Salli roikotti toisessa kädessään kypäräänsä, toisessa Yrjön heittämää kiveä. Hän hymyili leveästi.
”Nyt selityksiä”, Emmi sanoi vihaisesti.
Raparperi ei voinut enää hillitä itseään.
”Älä aina närpi Sallia. Anna sen olla rauhassa”, hän sanoi Emmille.
Emmin ilme oli yllättynyt. Sitten Salli aloitti.
”Toi tos on Jone”, hän sanoi.
Mustan kypärän alta paljastui tuttu, finninaamainen hahmo.
”Me tutustuttiin lähipuistossa ja mä oon sen jälkeen ajanut näiden kaa”, Salli jatkoi.
Se siis selitti, miksi Salli ei ollut enää viime aikoina tullut Geoetsivien tapaamisiin.
”Aivan ekana mä huomasin Kyvyt esiin -päivänä tutun sinisen lasihelmen reksin kaulassa. Yritin kertoa siitä teillekin, mutta Emmiä ei kiinnostanut. Sitten Jone oli huomannut, että sen faijan puutarhaan oli ilmestynyt uus kivireunus”, Salli selitti.
Raparperi huomasi, että Salli käytti omituisia sanoja, kuten faija, ja puhui muutenkin uudella tavalla. Hänen suustaan ei myöskään livahtanut yhden yhtä sananlaskua.
Salli jatkoi kertomustaan, joka muuttui aina vain oudommaksi. Kävi ilmi, että Jone oli rehtorin ja Yrjön poika.
Tässä kohden Petteri huokaisi kauhistuneena.
”Mikä kohtalo!” häneltä lipsahti.
Eräänä syysaamuna Yrjön talon pihaan oli ilmestynyt upouusi minikaivuri, jonka kauha oli ollut täynnä kiviä. Yrjö oli lauleskellen latonut ne pihansa reunuskiviksi.
”Minähän sanoin Patteriselle, etteivät ne ole mopon renkaan jälkiä”, Petteri sanoi voitonriemuisena.
Jone oli alkanut epäillä, että kivet oli hankittu jostain luvattomasti. Osassa niistä oli ollut valmiina sammalpeite.
Ensiksi hän oli epäillyt, että Yrjö oli purkanut kivet jostain vanhasta hautausmaan muurista. Mutta kun lehdessä oli kerrottu muinaishaudan kohtalosta, Jone oli arvannut, että kivet saattoivatkin olla peräisin sieltä.
Jone oli kertonut epäilyistään Sallille. He olivat edellisenä iltana käyneet salaa Yrjön luona tutkimassa kiviä. Salli oli ollut varma, että kivet olivat muinaishaudasta. He eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ottaa yhtään kiveä todisteeksi, sillä ne olivat ladottuina niin säntillisiin riveihin. Lisäksi joka paikassa oli turvakameroita.
Sitten Salli oli keksinyt loistavan idean. He ärsyttäisivät Yrjöä niin kauan, että tämä heittäisi jengiläisiä kivellä. He veisivät kiven Johannekselle tunnistettavaksi. Suunnitelma oli uhkarohkea. Geoetsivien ilmestyminen oli kuitenkin hämmentänyt Yrjön niin, että hän oli tarttunut kiveen helposti. Sallilla oli ollut jatkosuunnitelmiakin, jos tupeen varastaminen ei olisi riittänyt.
Vihdoin tuli Geoetsivien puheenvuoro. Kysymyksiä oli kymmeniä.
”Kuinka te arvasitte, että Yrjö heittäisi teitä kivellä eikä esimerkiksi juomalasillaan?” Petteri kysyi.
”Faija on Koskenkorvasta. Entinen pesäpalloilija. Kiviä se heittelee. Ja syksyisin omenoita”, Jone vastasi.
”Etkö pelkää rangaistusta? Isäsihän tunnisti sinut heti”, Pasi-Antero kysyi.
”Ääh”, Jone sanoi ja kohautti hartioitaan. ”Mä asun mutsin luona. En mä faijan kaa tuu muutenkaan toimeen.”
”Mikset kertonut meille mitään?” Emmi kysyi Sallilta eikä kuulostanut enää niin vihaiselta kuin aluksi.
Se oli asia, joka Raparperiakin vaivasi.
Salli naulitsi tiukan katseen isosiskoonsa.
”Miks olisin kertonut?” hän kysyi.
”Me ollaan porukka, Geoetsivät, jos et satu muistamaan”, Emmin ääni alkoi taas kiihtyä.
”Minusta tuntuu, että sä oot se, joka on unohtanut, et me oltiin joskus porukka”, Salli sähähti.
Emmi vaikeni hämmentyneenä.
”Luuletko, et mä haluun olla sun kaa kun sä vaan dissaat? Kundit on reilui. Ne ottaa kaikki huomioon ja antaa niiden olla semmosii ku ne on”, Salli sanoi.
Salli heilautti taas hiuksiaan ja pani kypärän päähänsä.
”Kukaan ei haluu tollasta isosiskoo ku sä”, hän sanoi ja istuutui Jonen taakse.
Jone polkaisi mopon käyntiin.
Emmi mietti. Sitten Raparperi huomasi, että Emmin silmiin nousi kyyneleet.
”Mut ku. Älä mene…”, Emmi aloitti.
Hänen äänensä sortui.