Hanne pyyhki kasvojaan froteepyyhkeeseen ja hörppäsi sen jälkeen retkipullostaan vettä. Hän nojasi seinään ja huoahti tyytyväisenä. Olipa taas antoisa jumppahetki! Hän oli todella mielissään, että oli suostunut lähtemään Ainun kanssa Tanjan vetämään jumppaan Maamiesseurantalolle. Tanja oli tosi ammattilainen ja osasi luoda vaihtelua tunteihin muun muassa erilaisin välinein. Hän korosti myös vähän väliä, että tunti ei ole mikään kilpailu, vaan jokainen tekee liikkeitä omaan tahtiinsa ja omien voimiensa mukaisesti. Koska Tanja veti vain yhden jumpan viikossa, niin ”seurakunta” oli tietysti aika sekalainen – iät vaihtelivat noin kahdestakymmenestä melkein kahdeksaankymmeneen ja taso oli sen mukaista. Mutta tunnelma oli vapaa, ja nauru raikasi varsinkin hikoilun jälkeen pukuhuoneessa.
Jumpparyhmässä oli parisenkymmentä naista, joista osan Hanne tunsi jo entuudestaan, ja lopuista tuli mukavia hyvänpäiväntuttuja. Kahvikutsujakin hän oli jo saanut muutamilta sellaisilta äideiltä, joiden lapsia oli kyläkoulussa. – Jumppa on oivallinen sisäänajo kylän naisten elämään, Hanne oli todennut Ainulle. – En olisi tullut tuntemaan puoliakaan näistä naisista, koska jotkut heistä eivät asusta ihan tässä kylän keskustassa. Olisi ihan sattumankauppaa, että tapaisimme muualla.
– Nyt täytyisi sitten löytää vielä systeemi, jonka avulla tutustuisit myös katajamäkeläisiin miehiin, Ainu oli virnistänyt. – Et kai ole sattumalta kuulunut Lahdessa metsästysseuraan tai lentopallokerhoon? Sellaiset nimittäin löytyvät täältäkin.
– En todellakaan, Hanne oli nauranut. – Minkäänlaista kärpästä isompaa eläintä en suostuisi tappamaan, enkä ole myöskään kiinnostunut pomppimaan jonkin pallon perässä. Eivätkö miehet harrasta täällä mitään muuta järkevää?
– Mäntylän Juuli piti kuulemma jokin vuosi sitten koululla lukupiiriä, missä kävi yllättävää kyllä jopa neljä miestä. Mutta nyt lukupiiri on kuivunut kokoon, kun Juuli on melkein joka vuosi raskaana. Hänellä on jo kolme pientä lasta, joten siinä on lukupiiriä ihan tarpeeksi. Hei, tulipa mieleeni mahtava ajatus – sinä voisitkin astua remmiin ja perustaa uuden lukupiirin. Juulikin oli ennen naimisiin menoansa kyläkoulun opettaja, joten traditiot velvoittavat. Ainu oli katsonut innostuneena Hanneen, joka kuitenkin ravisti pontevasti päätään.
– Siihen hommaan en voi ruveta tässä vaiheessa, kun minä vasta tutustun paikkakuntaan ja ihmisiin. Mutta ehkä ensi syksynä voisin harkita asiaa, jos vielä silloin yleensä olen täällä. Miksi et itse rupea hommaan, sinähän olet myös opettaja, jos se nyt sitten on jonkinlainen edellytys.
– Rakastan kirjoja ja lukemista, mutta työni ja Salava vievät kyllä niin totaalisesti aikani, etten yksinkertaisesti jaksa ottaa enää mitään ylimääräistä päiväohjelmaani, Ainu oli huokaissut. – Olemmekin Paulin kanssa miettineet, miten hoidamme nämä hommat tulevaisuudessa. Vaihtoehtona on, että luovun opettamisesta ja keskityn pelkästään auttamaan Paulia Salavassa.
– Missä vaiheessa hääsuunnitelmat ovat?
Ainu oli hymyillyt leveästi. – Paljon mitään ei ole vielä tehty muuta kuin varattu päivä erääksi tietyksi keväiseksi sunnuntaiksi. Emme halunneet viettää häitämme juhannuksena tai helluntaina, koska ne ovat yleisimpiä häidenviettopäiviä, ja silloin Salava on aina buukattu täyteen. Häistä tulikin mieleeni, että pyytäisin sinua erääseen tärkeään tehtävään. Lähtisitkö kanssani lähiaikoina Tampereelle morsiuspukuostoksille?
Hanne oli hämmästynyt Ainun pyynnöstä. – Sehän on tietysti hieno luottamustehtävä, mutta pyyntösi yllätti minut täysin. Eikö joku läheinen katajamäkeläinen ystäväsi sopisi tehtävään paremmin? Vaikka meillä onkin sujunut aivan upeasti, niin olemme tunteneet toisemme kuitenkin vasta muutaman kuukauden. Jos joku täkäläinen ystäväsi pettyy valinnastasi?
– Höpö, höpö, kukaan ei ota nokkiinsa moisesta. Ei minulla ole täällä ketään erityistä sydänystävää, en yksinkertaisesti ole ehtinyt muodostaa kovin syvällisiä ystävyyssuhteita, vaikka olenkin saanut muutaman oikein mukavan kaverin. Enhän minäkään ole asunut Katajamäellä kuin parisen vuotta. Eivät täkäläiset laske minua vielä joukkoonsa kuuluvaksi. Olen muukalainen – melkein kuin vieraalta planeetalta putkahtanut. Sisareni Eevi tunsi itsensä koko ajan ulkopuoliseksi, siksi hänelle oli helpotus lähteä täältä pois.
– Minä en ole kokenut tuollaista vierauden tunnetta, mutta ehkä se johtuu siitä, että en ole pyrkinytkään luomaan hirveän läheisiä ihmissuhteita. Minä olen aina viihtynyt hyvin yksinkin ja vetäydyin kotona Lahdessakin usein ihan omiin oloihini ja nautin siitä. Täällä kaikki ovat suhtautuneet minuun erittäin ystävällisesti ja hyvänpäiväntuttuja on paljon. Kylänraitillahan kaikki tervehtivät toisiaan, vaikkei oltaisi koskaan edes tavattu. Ja se riittää minulle. Mistä tämä katajamäkeläisten sisäänpäin lämpiävä suhtautuminen mahtaa johtua?
Ainu oli näyttänyt miettiväiseltä. – En tiedä onko se yksistään katajamäkeläisten ominaisuus. Ehkä se on jotain syrjäkylämentaliteettia. He ehkä varjelevat vain mustasukkaisesti omaa reviiriään eivätkä halua ulkopuolisten tuovan mitään vieraita vaikutteita. Puhuin tästä kerran Minnenkin kanssa ja hän väitti, että sitten kun katajamäkeläiset ottavat jonkun ihmisen omakseen, niin he ovat henkeen ja vereen joka asiassa tämän puolella. Se ottaa hiukan aikaa, mutta maksaa vaivan odottaa. Minä luulen olevani kohta loppusuoralla! Pistekoppani alkoi täyttyä siinä vaiheessa, kun menin Paulin kanssa kihloihin, Ainu oli lopettanut nauraen riehakkaasti.
– Jos kerta olet varma, niin suostun mielelläni makutuomariksi mukaasi. Sehän on aivan ihanaa päästä katselemaan upeita häämekkoja. Milloin olet ajatellut, että lähtisimme?
– Miten olisi joskus uuden vuoden jälkeen? Voisimme olla yötä Tampereella ja käydä samalla reissulla teatterissa, konsertissa tai vaikka elokuvissa, ellemme muuta keksi.
– Sehän olisi kivaa, minä ainakin tarvitsen jotain vaihtelua tämän pimeyden ja yksitoikkoisuuden keskelle, Hanne ilahtui. – Missä olisimme yötä? Minulla ei ole ainakaan siellä ketään sellaisia ystäviä, joiden luokse voisimme majoittua.
– Minä olin kerran Henrin kanssa kylässä Pajusen Jaakon ja Marin luona. He ovat vanhoja katajamäkeläisiä, mutta matkassa on eräs mutka – Mari on Paulin entinen avovaimo, enkä suin surminkaan menisi hänen luokseen enää tässä vaiheessa kyläilemään. Silloin kun olin Pajusilla, minulla ei ollut vielä mitään tekemistä Paulin kanssa. Sisareni Eevi ja hänen avomiehensä Henri asuvat Tampereella, mutta he ovat parhaillaan lomailemassa Italiassa. Joten menemme siis johonkin hotelliin. Eletään herroiksi ja pannaan ranttaliksi, eikös vain?
– Olemme sen ansainneet työteliään syksyn jälkeen, oli Hannekin myöntänyt.
Kuuselan Anja keskeytti Hannen mietteet, joihin hän oli syventynyt niin poissaolevana, että hätkähti Anjan lysähtäessä raskaasti huokaisten hänen viereensä pukuhuoneen penkille. Anjan kasvot olivat hiestä märät ja tulipunaiset ja hän joi pitkiä kulauksia vesipullostaan. – Jukelin tähden että ihmisraukka on huonossa jamassa. Ajattelin jo puolessa välissä lähteä huitelemaan pois, kun puhallutti niin karmeasti että olin lentää selälleni. Mutta sisulla jatkoin loppuun, vaikka olinkin koko ajan pari kierrosta muista jäljessä, Anja läähätti ja kääntyi sitten Hannen puoleen. – Missäs vaiheessa se koulun vanhojen tavaroiden myyntitilaisuus etenee?
– Tietääkseni ollaan hyvin aikataulussa. Päivätolkullahan seinäni takaa vintistä on kuulunut jo pitkään miesten puheensorinaa ja työkalujen ääntä. Juttelin juuri eilen Renen kanssa ja hän kertoi, että kaikki alkaa olla valmista. Maamiesseurantalon sali on varattu kahden viikon päähän lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Sitä ennen tavarat on saatava raijattua paikalle ja järjestettävä paikka esittelykuntoon. Salavasta ja Vanhasta Mylläristä toimitetaan lahjoituksena kahviomyyntiin pullat, ja kylätoimikunnan naiset ovat luvanneet hoitaa kahvin keiton. Olen varma, että saamme kivasti rahaa kokoon. Olemme levittäneet Estin tekemiä upeita mainoksia kirkonkylään ja lähiseuduille, ja paikallislehdessäkin on ollut pari ilmoitusta.
– Minun tuli mieleeni, että voitaisko näiden myyjäisten yhteyteen sovitella myös kirppis? Anja touhusi innostuneena. – Meikäläinen kun on haalinut kokoon aikamoisen määrän tavaraa, josta olisi päästävä eroon.
– Kyllä kirppikset on järjestettävä erikseen, sillä tämä on aivan eri, koulun järjestämä projekti. Sinähän voit puhua joulukirppiksestä muiden naisten kanssa ja lyödä siten hynttyyt yhteen, Hanne ehdotti varovasti. – Sinänsä ajatushan on aivan hyvä, eikös kylällä ole ennekin järjestetty jonkinlaisia joulumyyjäisiä? Hanne yritti pehmittää Anjan ehdotuksen torjumista.
– Hm, niin kai sitten, Anja mutisi, nousi vaivalloisesti jaloilleen ja siirtyi naulakoiden luokse pukeutumaan.
– Suuttuikohan se? Hanne suhahti hiljaa vieressään istuvalle Minnelle, joka oli kuullut heidän keskustelunsa.
Minne huitaisi kädellään. – Mitä vielä, ei kaikesta kannata välittää. Jos alkaa jokaista sanaansa miettiä ja varoa, niin suutansa ei kannata koskaan avata. Tällaisessa pikkukylässä ollaan aina joka asiassa puolesta tai vastaan, niin kuin ollaan tietysti suuressa maailmassakin. Asiat vain ehkä koetaan täällä henkilökohtaisempina. Kyllä sinä vähitellen totut!
Renen kolhiintunut pakettiauto kurvasi koulun pihaan Hannen astellessa jumppakasseineen portista sisälle. – Sinähän olet lopettanut hommat yllättävän aikaisin. Kellohan on vasta kahdeksan, Hanne ihmetteli pysähtyessään auton viereen.
Rene hypähti autosta ulos ja paiskasi oven kiinni. – Sain pari projektia viedyksi loppuun, joten päätin viettää loppuillan rennommin. Vesi tulee nyt sisälle, sillä talo on kytketty kunnan verkostoon. Eipä silti, kaivossa on ollut putsaamisen jälkeen aivan erinomainen vesi. Ja tiedätkö, taloon on nyt vedetty sähkötkin, joten voisin laittaa tupaan taikka pihaan vaikkapa valaistun joulukuusen. Renen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.
– Sehän on hienoa. Pääset siis pian muuttamaan sinne vakituisesti, Hanne sanoi ja tunsi samalla outoa autiutta mielessään. Hän jäisi pimeäksi sydäntalveksi asumaan yksin vanhaan, isoon koulutaloon, jonka nurkissa ja hirsiseinissä hiiret rapistivat ja oudot äänet saivat hänet joskus höristämään pelästyneenä korviaan.
Rene nyökkäsi. – Luultavasti siirrän vähäiset tavarani jossain vaiheessa vuoden alussa Isokankaalle.
– Sittenkö pidät komeat tupaantuliaiset ystävillesi?
– Katsotaan, Rene vastasi vältellen. – Minun täkäläiset ystäväni ovat yhden käden sormin laskettavissa.
– Sittenpähän pääset halvalla, Hanne sanoi kevyesti. – Vain muutama kaljapullo ja grillimakkaraa.
– Ne taitavat olla paremminkin harjakaisruokaa, Rene nauroi ja vilkaisi sitten Hannea kysyvästi: – Kelpaisiko kuppi kahvia, kun näin sopivasti tavattiin? Olet kai tulossa jumpasta?
Jestas, Hanne yllättyi, miten Rene tiesi hänen käyvän jumpassa? Mies ei tainnutkaan olla niin sokea ympäristönsä tapahtumille kuin Hanne oli luullut. – Kiitos, kyllä se sopii. Käyn vain kotona suihkussa ja tulen sitten.
Puolen tunnin kuluttua Hanne jo koputti Renen ovelle. Tämän tultua aukaisemaan oven Hanne hymyili leveästi. – Kun seisoin viimeksi tässä, niin asusi oli hiukan erilainen! Hanne mittaili katseellaan Renen farkkuja ja rentoa neulepuseroa.
Huvittunut ilme kohosi Renen kasvoille, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan hämmentyneeltä. – Taisin olla silloin Aatamin puvussa. Puolustuksekseni sanottakoon, että teit luokseni aikamoisen yllätyshyökkäyksen.
– En minä valita lainkaan, Hanne nauroi, – silmänihän ihan lepäsivät sinun koulitussa kropassasi.
– Tsoh, nainen! Et suinkaan vain ole levitellyt sitä juttua ympäri kylää, Rene kysäisi hymyillen ja päästi Hannen ohitseen sisälle.
– Enhän toki. Huuleni ovat sinetöidyt, sillä meitähän voi kutsua melkein kämppäkavereiksi ja silloin täytyy vetää yhtä köyttä. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että kiusaus on ollut suuri.
Hanne astui sisälle asuntoon, joka oli peilikuva hänen omasta kodistaan. Mennessään makuuhuoneen ohi olohuoneeseen hän vilkaisi ohimennen sisälle. Vuoteen vieressä olevalla yöpöydällä näkyi raameissa valokuva pienestä vaaleatukkaisesta tytöstä. Renen tytär, kummilapsi vai sukulaistyttö? Hanne ei kehdannut kysyä, vaan asteli Renen perässä niukasti kalustettuun olohuoneeseen. Siellä oli vain sohva, yksi nojatuoli, kirjahyllyssä televisio ja ikkunan edessä työpöytä. Kaikki oli käytetyn näköistä, mutta huone oli erittäin siisti.
– En ole panostanut erityisesti viihtyisyyteen, koska tämä kaikki on vain väliaikaista, Rene selitti kuin anteeksi pyytäen. – Istuhan, niin menen keittämään kahvit. Minulla on onneksi tarjottavaakin. Sain juuri eilen Päivikiltä mahtavan pullapitkon. Harvoin olen saanut niin hyvää vehnästä.
– Mitä, ihan tottako? Kuinka oikein olet keplotellut itsesi Päivikin suosioon? Ei se pelkästään voi vaikuttaa, että asut hänen lempipoikansa Henrin entisessä asunnossa.
– Päivikki tuntee ilmeisesti sympatiaa kaikkia reppanoita kohtaan, Rene nauroi. – Hän kertoi aikaisemmin syksyllä ottaneensa huostaansa nurkissa pyörineen laihan, ilmeisesti huvilalaisten hylkäämän kesäkissan, ja minä näköjään kuulun tähän kulkukissakastiin. Päivikki on ihana ihminen, me tulemme keskenämme toimeen suurenmoisesti. Hän ruokkii minua silloin tällöin, antaa leivonnaisia ja minä teen pikku remontteja ja palveluksia hänelle.
Renen sanat olivat täysi yllätys Hannelle, ja hän oli varma siitä, etteivät muutkaan katajamäkeläiset tienneet asiasta. Renestä alkoi paljastua pikkuhiljaa odottamattomia seikkoja.