22.

 
 

Kyllä ne heti huomasivat, että hän oli huonolla tuulella, ja se sai hänen olonsa entistä ärtyisämmäksi. Hän olisi halunnut olla kuin isänsä, jonka ilmeistä ja eleistä ei koskaan pystynyt lukemaan hänen todellisia tunteitaan ja mielialojaan.

Kollegat olivat kuitenkin tunteneet Savolaisen jo pitkään ja huomasivat tällaiset asiat nopeasti. He vilkuilivat häntä alituiseen kahvihuoneessa, varoivat puheitaan ojentaessaan hänelle raporttinsa ja antoivat hänen olla rauhassa työhuoneessaan, jonka oven hän oli poikkeuksellisesti sulkenut.

Savolainen tiesi hyvin, ettei huonotuulisuus sopinut työpaikalle, ei ainakaan rikoskomisariolle, jonka ajateltiin olevan esimerkkinä muille. Mutta minkäs sille mahtoi: äreys ei kaikonnut vain sillä, että tiesi käytöksensä olevan sopimatonta.

Monet asiat tuntuivat tänä maanantaina Savolaisesta erityisen kuormittavilta: vastapäiseltä rakennustyömaalta kantautuvat kuorma-autojen ja naulapyssyjen äänet, sihteerin liian kovaääninen nauru käytävillä ja ennen kaikkea puhelin, joka soi jatkuvasti.

Helge Wegelius oli hermostunut Mannerheim-ristinsä varastamisesta nyt toden teolla ja soittanut Savolaiselle aamun aikana jo kolme kertaa. Tuttu terveyskeskuslääkäri taas oli pyytänyt virka-apua vaarallisesti käyttäytyvän potilaan saattamisessa terveyskeskuksesta sairaalaan ja palkanlaskija oli pirauttanut ilmoittaakseen, että Savolaisen veroprosentti oli liian pieni loppuvuoden tuloihin nähden.

Myös median kiinnostus Kalliokosken ja Rautiaisen kuolemia kohtaan oli räjähtänyt käsiin. Toimittajat soittelivat jatkuvasti ja utelivat tietoja tutkinnan tuloksista, epäillyistä ja itse uhreista. Iltapäivälehdet olivat julkaisseet näyttäviä, kolmen aukeaman artikkeleita kuolemista ja pitivät ilman muuta myös Rautiaisen kuolemaa murhana – koska se myi hyvin. Sähköisessä mediassa toimittajat kertoivat seuraavansa murhien selvittelyä päivä päivältä. ”Piilotteleeko Hämeenlinnassa sarjamurhaaja?” he kirjoittivat ja esittelivät samalla Matti Haapojan ja Aino Nykopp- Kosken tapaukset – todennäköisesti vain saadakseen jutuilleen lisää pituutta.

Loppujen lopuksi toimittajien artikkeleissa ei ollut enää moneen päivään ollut mitään uutta lisäinformaatiota edellisiin juttuihin verrattuina, mutta spekulointeja niissä riitti senkin edestä.

Kun Savolaiselta ei enää saatu mitään merkittävää lisätietoa tapahtumista, keksivät toimittajat pyytää kommentteja eläkkeelle jääneiltä poliiseilta ja valokuvissa aina yhtä väsyneen näköiseltä vankilapsykiatri Hannu Lauermalta. Silti toimittajat edelleen soittivat myös Savolaiselle lähes joka päivä.

Kun Turunen sitten koputti Savolaisen työhuoneen oveen, kruunasi se koko aamupäivän. Kaikki tiesivät, ettei Turunen voinut sietää Savolaista ja että heidän keskustelunsa olivat aina väkinäisiä ja kiusallisia. Välillä hän oli Savolaista kohtaan avoimen töykeä, mutta jostakin syystä ei tänään. Hän vain ilmoitti, että dna-analysoinnin perusteella ainakin toinen Wegeliuksen taloon tunkeutuneista ryöstäjistä oli nainen.

Ehkäpä tästäkin vielä selvitään, Turusen yllättävän korrekti käytös sai Savolaisen ajattelemaan kaiken kiireen keskellä.

Puolenpäivän aikaan hän pisti puhelimensa äänettömälle ja kutsui Laineen ja Hakalan työhuoneeseensa palaveriin. Virtanen oli ilmoittanut aamulla jäävänsä sairaslomalle selkävaivojen vuoksi. Se oli oikeastaan harmi, sillä heidän oli pitänyt tänään lähteä yhdessä käymään apulaislääkäri Ilkka Latvalan ja Merja Gladin luona. Pariskunta oli edelleen naimisissa ja he asuivat Kärkölässä. Lähden käymään siellä yksinäni palaverin jälkeen, oli Savolainen päättänyt.

Laine oli selvitellyt Eeva Rautiaisen liikkeitä hänen kuolemaansa edeltävän vuorokauden aikana ja Savolainen halusi nyt kuulla, mitä tutkimuksissa oli selvinnyt.

– Rautiainen oli lähestulkoon koko päivän kotonaan, ainakin Hanna Fabritiuksen mukaan, Laine kertasi. – Kolmen aikaan hän vieraili siskonsa luona ja viipyi tunnin verran. He söivät yhdessä uunilohta ja joivat kahvit parvekkeella. Rautiainen oli luvannut tulla vielä illalla käymään, mutta ei ollut tullut. Hänen siskonsa ei kuitenkaan ollut huolestunut tästä, sillä Rautiaiselta tämä ei ollut mitenkään epätavallista käytöstä. Hän ei useinkaan saapunut paikalle sovittuna ajankohtana. No, kuolinajaksi on varmistunut tuo varhainen aamu, noin neljän aikoihin. Vieraita autonjälkiä ei pihasta löytynyt. Patologi vahvisti, että Rautiaisen kaulassa ja olkapäissä oli ruhjeita, jotka todennäköisesti ovat aiheutuneet vedessä olleista kivistä. Eli kuoleman syy on hukkuminen, ilman ulkoisia väkivallan merkkejä.

– Hän ei osannut uida, Savolainen sanoi hitaasti. – Ei tarvittu väkivaltaa, riitti kun hänet vain työnsi veteen.

– Aivan niin, Laine jatkoi. – Mutta kukaan lähiseudun asukas ei kuitenkaan tälläkään kertaa ole nähnyt eikä kuullut mitään ihmeellistä tuona yönä. He olivat kaikki hyvin yllättyneitä Eeva Rautiaisen poismenosta. Myöskään sisältä talosta ei löytynyt merkkejä ulkopuolisista kävijöistä.

– Meidän on sitten vain jatkettava haastatteluja, Savolainen totesi. – Pysymme alkuperäisessä suunnitelmassa. Käyn tänään tapaamassa Latvalan pariskuntaa ja huomenna ylihoitaja Leena Kurkista.

Laine ja Hakala näyttivät tympääntyneiltä ja vilkaisivat vaivihkaa toisiinsa. Savolainen aisti heidän ajatuksensa. Jonakin muuna päivänä hän olisi ollut hiljaa, mutta ei tänään. – Onko teillä jotakin sanottavaa siihen?

– Ei, Laine sanoi. – Jos näet asian tarpeelliseksi, niin sitten tehdään sillä tavalla.

– Ja sinä et näkisi? Asiaa tarpeelliseksi?

– En ole sanonut niinkään, Laine ärähti takaisin. – Älä pistä sanoja suuhuni.

Nyt Hakalakin yskäisi ja avasi suunsa. – Laine tarkoittaa varmaankin sitä, että ehkä meidän kannattaisi pikku hiljaa alkaa keskittyä enemmän tämän päivän tapahtumiin kuin menneisiin. Koko Suomi tuntuu seuraavan meitä ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän se tuo paineita meille jutun selvittämiseen.

Savolainen nipisti huulensa kiinni ja katseli kattoon, ettei sanoisi mitään liian inhottavaa. Karjalaissavolaiset sukujuuret tekivät hänen kielestään tällaisissa tilanteissa usein liiankin terävän.

– Voihan se noinkin olla, hän tyytyi sanomaan.

– Äh, älä viitsi, Laine suuttui. – Sano niin kuin asiat sinun mielestäsi ovat.

– Minä juuri sanoin, Savolainen vastasi kuivasti. – Vai enkö sinun mielestäsi sanonut? Aiotko sinä nyt puolestasi pistää sanoja minun suuhuni?

– No ryhdytään sitten edes etsimään sitä murhaajaa, Laine sanoi kimpaantuneena. – Haaskaamme vain aikaamme ja jos vielä tapahtuu kolmaskin murha, lehdistö listii sanallisesti koko tämän helvetin kalliin poliisitalon pieneksi läntiksi lattialautojen väliin.

– Minä en ole mikään ennustaja, saatana! Savolainen huusi. – Minä tutkin asioita ja etsin johtolankoja, enkä ryntää ensimmäisen mielleyhtymän perässä kotioville kolkuttelemaan että hei, nyt sinut vangitaan, koska sain päähäni, että olet murhaaja!

– Joo, sitä sinä et tosiaan tee, Laine rähjäsi takaisin kasvot punaisina. – Istut vain ja pohdit vuosikymmeniä vanhoja juttuja, kun se murhaaja on tuolla edelleen vapaana! Ja Virtanenkin ties missä! Mikä ei ole yllätys kenellekään muulle kuin sinulle! Laine lähti huoneesta ovet paukkuen.

Hakala vilkuili sivuilleen ja lattiaan, mutta ei vahingossakaan Savolaiseen, joka oli noussut ylös ja tasasi nyt verenpainettaan katselemalla ikkunasta ulos.

– No niin, Savolainen sanoi hetken kuluttua, katsettaan kääntämättä. – Olen täysin varma, että olemme oikeilla jäljillä. Vaikka se ei teistä siltä tunnukaan. Joku on tiennyt Eeva Rautiaisen tarkastavan katiskansa aina varhain aamulla, näin uskon. Tai sitten hänet on jollakin muulla keinoin saatu houkuteltua ulos talostaan aamuyöstä. Laiturin päästä löytyi matkalaukku, jonka Rautiainen oli pakannut. Hän oli siis ollut lähdössä jonnekin ja oli piilottanut matkalaukkunsa laiturin päähän valmiiksi. Ilmeisesti hänet oli luvattu hakea veneellä.

– Mutta Eeva Rautiaisella ei ollut ystäviä, jos hänen siskoaan ei lasketa, Hakala huomautti. – Tosin menneisyydessä on kenties ollut toisin. Jokuhan oli kirjoittanut hänelle ne kirjeetkin vuonna 1974. Jos tuo sama ihminen on kaiken tämän takana?

– Täysin mahdollista, Savolainen totesi.

– Sitten on vielä se kuoppa, Hakala sanoi. – Se on kuin hauta. Mutta kuka sinne oli tarkoitus haudata?

– Voisiko olla niin, että joku uskoi sen jo olevan hauta, Savolainen sanoi. – Ei kuoppaa muuten olisi kaivettu uudelleen ja vielä syvemmäksi. Kaivaja etsi sieltä jotakin…

– Ihanko totta? Hakala hämmästyi. – Mutta kuopassa ei ole ollut ketään haudattuna, siitä tekniset tutkijat ovat täysin varmoja.

– He ovat siinä todennäköisesti täysin oikeassa, Savolainen totesi. – Eeva Rautiainen asiaan kuitenkin liittyy varmasti. Ei hän muuten olisi mennyt ja repinyt pensaita pois kuopan tieltä. Ehkäpä hän itse oli myös se, joka kuoppaa kävi toistamiseenkin kaivamassa.

Hakala kohautti olkapäitään. – Tiesiköhän Rautiainen aina itsekään, mitä puuhasi? hän sanoi epäilevästi. – Ehkä se oli vain jonkinlainen päähänpisto, jossa ei ollut sen enempää järkeä.

– Ehkäpä, Savolainen sanoi mietteliäästi. – No, lähden kohta käymään Merja ja Ilkka Latvalan luona. Jospa jotakin selviää sitä kautta.

– Voisin lähteä mukaan, Hakala ehdotti.

– Vartin yli ulkoaulassa?

– Sopii.

 
 

– Miten vauvan kanssa menee? Savolainen kysyi Hakalalta parkkipaikalla. – Jaksatko varmasti lähteä?

– Totta kai, Hakala vastasi ihmeissään. – Miksi en jaksaisi?

– Ajattelin vain, että jos emme ole ihan neljäksi takaisin.

– Ei se haittaa. Saa kerrankin mies tehdä syöttöpuuhat, Hakala virnisti.

– Syökö vauva hyvin? Savolainen jatkoi keskustelua autossa.

– Syö. Myös öisin, parin tunnin välein. Kuten silmäpusseistani voi päätellä.

– Miten elämä muuten?

– No siinähän se. Vaipanvaihtoa, hampaiden puhkeamista ja hysteeristä hätäilyä heti, kun vauva vaikka vain aivastaa, Hakala naurahti. – Tiedän itsekin olevani naurettava, mutta ei sille mitään voi.

– Kyllä se siitä helpottaa, Savolainen mutisi. – Sonja oli aivan samanlainen Iiriksen kanssa. Erityisesti Iiristä suojeltiin bakteereilta, joita Sonjan mielestä oli kaikkialla. Kun Lenni syntyi, tilanne oli jo aivan toinen. Meillä on kuva siitä, kun Sonja vaihtaa Lennin vaippaa eteisen lattialla, Savolainen hymyili.

– Toisen kanssa on varmaan jo helpompaa kaikin tavoin, Hakala vastasi. – Tällä hetkellä tulen töihin lepäämään. Mutta toisaalta työssäolo myös sotkee kaiken, kun pitää sopia kaikki aikataulut niin monen ihmisen kanssa.

– Se on varmasti raskasta. Savolainen kääntyi risteyksestä oikealle ja lähti kiihdyttämään moottoritielle. Hän huomasi Hakalan katsovan häntä sivusilmällä.

– Virtanen on sitten kipeänä, Hakala aloitti ja Savolainen vaistosi, että noihin sanoihin kätkeytyi jotakin enemmän kuin yleensä.

– Niin?

Hakala puraisi huultaan ja näytti syventyvän kännykkänsä selailuun.

– Tiedätkö sinä jotakin, mitä minä en tiedä? Savolainen kysyi Hakalalta suoraan.

– En tietenkään, Hakala vastasi. – Ja jos tietäisin, en kertoisi sinulle. Kyllä sinä sen ymmärrät. Olet esimies, eikä asia kuulu minulle.

Kaikki ei siis ole Virtasen kohdalla kunnossa, kuten olen jo epäillytkin, Savolainen tuumi itsekseen.

– Mitä sinun lapsillesi kuuluu? Hakala vaihtoi aihetta.

– Hyvää kai. Soitin Iirikselle toissapäivänä ja itse asiassa hänellä oli jotakin tärkeää kerrottavaa minulle. Hän ei kuitenkaan suostunut sanomaan mitään puhelimessa. Mutta minun ei kuulemma tarvitse olla huolissaan. Hän tulee käymään Suomessa elokuussa.

– Ei ole varmaan helppoa odottaa sinne asti, Hakala hymyili.

– No ei, Savolainen myönsi. – Soitin heti Lennille asiasta, mutta hän vain totesi, että minun pitäisi jutella suoraan Iiriksen kanssa.

– Eli hän tietää, mutta ei kerro.

– No tuo kävi mielessä minullakin. He ovat läheisiä toisilleen. Luulen, että asia liittyy jotenkin Iiriksen työhön. Hän on ehkä saanut ylennyksen. Tai sitten hän aikoo vaihtaa työpaikkaa.

Hakala nyökkäsi ja otti kassistaan pilttipurkin. – Mangoa, hän sanoi ja etsi kassinsa pohjalta vielä lusikan. – Kun ei ehdi käydä kaupassa, nämä käyvät ruoasta. Missä Iiris onkaan töissä?

– Japanin suurlähetystössä. Hän on asunut Japanissa kohta kaksi vuotta.

– Niinhän se olikin, nyt muistan. Voisiko olla, että hänellä on mieshuolia? Hakala ehdotti.

– Iirikselläkö? En usko. Hän on niin kiireinen uranainen, ettei hän ehdi tapailla ketään. Eikä hän välitä sellaisista asioista.

– Mutta jos hän sittenkin on löytänyt jonkun?

Savolainen hymyili epäuskoisesti.

– Työurasta puheen ollen, tiedätkö mitä? Hakala sanoi kaapien pilttipurkin pohjalta viimeisetkin rippeet lusikkaansa. – Kun saa lapsen, alkaa miettiä, mitä järkeä tässä meidän työssämme on. Tai että onko tämä ollenkaan ihmisenarvoista hommaa.

Savolainen vilkaisi Hakalaan yllättyneenä. Nainen oli aina ollut kunnianhimoinen ja halusi edetä pitkälle.

– No ajattele nyt, Hakala jatkoi nähdessään Savolaisen ilmeen. – Tutkimme rikoksia ja kuolemia ja tapaamme murhaajia ja psykopaatteja. Kuinkahan paljon tämä kaikki on jo vaikuttanut meidän asenteeseemme kaikkia ihmisiä kohtaan? Minusta ainakin on tullut kyyninen. En enää usko mitään, mitä minulle sanotaan.

– Mutta haluaisitko sinä tehdä muutakaan? Savolainen kysyi suoraan. – Ajattele nyt. Kävisit tavallisessa työssä kahdeksasta neljään. Tietäisit aina ennalta, mitä päivä tuo tullessaan. Eikö se olisi ikävystyttävää pidemmän päälle?

– Ehkä niinkin, Hakala myönsi. – Mutta kaikki ne narkomaanit ja raiskaajat ja… En tiedä, uskallanko päästää omaa tytärtäni isompana mihinkään. Kun on nähnyt, mitä kaikkea Suomessakin tapahtuu.

– Kyllä sinä uskallat, Savolainen vakuutti. – Ja jos et uskalla, lapsesi menee salaa. Ei heitä voi suojella kaikelta.

– Eipä kai. Vaikka haluaisinkin. Ei tarvita kuin yksi hullu… Ja niitä Suomessa riittää. Varsinkin nyt, kun laitoshoito on ajettu alas. Potilaille annetaan pilleripurkki kouraan ja heidät lähetetään kotiin. Ketä siinä voi sitten oikeastaan syyttää?

Savolainen nyökkäsi. – Se on ollut suuri virhe. Mutta Suomen politiikka on tällä hetkellä muutenkin käsittämätöntä, Savolainen vastasi ja avasi ikkunan raolleen. – Sopiiko? hän kysyi näyttäen tupakka-askia kädessään.

– Siitä vaan. En minä enää odota.

He ajoivat pitkän aikaa pieniä ja mutkikkaita teitä ja Savolainen alkoi jo epäillä navigaattorinsa toimivuutta. Mutta oikeassa laite oli. Risteykseen pystytetty tienviitta osoitti heidän viimein olevan Vihtitiellä, Ilkka ja Merja Latvalan kotikadulla.

Yksinäinen kissa istuskeli kauempana olevan rintamamiestalon kivisillä portailla pesemässä itseään. Nuori nainen ulkoilutti lyhyissä shortseissa kesän riemastuttamaa villakoiraa ja vanhempi pariskunta vietti kahvihetkeä puutarhassaan. Aivan läheltä pensaikosta kuului kivitaskun omintakeinen ääni ja ylettömän korkealla taivaalla lensi haukka tasaista liitoaan.

Savolainen suuntasi katseensa Latvaloiden kotitaloa kohden.

– Katso nyt tuota taloa, Hakala henkäisi. – Ilmeisesti Latvalan perheellä ei ole rahasta puutetta.