Parin päivän päästä Tuulia julkaisi vierailevan toimittajan laajan reportaasin vesihuijauksesta ja siitä, kuinka kaupunkilaiset olivat siihen langenneet.
Jutun otsikko oli: Nokian vesikriisi – taustat, tekijät ja mitä siitä voi oppia. Sen kirjoittaja oli Petteri.
Laajasta artikkelista selvisi vielä paljon uusia yksityiskohtia koko tapahtumasarjasta.
Ensimmäisenä haastateltiin Patterista. Hän kehui etsivien rohkeaa ja sitkeää tutkimustyötä.
”Moni poliisikin saisi ottaa oppia näiltä urheilta nuorilta”, Patterinen sanoi.
Hän myönsi myös julkisesti menneensä itsekin vesilankaan. Patterisen psoriasista oli mitä ilmeisimmin helpottanut uusi lääkevoide, ei uimalan vesi.
H. Moilanen omisti tontin etsiville tutun metsätien varresta. Hän väitti kipanneensa tyhjät pullot vahingossa väärään paikkaan. Hän oli sulkenut metsätien siksi, ettei kukaan huomaisi. Metsässä olleet vesipullot olivat siksi erilaisia, ettei Moilanen raskinut painattaa allasveteen käytettäviin pulloihin aivan yhtä hienoa etikettiä kuin juotaviin.
Jutusta kävi ilmi myös, ettei H. Moilanen ollut valehdellut aivan kaikesta. Hän oli järjestänyt pulloille kierrätysjärjestelmän, mutta se vähän takkuili.
Kierrätysjärjestelmä oli nimittäin Keppi-Kaarina, joka kantoi pulloja marketin pullonpalautuspisteeseen. Hän vain oli liian hidas, ja siksi roskia ehti kertyä.
Isä oli haljeta ylpeydestä, kun hän luki aamupalapöydässä juttua. Tuulia oli laatinut Petterin artikkelin oheen pienen tietolaatikon, jossa kerrottiin, keitä Geoetsivät ovat.
”Meidän pikkuisen nimi on lehdessä”, isä sanoi Pekalle ääni vavisten.
Raparperia nauratti. Isä oli melkein yhtä onnellinen kuin jos juttu olisi ollut hänestä itsestään.
Jutun lopussa oli kuitenkin tärkein tieto. Etsivät järjestäisivät pullovuorella siivoustapahtuman, johon kaikkia kaupunkilaisia kutsuttiin auttamaan. Kyseessä oli geokätköilijöiden järjestämä tempaus, jollaisia järjestettiin ympäri maailmaa. Samalla kun kätköilijät piilottivat jonnekin uuden purkin, alueelta siivottiin kaikki roskat pois. Geotkätköilijöiden huono maine kaupungissa paranisi kerrasta. Myös Johannes partioineen oli jo luvannut tulla paikalle.
Pullonpalautuksesta saadut rahat lähetettäisiin Syyriaan maan vesipulaa lievittämään.
Kesken kaiken ovikello soi. Etsivät tulvivat sisään iloisena laumana ja istuutuivat pöytään. Isä ja Pekka loihtivat jostain tonnikalapiirakkaa ja melonisalaattia, ja kaikki söivät toisen aamiaisen. Se maistuikin usein ensimmäistä aamiaista paremmalta.
Yhtäkkiä Emmi huokasi syvään.
”Minä olisin toivonut, että vesi olisi ollut totta”, hän sanoi. ”Siksi menin vapaaehtoisena johtajan kotiinkin. Jos olisin jotenkin saanut paljastetuksi, ettei veteen liitykään huijausta.”
”Miksi ihmeessä?” isä kysyi.
”Minä toivoin, että vesi kaunistaisi.”
Petteri melkein suuttui.
”Sinähän olet…” hän huomasi, että oli sanomaisillaan liikaa. ”Aivan normaalin näköinen.”
”Ei kukaan näytä normaalilta raudat suussa”, Emmi penäsi.
”Sinä näytät”, Petteri vakuutti. ”Ja paremmaltakin.”
Emmin kasvoille levisi hymy, raudat välkähtivät.
Salli otti mairean ilmeen ja sanoi: ”Oih, miten söpöä!”
Emmi heitti häntä taskusta kaivamallaan englanninlakulla.
”Montako sä noita oikein pihistit?” Salli kysyi hämmästyneenä.
”Kunhan pääsen raudoista eroon, syön karkkia kaikkien näiden kuukausien edestä”, Emmi uhosi.