Tuulian pieni huone paikallislehden toimituksessa oli täynnä väkeä. Tuulia itse istui työpöytänsä takana ja kuunteli kärsivällisesti Geoetsiviä, jotka puhuivat vuorotellen.
”Johtajalla ei voi olla puhtaat jauhot pussissa”, Petteri summasi tutkimusten tähänastiset tulokset.
Tuulia pyöritti mietteliäänä hiussuortuvaa kynän ympärille.
”Lähdetäänkö heti ottamaan kuvia pullovuoresta?” Raparperi kysyi varmana asiastaan.
Kaikkien yllätykseksi Tuulia ei ollut ollenkaan innostunut juttuaiheesta.
”Tuo kaikki on kovin epäuskottavaa”, hän sanoi. ”Eikö tästä vesiasiasta ole sitä paitsi jo kouhkattu ihan tarpeeksi?”
Etsivien selitykset eivät auttaneet. Tuuliaa ei jostain syystä tuntunut tällä kertaa kiinnostavan sen enempää metsän saastuttaminen kuin hyväuskoisten uimareiden huijausyrityskään.
”Lisäksi nyt on tapahtumassa paljon kaikkea tärkeää. Lehden seuraava numero keskittyy rakennus- ja ympäristölautakunnan myöntämien rakennuslupien rakennuspaikkatietojen julkipanolistauksiin ja varhaiskasvatuksen kesäpäivystyksen allergiaryhmän esimiesten väistötiloihin”, Tuulia luetteli. ”Ja siellä sataa.”
Etsivät olivat jo oppineet, että jos aikuiset vetosivat sateeseen, kaikki toivo oli menetetty. Aikuisille sade oli sama kuin tulva, maanjäristys ja hurrikaani yhtä aikaa.
”Tukka menee sekaisin”, Tuulia sanoi vielä ja kohensi hiuksiaan.
Emmi katsoi häntä ymmärtäväisesti. Muita harmitti.
Poliisiasemalla ei käynyt juurikaan parempi tuuri. Patterinen kyllä kuunteli heitä vakavana. Hän painoi oikean ja vasemman käden sormenpäitä yhteen niin kuin aina, kun keskittyi johonkin.
Kun Geoetsivät olivat saaneet tarinansa kerrotuksi, he vaikenivat toiveikkaina kuuntelemaan Patterisen mielipidettä asiasta.
Ensimmäiseksi hän pudisti päätään. Raparperi tiesi heti, että täälläkään ei tärpännyt.
”Lasten tehtävä ei ole auttaa poliisia vaan olla lapsia”, Patterinen aloitti.
Raparperi ei kuunnellut loppua, sillä hän oli kuullut kaiken jo riittävän monta kertaa. Patterinen ei selvästikään uskonut heitä, joten se siitä.
Etsivien pitäisi keksiä kesäksi jokin aivan toinen arvoitus ratkaistavaksi.
Lopuksi Patterinen kertoi väsyneenä, mitä kaupungissa oli nyt tapahtumassa.
Joku oli keksinyt, että Nokian kaupungin pitäisi järjestää VesiFinlandia-kilpailu. Kilpailuun voisivat osallistua kaikki Suomen kunnat juomavedellään. Paras kunnallinen hanavesi saisi VesiFinlandia-palkinnon ja roppakaupalla kuuluisuutta.
”Vesi on Suomen nestemäinen kulta”, uimalan johtaja oli julistanut torilla.
Nokian oma vesi oli kuulemma suurin ennakkosuosikki, mutta tuomaristo vannoi olevansa puolueeton.
Patterista oli pyydetty virkavallan edustajana viralliseksi valvojaksi. Hän oli kuitenkin kieltäytynyt työtehtäviinsä vedoten. Reksin entinen mies, ällö Yrjö, oli siitä paikasta ilmoittautunut vapaaehtoiseksi valvojaksi.
Rypyt Patterisen otsassa kielivät, että hän joutuisi joka tapauksessa valvomaan kisan virallista valvojaa.
”Kunpa kukaan ei olisi kuullutkaan Nokian vedestä”, Patterinen huokaisi.
Kun etsivät pääsivät pihalle, tunnelma oli ankea. Kukaan aikuisista ei selvästi ymmärtänyt, mitä oli tekeillä.
Raparperi katsoi huolestuneita ystäviään ja ehdotti, että he alkaisivat tutkia, kuka varasti isän kumisaappaat kuistilta.
Salli arvasi, että syyllinen oli karhu.
Pasi-Antero arveli, etteivät karhut välitä kumisaappaista. Hänen veikkauksensa oli hirvi.
Raparperi epäili mielessään, että syyllinen oli isä itse, joka oli vain unohtanut saappaansa jonnekin. Hän ei kuitenkaan halunnut latistaa etsivätointa heti alkuunsa.
Emmi ei ollut antanut periksi.
”Älkää höpöttäkö. Me ratkaistaan vielä, kuka vesihuijauksen takana on”, hän sanoi itsevarmasti. ”Tarvitaan vain todisteita.”
Kotona isä ja Pekka olivat lähtöpuuhissa. He olivat lähdössä rantabileisiin.
Raparperi ei ollut uskoa korviaan.
”Meidän ystävät pitävät hulajuhlan”, isä selitti ja pakkasi aurinkorasvan, juomapullon, romaanin ja snorkkelin laukkuun.
Hän oli pukeutunut uimasortseihin ja aurinkolaseihin. Jalassa tosin oli vielä villasukat.
”Miten te aiotte tarjeta?” Raparperi kysyi. ”Ulkona ei ole kuin kymmenen astetta.”
”Juhlat on sisällä. Mäkiset lupasivat panna lattialämmityksen täysille”, isä selitti.
Nimi kuulosti Raparperista tutulta.
”Ketä ne Mäkiset ovat?” Raparperi kysyi.
”Perheen isä on vanha tuttu opiskeluajoilta”, isä sanoi.
”Heidän tyttärensä taitaa olla teidän koulussa kuudennella, Silja tai jotain sellaista”, Pekka täydensi.
Raparperi ei ehtinyt pohtia nimeä enempää, sillä Petteri soitti ja sanoi keksineensä jotain. Geoetsivät kokoontuisivat läheisessä leikkipuistossa. Tai siis sateensuojassa läheisen leikkipuiston kiipeilytelineen alla.
Isä lupasi, että he tulisivat viimeistään yhdeksäksi kotiin. Raparperilla olisi tiedossa ihana, vapaa ilta.
Hän pujotti avainnauhan kaulaansa, pukeutui sadeasuun ja lähti.