Hanne tuijotti vastapäätä istuvaa miestä. Rene näytti rennon huolettomalta, käsi oli ojennettuna sohvan selkänojalle ja siistien farkkujen peittämät pitkät sääret olivat luontevasti oikoisena edessä. Hohtavan valkoinen T-paita sai auringon ruskettamat kasvot näyttämään entistä tummemmilta.
– Ellei sinulla olisi vaaleita hiuksia, niin sinua voisi luulla joksikin etelämaalaiseksi, kun olet niin kadehdittavan ruskettunut, Hanne huomautti.
– Tätä rusketusta ei olekaan saatu rannoilla makailemalla, vaan korjaamalla kattoja, maalaamalla ulkoseiniä ja niittämällä tiheimpiä ruohopöheikköjä pihamaalta, Rene hymähti sivellen toisella kädellä käsivarttaan. – Ja katso näitä kouria, ne eivät ole minkään italialaisen rantaleijonan pehmeät kädet. Nämä ovat ronskin työmiehen kädet. Näillä ei silitellä naisen silkkistä ihoa, Rene hymähti ja ojensi karkeaihoisia kämmeniään, joissa näkyi ruhjeita ja arpia.
– Suomen salomailla on kautta vuosisatojen silitelty naisten silkkistä ihoa juuri tuollaisilla käsillä, Hanne tokaisi ja kevensi äänensävyään hymyllä. – Ja olen varma, että niitä käsiä on arvostettu paljon enemmän kuin jonkin kartanon parkettilattialla tanssahtelevan peruukkipäisen siron miehen hyvin hoidettuja kapoisia käsiä, joiden ei ole tarvinnut tarttua minkäänlaiseen työhön. Hanne oli hetken vaiti ja kysäisi sitten Reneltä: – Oletko aina tehnyt noilla käsillä raakaa työtä?
Rene nojautui uudestaan rennosti selkänojaan ja sanoi lyhyesti: – Olen aina ollut rakennusalalla. Vasara ja saha siis pysyvät hyvin käsissäni.
Hanne rypisti kulmiaan. Kyllä osasi mies olla lyhytsanainen, kaiken sai lypsää hänestä irti. Rene ei selvästikään halunnut avata mitenkään menneisyyttään eikä nykyisyyttään kenellekään. Oliko hänellä siis jotakin peiteltävää, oliko hän jonkinlaisella pakomatkalla Katajamäellä?
– Sinun vakituinen kotisi on siis Tampereella? Oletko syntyperäinen tamperelainen? Hanne kysyi päättäväisesti. Se nyt ei ainakaan voinut olla mitenkään salattavaa miehen mielestä.
Rene nyökkäsi. – Asun Tampereen lähellä Sääksjärvellä. Minulla on siellä omakotitalo, lapsuuteni koti, jonka lunastin aikoinaan itselleni vanhempieni muutettua rivitaloon Peltolammille. Se on muutaman kilometrin päässä talostani.
Jopa nyt jotakin, Hanne mietti, mies sai puserrettua itsestään ulos sentään näin paljon tietoa. Mutta ei sitä, kenen kanssa hän asusti omakotitalossaan – vaimon, lasten? Kuinka luontevaa tässä vaiheessa olisikaan ollut kertoa perheestä, rupatella kevyesti jotain lasten touhuista, arkisesta elämästään. Mutta ei, mies sulkeutui kuin simpukka, tuijotti eteensä ja hörppäsi kupistaan viimeiset kahvipisarat.
– Tampereellako kävit koulua? Hanne jatkoi vaarattomalla linjalla.
Rene nyökkäsi. – Jep, sitten kun siirryin lukioon.
Sananvaihdon jälkeen hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Tuskastuneena Hanne nousi ja meni hakemaan keittiöstä kahvipannua. Oliko mies tosiaan luonteeltaan noin yksioikoinen vai kärsikö hän masennuksesta vai käyttäytyikö hän piruuttansa noin? Ehkä hän inhosi Hannea – jostain syystä? Mutta eiväthän he edes tunteneet toisiaan lähemmin, ei Rene ollut ehtinyt muodostaa hänestä vielä minkäänlaista käsitystä – ei positiivista eikä negatiivista.
Mutta entä jos hän oli naisvihaaja? Hanne kohautti olkapäitään. Aivan sama, mistä oli kysymys. Oli luojan lykky, etteivät he joutuneet työasioissa kohtaamaan toisiaan ja käyttivät asuntoihinsakin eri portaikkoja, niin etteivät tavanneet edes sattumalta. Kaupassa he saattaisivat törmätä toisiinsa, mutta se oli ”vaaratonta” aluetta ja siellä oli yleensä aina muitakin läsnä. Mokomakin muumio, Hanne mutisi itsekseen ja palasi kahvipannu kädessään takaisin olohuoneeseen. Hän oli juuri kaatanut miehelle toisen kupillisen kahvia, kun tämän kännykkä alkoi soida.
– Anteeksi, voinko vastata tähän, se on tärkeä puhelu? Rene katsahti kysyvästi Hanneen, joka nyökkäsi ja lähti takaisin keittiöön.
Hanne istahti keittiön pöydän ääreen ja kuuli selvästi Renen äänen pienen eteisen toiselta puolelta.
”Hei, kulta, mitä sinulle kuuluu?”
Jestas, mikä lipevä äänensävy, Hannen suupieli kohosi ivallisesti. Kulta – jopas nyt jotakin!
”Ei, et sinä voi valitettavasti tulla vielä tänne, kun kaikki on niin keskeneräistä. En pysty majoittamaan sinua.”
Hah, eikö sänkyysi muka mahdu kahta henkilöä! Hanne naurahti melkein ääneen.
”Kulta, et sinä viihtyisi täällä, kun minä teen pitkää päivää rakennuksella. Tämä on vaivainen kyläpahanen, sinulle ei löytyisi tarpeeksi tekemistä…”
Vai kyläpahanen, Hanne tuhahti. Nyt sinä äijä puhut kyllä palturia, Katajamäkihän on ällistyttävän vilkas sivukylä ja tarjontaa on pienen matkan päässä vaikka kuinka paljon lisää. Kirkonkylästä löytyy vaikka mitä, ja Honkahovissa viettää kevyesti koko päivän. Kaikki on kiinni vain omasta kekseliäisyydestä ja tarmosta. Mutta sinähän nyt vain pakerrat rakennuksellasi etkä ole kiinnostunut muusta kuin kakkosnelosista ja moottorisahoista ja kattoparruista ja maalipurkeista ja lattialankuista ja… ja…
”Kuulehan, muru, minä lupaan että voit tulla tänne jouluksi, saan talon varmasti jo silloin sellaiseen kuntoon, että voimme viettää ihanan romanttisen joulun lumikinosten keskellä täydellisessä rauhassa vanhassa hirsitalossa. Kuvittelehan, kuinka pirtin nurkassa on tuoksuva kuusi, takassa palaa tuli ja leivinuunissa paistuu makoisa kinkku. Se on oikea vanhan ajan joulu, jollaista et osaa kuvitellakaan siellä kaupungissa!”
Miehestähän kuoriutui oikein maalaileva lörpöttelijä! Tässähän ihan purskahtaa liikutuksen kyyneliin, Hanne virnisti ja höristi sitten korviaan. Rene oli lopettamassa puhelua.
”Minunkin on kamala ikävä sinua, kullanmuru, ja lupaan tulla käymään ihan pikapuoliin Tampereella, ehkä jo ensi viikonloppuna. Jaksan tuskin odottaa saavani sinut syliini. Soitellaan taas huomenna. Suukkoja!”
Hyvät hyssykät, Renehän heittäytyi ihan tunteilijaksi. Mörököllin sisältä löytyykin ehkä oikea seksipeto! Hanne tirskahti, mutta otti kasvoilleen peruslukemat mennessään takaisin olohuoneeseen.
– Otatko lisää kahvia? Hanne katsoi kysyvästi mieheen.
Rene nousi seisomaan. – Kiitos ei, joudun vielä lähtemään rakennukselle. Näyttäisi siltä että tulee sade, ja unohdin peitellä yhden lautakasan pihalta. Oli mukavaa, että kutsuit minut kahville. Naapurin kanssa on aina hienoa rupatella.
Rupatella, totta tosiaan, Hanne tuhahti mielessään, mutta saattoi hymyillen Renen ulko-ovelle. – Tervetuloa toistekin, jos olet juttukaverin puutteessa. Tai kahvikupillisen, Hanne sanoi kevyesti. – Näin naapurien keskenhän ei tarvitse odotella erillistä kutsua, vaan aina voi tulla kolkuttelemaan spontaanisti ovelle.
– Kiitos, se on mukavaa, Rene sanoi, nyökkäsi ja häipyi vintin ovesta sisälle.
– Se siitä visiitistä, Hanne sanoi ääneen ja alkoi kerätä kahvitarvikkeita pois olohuoneen pöydältä. – Onneksi tuollaista jurottajaa ei tarvitse usein tavata.
Tiskatessaan kahviastioita Hanne mietti, millainen kaunotar mahtoi olla äsken puhelimen toisessa päässä. Miten helläksi Renen ääni olikaan muuttunut, miten pehmeästi hän olikaan naurahdellut! Mies oli kuin sulaa voita. Ihmisen, jolle hän puhui, täytyi olla hänelle äärettömän rakas. Vaimo? Naisystävä?
Ahtaaksi on minunkin elinympäristöni muuttunut, kun pohdin moista täysin vieraasta ihmisestä, Hanne mietti kiukkuisena. Kun koulun lukuvuosi loppuu, niin tällä menolla roikun takuulla keittiön ikkunassa laskemassa montako asiakasta kyläkaupassa käy vuorokaudessa ja minkälaiset romppeet kullakin on yllään. ”Syrjäkylä-syndrooma” alkaa purra jo tässä vaiheessa!
Päivän kohokohta, Hanne mietti nyrpeästi astellessaan iltapäivällä pihan poikki kohti kyläkauppaa. Koulu alkaisi viikon kuluttua, mutta jo nyt pihassa juoksi ja mekasti muutamia lapsia. – Terve, uusi ope! huusi eräs laiha, paljasjalkainen pojanviikari virnistäen Hannelle.
– Terve, uusi oppilas, Hanne vastasi nauraen.
– En mä ole uusi oppilas, mä olen jo tokalla.
– Mutta minulle sinä olet uusi tuttavuus. Toivottavasti tulemme hyvin toimeen keskenämme, Hanne pysähtyi pojan viereen.
– Takuulla tullaan, jos olet yhtä kiva kuin Ainu ja varsinkin Henri, poika selitti totisena. – Henri oli kingi!
– Niin olen kuullut monelta taholta, Hanne myönsi.
– Et sä varmasti pääse samalle tasolle, mutta Ainua voit tavoitella, poika sanoi ja raapi vaaleata hiuspehkoaan.
– Siinäpä minulla pinnistelemistä, mutta se on hienoa että elämässä on jotain tavoittelemisen arvoista, Hanne sanoi vakavasti.
– Niin kai, poika nyökkäsi epäröivän näköisenä. – Mäkin kerään rahaa mopoa varten.
– Se onkin aika pitkä projekti, koska olet mopoiässä vasta monen vuoden kuluttua.
Poika huokasi raskaasti. – Hyvä kun silloin sen pystyn hommaan, kun en saa viikkorahaa kuin vitosen ja siitäkin kuluu osa muihin tarkoituksiin.
Hannea nauratti. – Sellaista se elämä on kuule meillä aikuisillakin.
Poika ravisti päätään. – Ei sulla taida olla kovin hääppöistä.
– Ei aina, mutta on niitä paljon tähtihetkiäkin. Kuten nyt tämä!
– Tä? Poika katsoi häneen hämmästyneenä, mutta Hanne naurahti ja lähti jatkamaan matkaansa.
Noustessaan kaupan portaita ylös hän huomasi äskeisen nyreän mielialansa keventyneen. Ja se oli tuon pikkuvanhan pisamanaamaisen poikasen ja iloisina pelmuavien lasten ansiota. Se oli hänelle tuttua maailmaa, ja oli totta tosiaan mukavaa palata siihen tässä uudessakin ympäristössä.
Kauppa oli autio yhtä asiakasta lukuun ottamatta. Tumma, viehättävän näköinen keski-ikäinen nainen seisoi tiskin ääressä juttelemassa Marjatan kanssa. Kun hän kääntyi tervehtimään Hannea, tämä tunnisti Ruohosen Minnen, jonka oli tavannut viimeksi Marjatan ja Urhon kihlajaispäivänä.
– Me emme olekaan tavanneet pitkään aikaan. Kummallista, miten sitä aika rientää, varsinkin näin kesäaikaan. Kyllä minä olen kuullut yhden sun toisen kertovan innoissaan uudesta johtajaopettajasta. Tähän kylään ei pääse tulemaan salaa yksikään elävä olento, niin ettei siitä jo tiedettäisi vähintään parin vuorokauden sisällä jokaisessa savussa. Ja tuntomerkit selostetaan tarkasti, Minne nauroi.
– Pelottaa kysyä, miten minua on kuvattu, Hanne hymyili. – Sitenkö tunnistit minut heti kihlajaisissa?
Minne katsoi häntä päätään kallistaen. – Vaaleat, tuuheat hiukset, isot siniset silmät, aika lyhyt ja siro. Erittäin naisellinen, pukeutuu kauniisti. Kuulin sinun muuttaneen tänne Lahdesta, joten tuntuu varmasti oudolta asettua näin pienelle paikkakunnalle. Oletko jo kotiutunut Katajamäelle?
Hanne huoahti kevyesti. – Koska minulla ei ole aikaisemmin ollut oikeastaan minkäänlaista kosketusta maaseutuun – meillä ei ollut edes kesämökkiä – on ottanut aikansa sopeutua tähän hiljaisuuteen… Ja siihen että kun astuu ovesta ulos, niin vastassa eivät olekaan asfalttikadut, kerrostalot, ihmisten hyörinä, autojen hurina ja moninaiset kaupungin tuoksut. Kaikki on niin erilaista.
– Katajamäellä on odotettu vuositolkulla asfalttia tuohon kylänraitille, Marjatta huomautti kuin ohimennen kääriessään Minnen ostamaa kirjolohifilettä paperiin. – Kaikki sen haluaisivat, paitsi tietysti vastarannankiiski-Päivikki. Kun ei sitä asfalttia ole ollut Päivikin lapsuudessa, niin ei sitä tarvita nytkään. Mutta kyllä tien varressa asuvat päivittelevät syksyisin kuralätäköiden ja kuoppien määrää ja kesäisin tuota hirveää pölyä. Minäkin joudun pesemään nuo kaupan ikkunat vähän väliä.
– Olet varmasti jo tutustunut hyvin naapuriisi Rene Ahlbomiin? Minne katsoi kysyvästi Hanneen.
– No, mitenkä sen nyt ottaa, Hanne vastasi hitaasti. Hän ei halunnut setviä muiden kanssa olematonta suhdettaan mieheen. – Olemme tavanneet vain parisen kertaa, asummehan eri puolella taloa. Ja juuri tänään hän oli ensimmäisen kerran kahvilla luonani. Rene on hyvin hiljainen mies, ei pahasti halua puhua yksityisasioistaan. En edes tiedä, onko hänellä olemassa perhettä Tampereella, missä hän asuu vakituisesti. Mutta ahkera se mies on. Aamusta yömyöhään se touhuaa rakennuksellaan. Hänellä ei ole ainakaan vapaa-ajan ongelmia.
Minne aikoi sanoa jotain, kun Marjatta keskeytti hänet innokkaasti: – Se on kuin tuli pehvan alla käydessään täällä kaupassakin. Kiire heti takaisin työmaalle. Pari kerta viikossa se tuiskahtaa kauppaan, tölmäsee hyllyjen väliin ja kerää koriin aina samat ruokatavarat. Sika-nautasäilykepurkin se ostaa joka kerta – syököhän se suoraan purkista? Ja purkkihernesopasta se tykkää ja lenkkimakkarasta. Ja kunnon ruisleipä on poikaa. Se on sellainen suomalainen perusmies. Minä tykkään tuollaisista mutkattomista tyypeistä. Minun Urhonikin on sellainen…
Marjatta aikoi jatkaa, mutta Minne keskeytti vuorostaan hänet nopeasti kääntyen Hannen puoleen. – Ajattele, huomasin tässä eräänä päivänä tutkiessani papereitani, että olemme Renen kanssa kaukaista sukua. Olen alkanut muutama vuosi sitten tehdä sukututkimuksen tapaista täkäläisistä juuristani. Havahduin tähän tarpeeseen, kun äitini on vielä elossa ja saan häneltä tietää paljon uusia asioita sukumme lähimenneisyydestä. No, joka tapauksessa Renen remontoiman tilan entinen perustaja Edvard Isokangas on minun mummuni isoisän veli. Ajattelinkin, että täytyy ottaa yhteyttä Reneen ja kertoa tästä sukulaissuhteesta.
– Minä voin kertoa Renelle sinusta, kun hän tulee kauppaan, Marjatta kiiruhti ehdottamaan auliisti.
– Ei tarvitse, kiitos vain. Minä aion soittaa hänelle lähipäivinä ja pyytää samalla Ruohoseen kahville, Minne sanoi ja kääntyi sitten Hannen puoleen. – Sinä olet tervetullut samalla, niin tutustumme koko porukka toisiimme. Se edesauttaisi varmasti myös nopeammin kotiutumistasi Katajamäelle. Ainu on varmaan kertonut sinulle jo katajamäkeläisistä harrastusmahdollisuuksista, jotka ovat tietysti aika vähäiset. Jumppaa kerran viikossa Maamiesseurantalolla, missä kokoontuu myös käsityöryhmä. Ja Vuoksenmäen Esti pitää keramiikkakerhoa pajallaan. Sitten olemme muutaman naisen kanssa ajatelleet ruveta tänä syksynä käymään joka toinen viikko Honkahovin uimahallissa. Ajelisimme sinne parilla autolla ja osanottajat maksaisivat pienen rahan kuskien bensakuluihin. Porukalla olisi mukavaa ja sillä tavalla siellä tulisi käytyä säännöllisesti. Siellä on ohjattua vesijumppaakin.
– Hei, miksei minulle ole puhuttu mitään tällaisesta? Marjatta huudahti.
Minne hämmentyi hetkeksi, mutta sanoi sitten vaisusti: – Olet tietysti tervetullut myös mukaan. Aloitamme vasta syyskuun alusta, joten emme ole ehtineet vielä kerätä porukkaa. Kunhan nyt nähdään, kuinka monta kiinnostunutta löytyy.
– Minun urheiluautooni ei tosin mahdu kuin kaksi henkeä. Tai jos suostuu istumaan ahtaasti, niin taakse menee vielä pari hoikkaa, Marjatta selosti innostuneena. – Sauvakävely olisi varmasti porukalla myös mukavaa.
– Sehän oli hyvä idea, Minne huudahti nyökäten myöntävästi. – Niin sitä tulisi lähdettyä liikkeelle. Hyvä ehdotus, Marjatta!
– Oli vai? Marjatta näytti ensin ällistyneeltä ja sitten liikuttavan ilahtuneelta. Hänkin oli kantanut kortensa kekoon, ja se korsi oli kerrankin hyväksytty.
– Sauvakävelylle on vain lähdettävä päiväsaikaan – esimerkiksi sunnuntai-aamuisin, sillä syksyn pimeiden tullen ainoastaan kylänraitilla on pari lyhtypylvästä, Minne tuumi ja hymähti Hannelle: – Tämä on niitä maaseudun ongelmia, joita ei tule ajatelleeksi kaupunkien loistavissa valoissa.