomana vain, jos kukaan ei tiennyt, mitä Hitlerissä todella ja aivan kirjaimellisesti piili. Morellilla oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko rajoittaa Eukodalin käyttöä – tai tehdä merkinnät salakielellä suojatakseen itseään ja potilastaan ulkopuoliselta arvostelulta. Jos Hitler vaatisi ainetta yhä enemmän – nimenomaisesti tai vain vihjaten – henkilääkärille jäisi ainoastaan jälkimmäinen vaihtoehto. On hyvin mahdollista, että diktaattori halusi juuri tästä syystä, että Morell olisi aina lähettyvillä, aina käytettävissä – ja antaisi hänelle sen nimenomaisen ”x:n”, sen biokemiallisen suojapuskurin itsensä ja maailman väliin. Yksi ainoa reunahuomautus selittää merkintää ja väittää, että ”x” tarkoittaa pelkkää rypälesokeria, Traubenzucker. Toisaalla tämä kuitenkin lyhennetään usein kirjaimilla ”Trbz”, mistä syystä selitys ei tunnu uskottavalta.

Voidaan siis olettaa, että ”x:n” takana piili monasti Eukodal, jota Hitler käytti vaikuttaakseen ulospäin vakuuttavalta ja loihtiakseen edes kemian avulla esiin entisen, luonnollisen vetovoimansa. Diktaattorin surullisen kuuluisat suggestiiviset taidot etenkin vaikeissa tilanteissa tunnetaan. Esimerkiksi propagandapäällikkö Goebbels kirjoittaa ihastuksissaan päiväkirjaansa syyskuun 10. päivänä 1943 Hitlerin yllättävän pirteästä olemuksesta, vaikka ”menneen päivän ja yön rasitukset olivat tietenkin valtavat – – Hän näyttää vastoin odotuksia erittäin terveeltä. – – Hän on nukkunut korkeintaan kaksi tuntia, mutta näyttää siltä kuin olisi palannut lomalta.”290 Ukrainan valtakunnankomissaari, Erich Koch, otti yhtä ihastuneesti kantaa innostavaan vaikutukseen: ”Poistuin itse neuvottelusta Führerin luona täynnä uutta energiaa ja suuren ihastuksen vallassa.”291 Kun kaikki perin pohjin lannistuneet valtakunnan- ja aluejohtajat saapuivat lokakuun 7. päivänä 1943 kokoukseen Wolfsschanzelle ja valittivat yltyvistä Saksan kaupunkeihin kohdistuvista ilmahyökkäyksistä, joita ei yritetty mitenkään torjua, Hitler piti farmakologian avustamana palopuheen. Hän toi esille järkkymättömän luottamuksensa voittoon niin vakuuttavasti, että hänen vieraansa matkustivat takaisin pommitetuille alueille uskoen valtakunnalla olevan salaisia voimakeinoja, jotka toisivat lopulta voiton. ”Kello 11: ruiske kuten tavallisesti. Oikea kyynärvarsi hyvin turvonnut. Ulkonäkö oikein hyvä”, merkitsi Morell sen päivän kohdalle.292 Myös Hitlerin lennettyä hiukan myöhemmin Breslauhin (Wrocław) kohottaaksen Jahrhunderthallessa monen tuhannen ylivänrikin moraalia eri puolustushaaroista, Morell oli lähettyvillä injektioneula tanassa: ”Ruiske kuten tavallisesti.”293 Tuloksena olivat myrskyisät Sieg Heil -huudot nuorilta upseereilta, jotka lähtivät taas hyvin motivoituneina jatkamaan toivotonta taistelua.

Hitlerin lähimmät alaiset ja armeijan ylijohto, joilla ei ollut mitään tietoa näistä dopingaineista, eivät aina ymmärtäneet johtajansa epärealistista optimismia ja reagoivat hämmentyneesti. Tiesikö Hitler jotain, mitä he itse eivät tienneet? Oliko hänellä takataskussa joku kerrassaan salainen ihmease, joka voisi vielä kääntää sotaonnen? Tosiasiassa ruiskeiden välittömästi herättämä ylevä tunne oli kuitenkin se, mikä piti Hitlerin niin valppaana. Se sai hänet uskomaan olevansa maailman valtias ja tuntemaan sen voiman ja järkkymättömän luottamuksen, joita tarvitsi pitääkseen toisetkin luottavaisina ja edelleen mukana taistelussa huolimatta rintamilta tulevista murskaavista uutisista. Tyypillinen Morell-merkintä tältä ajalta: ”Päivällä kello 12.30: Esitelmä kenraalien suuressa kokouksessa (n. 105 kenraalia), ruiske kuten ennen.”294

Sotajouluna 1943, jolloin puna-armeija käynnisti Dneprin-Karpaattien-offensiivin menestyksekkään kesähyökkäyksensä jatkoksi, Baijerin sisäministeriön kansliapäällikkö lähetti Morellille Goethen Faustin satavuotisjuhlapainoksen ”muistuttaaksemme Teitä täten münchneniläisistä ystävistänne, mutta myös opiskeluvuosistanne, jolloin Teitä kutsuttiin Mefistoksi kuten olette kertonut”. Tämä ytimekäs maininta sisältää Hitleristä ja hänen henkilääkäristään kertovan saksalaisen draaman villakoiran ytimen. ”Mutta Te ette ollut silloin ettekä nytkään varmaankaan paha vaan hyvä henki”, kansliapäällikkö jatkoi kai todellista asiaintilaa tuntematta ja enempää pohtimatta.295 Morell kiitti teoksesta paluupostissa. On hyvin kyseenalaista, oliko hänellä aikaa syventyä siihen. Potilas A:n hoito työllisti häntä vuorokaudet ympäriinsä, päivin öin.

Führerin kasvavalla biokemiallisella linnoittaumisella oli vielä toinenkin vaikutus: ne jotka joutuivat käymään neuvotteluissa Hitlerin luona, olivat pian itsekin kiitollisia farmakologisesta tukiliivistä selvitäkseen tapaamisista kunnialla. Monille kävi liian vaikeaksi kommunikoida voimattomana, väsyneenä tai vaikka vain selvin päin kestopäihtyneen ylipäällikön kanssa, joka ei suvainnut masennusta itsessään eikä muissa ja josta oma elämä oli riippuvainen. Hitler ei sietänyt minkäänlaisia häiriöitä tai heikkouksia: jos joku vaikutti sairaalta, heikolta tai peräti innottomalta, hänet syjäytettiin pian. Hitler oli ilmoittanut jo useamman kerran jonkun eturivin henkilön syrjäyttämisen syyksi huonon terveyden.XXIII Taas Morell löi rahoiksi: Koska Wolfsschanzea ympäröivällä sulkuvyöhykkeellä ei ollut lääkintäasemaa, henkilääkäri tarjosi kenttäapteekistaan kuhnurien parakissa luottamuksellista hätäapua. Hitlerin palvelija Linge sai esimerkiksi flunssaansa heti Eukodalia pysyäkseen työkykyisenä ja hyväntuulisena. Hän ei ollut suinkaan poikkeus. Tuhdilla tohtorilla oli aina monenmoisia rohtoja upseereita, adjuntantteja tai sotilaspalvelijoita varten, ja niiden avulla hän pääsi bunkkerielämässä hyvin tärkeiden apuvoimien suosioon. Henkilääkäri auttoi myös mielellään kenraaleja, jotka pyrkivät pelottomaan, luottavaiseen mielentilaan ennen neuvotteluja ylipäällikön kanssa.297

Pervitiniä pidettiin näissä tilanteissa tehokkaimpana aineena. Morell tunsi kyllä piristeen vaarat ja kirjoitti eräälle potilaalle, joka pyysi häneltä reseptiä: ”Tämä ei ole mikään voiman korvike. Siis ei ohraa vaan ruoska!”298 Silti hän jakeli Temmlerin valmistetta epäröimättä, ja huhu Wolfsschanzen suuresta metamfetamiinin kulutuksesta levisi Berliiniin asti.299 Conti, vanha Pervitinin vastustaja, sai vihiä holtittomasta käytöstä ja vaati kirjallisesti puoluejohtaja Bormannia huomauttamaan kaikille aluejohtajille ja johtaville puoluetovereille niin sanottujen piristävien aineiden vaaroista. Oli oletettavaa, että väärinkäyttöä tavattiin myös ylimmässä johtoportaassa. Ei ole tiedossa, kuinka Bormann reagoi kirjeeseen.

On todettava, että kun Hitlerin luona kävijät tarvitsivat aina vain voimakkaampia huumeita kestääkseen paineen neuvotteluhuoneessa, epätodellinen tunnelma puolueen ylimmässä johdossa voimistui entisestään. Potilas A:n lääkeaineiden kestokulutus, jota yritettiin salata, oli tarttuvaa. Hitlerin polytoksikomaaninen läsnäolo murensi hänen lähipiiriläistensä suhteet todellisuuteen.

Salaisen palvelun kioski

Asiapaperit, jotka viittaavat armeijan päälääkintävarikon ja sotilastiedustelupalvelun välisiin epäilyttäviin yhteyksiin, kertovat kuinka systeemistä huumeiden väärinkäyttö natsivaltiossa oli. Vuonna 1943 puolustusvoimien suurapteekki toimitti kiertotietä 568 kiloa puhdasta kokaiinia ja 60 kiloa puhdasta heroiinia ulkomaantiedusteluvirastolle.300 Ne ovat suunnattomia määriä, jotka ylittivät moninkertaisesti koko Saksan valtakunnan vuotuisen lääketieteellisen tarpeen. Urkkijoilla ja vakoilijoilla ei ollut lääkintöhallituksen alaisena toimivan oopiumiviraston lupaa vastaanottaa näitä ”erikoistoimituksia”. Suurimman osan aineista sai osasto Z, joka vastasi tiedustelupalvelun organisaatiosta ja hallinnosta, sekä talousosasto ZF. Puoli tonnia kokaiinihydrokloridia meni yksistään viimeksi mainitulle, ja sen arvo oli monta miljoonaa. Haluttiinko siis hankkia ulkomaista valuuttaa myymällä näitä puhtaita aineita? Vaiko voidella ulkomaisia kontakteja, jotta ne pysyisivät lojaaleina myös vaikeina aikoina?

Joulukuussa 1943 armeijan ylin lääkintäupseeri kirjoitti tärkeän kirjeen tehdäkseen lopun laittomista toimista. Hän kielsi valmisteiden määräämisen muuhun kuin ”hoitotarkoitukseen tarvetta vastaavina annoksina”.301 Mutta tiedustelun johtaja, amiraali Canaris, ei moisesta piitannnut. Kovia aineita toimitettiin vielä huhtikuussa 1944: kaksi kiloa kokaiinihydrokloridia, puolitoista kiloa morfiinihydrokloridia ja kaksi sataa grammaa heroiinia Pohjois-Afrikassa operoivalle ”erikoiskomennuskunta Wimmerille”, joka teki Saharan alueella sabotaasitoimia liittoutuneita vastaan – ja kävi ilmeisesti vilkasta huumekauppaa. Tiedustelupalvelulle osoitetut toimitukset saapuivat vastaanottajan toivomuksesta alkuperäispakkauksissa, esimerkiksi Merckin kokaiini, koko maailmassa suosittu tuote Darmstadtista.302 Mihin sitä käytettiin, on edelleen epäselvää. Yksi valtakunta, yksi diileri.

Potilas B

”Joko luovut tupakoinnista tai minusta.”303

Adolf Hitler Eva Braunille

Sotamarsalkka von Manstein vaati tilannekokouksessa tammikuun 4. päivänä 1944, että Dneprin mutkan rintaman on vetäydyttävä, jotta vältetään toinen sotilaallinen katastrofi. Tästä Hitler kiihtyi niin pahoin, että haetti paikalle Morellin ”kouristusten takia”. Lääkäri antoi hänelle rauhoittavan Eukodal-ruiskeen, jonka ansiosta päästiin taas sulaan sopuun.304 Samana päivänä puna-armeija ylitti vuonna 1939 sovitun Puolan itärajan ja lähestyi vääjäämättä Saksan valtakuntaa. Viisi päivää myöhemmin Hitler vaati uudestaan voimakasta opioidia, ”ilmavaivojen takia (kiihtymys)”, kuten Morell pani muistiin.305 Kun diktaattori vähän sen jälkeen kääntyi radiopuheessa kansansa puoleen, henkilääkäri kirjoitti: ”Iltapäivällä kello 17.40: ennen suurta puhetta (radiossa huomenna) ruiske kuten tavallisesti.”306

Helmikuun lopussa 1944 puolustusvoimilla ei ollut enää oikein muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä koko Ukrainasta. Hitler sulkeutui lumen ympäröimään Berghofiin, jähmettyneeseen pilvilinnaansa, missä yhdeksäntoista vuotta nuorempi rakastettu Eva oleskeli, missä hän saattoi tarkastella korppeja ja sai hyvää, lämpimänä höyryävää murukakkua, ”maailman parasta murukakkua”,307 leivottu Morellin vaimon Hannin antaman perhereseptin mukaan.

Salongin valtavan, sähkömoottorilla laskettavan näköalaikkunan takana tuuli pyöritti paksuja lumihiutaleita. Vastapäätä kimalteli talvisessa valossa lumen peittämä, mystinen Untersberg, jossa nukkui tarun mukaan keisari Barbarossa odottaen ylösnousemustaan ja onnellisen valtakunnan uudelleen pystyttämistä. Mutta lumessa Hitler ei nähnyt mitään innostavaa, hän oli tuntenut Stalingradin tappiosta lähtien suoranaista fyysistä vastenmielisyyttä lunta kohtaan ja nimitti sitä vuorten käärinliinaksi. Hän pysyikin lähes aina neljän seinän sisällä.

Saksalaisten tilanne oli muutenkin hankala Venäjällä. Ilmeisesti pakkasenkestävät venäläiset valmistautuivat valtaamaan Krimin niemimaan takaisin, ja viileän järkevästi toimivat britit pommittivat Berliiniä ja muita Saksan jäätyneen valtakunnan kaupunkeja. Entiset liittolaiset Bulgaria, Romania ja Unkari uhkasivat erota liitosta, tappioita kertyi kaikkialla. Amerikkalaiset olivat avanneet Rooman eteläpuolella uuden rintaman Italian maaperälle ja työnsivät puolustusvoimien joukkoja takaisin. Menestyksekkäät sotamarsalkat kuten von Manstein308 ja von KleistXXIV potkittiin pellolle, koska he eivät lakanneet ajattelemasta omilla aivoillaan.

Hitlerin henkilääkäriä ei erotettu, päinvastoin. Helmikuun 24. päivänä 1944 hän sai potilaaltaan jopa sota-ansioristi Ritariristin. Ansiomerkin luovutustilaisuudessa Hitler kutsui häntä armoitetuksi lääkäriksi, hengenpelastajakseen ja uraa uurtavaksi, mutta aliarvioiduksi tiedemieheksi vitamiini- ja hormonitutkimuksen alalla.310 Kiitokseksi kunniamerkistään henkilääkäri antoi potilaalleen jonkin ajan kuluttua ”ensimmäistä kertaa Vitamultin-forte-injektion (väsymyksen ja välttämättömän vireyden takia). Ennen ruisketta väsynyt ja uupunut, uneton. Sen jälkeen hyvin eloisa. Kahden tunnin neuvottelu ulkoministerin kanssa. Ilta-aterialla hyvin pirteä verrattuna keskipäivään, hyvin vilkasta keskustelua. Führer erittäin tyytyväinen!”311

Morell hoiti nyt useammin myös Eva Braunia: potilas B teki hänen työnsä helpoksi, koska vaati samaa lääkitystä kuin potilas A löytääkseen yhteisen aallonpituuden rakastajansa kanssa. Ainoastaan hormoniannokset poikkesivat toisistaan. Hitler sai viettienergiansa vahvistamiksi testosteronia, Braunia hoidettiin kuukautiskiertoa pidentävillä aineilla, jotta kemiat heidän välillään synkkaisivat sanan varsinaisessa merkityksessä ja seksuaalinen menestys yhä pitkällisempien neuvottelujen välillä olisi edes mahdollista. Sitä Hitler ainakin tavoitteli toisenlaisista huhuista huolimatta ja väitti jopa, että avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat monessa suhteessa parempia, perustuivathan ne kahden ihmisen keskinäiseen seksuaaliseen viehätysvoimaan. Ruumiillisen rakkauden hyvää tekevästä vaikutuksesta hän näytti olevan joka suhteessa vakuuttunut: ilman ruumiillista rakkautta ei olisi taidetta, ei maalaustaidetta eikä musiikkia. Yksikään kulttuurikansa, uskonnollinen Italia mukaan luettuna, ei selviäisi ilman avioliiton ulkopuolista seksuaalista kanssakäymistä. Morell antoi välillistä tietoa Berghofissa harjoitetun parittelun laadusta saneltuaan sodan jälkeen pöytäkirjaan, että Hitler oli jättänyt toisinaan lääkärintarkastuksen väliin salatakseen ulkoisia vammojaan, jotka johtuivat Eva Braunin agressiivisesta seksuaalikäyttäytymisestä.312

Karmeasta sotilaallisesta tilanteesta huolimatta ulospäin levitettiin vielä keväällä 1944 kuvaa ehjästä führermaailmasta. Berghofilla, jonka seinillä roikkui vanhojen mestareiden maalauksia, oli todella tärkeä osa propagandan tuottamisessa ja se edesauttoi suuresti führerkultin pönkittämistä lehdistössä. Kun herra seisoo hattu päässä ja koira vieressään metsän laidalla keskellä heräävää kevättä ja katselee paljonpuhuvasti kaukaisuuteen, valtakunnan virallisen valokuvaajan, Heinrich Hoffmannin, henkilökohtaisesti kouluttamalla Evalla on sormensa pelissä: hän valitsi aina etukäteen solmiot, hän antoi kuvausohjeita ja käytti Agfa Movex -kameraansa. Internetistä löytyy edelleen klippejä, jotka nuori rakastajatar on kuvannut käsikamerallaan, jonka taakse hän itse piiloutuu. Näitä kuvia katsoessa voisi hyvinkin luulla, että Hitler oli kaikkein askeettisin, tunnollisin ja sivein olento maan päällä. Niissä ei nautita huumeita vaan silitellään metsäkauriin vasoja tai vaihtoehtoisesti lapsia ja kätketään pääsiäismunia, kun taas sittemmin itseään puolustellut Speer talsii vaaleanharmaassa liituraitapuvussaan terassilla edestakaisin. Myös henkilääkäri nähdään popsimassa kakkua ja näyttämässä iloista naamaa.

Mutta kun Eva Braun sulki kameransa, maskit putosivat siinä paikassa, ja hän alkoi taas painaa kynsiään kyynärvarsiensa ihoon ja runnella hampaillaan huuliaan, kunnes ne vuotivat verta. Hitler puolestaan tärisi omenateetä juodessaan niin, että kuppi kilisi teevadilla, mikä tuntui kiusalliselta kaikista. Morellilla taas oli vaikeuksia kiivetä portaat ylös, niin lopussa hän jo oli. Levätä henkilääkäri ei tietenkään saanut, näinä päivinä kaikki tarvitsivat häntä. Lihavan lääkärin luona käyminen kuului hyviin tapoihin. Hänen potilaskantansa oli tällä välin kasvanut käsittämään koko kolmannen valtakunnan ja sen liittolaisten nokkamiehet: hän hoiti Mussolinia, joka sai koodinimen ”potilas D”, tehtailijoita kuten Alfried Krupp ja August Thyssen (palkkio tuntuvat 20 000 valtakunnanmarkkaa313), lukuisia aluejohtajia ja puolustusvoimien kenraaleja, Leni Riefenstahlia, joka sai morfiinipitoisia peräpuikkoja, SS-päällikkö Himmleriä, Saksan ulkoministeri Ribbentropia (”potilas X”), varusteluministeri Speeriä, Japanin suurlähettilästä kenraali Hiroshi Oshimaa ja myös sotamarsalkka Göringin vaimoa, joka sai joka toinen päivä ”Vitamultin forte” -ruiskeen – mitä ikinä se sisälsikään.314

Yhä useampi vaikutusvaltainen natsi vaelsi Morellin luo – vaikka vain todistaakseen läheisyyttään Hitleriin ja vahvistaakseen siten omaa asemaansa. Henkilääkärin aikaa vei tietysti ennen kaikkea Hitler, ja itsekin jo huonokuntoinen Morell valitti potilaalleen, talousministeri Funkin vaimolle: ”Minun on noudatettava ylhäältä tulevia määräyksiä koko ajan. Tällä hetkellä ajan aina kello 12.00 ylös Führerin luo antamaan hänelle tarvittavia hoitoja, ja palaan miltei aina kello 14.00 hotelliin, makaan koko päivän vuoteessa, jotta kykenisin taas lähiaikoina lähtemään matkoille hänen kanssaan.” Myös henkilääkäri itse oli jo koukussa, ja hänen sijaisensa Berliinin vastaanotolla, tohtori Weber, joutui matkustamaan Berliinistä kaukaiselle Berghofin huvilalle, koska hän ”osaa parhaiten antaa injektioita ja osuu ainoana varmasti suoniini”.315 Siitä ei ole tietoa, mitä hyvää Morell itselleen soi.

Sairaudet, lääkkeet ja joukkomurhat hallitsivat vuoden 1944 ensimmäisellä puoliskolla Berghofin arkipäivää. Keilarataa, vielä 30-luvulla todellista vetonaulaa, ei käytetty enää juuri ollenkaan. Naamioverkot roikkuivat kuuluisan näköalaikkunan edessä, koska ilmapommituksia pelättiin jatkuvasti. Kaikki kitkuttivat ikuisessa hämärässä, istuivat penkillä uunin vieressä tai arvokkaissa nojatuoleissa, tuijottivat pölyä kerääviä gobeliineja. He olivat kaikki vampyyrimaisia hahmoja, joiden oli kartettava päivänvaloa. Vaikka ulkona paistoi aurinko, sisällä paloivat sähkövalot. Paksuista matoista nousi tunkkainen haju.

Führerin 55-vuotispäivänä saapui laivaston ylipäällikkö. Suuramiraali Dönitz kertoi ihmeaseilla varustettavista erikoisjoukoista, joita parhaillaan koottiin, ja toi lahjaksi malleja uusista minisukellusveneistä ja vaati ylipäällikköään ehdottomasti pitämään Itämeren satamat vapaina niitä varten. Hitler, hulluna laivoihin kuin lapsi leikkikaluihin, lupasi sen suoralta kädeltä merihenkiselle uhkapelurille. Henkilääkäriltään potilas A sai kunniapäivänään huippukoktailin316 ”x:ää”, Vitamultin fortea, kamferia ja kasvisperäistä sydänkohtauksia ehkäisevää strofantiinia sekä seuraavana aamuna ruiskeen Prostrophantaa, Morellin firman Hamman kehittämää valmistetta, sekin heikkoa sydäntä varten. Lisäksi hän sai rypälesokeria suoneen, uudestaan Vitamultinia ja epäilyttävänä kermana kaiken päällä vielä Morellin valmistetta ”loismaksoista” ,317 jonka pistämistä lihakseen pidettäisiin nykyään puoskarointina ja se saattaisi viedä lääkärin telkien taakse. Potilas A kiitti vilpittömästi henkilääkäriään. Tämä oli muka ainoa, joka pystyi auttamaan häntä.

Syntymäpäiväjuhlia ei häirinnyt enää muu kuin ilmahälytys: sireenit ulvoivat, sumutuslaitteisto käynnistettiin heti paikalla ja epätodellinen turvapaikka Berghof vaipui keinotekoisen sumun suojiin kuin mystisen Avalonin painajaisversio; se erotettiin maailmasta läpinäkymättömällä usvaharsolla. Peläten sydänvaurioita ja ”yhä pahempaa hengenahdistusta ilmaan päästettyjen kaasujen takia”318 Morell pakeni väliaikaisesti alas laaksoon.

Iltaruokailuun mennessä kaikki olikin jo parhain päin. Hitler oli taas kerran vihjannut moraalisesta ylemmyydestään kutsumalla vieraidensa naudanlihalientä ”raatolitkuksi”. Hän itse söi Harzin juustoa pinaattivanukkaan kera, täytettyä kurkkua, ohravelliä, kyssäkaalipihvejä ja kuusi Vitamultin-levyä sekä Euflat- ja Antigas-pillereitä ilmavaivoja vastaan ja lisäksi yleiskunnon vahvistamiseksi sian sydänlihaksesta saatua uutetta. Ruokailun jälkeen oletettu kasvissyöjä torkahti hetkeksi veitsi kädessään ja sormet vatsan päällä ristissä. Myös hänen taikatohtorinsa, jonka pöytätavat olivat yhä legendaarisen huonot, sulki pakollisen portviinilasillisen juotuaan syvällä nojatuolissa istuen silmänsä paksujen linssien takana. Morellin pelätty, erikoinen tapa oli sulkea silmät alhaalta ylös, mikä näytti kammottavalta. Kummallakin miehistä oli heikko sydän, kumpikin vanheni vähitellen.

Eva oli antanut sytyttää tulen takkaan ja pannut amerikkalaisen jazzlevyn pyörimään. Hän halusi katsoa illalla ties monettako kertaa Tuulen viemää, Clark Gablen, lempinäyttelijänsä takia, mutta fasistien puoluejohtaja Bormann, suussaan juutalaisilta ryöstettyä hammaskultaa, heilautti kieltävästi kättään ja hymyili: ”Führer ei tarvitse – – elokuvaillan suomaa rentoutusta, vaan kunnon ruiskeen.”319 Morell havahtui, luuli että häntä oli puhuteltu, häpesi unisuuttaan ja kertoi seurueelle kaskuja entisestä elämästään, ajastaan laivalääkärinä Afrikassa, joskin kaikki tunsivat ne ennestään. Sitten tarjoiltiin omenakakkua. Sen jälkeen lievitettiin Hitlerin vatsakipuja yksityistiloissa Eukodalilla: ”Kun pistän suoneen, alkakaa laskea hitaasti. Kun olette päässeet viiteentoista, ette tunne enää kipua.”320

Syntymäpäivän jälkeisinä viikkoina Hitlerin terveys huononi jatkuvasti. Samaan aikaan puna-armeija valmisteli ”operaatio Bagrationia”, joka avasi sille heinäkuun lopussa 1944 tien kohti Itä-Preussia. Eva, useimmiten seuranaan mustat skotlanninterrierit Stasi ja Negus, kauhisteli aina enemmän vanhalta vaikuttavan rakastajansa rapistuvaa ulkonäköä ja heikkenevää terveydentilaa. Kun hän arvosteli miestä siitä, että tämä kulki aina etukumarassa, Hitler yritti peitellä vääjäämätöntä heikkenemistään vitsailemalla, että kantaa taskussaan raskaita avaimia. Hänen polvensa kuitenkin tutisivat näkyvästi, jos hän seisoi vähänkään kauemmin parvekkeella, vaikkapa heidän seisoessaan selkeällä säällä katsomassa punertavaa taivasta kaukaisen, palavan Münchenin yllä. Eva oli huolissaan, mahtoiko hänen hieno, Hitlerin ostama talonsa Bogenhausenin hienostokaupunginosassa olla vielä pystyssä. Hitler ei ollut ainoastaan fyysisesti lopussa. Goebbels on kai harvoin valehdellut hävyttömämmin kuin päiväkirjamerkinnässään kesäkuun 6. päivänä 1944 liittoutuneiden noustessa maihin Normandiassa: ”Professori Morell auttaa minua kohentamaan hieman heikentynyttä terveydentilaani. Hän on ollut viime aikoina myös Führerille suuri tuki terveydenhoidossa. Sen saatoin todeta tavatessani Führerin, joka voi erinomaisesti ja on hyvällä tuulella.”321

Tosiasiassa Hitlerin mieliala vaihteli suuresti Normandian maihinnousun päivänä, jona natsivaltion arkkuun lyötiin uusi naula. Aamuyhdeksältä hänen sanotaan vielä karjuneen aamiaishuoneessa: ”Onko se nyt maihinnousu vai ei?”XXV Kun Morell kiiruhti paikalle ja antoi hänelle ”x”-ruiskeen,322 hän rauhoittui heti, oli yhtäkkiä sopuisa ja hilpeä, nautti päivästä, kauniista säästä ja taputti jokaista tapaamaansa ihmistä leppoisasti olalle. Keskipäivän tilannekokouksessa diktaattori hämmästytti kaikkia ollessaan loistavalla tuulella tulevasta sotilaallisesta katastrofista huolimatta. Lounaan aikana – keittoa mannaryyniklimppien kanssa, herkkusieniä ja riisiä, omenastruudelia – hän ajautui taas loputtomaan, epärealistiseen yksinpuheluun. Tällä kertaa puhe oli elefantista, joka oli voimakkain eläin ja inhosi hänen laillaan liharuokaa. Seuraavaksi Hitler kuvasi seikkaperäisesti kamaluuksia teurastamossa, jossa oli miehitetyssä Puolassa käynyt. Tytöt olivat kumisaappaissaan kahlanneet nilkkoja myöten veressä. Sillä välin Morell valmisteli hänelle seuraavaa ruisketta, jonka raaka-aineet olivat lähtöisin teurastettujen eläinten rauhasista.

Kesäkuun 6. päivänä Hitler ei vieläkään uskonut, että maihinnousu Pohjois-Atlantin rannikolle oli todella käynnissä, vaan tyytyi kuvittelemaan, että kyseessä oli valehyökkäys, pelkkä harhautustemppu, jolla yritettiin houkutella hänet vastaamaan harkitsemattomasti. Mutta sehän ei pitänyt paikkaansa. Länsiliittoutuneet olivat todellakin nousseet keskiyöllä maihin 50 kilometrin leveydellä ja yllättäneet saksalaiset täydellisesti. Länsirintama oli näin ollen avattu. Sotilaallisesti kolmannella valtakunnalla ei ollut enää minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon. Mutta tapahtui näinä päivinä sentään jotain, mikä ilahdutti Hitleriä: Goebbels oli vihdoinkin lopettanut tupakoinnin.

Heinäkuun 14. päivänä 1944 Führer poistui Berghofistaan ainiaaksi. Kun hän lensi Wolfsschanzelle, pidettiin verhot lentokoneessa kiinni. Potilas A kärsi ”flunssasta ja sidekalvontulehduksesta molemmissa silmissä. Hiusvettä vuotanut vasempaan silmään.”323 Hänelle annettiin adrenaaliiniliuosta sekä raportteja liittoutuneiden etenemisestä Ranskan halki, puna-armeijan lähestymisestä valtakunnan itärajaa kohti ja Saksan kaupunkien uusista pommituksista. Hän pani vaivalloisesti lukulasit päähänsä saadakseen luettua kaikki huonot uutiset. Lentokoneen ikkunasta hän ei katsonut.

Murhayritys ja sen farmakologiset seuraukset

Wolfsschanzen alue komeili rehevässä vehreydessä, kesä oli kuuma, metsä väreili, ja Theo Morell kiinnitti hyttysten takia mielikuvitusunivormunsa lakkiin kasvoja suojaavan verkon. Führerin päämajan puuparakit olivat saaneet ympärilleen sirpalesuojaksi vahvan muurin, Goebbels oli taas aloittanut tupakoinnin ja heinäkuun 20. päivänä 1944 sai ”potilas A kello 11:15 ruiskeen kuten tavallista”.324 Arkistokorttiin tapahtumasta tehtiin merkintä ”x”.

Farmakologisesti näin voimistettuna Hitler käveli maanpäälliseen rakennukseen, jossa neuvottelu oli sinä kohtalonpäivänä määrä pitää. Joitakin upseereita oli jo odottamassa oven edessä. Diktaattori veti tuuheat kulmansa kurttuun, jolloin pullistumat niiden yläpuolella tulivat vielä selvemmin näkyviin, ja kätteli kaikkia vuoronperään. Sitten hän astui parakkiin, jonka ikkunat olivat auki painostavan helteen takia. Muiden yhteensä kahdenkymmenenneljän osanottajan ryhmittyessä pitkän tammipöydän ympärille vain hän istuutui selkänojattomalle tuolille ja alkoi leikkiä suurennuslasin kanssa. Hänen oikealla puolellaan seisova kenraaliluutnantti Heusinger kuvaili itärintaman surkeaa tilannetta synkin värein. Kreivi Claus Schenk von Stauffenberg, joka astui sisään hieman myöhässä, kätteli Hitleriä, työnsi ruskean nahkasalkkunsa pöydän alle mahdollisimman lähelle diktaattoria. Hetkeä myöhemmin hän poistui huoneesta huomaamatta. Kello 12.41 joku amiraaleista nousi ja meni ikkunan ääreen haukkaamaan raitista ilmaa. Hitler kumartui pitkälle pöydän ylle nähdäkseen paremmin tilannekartan, leuka oli tuettu käteen, kyynärpää pöytään. Kello oli 12.42. Esittelevä kenraali selitti parhaillaan: ”Jos armeijaryhmää Peipsijärvellä ei nyt vedetä takaisin, niin me koemme katastrofin...” Sillä hetkellä kuului hirveä pamahdus.

”Näin selvästi sen pirullisen kirkkaan pistoliekin ja ajattelin heti, ettei se voi olla muuta kuin englantilaista räjähdettä, sillä saksalaiset räjähdysaineet eivät saa aikaan niin intensiivisen keltaista ja räikeää liekkiä.”325 Hitlerin oma kuvaus tapahtumista kuulostaa merkillisen pidättyvältä, kuin sumuverhon takaa puhutulta. Paineaalto lennätti hänet huoneen keskeltä ovelle. ”x:n” rauhoittamana diktaattori koki räjähdyksen mahdollisesti kuin pumpuliin käärittynä ja tunsi itsensä yhtä haavoittumattomaksi kuin Wagnerin Siegfried, kun vaikeasti haavoittuneet upseerit hänen ympärillään kamppailivat hengestään hiukset liekeissä. Vähän myöhemmin Hitler kertoi aivan kuin olisi ollut sivullinen: ”Sitten en erottanut paksun savun takia enää mitään selvästi. Näin vain joidenkin hahmojen makaavan ja liikkuvan sakeassa savussa. Makasin parakissa, lähellä vasenta ovenpieltä; päälläni lojui joitakin lautoja ja parruja. Pääsin itse ylös ja pystyin kävelemään. Minua vain pyörrytti ja olin vähän sekaisin.”326

Morell kuuli räjähdyksen työhuoneeseensa ja ajatteli heti, ettei se voinut olla mikään muu kuin pommi. Kohta sisään syöksyikin Hitlerin palvelija Linge ja pyysi professorin heti Führerin luo. Henkilääkäri nappasi äkkiä laukkunsa, pani massiivisen ruhonsa liikkeelle ja siirtyi kesäisen hiostavaan ulkoilmaan. Parakin edessä makasi joku kenraali, sääri irti ruumiista, vailla toista silmää. Morell aikoi pysähtyä antaakseen ensiapua, mutta Linge kiskoi häntä eteenpäin, olihan Führer sentään tärkeämpi.

Ei kestänyt kauan, kunnes he pääsivät Hitlerin luo, joka antoi itsestään irvokkaan kuvan istuessaan huolettomasti hymyillen sänkynsä laidalla, vaikka otsassa oli verta, hiukset olivat palaneet takaraivolta ja pohkeessa komeili kämmenen kokoinen palovamma. ”Keitel ja Warlimont taluttivat minut bunkkeriin”, diktaattori kertoi kasvoillaan eloisa, lähes iloinen ilme. ”Matkalla huomasin, että housuni olivat repeytyneet aika pahasti ja paljas iho pilkisteli sieltä täältä. Peseydyin sitten, koska naamani oli kuin murjaanilla, ja vaihdoin vaatteita.”327

Hitlerin huomautettua, että Mussolini saapuisi kahden tunnin kuluttua tärkeälle valtiovierailulle, Morell kaivoi jo toista kertaa sinä päivänä ruiskutarvikkeet esiin ja antoi uuden ”x”-ruiskeen. Ei ole kovin todennäköistä, että kyse olisi ollut rypälesokerista tai tehokkaasta särkylääkkeestä. Potilas A:lla oli ihossaan tusinoittain sirpaleita, jotka oli nyt yksitellen poistettava tuskallisin toimenpitein. Mutta Hitleriä se ei juuri hetkauttanut. Hänen molemmat revenneet tärykalvonsa vuosivat verta – mutta edes sen takia hän ei väräyttänyt ilmettäkään ja teki oletetulla urheudellaan suuren vaikutuksen muihin.

Potilaan A papereihin Morell merkitsi, että Hitler ei ilmeisesti ollut ollenkaan järkyttynyt. Pulssi oli normaali kuten aina. Silti henkilääkäri määräsi hänet vuodelepoon. Mutta pirteäksi piikitetty Hitler seisoi taas Lingen juuri lankkaamissa saappaissa ja teki tiettäväksi, että olisi naurettavaa, jos hän, terve mies, vastaanottaisi vieraansa sängyssä. Hartioillaan tuulessa pullistuva musta viitta hän meni Wolfsschanzen asemalle ja odotti kärsimättömästi Mussolinia, joka sanoi näennäisesti vahingoittumattomasta Hitleristä ällistyneenä: ”Se oli merkki taivaasta!”328

Todellisuudessa Hitlerin vammat olivat pahempia kuin ensiksi näytti. Hänen kuulonsa oli lähes mennyt, käsivarsissa ja säärissä alkoi kova särky, kun ”x:n” vaikutus illalla heikkeni. Molemmista korvista vuoti edelleen jatkuvasti verta. Myös psyykkisesti attentaatilla oli tuhoisia vaikutuksia. Potilas A sai nyt ”x”-injektionsa kipuja ja hermojärkytystä vastaan kahden päivän välein kuten hyväksi havaittiin. Hän ei halunnut missään tapauksessa vetäytyä syrjemmälle tässä uhkaavan vallankaappauksen vaiheessa. Hänen lavastamisensa voittamattomaksi, jopa haavoittumattomaksi sankariksi ei kuitenkaan aina onnistunut. Kun Hitler vastaanotti viikkoa myöhemmin ryhmän jalkaväenkenraaleja, kiihtyneet Heil-huudot loppuivat heidän kauhistuessaan Hitlerin ulkonäköä. He tiedostivat yhdellä iskulla kuilun Führer-myytin ja todellisen Hitlerin välillä.

Vihdoinkin kokaiinia!

”Oi yö! Suonissani kokaiini, hetken hurma,

hiukset harmaantuvat, vuodet haihtuvat,

kerran vielä kokea ma haluan

sen mielen palon, sielun lennon korkean,

ennen kuin käy käsi kuoleman.”329

Gottfried Benn

Koska Hitlerin kumpikin tärykalvo oli vaurioitunut, Wolfsschanzeen kutsuttiin läheisestä varasairaalasta tohtori Erwin Giesing, kurkku-, nenä- ja korvatautien erikoislääkäri. Hänkin huomasi pian, miten valtion päämies todella voi. Ennen ensitapaamista hänelle oli kuvailtu Hitleriä jonkinlaisena ”suurenmoisena, mystisenä yli-ihmisenä”330, mutta Giesingiä vastaan astui kumara, ontuva hahmo sini-punaraitaisessa kylpytakissa ja tohvelit paljaissa jaloissa. Hän kuvaa näkyä yksityiskohtaisesti: ”Kasvot olivat kalpeat, hieman turvonneet, ja verestävien silmien alla roikkui isot pussit. Silmät eivät tehneet sitä kiehtovaa vaikutusta, jota lehdistö oli niin usein kuvaillut. Huomiota herättivät syvät nenänpielistä suupieliin kulkevat juonteet sekä kuivat, vähän halkeilleet huulet. Hiukset olivat jo selvästi harmahtavat eivätkä kovin siististi kammatut. Jakaus ei yltänyt taakse pyörtyäiseen asti. Parta oli ajeltu, mutta iho hiukan rupsahtanut, minkä uskon johtuneen väsymyksestä. Puhe oli tietysti äänekästä ja vähän huutavaa, myöhemmin ääni käheytyi – – Vanhentunut, melkein loppuun kulunut ja uupunut mies, jonka on käytettävä viimeisiä voimiaan säästeliäästi.”331

Erikoislääkäri diagnosoi potilaan neurologisesti terveeksi: ei mitään aistiharhoja, hyvä keskittymiskyky, ei inkontinenssia, toimiva muisti sekä ajan- ja paikantaju. ”Emotionaalisesti kuitenkin epävakaa – joko rakkaus tai viha. Ajatukset jatkuvasti liikkeessä, toteamuksilla aina suuri merkitys. – – Führerin psyykkinen tila on hyvin monimutkainen.”

Mitä revenneisiin tärykalvoihin tuli, Giesing totesi selvän sirpinmuotoisen repeämän oikeassa ja pienemmän vaurion vasemmassa korvassa. Kun hän hoiti herkkää kudosta hapolla, hän ihmetteli Hitlerin tavatonta kivuntunteen puutetta. Potilas A julisti isotellen, ettei tunne enää kipua. Kivun tarkoitushan oli karaista ihmistä, hän sanoi. Giesing ei osannut aavistaa, että Hitler ei ehkä tuntenut kipua, koska hänen henkilääkärinsä oli antanut hänelle hetkeä aiemmin farmaseuttista vahvistusta. Lääkärien välillä ei ollut minkäänlaista neuvonpitoa. Giesing ei saanut kuulla Morellilta, mitä hän potilaalleen antoi, ja Morell tiesi puolestaan yhtä vähän, millä uusi lääkäri Hitleriä hoiti. ”Korvalääkäri Giesing ei informoinut minua”, Morell pani happamana muistiin.332 Asia oli niin, että nämä kaksi lääkäriä eivät hyväksyneet toisiaan alun pitäenkään. Kun Morell oli ottanut Giesingin ensi käynnillä vastaan kysymällä ”Kuka te olette? Kuka teidät on kutsunut? Miksi te ette ole vielä ilmoittautunut minulle?” oli Giesing sanoa pamauttanut nasevasti: ”Upseerina minun on ilmoittauduttava vain sotilasesimiehilleni, ei teille siviilihenkilönä.”333 Siitä lähtien alfauros kieltäytyi tyystin tapaamasta apuun pyydettyä erikoislääkäriä.

Giesing kuvailee henkilääkärin tyypillistä sisääntuloa vailla sympatiaa ja hieman loukkaavaan sävyyn: ”Morell tulee sisään selvästi hengästyneenä ja puuskuttaen. Hän kättelee vain Hitleriä ja kysyy hermostuneena, sattuiko yöllä jotain erikoista. Hitler vastaa kieltävästi. Hän kertoo nukkuneensa hyvin, edellisiltana syöty lehtisalaattikaan ei ollut vaivannut vatsaa. Sitten hän riisuu Lingen avustamana asetakin päältään, asettuu taas nojatuoliin ja käärii vasemman hihansa ylös. Morell antaa Hitlerille ruiskeita. Hän vetää neulan ulos ja pyyhkäisee nenäliinalla pistoskohtaa. Sen jälkeen hän poistuu huoneesta ja astuu toimistoon, oikeassa kädessään käytetty neula ja vasemmassa muutama tyhjä ampulli, yksi suurempi ja kaksi pienempää. Hän menee ampulleineen ja ruiskuineen viereiseen sotilaspalvelijoiden pesutilaan, huuhtelee omin käsin neulan ja hävittää tyhjät ampullit heittämällä ne WC-pönttöön. Sitten hän pesee kätensä, tulee takaisin toimistoon ja hyvästelee kaikki läsnäolijat.”

Mutta ei Giesingkään tyhjin käsin potilaansa luokse tullut. Hänen suosimansa lääke tärykalvojen repeämisestä johtuvia korva-, nenä- ja nielukipuja vastaan sattui olemaan kokaiini, natsien halveksima ”juutalainen rappiohuume”. Tämä valinta ei ole aivan niin outo kuin se ensi silmäyksellä näyttää: paikallispuudutukseen ei ollut siihen aikaan juurikaan vaihtoehtoja,334 ja kokaiinia sai joka apteekista lääkkeenä. Jos Giesingiin, tässä tapauksessa ainoaan lähteeseen, on uskomista, niin hän antoi Hitlerille heinäkuun 22. päivästä lokakuun 7. päivään 1944, siis 75 päivän aikana, yli viisikymmentä kertaa hienostohuumetta penslaamalla tämän nenää ja nielua, siis levittämällä sitä suoraan limakalvoille, mikä on sen teholle ihanteellista. Kyseessä oli ehdottoman puhdas, ensiluokkainen aine, Merckin kuuluisa kokaiini, toimitettu kuriirijunalla Berliinistä äärimmäisen psykoaktiivisena kymmenprosenttisena ”kokaiiniliuoksena” sinetöidyssä pullossa, jonka määräysten mukaisesta täyttämisestä vastasi SS-apteekkari valtakunnan turvallisuusvirastossa allekirjoituksellaan. Wolfsschanzella Hitlerin palvelija Linge huolehti henkilökohtaisesti sen varmasta säilytyksestä.

Hitlerin elämänkerran kirjoittajat eivät ole juuri huomioineet tätäkään ilmeistä huumekuuria,335 vaikka se on voimakkaan euforisen vaikutuksensa ansiosta ehdottomasti kertomisen arvoista tästä kriittisestä vaiheesta attentaatin jälkeen. Asiassa meneteltiin näin: kirurgi Brandt toi kollegansa Giesingin aamulla telttaan vierasparakin taakse, missä tehtiin heinäkuun 20. päivän jälkeen kiristetyt turvatarkastukset. Ensimmäiseksi tyhjennettiin Giesingin laukku, tarkastettiin jokainen instrumentti, myös korvalampun pieni hehkulamppu kierrettiin joka kerta irti ja pantiin takaisin paikoilleen. Giesing joutui jättämään lakin ja tikarin käyntinsä ajaksi sinne, tyhjentämään housun- ja takintaskujen sisällön pöydälle, kääntämään taskut nurin. Nenäliinan ja avaimet hän sai takaisin, täyte- ja lyijykynän vasta jälkeenpäin. Hänelle tehtiin ruumiintarkastus. Mutta kokaiiniin nämä tiukat tarkastukset eivät ulottuneet; sehän oli jo tallessa sisällä. Sitten oli Lingen vuoro, hän haki pullon toimiston myrkkykaapista ja pyysi Giesingiä aloittamaan visiitin.336

Vaihtelu lääkelistalla tehosi onneksi hyvin potilas A:han. Giesingin raportin mukaan hän väitti ”olonsa tuntuvan huomattavasti kevyemmältä ja ajatusten olevan kirkkaampia kokaiinin ansiosta”.337 Korvalääkäri selitti hänelle, että psykotrooppinen vaikutus on ”lääkevaikutusta nenän turvonneeseen limakalvoon ja että nenähengitys on nyt vapaampaa. Vaikutus kestäisi useimmiten neljästä kuuteen tuntia. Hän saisi mahdollisesti jälkeenpäin lievän kokaiininuhan, joka loppuisi kuitenkin jonkin ajan kuluttua.” Hitler oli kuulemma kysynyt, eikö penslausta voitaisi tehdä kerran tai kahdesti joka päivä – vielä senkin jälkeen, kun korvakäytävät todettiin syyskuun 10. päivänä 1944 terveiksi. Giesing, joka jo näki tähtensä nousevan, lupasi sen, mutta väitti huomauttaneensa potilaalleen, että kokaiini imeytyy täydellisesti nenän limakalvoihin ja siirtyy verenkiertoon. Siksi hänen oli varoitettava liian suurista annoksista. Mutta Hitler vaati edelleen hoitoja ja vahvisti seuraavina päivinä lääkityksen tehoamisen huolimatta vuolaasta hikoilusta: ”Hyvä, että olette täällä, tohtori. Kokaiini on sentään hieno aine ja olen iloinen, että te löysitte heti oikean rohdon. Päästäkää minut taas vähäksi aikaa tästä päänsärystä.”

Päänsärky lienee johtunut jatkuvasta säksätyksestä, rätinästä ja kirskunnasta, joka raastoi niinä päivinä Wolfsschanzen sisimmän sulkuvyöhykkeen asukkaiden hermoja: rakennusjoukon paineilmavasarat ja raskaat koneet polkaisivat maasta uuden, entistä ehommin vahvistetun päämajan. Potilas A saattoi sietää metelin vain kokaiinipöhnässä. Analeptisen aineen vaikutuksesta hänestä tuntui viimein taas siltä, ettei hän sairas olekaan: ” Asiat alkavat taas selvitä minun päässäni ja tunnen oloni niin hyväksi.” Yksi huoli hänellä kuitenkin oli. ”Toivottavasti ette vain tee minusta kokainistia”, hän totesi senhetkiselle lempilääkärilleen, mutta Giesing tyynnytteli: ”Oikea kokainisti nuuskaa kuivaa kokaiinia.” Se rauhoitti Hitleriä: ”Minulla kun ei ole aikomusta ryhtyä siksi.”

Führer siis penslautti nenäänsä ja kävi tilanneneuvotteluissa täynnä uutta, keinotekoista luottamusta. Hänestä asia olikin aivan selvä: Sota venäläisiä vastaan voitettaisiin jollain konstilla joka tapauksessa! Giesingin penslattua hänen nenänsä taas syyskuun 16. päivänä 1944 hän sai aivan erityisen älynväläyksen, yhden niistä Führerin pelätyistä, näennäisen loistavista päähänpistoista. Hän ilmoitti ällistyneelle seurueelleen aloittavansa länsirintamalla uuden hyökkäyksen, huolimatta miehistön ja materiaalin ilmiselvistä puutteista. Hän muotoili suoralta kädeltä käskyn, joka vaati jokaiselta rintamakelpoiselta sotilaalta lännessä ”fanaattista päättäväisyyttä”.338 Vaikka kaikki varoittivat häntä toivottomasta hankkeesta, diktaattori ei antanut kääntää päätään: Ardenneilla saavutettaisiin suurenmoinen voitto!

Tämän seurauksena Giesingiä alkoi huolestuttaa Hitlerin riippuvuus kokaiinista, marssipulverista, joka karkotti kaikki itse-epäilyt ja edisti suuruudenhulluutta, ja hän halusi lopettaa tehokkaat penslaukset. Mutta Hitler ei sallinut sitä: ”Ei, hyvä tohtori, jatkakaa te vain. Minulla on tänä aamuna taas niin mahdoton päänsärky, joka johtuu varmaan nuhasta, ja huoli tulevaisuudesta ja Saksan olemassaolon jatkumisesta kalvaa mieltäni päivä päivältä pahemmin.”339 Silti Giesingin tunnonvaivat lääkärinä painoivat enemmän kuin hänen velvollisuutensa totella, ja hän epäsi Hitleriltä huumeen. Sinä päivänä, syyskuun 26. päivänä 1944, ylipäällikkö jätti uhmakkaasti tilanneneuvottelun väliin ja tiedotti loukkaantuneena, ettei häntä enää kiinnostanut itärintama, joka oli murtumassa täydellisesti. Giesing antoi pelästyneenä periksi ja lupasi kokaiinia, mutta vaati vastavetona saada tutkia Hitlerin perusteellisesti. Potilas A, joka oli aina kieltäytynyt moisesta, myöntyi ja esiintyi lääkärin edessä lokakuun 1. päivänä 1944 jopa alastomana, mitä oli aina karttanut parhaansa mukaan. Kaiken tämän hän teki yhdestä ainoasta syystä: saadakseen himoamaansa ainetta lääkäriä mielistelemällä: ”Emme saa nyt kaikesta seurustelusta huolimatta unohtaa hoitoa. Tutkikaa nenä nyt vielä kerran ja pankaa sinne sitä kokaiiniliuosta, jotta pääsen eroon päänkivistyksestä. Minulla on tänään niin tärkeitä asioita hoidettavana.”340

Giesing teki työtä käskettyä ja antoi hoidon, tällä kertaa annostus oli sellainen, että Hitleriltä meni kuuleman mukaan taju ja häntä uhkasi hetken aikaa hengityshalvaus. Jos korvalääkärin kuvaus pitää paikkansa, niin itseään raivoraittiiksi nimittävä diktaattori oli kuolemaisillaan huumeen yliannostukseen.

Speedball

Hitler reagoi herkästi oikeastaan jokaiseen päihteeseen paitsi alkoholiin. Hän ei ollut riippuvainen mistään tietystä aineesta, vaan yksinkertaisesti aineista, jotka avasivat hänelle hyvää tekeviä, keinotekoisia todellisuuksia. Niin hänestä oli tullut mitä lyhimmässä ajassa intohimoinen kokaiinin kuluttaja, mutta hän pystyi luopumaan huumeesta lokakuun puolivälissä 1944, mutta vain kääntyäkseen muiden piristeiden puoleen. Hitler kaunisteli tätä elämänsä vaihetta kokainistien tapaan sankarillisella asenteella: ”Viikot heinäkuun 20. päivän jälkeen olivat elämäni pahimmat. Kävin sankarillisen taiston, jollaista kukaan, ei yksikään saksalainen osaa kuvitella. Huolimatta mitä pahimmista vaivoista, tunteja kestävästä huimauksesta ja pahoinvoinnista pidin itseni pystyssä ja kamppailin rautaisella energialla kaikkea sitä vastaan. Selvisin useamman kerran uhkaavasta romahduksesta, mutta hallitsin aina tahdollani tilanteen.”341

Sanat ”rautainen energia” ja ”tahto” on vain korvattava sanoilla ”Eukodal” ja ”kokaiini”, niin päästään heti vähän lähemmäs totuutta. Myös ilmavoimien adjutantti Nicolaus von Below kuvasi johtajaansa attentaattia seuranneiden viikkojen aikana väärin käsittein: ”Vain vahva tahto ja syvä tietoisuus kutsumuksesta pitivät hänet pystyssä.”342 Todellisuudessa auttajina olivat hänen vahva kokaiininsa ja hänen suuri Eukodalin kulutuksensa. Sillä hän käytti myös jälkimmäistä paljon – annos oli nyt 0.02 grammaa, kaksinkertainen edellisvuoteen verrattuna ja niin ollen jopa nelinkertainen yleensä lääkkeenä käytettyyn määrään verrattuna.343

Kokaiini ja Eukodal – führerseos, kimara Hitlerin veressä, muuttui näinä viikkoina klassiseksi speedballiksi: opioidin rauhoittava vaikutus vastaan kokaiinin piristävä vaikutus. Tämän kahden farmakologisen sotarintaman vaikutusta kuvataan uskomattomana euforiana ja kehon viimeistä solua myöten aistittuna ylevänä tunteena; siinä kaksi tehokasta, biokemiallisesti vastakkaisesti vaikuttavaa molekyyliä kamppailee ylivallasta elimistössä. Samaan aikaan esiintyy voimakkaita verenkiertohäiriöitä sekä unettomuutta, ja maksa puolustautuu epätoivoisesti moista myrkkymäärää vastaan.

Diktaattorilla oli sinä sodan ja elämänsä viimeisenä syksynä mistä ottaa päästäkseen keinotekoisiin paratiiseihin. Ahdistavan rintamatilanteen vuoksi varsin selväjärkisesti ajattelevien kenraalien oli mahdotonta tavoittaa potilas A:ta, kun hän tilanneneuvotteluissa asteli farmakologisesti luodun Olympoksensa halki, askelsi kanta edellä, ojensi polvensa suoriksi, maiskutti kieltään ja heilutteli käsivarsiaan, uskoi ajattelevansa kirkkaasti ja näki maailman sellaisena kuin halusi, kuten Führer-High‘lle sopikin. Lääkitys piti ylipäällikön vankasti harhamaailmassa, pystytti ylittämättömän muurin, aukottoman puolustuksen, jota kukaan eikä mikään pystynyt enää murtamaan. Keinotekoisesti luotu luottamus pyyhkäisi kaikki epäilyt tieltään.344 Vaikka maailma hänen ympärillään hävitettiin ja poltettiin maan tasalle ja hänen toimensa riistivät hengen miljoonilta ihmisiltä, Führer tunsi toimivansa täysin oikein, kun väkevä aine virtasi hänen suonissaan ja keinotekoinen euforia valtasi mielen.

Hitler oli lukenut nuorena Goethen Faustin. Potilas A teki syksyllä 1944 lopullisesti pirullisen liiton Sertürnerin työn seurausten kanssa. Tämä oli nuorena lääkeainetutkijana eristänyt ensi kertaa morfiinin Weimarin klassismin aikana ja häntä on näin ollen pidettävä myös Eukodalin ja kaikkien muiden opioidien keksijänä. Kipulääke ei ainoastaan poistanut Hitlerin kivuliaita suolistovaivoja – se oli ulospäin esiteltävä indikaatio – vaan sulostutti lisäksi elämää. Kliinistä riippuvuutta ei voida todistaa, mutta kuinka tavattoman usein kova huumausaine oli käytössä, sen voi aavistaa Morellin syyskuun 1944 kalenterimerkinnöistä, joista oli niin vaikea saada selvää. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että Eukodal päätyi lisäksi nimillä ”x”, ”ruiske kuten tavallista” tai yksinkertaisesti ilman mitään merkintää Hitlerin verisuoniin. Päinvastoin, se on hyvinkin todennäköistä. Useimmissa tapauksissa Eukodalin käyttöä ei lopeteta enää, jos se on aloitettu ja käyttö on edelleen mahdollista.

Syyskuun 23., 24–25. ja 28–29. päivinä 1944 – siis viikon sisällä – potilas A:lle annettiin peräti neljä kertaa tehokasta huumausainetta, aina vuorokauden välein. Se on huumeriippuvaisen tavanomainen tarve ja puhuu pelkkää lääketieteellistä käyttöä vastaan. Silmiinpistävä oli yhdistelmä kouristuksia laukaisevan eupaveriinin kanssa, joka on oopiumiunikosta eristetyn vaikuttavan aineen, papaveriinin, synteettinen analogi, verrattain harmiton lääke, koska se ei aiheuta riippuvuutta, rentouttaa vain lihaksia. Kaksoispakkaus auttoi – tarkoituksella tai ei – pimittämään riippuvuutta. Hitlerkin sekoitti kauan samanlaisilta kuulostavat lääkkeet ja vaati Eupaverinia, kun tarkoitti oikeastaan Eukodalia. Morellin sanoin: ”Führer oli hyvin onnellinen siitä ja puristi kiitollisena kättäni ja sanoi: Mikä onni, että meillä on Eupaverin.”345

Voi vain arvailla, miltä diktaattorista tuntui, kun hän oli saanut suoneensa 0,02 gramman ruiskeen äärimmäisen vahvaa ainetta. Vaikutuksen aisti muutamaa minuuttia myöhemmin ensin suun limakalvoilla ja sai ”sävärit”, kuten narkomaanit sanovat. Ehkä hänestä tuntui silloin samalta kuin Siegfriedistä sen jälkeen, kun tämä oli surmannut lohikäärmeen, anastanut aarteen ja vaipunut Kriemhildin syliin. Kaikessa oli kullan hohtoa ja kaikki päättyi mitä onnellisimmin. Energiaa tulvi yhtäkkiä sekuntien sisällä ja kaikkialta: onnelliseksi tekevä, äärimmäisen rauhoittava voima. Hitler oli harvinaisen rehellinen sanoessaan Morellille: ”Tohtori, olen niin iloinen, kun te tulette aamuisin.”346 Sillä hän sai heti aamulla ruiskeen ja hänessä heräsi se liioiteltu tunne, joka vastasi niin täydellisesti hänen käsitystään omasta suurenmoisuudestaan, mutta jota todellisuus ei enää hänelle välittänyt.

Lääkärisota

”Te olette kaikki yhdessä sopineet, että teette minusta sairaan miehen.”347

Adolf Hitler

Syksyllä 1944 henkilääkärin valta läheni lakipistettään. Murhayrityksestä lähtien potilas A oli tarvinnut häntä enemmän kuin koskaan, ja jokainen uusi pistos toi lääkärille lisää vaikutusvaltaa. Diktaattorilla ei ollut kehenkään muuhun Wolfsschanzella niin läheistä suhdetta, kenenkään muun kanssa hän ei rupatellut yhtä mielellään, kehenkään muuhun hän ei luottanut enempää. Suuremmissa kenraalikunnan kokouksissa jokaisen tuolin takana seisoi aseistettu SS-mies estämässä mahdolliset uudet murhayritykset. Se joka halusi Hitlerin puheille, joutui jättämään salkkunsa muiden huostaan. Morellin lääkärinlaukkua määräys ei koskenut.

Moni kadehti Morellin etuoikeutettua asemaa, hän itse nimitti itseään ”ainoaksi henkilääkäriksi”. Epäluulo häntä kohtaan kasvoi. Morell kieltäytyi edelleen jääräpäisesti keskustelemasta muiden kanssa hoitomenetelmistään. Hän piti loppuun asti kiinni luottamuksellisuudesta, jonka nimissä hän oli tehtäväänsä astunut. Mutta vaitiolo ei ollut vaaratonta bunkkerialueen aavevaltakunnan tunkkaisessa ilmapiirissä, missä paranoian myrkkykasvi kiipeili paksuja betoniseiniä pitkin. Hän jätti johdonmukaisesti epätietoisiksi myös avustavat lääkärit, Brandtin ja Hasselbachin, joiden kanssa hän olisi voinut sopia Hitlerin hoidosta. Hänestä oli tullut ulkopuolinen diiva, joka piti tiedot ominaan ja verhoutui mystisyyden ja ainutlaatuisuuden taakse. Jopa Hitlerin lähes kaikkivoipa sihteeri Bormann, joka vaati Hitlerille selvin sanoin toisenlaista, biologiaan perustuvaa hoitoa, puski pyylevän tohtorin kohdalla päätään seinään.

Mutta koska sota oltiin juuri häviämässä, etsittiin syyllisiä. Morellia vastustavat tahot alkoivat järjestäytyä. Himmler oli jo jonkin aikaa kerännyt tietoja henkilääkäristä voidakseen syyttää tätä morfiiniriippuvuudesta, jolloin häntä voisi kiristää. Lääkärin selän takana puhuttiin myös mahdollisuudesta, että hän olisi ulkomainen vakooja, joka salaa myrkytti Führerin.

Ulkoministeri von Ribbentrop oli jo vuonna 1943 kutsunut Morellin lounaalle Salzburgin lähellä sijaitsevaan Fuschlin linnaansa ja avannut hyökkäyksen. Ensin keskusteltiin von Ribbentropin vaimon kanssa toisarvoisista asioista kuten määräaikaisesta avioliitosta (ehdotus: kaksikymmentä vuotta), valtion avustuksista aviottomille lapsille sekä elintarvikkeiden jonotuksesta ja sen aiheuttamasta ajanhukasta.

Ruokailun jälkeen ministeri pyysi jähmettynein kasvoin Morellin ”yläkertaan neuvottelemaan eräästä asiasta”.

Von Ribbentrop, ylimielinen, rasittava ja omahyväinen kuten aina, kopautti pitkine aatelissormineen tuhkat egyptiläisestä savukkeestaan, katseli kivikasvoineen ympärilleen ja alkoi pommittaa ihmetohtoria kysymyksillä: Oliko hyvä, että Führer sai niin paljon ruiskeita? Saiko hän rypälesokerin lisäksi jotain muutakin? Eikö kaikki ollut yleisesti ottaen aivan liikaa? Lääkäri vastasi niukasti, että hän antaa vain sen ”mikä on tarpeen”. Mutta von Ribbentrop vaati ”täydellistä muutosta Führerin hoidoissa, jotta hänen vastustuskykynsä kasvaisi”. Morell antoi vaatimuksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja poistui linnasta melko piittaamattomana. ”Kuinka huolettomia ja naiiveja maallikot ovatkaan lääketieteellisissä arvioissaan”, hän päättelee muistiinpanoissaan.348

Mutta niin vähällä henkilääkäri ei kuitenkaan asiasta selvinnyt. Ensimmäisen jäsennellyn hyökkäyksen teki Bormann, joka yritti ohjata Hitlerin hoidon säännöllisille tai vähintäänkin valvottavissa oleville urille. Henkilääkäri sai kirjeen: ”Salainen asiakirja!” Kahdeksan kohdan ohjelma vaati ”toimenpiteitä Führerin turvallisuuden varmistamiseksi hänen lääkehoitonsa suhteen”. Ohjelmassa määrättiin lääkkeet tarkistettaviksi pistokokeilla SS:n laboratorioissa ja ennen kaikkea käskettiin Morellin ilmoittaa aina etukäteen ”mitä ja kuinka paljon lääkkeitä hän katsoi kuukaudessa tiettyyn tarkoitukseen tarvitsevansa”.

Tosiasiassa tämä jäi hieman avuttomaksi yritykseksi Bormannilta, joka ei ollut koskaan muulloin avuton. Yhtäältä hän teki esityksellään Hitlerin lääkityksestä virallisen toimenpiteen, toisaalta hän halusi asiasta mahdollisimman vähän kirjeenvaihtoa, olihan itse asiassa tarkoitus ylläpitää herrarodun täysin terveen johtajan mainetta. Myös siksi huumausaineet tuli maksaa käteisellä kuten kirjeen 1. kohdassa sanotaan. Näin rahan liikkeet pysyisivät salassa jälkimaailmalta. Bormann määräsi edelleen, että ”kuukausimäärät” oli säilytettävä aina toimitusvalmiina panssarikaapissa ja ampullit oli ”sikäli kuin mahdollista merkittävä juoksevin numeroin (esim. ensimmäiseen lähetykseen: 1/44), samalla kun lääkintävaraston hoitajan oli kirjoitettava tuonnemmin tarkemmin määriteltävä teksti pakkauksen päälle ja allekirjoitettava se omakätisesti.” 349

Morell reagoi tähän byrokraattiseen yritykseen tehdä hänen toimistaan läpinäkyviä yhtä mutkattomasti kuin ällistyttävästikin: hän ei välittänyt vaikutusvaltaisen turvallisuuselimen määräyksestä, ei yksinkertaisesti noudattanut sitä vaan toimi niin kuin ennenkin. Hän tunsi itsensä haavoittumattomaksi myrskyn silmässä, koska luotti siihen, ettei potilas A ikinä vetäisi häneltä tukeaan.

Syyskuun lopulla 1944 korvalääkäri Giesing huomasi bunkkerin kelmeässä valossa Hitlerin ihon epätavallisen värin ja veikkasi keltatautia. Samana päivänä hän huomasi tämän ruokapöydällä lääkepakkauksen ”Dr. Koestlers Antigaspillen” lautasen vieressä, jolla oli ”omenakompottia rypälesokerin ja vihreiden viinirypäleiden kera”350. Ilmavaivoihin tarkoitettu lääkevalmiste oli jokseenkin tuntematon. Giesingin epäluulo heräsi hänen saatua selville, että se sisälsi lemmonmarjasta tai muista koisokasveista saatavaa atropiinia sekä strykniiniä. Jälkimmäinen on annoksesta riippuen erittäin myrkyllinen strykniinipuusta saatava alkaloidi, joka salpaa selkäytimen hermosolujen toimintaa ja jota käytetään muun muassa rotanmyrkkynä. Giesingissä heräsi pöyristyttävä epäily. Näiden vatsapillereiden sivuvaikutukset, jos niitä otettiin liian suurina annoksina, näyttivät vastaavan täsmälleen Hitlerin oireita. Atropiini vaikuttaa keskushermostoon aluksi kiihottavasti, sitten lamaavasti, mitä seuraa hilpeyden tila, harhamielteet, puheliaisuus, näkö- ja kuuloharhat ynnä sekavuus, mikä kaikki voi osittain muuttua väkivaltaisuudeksi ja raivoamiseksi. Strykniini puolestaan saa aikaan suurempaa valonarkuutta aina valoherkistyneisyyteen asti sekä velttoutta.351 Giesingistä tapaus oli selvä: ”Hitlerhän on jatkuvasti selittämättömän euforinen, ja hänen hilpeä mielialansa tehtäessä päätöksiä suurempien poliittisten tai sotilaallisten epäonnistumisten jälkeen, on varmasti suureksi osaksi selitettävissä näin.”352

Korvalääkäri uskoi löytäneensä Hitlerin suuruudenhulluuden ja hänen fyysisen rappeutumisensa syyt vatsalääkkeistä – ja hän testasi niitä itse. Hän söi muutaman päivän ajan pieniä pyöreitä pillereitä, totesi heti samat oireet itsessään ja päätti aloittaa hyökkäyksen. Hänen tavoitteensa oli suistaa Morell vallasta syyttämällä tätä Führerin tahallisesta myrkyttämisestä ja nousta itse henkilääkäriksi. Samaan aikaan kun liittoutuneet ylittivät joka suunnalta valtakunnan rajat, kiihtyi farmakologinen mielettömyys Wolfsschanzen umpiossa lääkärisodaksi.

Liittolaiseksi juoneensa Giesing valitsi Hitlerin kirurgin, joka oli jo kauan vastustanut Morellia. Brandt oleili parhaillaan Berliinissä, mutta lensi Giesingin soiton jälkeen hetkeäkään empimättä seuraavalla koneella Itä-Preussiin ja komensi syytetyn heti luokseen. Henkilääkäri pelkäsi jäävänsä kiikkiin Eukodalin takia ja oli suorastaan helpottunut, kun hänen vastustajansa yrittivätkin saada hänet kompastumaan reseptittä saataviin vatsalääkkeisiin. Morellilla oli puolustuksenaan myös se, ettei hän ollut edes määrännyt niitä potilaalleen; Hitler hankki niitä itse palvelijansa avulla. Mutta Brandt, joka oli melkoinen maallikko biokemiassa, ei antanut rauhoittaa itseään vaan takertui strykniinin sivuvaikutuksiin ja uhkasi: ”Älkää luulko, että joku uskoo teitä, jos te väitätte, ettei näin ole tapahtunut teidän määräyksestänne. Luuletteko te, että Himmler kohtelee teitä toisin kuin jotakuta muuta? Nyt kun niin monia teloitetaan, tuomio langetettaisiin kylmällä järjellä.”353 Brandt lisäsi höyryä vajaa viikko myöhemmin: ”Minulla on hallussani todisteet siitä, että kyse on päivänselvästä strykniinimyrkytyksestä. Voin kertoa teille avoimesti, että olen viipynyt täällä viimeiset viisi päivää vain Führerin sairastumisen takia.”354

Mutta mikä sairastuminen se oikeastaan oli? Todellako ikterus, siis keltatauti? Vai mahdollisesti narkoomaaneille tyypillinen maksatulehdus, koska Morell ei ollut käyttänyt riittävän steriilejä neuloja? Hitler, jonka ruiskut desinfioitiin aina pelkällä alkoholilla,355 näytti joka tapauksessa huonokuntoiselta. Hänen maksansa, jota olivat viime kuukausina pahasti vaurioittaneet lukuisat toksiset aineet, eritti sapen väriainetta bilirubiinia. Se on varoitusmerkki, joka värjää ihon ja silmät keltaisiksi. Henkilääkäriin kohdistuva syytös, että hän myrkyttää potilaansa, roikkui uhkaavana ilmassa, kun Brandt meni Hitlerin puheille. Morell sai silloin lokakuun 5. päivän yönä 1944 aivoverenvuoden silkasta mielenkuohusta. Syytökset kiihdyttivät Hitleriä suunnattomasti: Petos? Myrkkyä? Oliko hän erehtynyt kaikki ne vuodet lääkäristään? Pettikö häntä nimenomaan hänen itsensä valitsema Morell, uskollisista uskollisin, ystävistä ystävällisin? Mutta eikö luopuminen henkilääkäristä, joka oli juuri äsken antanut hänelle niin hyvää tekevän Eukodal-ruiskeen, olisi yhtä kuin elämänhalunsa menettäminen? Eikö se jättäisi hänet suojattomana eli huumeettomana mahtavan koneiston armoille? Diktaattori vaistosi, että tämä yhteenotto kävisi hänen voimilleen sanan varsinaisessa merkityksessä. Se oli hyökkäys, joka saattoi olla vaarallinen, koska hänen valtansa oli karismaattista laatua ja huumausaineet auttoivat häntä säilyttämään keinotekoisesti karismansa, josta riippui niin paljon.

Diadokkien taistelut olivat tosisasiassa käynnistyneet jo aikaa sitten Führerin fyysisen kunnon alettua heiketä vauhdilla, ja lääkärisodasta kehkeytyi sota kruununperimyksestä natsivaltiossa. Tilanne kiristyi, kun Himmler sanoi Brandtille voivansa hyvinkin kuvitella, että Morell olisi yrittänyt tappaa Hitlerin. SS-valtakunnanjohtaja komensi siis henkilääkärin toimistoonsa ja sanoi hänelle kylmästi päin naamaa toimittaneensa hirteen jo niin monia, ettei yksi lisää tuntuisi missään. Berliinissä valtakunnan pääturvallisuuspäällikkö Kaltenbrunner käski samaan aikaan tohtori Weberin, Morellin sijaisen Kurfürstendammin vastaanotolla, kuulusteluun toimistoonsa Prinz-Albrecht-Straßelle. Weber yritti puolustaa esimiestään, ja sanoi, ettei pidä salajuonta missään tapauksessa mahdollisena. Sellaiseen Morell oli kuulemma aivan liian pelokas.

Kiistanalaisen aineen kemiallinen analyysi saapui vihdoinkin. Tulos oli: aineen atropiini- ja strykniinipitoisuudet olivat aivan liian alhaiset aiheuttaakseen myrkytyksen edes Hitlerin kaltaiselle suurkuluttajalle. Voitto lankesi Morellille kautta linjan. ”Haluaisin, että juttu vatsalääkkeistä unohdetaan vihdoinkin”, Hitler päätti jupakan. ”Sanokaa Morellista mitä sanotte – hän on ja pysyy minun ainoana henkilääkärinäni, ja minä luotan häneen täysin.”356 Giesing sai nuhteet, ja Hitler erotti hänet sanoen, että kaikilla saksalaisilla oli oikeus valita lääkärinsä, mikä koski myös häntä itseään. Lisäksihän tiedettiin, että potilaan luottamus terapeuttiinsa ja tämän käyttämiin menetelmiin edesauttavat tervehtymistä. Hän pitäisi siis kiinni omasta, tutusta lääkäristään. Kaikki viittaukset Morellin vähintäänkin leväperäiseen ruiskeiden käyttöön Hitler kuittasi huomauttamalla: ”Tiedän, että Morellin uudenlaiset hoitomenetelmät eivät ole vielä kansainvälisesti tunnustettuja ja että hän on monessa kohdin vielä tutkimusvaiheessa, ilman että olisi päässyt varmoihin tuloksiin. Mutta niin on ennenkin ollut kaikkien lääketieteellisten uutuuksien kanssa. En yhtään epäile, etteikö Morell pääsisi pitkälle elämässään ja minä aion tukea häntä heti taloudellisesti, jos hänen työnsä sitä vaatii.”357

Himmler, aina takkiaan kääntämässä, kun oli kyse Hitlerin tahdosta, muutti heti asennettaan. ”Niin, hyvät herrar”, hän selitti Hasselbachille ja Giesingille. ”Te ette ole diplomaatteja. Tehän tiedätte, että Führer luottaa Morelliin sataprosenttisesti, eikä sitä luottamusta tule järkyttää.” Kun Hasselbach pani vastaan ja väitti, että jokainen lääketieteellinen taho tai siviilioikeus voisi syyttää Morellia ainakin varomattomasta ruumiinvamman tuottamisesta, Himmler kiukustui: ”Herra professori, te unohdatte, että minä olen sisäministerinä myös ylimmän terveysviraston päällikkö. Enkä halua, että Morellia vastaan aletaan käräjöidä.” SS-pomo antoi kylmää kyytiä myös Giesingin huomautukselle, että Hitler on ainoa valtionpäämies maailmassa, joka nielee viikossa sadastakahdestakymmenestä sataanviiteenkymmeneen tablettia ja saa kahdeksasta kymmeneen lääkeruisketta.

Lehti oli lopullisesti kääntynyt Giesingiä vastaan, jolle Bormann sujautti hyvitykseksi tehdystä työstä yli 10 000 valtakunnanmarkan šekin. Samoin kävi Hasselbachille ja vaikutusvaltaiselle Brandtille – ja niin ollen myös tämän uskotulle Speerille, joka oli elätellyt toiveita nousta Hitlerin seuraajaksi. Nuo kolme lääkäriä joutuivat lähtemään päämajasta – Morell oli ainoa, joka sinne jäi. Lokakuun 8. päivänä 1944 hän kuuli iloisen uutisen: ”Führer ilmoitti minulle, että Brandt saa huolehtia enää velvollisuuksistaan Berliinissä.”358 Potilas A piti tiukasti kiinni huoltajastaan. Diileriään ihannoivien narkomaanien tapaan ei Hitlerkään voinut luopua avokätisestä tohtorista, joka hankki hänelle kaiken, ilman että hänen tarvitsi pyytää.

Lopuksi diktaattori sanoi henkilääkärilleen: ”Että ne tyhmyrit eivät yhtään miettineet, miten minun olisi käynyt! Minähän olisin ollut yhtäkkiä ilman lääkäriä. Kyllä heidän olisi pitänyt tietää, että te olette jo monta kertaa pelastanut minun henkeni niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka olette ollut lääkärini. Ja millainen minun vointini sitä ennen olikaan! Kaikki lääkärit, joita luokseni raahattiin, epäonnistuivat. En ole kiittämätön ihminen, tohtori hyvä. Sitten kun me molemmat olemme onnellisesti selvinneet sodasta, saatte nähdä, kuinka avokätisesti minä teidät palkitsen!”359

Henkilääkäri antoi merkitä vastauksensa pöytäkirjaan merkittäväksi: ”Hyvä Führer, jos tavallinen lääkäri olisi saanut hoitaa teitä nämä vuodet, niin te olisitte joutunut olemaan niin paljon poissa tehtävienne hoidosta, että valtakunta olisi jo suistunut perikatoon.” Morellin itsevarma repliikki voidaan lukea myös yrityksenä puolustaa itseään jälkimaailman edessä. Hänen oman kertomuksensa mukaan Hitler oli katsonut häntä jälkeenpäin pitkään ja puristanut kiitollisena hänen kättään: ”Hyvä tohtori, olen iloinen ja onnellinen, että minulla on teidät.”

Lääkärisota oli siis loppuun käsitelty. Potilas A oli ehkäissyt ennenaikaisen vallanriiston. Hinta, jonka hän siitä maksoi, oli hänen terveytensä jatkuva vaurioittaminen tavallaan juuri virallisesti vahvistetun henkilääkärin toimesta. Hermojensa rauhoittamiseksi valtion päämies sai ”Eukodal-Eupaveriniä. Rypälesokeria suoneen plus Homoserania lihakseen.”360

Itsetuho

”Elämä päämajassa on yleensä sellaista, että siitä ei voi paljon kirjoittaa, koska kyse on luonteeltaan enemmän tai vähemmän sisäpiirin asioista. Olen iloinen voidessani kertoa sinulle, että Führer on hyvässä kunnossa ja huolehtii päivät pääksytysten siitä, miten voi parantaa ja hallita Saksan kohtaloa. Olen yhä idässä lähellä rintamaa.”361

Theo Morell eräässä kirjeessään

Keskellä Berliiniä Engel-apteekin tiloissa sekoitettiin kolveissa monenlaisia tehoaineita, joista valmistettiin erityisiä Führer-ruiskeita. Niiden liuetessa hänen vereensä hajoaa myös hänen pitkään niin ehyeltä vaikuttanut elämänsä ajoittaisiksi autuudentiloiksi. Tämä kehitys on huomioitava, jos haluaa ymmärtää ennen niin säteilevän Führerin muuttumisen ihmisraunioksi ja sovittaa sen prosessin vaikutukset yhteen historiallisten tapahtumien kanssa.

Vain käyttämällä voimakkaita puudutusaineita eli linnoittautumalla farmakologisesti Hitler kesti sen lyhyen ajan, joka hänelle jäi vuoden 1944 viimeisellä neljänneksellä, kun rintamat lähestyivät joka suunnalta, ruuvipuristimet kiristyivät yhä tiukemmalle ja suolikouristukset pahenivat. Eikä selväjärkinen Führer olisi suinkaan sopinutkaan siihen totalitaariseen, harhaiseen järjestelmään, jonka hän itse oli luonut. Hän kuvitteli, että hänen oli toteutettava kaikki kansallissosialismin laajakantoiset suunnitelmat oman elämänsä aikana, koska ei uskonut seuraajansa kykenevän pystyttämään germaanista maailmanvaltakuntaa. Hänen oli niin ollen pakko pitää kovaa kiirettä kaikessa ja tiukasti kiinni vaatimuksistaan, joista luopuminen ei tullut kuulonkaan. Hän siis tarvitsi Morellin mönjiä voidakseen toimia herpaantumatta, pitää silmälaput silmillään, olla koskaan kyseenalaistamatta totaalisen itsekeskeistä näkökulmaansa. Hitler ei halunnut missään tapauksessa keskeyttää megalomaanista Führer-trippiään Saksan hirvittävästä sotilaallisesta tilanteesta huolimatta. Hän ei saanut enää tulla järkiinsä, koska ei olisi voinut olla huomaamatta koko hankkeen turhuutta, sen mielipuolisuutta. Hän ei voinut sallia epäilyksiä omasta taistelustaan koko maailmaa vastaan tai yksinkertaisesti menettää haluaan sotaan, jonka oli aloittanut ja joka oli hävitty jo aikaa sitten. Neula työntyi tinkimättömästi hänen ihoonsa, mäntää vedettiin taaksepäin ja jos neulaan tuli verta, aineen annettiin virrata suoneen, ja matka alkoi taas.

Hitler ei ollut nähnyt sitten syksyn 1941 juuri yhtään selvää päivää saamiensa hormoni- ja steroidiruiskeiden ansiosta, eikä etenkään enää vuoden 1944 toiselta puoliskolta lähtien, jolloin hän sai ensin kokaiini- ja sitten enemmän ja enemmän varsinkin Eukodal-ruiskeita. Tämä auttoi häntä jaksamaan, pysymään omassa systeemissään ja jatkamaan painajaisuntaan hamaan loppuun saakka. Repeämä oli lopullinen eikä enää paikattavissa, sillat maailmaan räjäytettiin farmasian avulla heti kun niitä olisi voinut alkaa rakentaa uudestaan.

Huumeet pysyivät polttoaineena ja puuttuvan antaumuksen korvikkeena: vahvistusta harhaluuloilleen Hitler sai enää huumausaineista. Matkalla päämajasta päämajaan, bunkkerista bunkkeriin, estottomuudesta estottomuuteen – ilman kohtuutta, ilman kotia, edessään aina uusi, turha sotatoimi, seuraava trippi, joka auttoi häntä olemaan tiedostamatta seurauksia, piittaamatta mahdollisista sivuvaikutuksista. Hän toimi kuin jatkuvassa sumussa. Doupattu kilpaurheilija, joka ei voinut enää lopettaa, kääntyä takaisin ja joka jatkoi vääjäämättömään romahdukseen saakka.

Superbunkkeri

”Rakas vanha ystävä, toivon, että saan nimittää Teitä yhä näin, vaikka Teistä onkin jo tullut maailmankuulu, mutta minähän tunnen luonteenne. Saksan kansa on Teille hyvin kiitollinen siunauksellisesta toiminnastanne, koska olisimme hukassa, jos luja kätenne puuttuisi. Ja se, että se käsi on pysynyt tähän päivään saakka lujana, on Teidän ikimuistoinen ansionne.”362

Eräästä Theo Morellin kirjeestä

Ollakseen tulevaisuudessa paremmin turvassa attentaateilta, tarttuvilta taudeilta tai muilta hyökkäyksiltä potilas A muutti marraskuun 8. päivänä 1944 uuteen, vasta valettuun turvapaikkaan Wolfsschanzen sulkuvyöhykkeen sisällä. Tavallisesti kaksi metriä paksun betonikaton sijasta sitä suojasi seitsemän (!) metriä paksu betonista ja sorasta valettu vaippa. Ikkunaton järkäle, jonne ei päässyt ulkoilmaa, muistutti muinaisegyptiläistä hautapaikkaa; siihen käytetty materiaalimäärä oli moninkertainen verrattuna sen suojaamaan huoneistotilaan. Siellä Hitler työskenteli ja nukkui tästä lähtien, siis täysin eristyksissä omissa harhoissaan kuluttaen loppuja voimavarojaan. Hän itse näki pelkkiä hyviä puolia uudessa majapaikassaan, joka oli kuin taivaalta keskelle metsää pudonnut mammuttimainen tunkeilija, ja totesi, että hänellä oli nyt sen sisällä enemmän tilaa kävellä. Morell tarkisti asian: Führerin makuuhuone ja työhuone olivat vain 23 kuutiometriä tilavammat kuin entisessä bunkkerissa. Totta kai henkilääkärillä oli aina pääsy muilta eristettyyn jättimäiseen sarkofagiin, jossa hän antoi potilaalleen heti muuton jälkeen ”valtavan rasituksen takia Eukodal-ruiskeen suoneen”.363

Morell oli tässä vaiheessa tiennyt jo kauan, mikä Führerin tila oli – kuinka nopeasti hänen kuntonsa huononi ja kuinka paljon siitä jo puhuttiin. Kirjeistä, joita henkilääkäri kirjoitti myöhäissyksyllä 1944 vaimolleen, monille aluejohtajille ja vanhoille tuttaville, näkyy epätoivoinen halu esittää todellisuus toisenlaisena kuin se oli. Tähän liittyi myös se seikka, että hän lähetti kirjeissään kopioita Wolfsschanzen joka ilta uusitusta ruokalistasta. Ne oli tarkoitettu ulkopuolisille todisteiksi Hitlerin ”yksinkertaisesta ja järkevästä elämäntavasta”.364 Morell levitti nyt tarkoituksella hyvää tuulta, vaikka ei ollut koskaan aiemmin antanut ulkopuolisille tietoa potilaansa terveydestä. Kooste hänen kirjeistään: ”Kunnianarvoisa potilaani voi varsin hyvin. – – Tärkeimmän potilaani vointi on jatkuvasti erittäin hyvä. – – Tervehtyminen on nyt taas täydessä vauhdissa. – – Olen onnellinen, että potilaani voi hyvin. – – Potilaani jaksaa varsin hyvin ja toivon, että saan pidettyä hänet vielä kauan pirteänä Saksan kansan edun nimissä. Ducen lisäksi sain parannettua vielä muutaman muunkin valtionjohtajan ja voin oikeastaan olla melko tyytyväinen lääketieteellisen toimintani menestykseen.”365

Mutta potilas A ei voinut lainkaan hyvin. Totuus on, että Morell pystyi lavastamaan Hitlerin terveeksi yhä lyhyemmiksi ajanjaksoiksi, herättämään mielikuvan terveestä miehestä, piristämään hänet ruiskeella näennäisterveeksi. Mutta Hitler makasi usein kalpeana ja riutuneena uuden betoniasumuksensa ikkunattomassa sellissä yksinkertaisella kenttävuoteellaan, valkoisessa yöpaidassa sotilasviltin alla. Hänen päänsä yläpuolella oli riippuvalaisin, yöpöydällä ja matalalla telineellä oli röykkiöittäin lappuja, tilannekarttoja, avattuja kirjoja, mitä kiireellisimpiä ilmoituksia. Keskellä sotkua oli puhelin, joka ei koskaan soinut. Harmaanvalkoisista seinistä huokui vielä kostean betonin tympeä haju. Joka puolella sänkyä lojui katkenneita lyijykyniä, jossakin olivat ne metallisankaiset silmälasit, joita hän häpesi ja joita hän ei saanut enää yksin silmilleen käsien vapinan takia. Silti Morell kirjoitti: ”Voin ilmoittaa, että F. on hyvissä voimissa. – – Minun suurin iloni, huojennukseni ja tyydytykseni on, että potilaani voi hyvin, ja hän hallitsee tutulla tarmolla ja pirteydellä kaikki rasitukset ja kykenee selvittämään kaikki kriisit. – – Olkoon teille lohduksi vakuutukseni, että Führerimme kunto on hyvä.”

Mutta heti kun Eukodalin vaikutus laantui, alkoi vapina ja se vain paheni vielä vuoden 1944 viimeisinä viikkoina. Pian se hallitsi kaikkia keskusteluja Hitlerin terveydentilasta. Tuhkanharmaa Führer tiesi sen ja yritti kaikin voimin tukahduttaa vapinan, mikä vain pahensi asiaa. Mennyttä oli natsitervehdys käsivarsi jämäkästi ja väsymättä yläviistoon ojennettuna. Hermostunut, kiivas tärinä kaikissa raajoissa oli ottanut hänestä vallan. ”Vasemman käden vapina hyvin voimakasta”, kirjoitti Morell. Sitten: ”Oikea käsi vapisee enemmän.” Tai: ”Vasen sääri ei nyt tärise, mutta vasen käsivarsi ja vasen käsi.”366 Hitler työnsi sormet takintaskuihin salatakseen tilansa. Joskus hän piti oikealla kädellä kouristuksenomaisesti kiinni vasemmasta. Toisinaan sitä oli vaikea nimittää vapinaksi, kyse oli pikemminkin säännöllisistä puistatuksista. Tämä herätti mitä suurinta levottomuutta hänen lähipiirissään. Panssarikenraali Guderian, siinä vaiheessa jo maavoimien esikuntapäällikkö, kertoi että Hitlerin oli laskettava oikea käsi vasemman päälle, nostettava oikea sääri vasemman päälle pitääkseen istuessaan vapinan edes hitusen kurissa. Hitlerin käsi tärisi, tutisi, liikkui niin omatoimisesti, että moni luuli sen olevan tahallista. Kun hän risti käsivarret rinnalleen, alkoi koko yläruumis tutista. Morell ehdotti kylpyjä ja lepoa. Hitler kysyi, ”eikö sitä vastaan – – voisi saada ruiskeita”.367

Mutta ruiskeet eivät ratkaisisi ongelmaa, päinvastoin. Diktaattorin raajojen tärinän ja alati kumaran ryhdin syynä sotilashistorioitsijat kuten Hans-Joachim Neumann pitävät ateroskleroottista Parkinsonin tautia, ilmeisesti autoimmunologista täristyshalvausta, jossa immuunijärjestelmä sekoittaa omat hermosolut vierasaineisiin ja hyökkää niitä vastaan – mikä saattoi olla tulosta eläinhormoneista valmistettujen pöyristyttävien valmisteiden nauttimisesta. Seuraukset: dopamiinia tuottavien hermosolujen tuhoutuminen keskiaivoissa ja dopamiinin puute isoaivokuoren olennaisissa solutumissa, jotka ovat vastuussa oppimis- ja säätöprosesseista. Morellkin mainitsi muistiinpanoissaan epäilyn Parkinsonista, joskin vasta huhtikuussa 1945.368 Enää on mahdotonta sanoa, pitääkö diagnoosi paikkansa. Toinen mahdollinen lisäselitys kuuluu, että Hitlerin surullisenkuuluisa vapina oli suora seuraus hänen holtittomasta huumeiden käytöstään.

Oli miten oli, Morell ei voinut jättää potilastaan tässä vaiheessa enää yksin. Toisaalta henkilääkäri johti nyt Führeriä, johtajaa – samalla hän oli kuitenkin myös tämän vanki. Hän valitti, ettei kukaan osannut kuvitella, kuinka hän joutui kärsimään asemastaan. Hän ei ollut enää vuosiin päässyt liikkumaan, ollut enää aikoihin oma herransa ja joutui laiminlyömään kaiken omassa elämässään: rakkaan vaimonsa, vastaanottonsa Kurfürstendammilla, tehtaansa ja tutkimuslaboratorionsa Olmützissä ja Hampurissa. Häntä yritettiin jopa estää matkustamasta oman veljensä hautajaisiin, niin välttämättömäksi hän oli jo käynyt. Tekosyinä estelylleen Hitler käytti ulkoisia vaaroja: ”Kun veljeni kuolemasta tuli ilmoitus, F. oli hyvin huolissaan matkani takia, koska lännessä uhkasivat niin suuret vaarat. Minä ehdotin lentokonetta (se ei sopinut, koska liikkeellä oli aina suuri joukko viholliskoneita), autoa (minä en jaksaisi ajaa niin pitkää matkaa, vaikka vakuutinkin asian olevan toisin), junaa (niitä voi käyttää vain varauksella, koska aikataulut eivät hyökkäysten takia pitäneet paikkaansa).”369

Sijaista, jota Morell ehdotti lyhyen poissaolonsa ajaksi, SS-lääkäri tohtori Stumpfeggeriä, Hitler ei hyväksynyt ja pelkäsi, ettei hän ”osaisi antaa niin hyvin ruiskeita”. Vai piilikö syy siinä, että Stumpfegger ei tuntenut ”x:n” salaisuutta? Kun henkilääkäri kuitenkin piti kiinni yksityiselämänsä ja oman perhe-elämän rippeistä eikä piitannut yrityksistä pidätellä häntä Wolfsschanzella vaan matkusti veljensä hautajaisiin ja piipahti paluumatkalla vaimonsa luona Berliinissä, Hitler lähetti hänen mukaansa henkivartijan valtakunnan turvallisuuspalvelusta ja oli tohtorin palatessa harvinaisen närkästynyt: ”Kello 15.30 Führerin luona: Potilas epäystävällinen, ei kysymyksiä. – – Hyvin torjuva suhtautuminen.”370 Äkkiä Morell kaivoi ruiskunsa esiin, veti vielä kerran henkeä, pyyhki nenäliinalla hikikarpalot otsaltaan ja pisti platinaneulan kärjen potilaansa kyynärvarteen: ”Rypälesokeria i.v. plus Vitamultin fortea, Glyconormia, Tonophosphania.” Hitler laski vasemman kätensä vyönsoljelle ja hengitti kuuluvasti ulos, pyöristi selkänsä ja väänsi kapeita, sisään painuneita huuliaan, mikä sai hänen suunsa näyttämään vielä pienemmältä. Sitten hänen kasvonsa rentoutuivat, ja tottunein liikkein Morell hieroi niellyn ilman ylös Hitlerin mahasta. Ja niin he ymmärsivät taas toisiaan.

Vetoketju

Marraskuussa 1944, kun puna-armeija valtasi Itä-Preussissa paikkakunnan toisensa perään, Hitlerin suonet olivat jo niin tohjona, ettei edes ruiskespesialisti Morell pystynyt enää kunnolla piikittämään niihin. Liian usein piikitetty suoni tulehtui, arpeutui, muuttui ruskehtavaksi. Morellin oli pidettävä tauko: ”Luovuin tänään pistoksista, jotta tähänastiset pistoskohdat pääsisivät paranemaan. Vasen kyynärtaive hyvä, oikeassa vielä punaisia läiskiä pistoskohdissa (mutta ei mätänäppylöitä). F. arvelee, ettei niitä ole ennen ollut.”371

Kun Morell antoi pistoksia näinä viikkoina, neula suorastaan rusahti ihoon. Jokainen pistos aiheutti uuden haavan, joka oli jatkoa edelliselle, ja niin syntyi kapea, pituutta kasvava rupi, asemahallien narkomaaneille tyypillinen ”vetoketju”, kun pistoskohdat ovat tiuhasti peräkkäin ja muodostavat ruman jonon. Hitlerkin alkoi vähitellen hermostua ja huolestui siitä, mitä kasvava ruiskemäärä mahtoi hänelle tehdä: ”Führer oli sitä mieltä, etten puhdistanut ihoa riittävästi alkoholilla, kun annoin pistoksen suoneen (tein sen muka aina liian nopeasti), ja että hän oli siksi saanut usein viime aikoina pienen punaisen paukaman pistoskohtaan.” Mutta Morellilla oli toinen selitys valmiina: ”Koska potilas oli viettänyt jo kuukausia bunkkerissa ilman päivänvaloa ja raitista ilmaa, veri oli vähähappista laskimoverta kuten näkyy, kun käsivarsi kiristetään, ja siksi se ei hyydy riittävästi ja pistoskohta alkaa punoittaa.” Hitler pysyi epäluuloisena: ”Silti Führer selitti sen johtuvan bakteereista ja epäili saavansa ruiskeista ylipäätään bakteereja elimistöönsä.”372

Pakon edessä Morell aikoi luopua ruiskeorgioista joksikin aikaa. Mutta Hitler karkotti loppujen lopuksi epäilyn häivätkin mielestään, hänen autoaggressiiviset luonteenpiirteensä pääsivät nyt täysin oikeuksiinsa. Huolimatta harmeista, joita lukemattomat piikitykset hänelle aiheuttivat, hän ei lakannut vaatimasta lisää ruiskeita, ja otti henkilääkärinsä vastaan sanoen, ettei tarvitse mitään hoitoa vaan heti paikalla ruiskeen: ”Aamulla kello kuusi: Minun on lähdettävä heti potilaan luo. – – Kahdenkymmenen minuutin kuluttua siellä. Führer oli työskennellyt koko yön ja joutunut tekemään raskaan päätöksen, joka oli kovasti kiihdyttänyt häntä. Kiihtymys oli kasvanut jatkuvasti, kunnes hän oli lopulta saanut kouristuksen kuten aina suuren kiihtymyksen vallassa. Hän ei halunnut mitään tutkimuksia, koska se vain pahentaisi kipua. Valmistin nopeasti yhdistetyn Eupaverin-Eukodal-ruiskeen ja pistin suoneen, mikä oli varsin vaikeaa viimeaikaisten, lukuisten pistosten takia. Siksi huomautin hänelle uudestaan, että meidän tulisi säästää suonia jonkin aikaa. Koska jouduin kerran keskeyttämään ruiskeen antamisen, potilas sai helpotusta jo toimituksen aikana, ja kipu loppui. F. oli sen johdosta hyvin onnellinen ja puristi kiitollisena kättäni.”373

Kaksikymmentä minuuttia soiton ja injektion välissä: jokainen huumeriippuvainen voi vain uneksia näin ripeästä diileristä. Hitler osasi tosiaankin arvostaa henkilääkärinsä jatkuvaa toimintavalmiutta ja totesi esimerkiksi lokakuun 31. päivänä 1944 ylistäen, että ”kuntoutui heti lääkärin joutuisan toiminnan ansiosta”. Morell oli vakuuttanut hänelle sen jälkeen rauhoittavasti: ”Jos sellainen tila joskus uusiutuisi, hän voisi soittaa minulle milloin vain, vaikka keskellä yötä. – – Tuntisin mitä suurinta tyydytystä, jos pystyisin auttamaan häntä.”374

Näinä viimeisinä Wolfsschanzen viikkoinaan potilas A turvautui usein 24 tunnin huonepalveluunsa saadakseen hyvinkin voimakkaita aineita, pirautti Morellin paikalle keskellä yötäkin ja esitti julkeasti syyksi joitakin vähäisiä vaivoja tai hermorasituksen. Sotilaspalvelijan kantaessa lääkärilaukun toimituksen jälkeen takaisin kuhnurien parakkiin henkilääkäri jäi potilaansa luo ja odotti, kunnes aine alkoi vaikuttaa. Marrraskuun 8. päivänä, kun Hitlerin hyvä olo ei ollut tarpeeksi hyvä, Morell soi hänelle avokätisesti lisäannoksen: ”Keskiviikko kello 0.30: kutsu saapua heti paikalle. Führerin vatsa oli yhtäkkiä turvonnut suolistokaasujen takia. Hänellä on sillä hetkellä elämänsä vaikeimmat ratkaisut edessään, kuten hän kertoi, ja hänen hermojännityksensä vain kasvoi. Eukodal-Eupaverin suoneen poistaa kivut ja kouristuksen ensin vain osittain. Kun hän pyytää vielä puolta annosta, käsken hakemaan laukun takaisin ja huomaan, että olinkin ruiskuttanut vain 0,01 Eukodalia enkä 0,02. Annettuani vielä 0,01 Eukodalia suoneen kivut ja kramppi loppuivat oitis. Führer kiitti minua monta kertaa tästä välittömästä avusta ja oli kerrassaan onnellinen.”375

Narkomaani huomaa heti, kun annos ei riitä. Hän ei tunne enää mitään muuta kuin seuraavan, hänet täydellisesti tyydyttävän piikin kaipuun, kaikki muu elämässä jää sen varjoon, olkoon yö tai päivä. Attentaattia seuranneina kuukausina, jolloin Hitler käytti ennätysmääriä huumeita, hän menetti lopullisesti biokemiallisen tasapainonsa – ja terveytensä. Stauffenberg ei ollut murhannut häntä, mutta oli tehnyt hänestä huumeriippuvaisen. Hitler rappeutui. Hänen kasvonsa värjäytyivät okranvärisiksi, silmäluomet roikkuivat, jäsenten vapina voimistui entisestään, keskittymiskyky puolestaan heikkeni selvästi. Hänen toinen kirurginsa Hasselbach, joka kutsui Morellin hoitoja väheksyvästi ”poppakonsteiksi”376, luonnehti sodan jälkeen liittoutuneiden kuulusteluissa diktaattorin terveyden kehitystä seuraavasti: Vuoteen 1940 asti Hitler oli näyttänyt ikäisiään paljon nuoremmalta, sen jälkeen hän oli kuitenkin vanhennut melko nopeasti. Vielä vuonna 1943 hänen ulkonäkönsä oli vastannut hänen ikäänsä, mutta nopeasti etenevä fyysinen rappeutuminen oli myöhemmin käynyt ilmeiseksi.

Tosiasia on, että piikitetty onni, Eukodalin käyttö, oli maksettava epämiellyttävin sivuvaikutuksin. Käyttö alkoi 1943, mutta sitä injisoitiin syyskuusta joulukuuhun 1944 niin usein, että ruumiillista riippuvuutta on pidettävä todennäköisenä. Seurauksia ovat unihäiriöt, vapina, ummetus. Hitler kärsi näistä kaikista. Heti kun vaikutus lakkasi, hänen ruoansulatuselimistönsä reagoi ”spastisella ummetuksella”, ”hänen vatsansa ei tyhjentynyt, kivuliaita ilmavaivoja”.377 Öisin hän makasi silmät auki vuoteessaan: ”Sitten en saa unta, – – näen jatkuvasti yleisesikunnan kartat pimeässä edessäni, ja aivoni työstävät edelleen asioita, ja kestää tunteja, kunnes pääsen ajatuksistani eroon.”378 Hän tosin väitti, ettei voi rauhoittua vain ja ainoastaan siksi, että englantilaisia pommikoneita lensi valtakunnan ilmatilassa, mutta todennäköisemmin häntä valvottivat ensi kädessä huumeet. Morell joutui antamaan hänelle barbituraattia sisältäviä unilääkkeitä kuten Luminalia tai Quadro-Noxia, jotta hän saisi tarvittavan unen. Kierre siis jatkui edelleen.

Ilmeisesti lukuisten Eukodal-ruiskeiden seurauksena Hitlerin vatsa toimi enää vain nimeksi, ja hän oli suolistovaivojensa kanssa taas samassa pisteessä, josta Morell oli aloittanut määräämällä Mutafloria vuonna 1936. Potilas A:lla oli jatkuva ummetus. ”Saatuaan määräämäni peräruiskeet, joihin oli lisätty kamomillaa, hän meni vessaan istumaan. Minä jouduin odottamaan ulkopuolella (hän jopa lukitsi oven)”, mutta ruiske ei hyödyttänyt mitään. ”Liuos ei pysynyt sisällä, vaan hänen oli ponnistettava se heti ulos (valitettavasti!) – – Führerin on yritettävä nukkua (ilman lääkkeitä!).”379 Yksinkertaisimmat elintoiminnot muuttuivat työläiksi fysiologisiksi operaatioiksi, jotka Morell kirjasi yhtä tarkasti muistiin kuin kyse olisi ollut rintaman tapahtumista, joita puolustusvoimien ylijohdon sotapäiväkirja kuvaili: ”Kello 16:sta kello 18:aan suoli toimi neljästi, kaksi kertaa huonommin, kaksi kertaa erittäin hyvin. Toisella kerralla tulpan irrottua räjähdysmäisesti vetistä ulostetta. Kolmas ja neljäs kerta – – Suhteellisen hyvä olo ja muutos kasvojen ilmeessä. Hän oli kutsuttanut minut paikalle vain kertoakseen heti iloisen uutisen ruiskeiden tehosta.”

Syyllisyyskysymys

Lounaalla marraskuun 21. päivänä 1944 tarjoiltiin riisivelliä, paistettuja selleriviipaleita ja perunasosetta, minkä jälkeen kaikki poistuivat Wolfsschanzelta. Hitler oli majaillut vajaat kaksi viikkoa uudessa superbunkkerissaan, mutta venäläiset olivat aivan liian lähellä, evakuointi oli välttämätöntä, ja valtakunnan pääkaupunkia kohti ajoi keinahteleva häkkyrä, jonka ikkunat pimennettiin aina silloin, kun niistä näkyi pommituhoja tai liikaa todellisuutta. Se oli Führerin erikoisjuna Brandenburg, ja asemat, joiden kautta se ajoi, tyhjennettiin sitä ennen ihmisistä. Koska Hitler ei nähnyt enää mahdollisuuksia kukistaa Stalinin armeijaa, hän hylkäsi idän ja havitteli nyt toista, syyskuussa kokaiinipäissään suunnittelemaansa hyökkäystä Ardenneille uusiakseen jollain konstilla kevään 1940 salamasodan ihmeen ja kääntääkseen sotaonnen edes lännessä, jotta voisi solmia siellä vielä viime minuuteilla erillisrauhan.

Berliinin Grunewaldiin saavuttiin aamulla kello 5.20. Kaikki pidettiin tiukasti salassa. Pikakirjoittaja tallensi: Salassapitovelvollisuus! Hitler, joka pelkäsi menettävänsä äänensä äänihuulikyhmyn takia, puhui muutenkin enää kuiskaamalla. Hänen silmänsä eivät enää tarkkailleet ympäristöä, vaan tuijottivat kuvitteellisiin pisteisiin. Hän imi vähän väliä happea armeijan pienestä kannettavasta happilaitteesta, jonka Morell oli hankkinut matkaa varten. Harvoin Hitlerin mieliala oli ollut synkempi ja vihaisempi. Jokainen tiesi, että suunnitelma torjua amerikkalaisten ja brittien valtavat sotavoimat oli epärealistinen, mutta ylipäällikkö käyttäytyi totutun voitonvarmasti. Todellisuudessa häntä hallitsivat siinä määrin ”ne suuret järkytykset – – jotka aiheuttavat pahoja ilmavaivoja ja kouristuksia”, että mikään muu kuin Eukodal ei enää auttanut.380 Päivää myöhemmin hän sai lisäksi 0,01 grammaa morfiinia. Kaksi päivää myöhemmin, marraskuun 24. päivänä 1944, Morell kirjoitti: ”En pitänyt ruisketta tarpeellisena. Mutta Führer haluaa niitä voimistuakseen nopeammin.”381 Myös kolme päivää myöhemmin ”Führer haluaa edessä olevan rasittavan työn takia ruiskeita”.382

Mutta miten paisuva sekakäyttö vaikutti Hitlerin älyyn, järkevään ajatteluun? Pysyikö diktaattori täysijärkisenä? Filosofi Walter Benjamin, joka oli edellisellä vuosikymmennellä kokeillut Eukodalia (suun kautta, mikä vähentää huomattavasti uhkaa tulla riippuvaiseksi), arvioi puolisynteettisen opiaatin psykologista vaikutusta näin: ”Ei ole kenties itsepetosta sanoa, että tässä tilassa kehittyy vastenmielisyys ulkoilmaa, niin sanoakseni uranialaista ilmatilaa kohtaan, mikä tekee ajatuksen ulkopuolesta lähes kiduttavaksi. – – Ympärillä on tiheä kudos, kotelo, seitti, josta maailman tapahtumat roikkuvat hajallaan kuin kuiviin imettyjen hyönteisten kuoret. Tästä luolasta ei halua irtautua. Täällä kehittyvät myös alkeet epäystävälliselle asenteelle läsnäolijoita kohtaan, pelko, että he voivat häiritä, kiskoa ulos.”383

Tiedekirjailija ja kemisti Hermann Römpp kirjoittaa, että jatkuva opiaattien väärinkäyttö aiheuttaa ”luonteen ja tahtosuorituksen vaurioitumisen. – – Henkinen luomisvoima heikkenee, ilman että jo kertynyt henkinen omaisuus oikeastaan menetetään. Edes korkea-arvoiset henkilöt eivät kaihda petosta ja huijausta.” Lisäksi se saattaa johtaa vainoharhoihin ja sairaalloiseen epäluuloon ympäristöä kohtaan.384

Hitlerin bunkkerimentaliteetille oli löytynyt viimeistä, toivotonta taistelua varten sopiva lopunajan huume, Eukodal. Hänelle muutenkin luontainen tunteettomuus, hänen jäykkä maailmankuvansa, taipumus kuvitelmiin ja kaikkinaisten rajojen häikäilemättömään ylitykseen – kaikkea sitä tuki kohtalokkaalla tavalla opioidi, joka oli niin kovassa käytössä vuoden 1944 viimeisellä neljänneksellä. Ajanjaksona, jona liittoutuneet tunkeutuivat valtakuntaan lännestä ja idästä, voimakas huume pyyhki hänen mielestään kaikki epäilyt voitosta, kaiken myötätunnon edes siiviiliuhreja kohtaan ja teki hänet entistä tunteettomammaksi itseään ja ulkomaailmaa kohtaan.

Saadessaan tätä kipujen lievittäjää ja puuduttajaa Führer tuntui olevan oma itsensä: esiin tuli se todellinen Hitler, ja sellainenhan hän oli jo ennenkin ollut. Sillä hänen mielipiteensä ja suunnitelmansa, oman merkityksensä yliarviointi ja vihollisen aliarviointi tulivat esiin jo hänen vuonna 1925 julkaisemassaan teoksessa Taisteluni. Opioidiriippuvuus sementoi vain jo muutenkin olemassa olevan paatumuksen, taipumuksen muille siirrettyyn, ei koskaan itse toimeenpantuun väkivaltaan, ja myötävaikutti siihen, ettei hän sodan ja juutalaisten kansanmurhan loppuvaiheessa edes harkinnut antavansa periksi.

Päämäärät ja vaikuttimet, ideologinen harhamaailma, kaikki se ei siis ollut huumeiden seurausta, vaan olemassa jo kauan ennen niiden käyttöä. Hitler ei myöskään antanut murhata järkensä pimentymisen takia, päinvastoin, hän oli täysjärkinen loppuun saakka. Huumeiden käyttö ei missään nimessä rajoittanut hänen päätösvapauttaan. Hän pysyi aina tilanteen herrana, tiesi mitä teki, toimi kylmäverisesti ja valppain mielin. Alun alkaen hurmiolle ja todellisuuspaolle rakentuvan järjestelmänsä puitteissa hän toimi loppuun saakka johdonmukaisesti, valtavan päättäväisesti eikä suinkaan niin kuin hullu. Klassinen actio libera in causa -tapaus: kuinka paljon huumeita hän nauttikaan kyetäkseen panemaan suunnitelmansa toimeen, hänen hirvittävää syyllisyyttään se ei vähennä.

XIII Tämä on virallinen luku. On kuitenkin lähdettävä siitä, että Temmlerin tehtaat toimittivat Pervitiniä myös suoraan puolustusvoimille, ilman että lääkintöhallitus (RGA), joka yritti tilastoida kulutusta, olisi sitä tiennyt. Niin selittyisi myös 22,6 kilolla toisistaan poikkeavat määrät, jotka löytyvät lääkintöhallituksen oopiumiosaston virallisista luvuista ja Temmlerin myyntitilastosta.

XIV Opiaateiksi kutsutaan oopiumiunikon luonnollisia alkaloideja. Niin kutsutut opioidit ovat niistä valmistettuja synteettisiä johdannaisia.

XV Morell käytti jopa verijuotikkaita, vanhaa kotikonstia, jolla yritetään estää verihyytymiä ja joka vaikuttaa kuin pieni suonenisku. Hitler kopautti itse iilimadot lasista, ja Morell asetti ne hänen korvansa juureen käsin, koska ne luiskahtivat aina hänen pinseteistään. ”Etumainen imi nopeammin, takimmainen vain hyvin hitaasti”, hän kirjasi. ”Etumainen irtautui ensin, päästi alhaalta irti ja roikkui vapaasti. Takimmainen imi vielä puoli tuntia, sitten sekin päästi alhaalta irti, ylhäältä minun oli kiskaistava se iholta. Sen jälkeen vielä noin kaksi tuntia verenvuotoa, Führer ei mene niiden kahden laastarilapun takia illalliselle.”

XVI Moskovassa toimittiin aivan toisin. Stalinilla oli Kremlissä oma sairaala ja parhaat erikoislääkärit, jotka eivät tietenkään saaneet tehdä yhtä ainutta virhettä.

XVII Aakkosellinen luettelo tuo ilmi hoidon täydellisen mielettömyyden (psykoaktiiviset, siis tajunnantilaa muuttavat aineet alleviivattu): Acidol-Pepsin, Antiphlogistin, Argentum nitricum, Belladonna Obstinol, Benerva forte, Betabion, Bismogenol, Brom-Nervacit, Brovaloton-kylpysuola, Cafaspin, Calcium Sandoz, Calomel, Cantan, Cardiazol, Cardiazol-Ephedrin, Chineurin, Cocain, Codein, Coramin, Cortiron, Digilanid Sandoz, Dolantin, Enterofagos, Enzynorm, Esdesan, Eubasin, Euflat, Eukodal, Eupaverin, Franzbranntwein, Gallestol, Glykonorm Glycovarin, Hammavit, Harmin, Homburg 680, Homseran, Intelan, Jod-Jodkali-Glycerin, Kalzan, Karlsbader Sprudelsalz, Kissinger-Pillen, Kösters Antigaspillen, Leber Hamma, Leopillen, Lugolsche Lösung, Luizym, Luminal, Mitilax, Mutaflor, Nateina, Neo-Pyocyanase, Nitroglycerin, Obstinol, Omnadin, Optalidon, Orchikrin, Penicillin-Hamma, Perubalsam, Pervitin, Profundol, Progynon, Prostakrin, Prostophanta, Pyrenol, Quadro-Nox, Relaxol, risiiniöljy, Sango-Stop, Scophedal, Septojod, Spasmopurin, Strophantin, Strophantose, Supranenin (Adrenalin), Sympatol, Targesin, Tempidorm-peräpuikot, Testoviron, Thrombo-Vetren, Tibatin, Tonophophan, Tonsillophan, rypälesokeri, Trocken-Koli-Hamma, Tussamag, Ultraseptyl, Vitamultin, Yatren.223

XVIII ”Kaikkinainen kanssakäyminen siviilihenkilöiden kanssa on kielletty, samoin oleskelu paikallisväestön taloissa.” Joka paikassa uumoiltiin olevan syöpäläisiä, jotka levittäisivät sairauksia. Kärpäsistä varoitettiin punataudin, luteista ja täistä pilkkukuumeen levittäjinä, ukrainalaisista rotista mahdollisina ruttoviruksen kantajina.

XIX Aivan toisin toimi Stalin, joka pysytteli erillään sotilaallisista päätöksistä sen jälkeen, kun Harkovassa koettiin hänen johdollaan tappio vuonna 1942. Hän antoi armeijansa ylijohdolle, stavkalle, melko vapaat kädet.

XX 29.11.1943 laaditussa ostosopimuksessa lukee: Juutalaisen Adolf Heikornin, hänen aviovaimonsa Wilman, os. Goldschmied, ja heidän lastensa Friedrich Heikornin ja Hedwig Heikornin omaisuus on takavarikoitu salaisen valtionpoliisin määräyksestä. Ostaja ilmoittaa nimenomaisesti, ettei ole juutalainen ja että hänen ohellaan tähän oikeustoimeen ei osallistu missään muodossa juutalaisia henkilöitä, juutalaisia yrityksiä tai juutalaisia yhdistyksiä

XXI Tällä välin myös Goebbels oli alkanut käyttää ruiskeita niin ahkerasti, että Morellin apulainen, tohtori Weber, totesi: ”Herra ministerillä on nyt niin paljon kovettumia, että ruiskeita ei voi juurikaan antaa.”273

XXII Päiväkirjassaan Klaus Mann kirjoitti: ”Sain taas Euka-tabletteja eräästä apteekista, naisapteekkarin melkoisen typeryyden ansiosta.” 279

XXIII Katso tässä yhteydessä myös ” Huomautus johtavien henkilöiden sairauksien ilmoittamisesta” joulukuun 23. päivältä 1942. Siinä sanotaan: ”En ainoastaan vapauta lääkäreitä, luontaishoitajia ja hammaslääkäreitä vaitiolovelvollisuudesta professori tohtori Karl Brandtia kohtaan, vaan velvoitan heidät ilmoittamaan hänelle viipymättä diagnoosin valmistuttua vakava tai kohtalokas sairaus, joka on todettu jollakulla valtion, puolueen, puolustusvoimien, talouselämän tai muun tärkeän alueen johtavalla henkilöllä, jotta Brandt voi informoida minua, allekirjoittanut Adolf Hitler.”296

XXIV Kun amerikkalaiset pidättivät 63-vuotiaan kenraalin ja panssarijoukkojen komentajan evp, hänen kätensä tärisivät. Vetolaatikot hänen majapaikassaan olivat täynnä opiaatteja ja ruiskuja.309

XXV Toiset kuvaukset kertovat Hitlerin nukkuneen koko aamupäivän, koska kukaan ei ollut uskaltanut herättää häntä merkittävistä tapahtumista huolimatta.