Raparperi, Salli, Petteri ja Pasi-Antero odottivat ja odottivat. Seisominen alkoi jo tuntua jaloissa, ja Salli oli istuutunut nurmikolle. Muutkaan eivät enää jaksaneet kyyhöttää piilossa autokatoksen alla. Taloon ei ollut enää aikoihin mennyt eikä sieltä ollut tullut ketään.
Yhtäkkiä talon ovi avautui. He odottivat jännittyneinä, tulisiko sisältä Emmi. Ja jos tulisi, pitäisikö heidän kaikkien juosta karkuun.
Ensimmäisenä näkyi Emmin leveä hymy eli raudat. Sitten Emmi tuli ulos iloisesti jutellen. Hän pysähtyi oviaukkoon ja kääntyi vielä halaamaan jotakuta. Kun hän lopulta astui ulos talosta, toiset näkivät, kuka ovensuussa seisoi.
Iloinen johtaja vilkutti Emmille ja kuului sanovan: ”Tulehan taas käymään.” Cilla seelläkin ilmestyi isänsä kainaloon ja huiskutti innokkaasti.
”Hyvä että se astmakohtaus meni ohitse”, hän huusi.
”Astmakohtaus?” Salli kysyi hämmästyneenä.
Emmi oli yhtä hymyä. Omien sanojensa mukaan hän oli lähes ratkaissut arvoituksen.
Ensin johtaja oli ollut todella vihainen, kun Emmi ei ollut osannut antaa kunnon selitystä, mitä teki johtajan huoneessa.
Hätääntynyt Emmi oli muistanut topin taskuun nukkaantuneen englanninlakun. Johtaja oli itse antanut sen silloin, kun etsivät kävivät haastattelemassa häntä uimalalla. Emmi ei ollut syönyt karkkia, koska kaikki tahmainen tarttui rautoihin. Ei ollut hauska imeskellä päivällä syötyä lakua vielä illalla irti niistä.
Englanninlaku sattui olemaan johtajan ylivoimainen lempikaramelli. Hän siis otti karkin onnellisena vastaan, ja kuin taikaiskusta kiukku suli kiinnostukseksi.
Emmi kertoi käyttäneensä taitavasti psykologisia taitoja. Hän oli voittanut johtajan lopullisesti puolelleen, kun oli alkanut kysellä tämän frisbeegolf-harrastuksesta. Kävi ilmi, että mies oli lajin Suomen mestari.
Emmi ja johtaja olivat alkaneet jutella. Johtaja oli kertonut, että hänelläkin oli ollut lapsena raudat ja permanentti. Emmi oli ihmetellyt permanenttipäistä poikaa niin, että johtaja oli lopulta kaivanut Emmille laatikostaan valokuvan. Siinä hän seisoi sadepäivänä kotitalonsa edessä Tupasvaarassa. Raudat heijastivat salamavalon ja pää oli pörrö.
Emmistä ja johtajasta oli tullut ystävät.
Sitten olikin ollut jo helppo ottaa uimalan vesi puheenaiheeksi. Kävi ilmi, että johtaja ei ollut vienyt pulloja metsään. Hän oli asiasta yhtä hämmästynyt kuin etsivätkin.
Pullokauppias oli lipevä ja outo hyypiö. Tosin johtaja ei ollut koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti, vaan mies oli käyttänyt mopolähettinä erästä Jonea.
Nimi oli heti tuttu. Jone oli etsivien vanha tuttu mopojengiläinen, joka kävi usein Sallin kanssa ajamassa vanhan sahan alueella.
”Onko Jone siis ainoa, joka on oikeasti tavannut vesihuijarin?” Salli kuiskasi.
Mutta Emmin tarina ei ollut vielä loppu.
Sinä päivänä, kun etsivät olivat seuranneet johtajaa pullovuorelle, mies oli itse seurannut vesihuijaria. Hän oli nimittäin huomannut jotain omituista Jonen käytöksessä. Aina kun Jone lähti uimalalta, hän meni suoraan parkkipaikalle odottelemaan. Siellä hän näytti tapaavan jonkun pienikokoisen, lippispäisen ihmisen.
Johtaja päätteli, että se oli vesikauppias, ja lähti perään. Juuri ennen pullopaikkaa roisto huomasi, että häntä seurataan, ja onnistui luikahtamaan tiehensä. Pullot johtaja kuitenkin löysi.
”Jone ei ole ainoa, joka on nähnyt vesihuijarin”, Emmi sanoi.
Toiset hämmästyivät.
”Juurihan johtaja sanoi, ettei hän ole koskaan –”, Salli aloitti.
”Me olemme nähneet hänet”, Emmi sanoi juhlallisesti.
Emmin ei tarvinnut kuin vihjata pullovuoren lähellä etsiviä mulkoilleeseen lippalakkimieheen, kun asia oli selvä. Toisen kerran he olivat nähneet hyypiön vohvelikahvilassa. He tiesivät, miltä salaperäinen mies näyttää.
Petteri alkoi välittömästi laatia piirrosta etsivien muistikuvien perusteella.
Miehellä oli lippalakki, se oli varmaa. Paljon muusta etsivät eivät sitten olleetkaan yhtä mieltä.
Emmin mielestä miehellä oli valtava nenä. Sallin mielestä se oli pieni. Raparperi muisti paksut huulet, Petteri tiukan suun. Pasi-Antero oli varma, että mies oli punatukkainen, muut tyrmäsivät hänen ajatuksensa. Mies oli mustatukkainen. Ei kun blondi. Ei kun kalju. Ei kun peruukki päässä.
Petteri parka piirsi ja kumitti niin, että paperi oli mennä puhki. Lopulta hän sai aikaan kuvan, johon kaikki olivat edes suurin piirtein tyytyväisiä.
Kuvassa oli mies, jonka päässä oleva lippalakki varjosti niin, ettei kasvoja näkynyt.
Piirroksesta ei tainnut olla paljon hyötyä.
Lopuksi Emmi kaivoi taskustaan nipun vapaalippuja uimalaan.
”Korostin johtajalle, etten ole täällä toimittajana vaan aivan tavallisena lapsena, joka pitää uimisesta”, Emmi selitti tyytyväisenä. ”Hän kaivoi aivan yllättäen jostain nipun uimalippuja ja antoi minulle.”