52.

 
 

Savolainen kävi sairaalassa joka päivä ja odotti osaston ovien ulkopuolella jo hyvissä ajoin ennen kuin vierailuaika alkoi. Hän käytti jokaisen vierailusekunnin hyväkseen ja toivoi samalla, ettei se häiritse lapsen isää liikaa. ”Ei häntä haittaa”, Iiris sanoi. ”Hän tietää, ettet näe meitä kumpaakaan taas pitkään aikaan tämän jälkeen.”

Tyttö oli tummahiuksinen, painoi 3320 grammaa ja oli 50 senttimetriä pitkä. Vauvan hiukset kuulemma vaalenisivat aikaa myöten. Pienen posket olivat pyöreät ja somat, samanlaiset kuin Iirikselläkin oli ollut syntyessään. Vauva syntyi kuukauden etuajassa, mutta oli kuitenkin terve ja voimakastahtoinen.

Kun Iiris ja vauva pääsivät pois sairaalasta, he kaikki tulivat Savolaisen luokse asumaan. Savolainen nautti noista päivistä, äänistä talossa, naurusta, vauvan itkusta ja japanilaisen sanattomasta kohteliaisuudesta.

Hyvästit olivat haikeat molemmin puolin.

 
 

Nyt oli ilta ja Hannu Savolainen istui Laura Kalliokosken kanssa hiljaa mökin rannassa nuotion äärellä ja kuunteli kiurujen laulua järvellä. Sera-Lina onki kauempana laiturilla ja laskeva aurinko värjäsi tytön hiukset punertaviksi.

– Voi, kun äitini olisi vielä nähnyt kuluneen kesän ja tämän kauniin syksyn, Laura sanoi. – Kaikesta huolimatta.

Savolainen nyökkäsi. –Tunnetko sinä syyllisyyttä siitä, että saat vielä olla täällä ja hän ei? hän kysyi.

– Joka hetki, Laura vastasi.

– Minä elin tuossa syyllisyydessä pitkään vaimoni kuoleman jälkeen, Savolainen paljasti. – Sonja menehtyi hirvikolarissa. Siitä on jo aikaa, mutta vieläkin minä mietin häntä. Ainoa lohtuni on että tiedän, ettei hän kärsinyt.

– Menehtyikö hän välittömästi? Laura kysyi.

– Kyllä. Savolainen empi hetken ja jatkoi: – Olin hänen vieressään ja näin, kun hän kuoli. Olimme juuri tulossa viikonlopun vietosta mökiltä ja olin illalla juonut, suoraan sanottuna aivan liikaa. Pitkän tauon jälkeen olin ajatellut ottavani yhden oluen, mutta ei se tietenkään jäänyt siihen yhteen. Niinpä vaimoni ajoi aamulla. Hirvi ilmestyi pensaikosta kuin tyhjästä, valtavan kokoinen uroshirvi, joka ryntäsi tielle eteemme. Sonja yritti väistää, jolloin auto suistui ojaan ja törmäsi puuhun. Kun heräsin tajuttomuudesta hetki onnettomuuden jälkeen, näin heti, että vaimoni oli menehtynyt.

– Kauheaa. Miten selvisit siitä kaikesta?

– Huonosti. Ajattelin pitkään, että minun olisi pitänyt olla siinä Sonjan paikalla. Vaimoni ei yleensä koskaan ajanut pidempiä matkoja. Mietin vieläkin, olisinko voinut estää hänen kuolemansa, jos olisin itse ajanut. Olisimmeko molemmat siinä tapauksessa edelleen hengissä.

– Tai olisitteko molemmat nyt kuolleita, Laura sanoi.

Savolainen katsoi Lauraa yllättyneenä. – Tuota en olekaan koskaan miettinyt, hän totesi hiljaa.

– Koskaan ei voi tietää, mitä olisi tapahtunut, jos olosuhteet olisivat olleet erilaiset. Ehkä sinä olisit juuri silloin katsonut muualle tai vaihtanut radiokanavaa, etkä olisi ehtinyt väistää ollenkaan. Ehkä vaimosi onnistui pelastamaan sinun henkesi ja toivoo nyt, että elät elämäsi mahdollisimman hyvin.

– Sekin on mahdollista. En tosiaan ole koskaan miettinyt asiaa tuolta kannalta. Joka tapauksessa taistelin silloin joka päivä sen kanssa, etten tarttunut taas pulloon. Minun teki mieli antaa kaiken mennä. Mutta en voinut tehdä sitä lapsilleni, jotka olivat juuri menettäneet äitinsä. Sonjan kuoleman jälkeen en ole juonut enää ollenkaan. Ehkä se liittyi siihenkin, että ajattelin hänen kuolleen juomiseni vuoksi.

Laura laittoi myötätuntoisesti kätensä Savolaisen olkapäälle. He katsoivat toisiaa hiukan noloina ja Laura siirsi kätensä nopeasti pois.

– Minun täytyy nyt lähteä laittamaan Sera-Lina nukkumaan, hän sanoi. – Leevi saa iltapalaksi ison kasan ahvenia ja särkiä. Mutta ehkä sinä soitat minulle taas joku päivä?

Savolainen nyökkäsi. – Ehkä minä soitan. Hyvää yötä.

Hän istui rannassa vielä pitkään ja kuunteli ääniä ympärillään. Pian lehdet putoaisivat ja tulisi taas talvi. Mutta nyt hän tiesi selviävänsä siitä. Hän oli selvinnyt paljon pahemmastakin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että hän oli tasapainossa asioiden kanssa, eikä syksyn saapuminen tuntunut hänestä ollenkaan niin pahalta kuin ennen.

Hän otti puhelimensa ja etsi nimiluettelosta Laura Kalliokosken numeron.

– Laura.

Savolainen tunsi hyvänolon leviävän sisälleen. – Nyt minä sitten soitin, hän sanoi.

Nainen toisessa päässä nauroi iloista naurua, joka tarttui välittömästi myös Savolaiseen.