Helpotus oli suuri, kun metsästä ilmestyi tuttu hahmo.
Patterinen harppoi poliisin virka-asussaan vakavana kohti lapsia. Pax seurasi perässä. Patterinen huohotti ja pysähtyi nojaamaan jalkoihinsa. Pax asettui makuulle heti kun se oli saanut lapset nuolaistuiksi.
”Mikä hätänä?” Emmi kysyi ja unohti kokonaan, ettei hän aikonut enää koskaan puhua.
”Täällä ollaan pahoilla teillä-kö? Patterinen kysyi.
Hänellä oli omituinen tapa esittää kysymyksiä.
”Halusin etsiä teidät itse. Laitokselle tuli vihainen puhelu tien omistajalta. Hän kertoi lapsilauman heitelleen pyöränsä pitkin tietä ja lähteneen remuamaan kohti hylättyä rautatietä.”
Vastaväitteet alkoivat heti.
”Ei me mitään heitelty”, Salli sanoi nopeimpana.
”Pyörät on siististi järjestyksessä”, Petteri täydensi.
”Minä vielä tarkistin, että yksikään ei ole tien puolella”, Raparperi puolusteli.
Patterinen heilautti käsiään hiljaisuuden merkiksi.
”Kyllähän minä itsekin näin, että pyörät olivat hujan hajan”, hän sanoi.
Siitä vasta huutomyrsky alkoikin.
”Ei me olla…”
”Me ei varmasti…”
”Mä en ainakaan…”
”Se on kaatanut ne itse…”
Raparperia puistatti. Miten joku saattoi olla niin ilkeä, että heitteli pyörät ympäri tietä ja ilmoitti sitten asiasta poliisille. Vain siksi, että sai syyttää lapsia.
Vasta sitten he huomasivat Patterisen kädessä olevan esineen.
Se oli Sallin pyöräilykypärä. Se oli murtunut monesta kohdasta, ja styroksissa näkyivät auton renkaan jäljet.
Salli oli vihainen. Hän oli varma, että se, joka oli kaatanut pyörät, oli myös ajanut hänen kypäränsä lyttyyn.
”Sinun täytyy valitettavasti taluttaa pyörä kotiin, kun kypärä on tässä kunnossa”, Patterinen sanoi.
Toistenkin tunnelma latistui. Matka kestäisi kävellen aivan liian kauan. Kätkö pitäisi löytää heti tai se jäisi etsimättä. Ruoka-aika lähestyi.
Salli meni kiukkuisena takaisin penkomaan kivien välejä.
”Etsitään nyt sitten ainakin se kätkö, ettei tarvitse toista kertaa tulla”, hän mutisi mennessään.
”Mistä arvasit, että ne oli meidän pyörät?” Petteri kysyi.
Patterinen vilkaisi anteeksipyytävästi Emmin litimärkää hiuspehkoa.
”Hän sanoi, että pyöriä on viisi ja kuvaili päänne…… päähineenne”, Patterinen keksi, kun äkkäsi Sallin keltaisen sydvestin.
Emmi ei onneksi ymmärtänyt, että soittaja oli selvästi maininnut myös hänen hiuksensa.
”Teillä oli varmaan hyvä syy olla vastaamatta puhelimeen-kö?” Patterinen kysyi.
”Ne on aina metsässä kiinni”, Petteri selitti ylpeänä. ”Ei partiolaiset kännyköitä kaipaa.”
”Kai mekin saadaan joskus olla rauhassa”, Salli huusi sillan luota.
”Suosittelen silti, että lähdette takaisin ennen kuin omistaja ehtii itse paikalle”, Patterinen kehotti.
”Mutta kun kätkö on vielä löytämättä”, purnasi Salli ja kiipesi kurkistamaan kivisessä sillassa olevaan aukkoon.
Patterisen katseesta näki, ettei hän aikonut jäädä kinastelemaan.
Oikeastaan Raparperi oli huojentunut, kun he käänsivät selkänsä rautatiesillalle. Sade kiihtyi taas, ja kätkön etsiminen liukkailla kivillä oli tuskaista.
Portin luona Patterinen avasi autonsa takaoven Paxille, ja se hyppäsi tottuneesti kuljetushäkkiinsä. Salli pääsi takapenkille Paxin viereen.
Sallin pyörä ei mahtunut Patterisen autoon. Se siis piilotettiin metsään ja sidottiin remmilukolla tiukasti nuoreen koivuun kiinni. Se täytyisi hakea heti, kun Salli saisi uuden kypärän.
Muut etsivät lähtivät polkemaan isolle tielle niin nopeasti kuin pystyivät. He eivät mistään hinnasta halunneet törmätä yksityistien omistajaan.