14

Hanne kurkisti vielä viimeisen kerran kassiinsa, että kaikki tarvittava oli mukana. Tärkein oli Ainun ja Paulin joululahja. Pitkän harkinnan jälkeen Hanne oli ostanut Lehtolan Joukon lahjakaupasta viehättävän puisen hedelmävadin. Sen pinta oli silkinhieno ja puun syyt myötäilivät kauniisti vadin pyöreitä muotoja.

– Kuinka suurenmoisesti sinä osaat käsitellä puuta, Hanne oli huudahtanut Joukolle kierrellessään katselemassa Purnukka-puodin hyllyjä. Vähän väliä hän oli koskettanut ja silittänyt kevyesti hienonhienoja pintoja, jotka tuntuivat ihanalta sormiin. – Ne ovat pehmeitä kuin perhosen siivet, hän oli ihastellut ja Jouko oli hymyillyt hämillään.

Jouko oli iso, romuluinen mies, joten Hannesta tuntui ihmeelliseltä, että hänen käsistään lähti näin siroja, keveitä astioita ja koriste-esineitä. Hanne oli tottunut näkemään Joukon lapioimassa lunta tai jäädyttämässä koulun pihalle luistinrataa tai hiekoittamassa teitä tai vasaran varressa remonttihommissa. Näitä hommia piisasi jatkuvasti vanhassa koulurakennuksessa sekä Maamiesseurantalolla, joiden kummankin rakennuksen talkkari Jouko oli.

Tultuaan Katajamäelle Hanne oli melko pian tutustunut koulun keittäjänä ja siivoojana työskentelevään Annaan, Joukon puheliaaseen, touhukkaaseen vaimoon. Anna se oli ensimmäisenä vienyt Hannen Joukon pajalle, missä tämä sorvasi ja veisteli tuotteitaan. Jouko piti puotiaan auki vain kesällä ja pari viikkoa ennen joulua, mutta Anna oli kehaissut Hannelle, että vuosi vuodelta myynti oli selvästi kasvanut. Hanne olikin ihmetellyt, eikö Joukon olisi kannattanut panostaa enemmän omaan firmaansa – vaikkapa jäädä kokonaan yksityisyrittäjäksi. Anna oli ravistanut päätään. Jouko piti talkkarin hommistaan, se oli vapaata ja itsenäistä hommaa, kunhan teki työnsä hyvin, ja Maamiesseurantalon yläkerrassa oleva mukava asunto kuului etuihin.

– Sitä paitsi Jouko on niin arka mies, ei se uskalla jättäytyä omilleen, Anna oli huokaissut lopuksi. – Hän on nuoresta pitäen tehnyt tätä talkkarin hommaa, ja nyt alkaa jo eläkeikä lähestyä, joten samoilla mennään loppuun asti. Me oltiin vasta avioitunut nuoripari, kun muutettiin Maamiesseurantalon yläkertaan, ja kaikki kolme lastamme ovat asuneet syntymästään saakka siellä.

Joulukuussa Annan nimipäivänä tämä oli kutsunut Hannen kahville kotiinsa ja esitellyt kirjahyllyn päällä olevaa valokuvaa kolmesta hymyilevästi lapsesta. – Voi, kuinka kauniita lapsia, Hanne oli huudahtanut ja myös tarkoittanut sitä eikä vain kehaissut kohteliaisuuttaan. – Tanjan minä tiedän, kun käyn hänen pitämässään jumpassa, mutta missä nämä muut vaikuttavat?

– Nuorimmaiseni Marko on töissä Vuorensolan kartanossa, missä hän hoitaa puutarhaa ja valtavaa pihapiiriä, Anna oli selostanut lyhyesti ja osoittanut sitten toista kiharapäistä tyttöä ja sanonut ylpeyttä äänessään: – Taika asuu Amerikassa rikkaan miehen vaimona. Jori on ison hotellin johtaja ja rakennutti juuri komean omakotitalon meren rannalle. Ja hän vie Taikaa lomillaan ympäri maailmaa upeisiin kohteisiin. Hemmottelee tyttömme pilalle, Anna oli naurahtanut onnellisena. – He saivat juuri kuukausi sitten vauvan.

– Sepä hienoa, Hanne oli hymyillyt. – Missä tyttäresi tapasi näin upean miehen? Näin vanhanapiikana olisi kiintoisaa tietää, mistä tällaisen kultajyväsen saisi koukkuihinsa.

Anna oli mennyt hiukan hämillisen näköiseksi kertoessaan, että nuoret olivat tavanneet Katajamäellä.

– Katajamäellä! Hanne oli huudahtanut yllättyneenä. – Kylänraitillako vaeltaa tällaisia miljonäärejä? Minä en ole toistaiseksi tavannut yhtäkään. Miten sellainen aarre oli tänne eksynyt? En oikein usko, että Katajamäki on kovinkaan tunnettu paikka Amerikassa.

Anna oli sopertanut nolon näköisenä: – Hm, tuota… Jori on Tiilikaisen Urhon poika ja tuli moikkaamaan isäänsä kesälomallaan.

– Urhon poika! Hanne oli huudahtanut todella hämmästyneenä.

– Sittenhän te olette Urhon kanssa melkein kuin sukulaisia, kun lapsenne ovat keskenään naimisissa, Hanne oli jatkanut, ja Anna oli nyökännyt nopeasti. – Urho nyt on sellainen… suunsoittaja ja vääräleuka… Ei Joria ikimaailmassa uskoisi hänen pojakseen. Vaikka kunnollinenhan se Urhokin on nykyään, ei enää läträä oluen kanssa. Ja Marjatta pitää sen nykyään tiukassa kurissa. Ei saa Urho enää lojua tuntitolkulla kyläkaupan kahvilanurkkauksessa parantamassa maailmaa. Ukkojen on kuulemma sitä ihan ikävä.

Hannea nauratti vieläkin muistellessaan tätä tilannetta. Tiilikaisen Urho raukka kantoi näköjään edelleenkin entisen maineensa raskasta taakkaa, vaikka komea lottovoitto, elämänmuutos ja edustava poika olivatkin tasoittaneet paljolti hänen tietään Katajamäen hierarkiassa.

Hanne loi vielä viimeisen silmäyksen eteisessä ympärilleen, että kaikki jäisi hyvään kuntoon. Keittiön ja olohuoneen ikkunoilla paloivat kyntteliköt, pöydillä oli kauniit joululiinat ja hänen päivällä tekemiensä jouluruokien tuoksu leijui vieläkin huoneissa. Ainu oli kutsunut hänet Salavaan joulupäivälliselle kello seitsemäksi, mutta Hanne oli luvannut saapua jo pari tuntia aikaisemmin auttamaan heitä, sillä talo oli täynnä aattoillan ruokailijoita.

Hanne pysähtyi hetkeksi ulkorappusille ja hengitti syvään pakkasilmaa. Jouko oli aamupäivällä aurannut koulun pihasta lumet aidan vierustoille ja lakaissut portaat puhtaiksi. Koulun pääoven vieressä olevassa komeassa kuusessa paloivat kymmenet sähkökynttilät pimeässä illassa. – Kaunista, sanoi Hanne ääneen ja katseli ympärillään aukeavaa hiljaista kylää. Missään ei näkynyt yhtäkään elävää olentoa, sillä Heikkikin oli sulkenut jo kauppansa ovet kahdentoista aikaa. Mutta lumihankien keskellä kimalsivat sadat valot ikkunoista ja pihapiirien lyhdyistä ja koristelampuista.

Aluksi Hannesta oli tuntunut haikealta jäädä jouluksi Katajamäelle, sillä hän oli aina viettänyt joulun perheensä kanssa kotona Lahdessa. Mutta astellessaan nyt hitaasti kylänraittia pitkin mäenkumpareen päällä näkyvää kirkkaasti valaistua Salavaa kohti hänen sydämensä täytti tyytyväisyys ja syvä rauha. Tämähän oli ainutlaatuinen, hieno kokemus – tästä pikkukylän rauhasta löytyisi varmasti todellinen joulutunnelma.

Kopistellessaan lumet kengistään Salavan lasiverannan edessä Hanne totesi, että Salavan joulusta oli kyllä rauha kaukana, sillä ulos saakka kuului iloinen puheensorina, naurunremakka ja joulumusiikin sävelet. Hanne tiesi, että aaton ensimmäinen kattaus oli alkanut jo kahdelta. Ainu tuli häntä vastaan eteisaulassa. – Mennään yläkertaan, minne voit jättää ulkovaatteesi, täällä alhaalla naulakot ovat täpötäynnä ja lisää porukkaa tulee koko ajan.

Yläkerrassa oli Ainun ja Paulin yksityistilat, joista osa oli aikaisemmin palvellut myös asiakkaiden huoneina, mutta vuosi aikaisemmin Pauli oli luopunut kokonaan majoittamisesta ja keskittynyt ainoastaan ravintolapuoleen. – Hyvää joulua, Hanne sanoi ojentaen Ainulle pakettinsa.

– Hyvää joulua sinullekin ja tervetuloa viettämään juhlaa Salavaan, Ainu vastasi ja ojensi Hannelle oman lahjansa.

Avattuaan paketit he purskahtivat iloiseen nauruun. Molempien käsissä oli tismalleen samanlainen kulho. – Hei, onpa meillä erinomainen maku, Ainu tyrskähteli. – Ihastuin tähän heti nähdessäni sen Joukon putiikissa ja ajattelin hankkia sen jossain vaiheessa tänne Salavaankin. No, nyt ei tarvitse! Istutaan hetkeksi tänne olohuoneeseen juttelemaan. Tarvitsen pienen hengähdystauon, sillä viimeiset päivät ovat olleet todella hektisiä ja tämä päivä aivan posketon! Olenkin julistanut Paulille, että lähden ensi jouluksi pakoon etelän maille, ellei hän hanki jouluviikoksi lisää apuvoimia. Olen nyt jo aivan poikki, ja vielä on edessä uuden vuoden kaaos.

– Onkohan Vanhassa Myllärissä samanlainen hässäkkä?

Ainu ravisti päätään. – Kaisla ei pidä putiikkiaan ollenkaan auki aattona eikä joulupäivänä, vaan aukaisee kuulemma vasta tapanina. Viisasta, sanoin minä Paulille, joka ei tietenkään ottanut moista kuuleviin korviinsakaan. Tuovathan nämä päivät sievoisen summan kukkaroomme – varsinkin kun Vanha Mylläri ei ole auki. Kiitän luojaani kuitenkin, että Pauli luopui majoituspuolesta, sillä muuten saisimme olla hommissa vuorokauden läpeensä. Kadehdin sinua pitkän joululomasi vuoksi. Mitä muuten herra Renelle kuuluu? Viettääkö hän joulun maatilallaan?

– En ollut nähnyt viuhahdustakaan hänestä moneen päivään, mutta toissapäivänä mennessäni kauppaan hän pysäytti autonsa portilla ja toivotti meikäläiselle hyvää joulua. Sanoi suuntaavansa Tampereelle joulunviettoon ja tulevansa uudeksi vuodeksi takaisin. Minä pidän siis yksin koulutaloa pystyssä koko jouluviikon.

Ainu vilkaisi kulmat rypyssä Hannea ja huudahti: – Hei, sehän on kamalaa… meinaan, että olet ypöyksin siinä kolkossa isossa rakennuksessa. Minäpä tiedän, tulet tänne meille niiksi päiviksi, meillähän on täällä yläkerrassa vaikka kuinka paljon tilaa. Lupaan, ettet joudu silti meidän piiaksemme, vaikka alakerrassa tohinaa riittääkin.

– Kiitos vain tarjouksesta, olet aivan ihana, mutta ei minusta yksinolo ole ollenkaan kauheata, Hanne naurahti. – Olen itsekin aivan yllättynyt todetessani tämän. Kesä meni koululla hyvin, kun oli valoisaa ja näki paljon ihmisiä, mutta pelkäsin todellakin syksyn ja talven tuloa, kun kaikki olisi pimeää ja autiota. Mutta minussa asustaa kai sittenkin pieni maalaistyttö jossain syvällä, kun sopeuduinkin kummallisen hyvin tähän hiljaisuuteen ja verkkaiseen elämänrytmiin. Nautin jopa pikku kodistani ja sen viihtyisyydestä. En ole koskaan eläissäni polttanut kynttilöitä niin paljon kuin nyt täällä. Olen todellinen aito vanhapiikaopettaja!

– Kyllä sinun täytyisi löytää joku ihana mies polttelemaan kynttilöitä kanssasi, Ainu tokaisi.

– Kaikki täällä tapaamani vähänkin siedettävän oloiset miehet ovat jo olleet varattuja, huokasi Hanne teeskennellen onnetonta. – Kyläkaupan kahvilanurkkauksessa istuu vain äänekkäitä vanhoja isäntämiehiä ja köhiviä leskiukkoja. Kirkonkylästä voisi joku kauppias tai opettaja löytyä, mutta sinne teen aina vain pikaisia ostosreissuja, ja pankin tiskin takaa, marketin lihatiskiltä tai bensa-asemalta ei helpostikaan löydy mahdollista tarjokasta.

– Entäs Rene? Ainu kysyi varovasti. Hän oli syksyn aikana jo oppinut huomaamaan, että Hanne ei puhunut kovinkaan avoimesti omista yksityisistä asioistaan. Ainu ei edes tiennyt, oliko Hannella koskaan ollut mitään pidempää miessuhdettakaan.

– Rene! Hanne huudahti ällistyneenä. – En ole edes koskaan ajatellut häntä… hm, miehenä. Siis mahdollisena kumppanina. Hän on jotenkin niin itseriittoinen eikä osoita millään tavoin halua tutustua lähemmin kehenkään. Hän on rakentanut joko tieten tai tahtomattaan jonkinlaisen muurin ympärilleen. En tiedä yhtään mitään hänen yksityiselämästään, muuta kuin että hänellä on omakotitalo Sääksjärvellä, Tampereen lähellä. Keitä siellä asuu mahdollisesti hänen kanssaan, on täysin hämärän peitossa.

– Mikset kysy sitä?

– Ei tulisi mieleenikään. Miksi kysyisin sitä, kun äijä on kuin jähmeä sfinksi, Hanne tuhahti. – Ei hänkään kysele minusta mitään, ei ole piirun vertaa kiinnostunut meikäläisestä. Voisin olla yhtä hyvin vaikka karttateline.

– Komea se mies kuitenkin on… jollain krouvilla, alkukantaisella tavalla, Ainu huokasi. – Hän olisi varmasti upea pukeutuneena frakkiin tai…

– … tai Teräsmiehen asuun, Hanne keskeytti nauraen. – Eiköhän lopeteta vatvominen Rene Ahlbomista, sillä se ei johda mihinkään. Eikö meidän pitäisi jo mennä alas hommiin? Minunhan täytyy ansaita jotenkin jouluateriani!

– Sinun ei tarvitse ansaita sitä millään tavoin, sillä sinä olet vieraamme.

– Minusta on vain hauskaa puuhata teidän kanssanne, Hanne vakuutti. – Täällä on ihana joulutunnelma, ilma täynnä joulun tuoksuja ja ihmiset juhla-asuissaan loistavalla tuulella. Kiitos, että pyysitte minut luoksenne.

– Hyvä on sitten, pomo! Sukelletaan sekaan, töitä kyllä piisaa.

Se oli erilainen joulu. Aattoilta sujui kuin siivillä, ja Hanne nautti joka hetkestä, vaikka hän lensi tuntitolkulla keittiön ja ruokasalin väliä kantaen täysinäisiä ruokavateja sisään ja vieden tyhjiä takaisin keittiöön, täyttäen ja tyhjentäen tiskikonetta, juoksuttaen roskia ulos ja pyyhkien joka välissä pöytiä. Kahdeksan maissa Hanne vetäytyi isäntäväen kanssa pikku kabinettiin nauttimaan yltäkylläisestä jouluateriasta. Iso sali oli jo hiljentynyt, kun suurin osa ruokailijoista oli jo lähtenyt viettämään kotijoulua, sillä Pauli oli päättänyt, että putiikki pantaisiin kiinni viimeistään yhdeksältä.

Vasta kun Hanne palasi puolen yön maissa kotiin hän huomasi, kuinka väsynyt oikeastaan oli. Pakkanen oli kiristynyt, ja lumi narskui hänen talvisaappaidensa alla hänen vaeltaessaan autiota tietä kohti pimeätä koulutaloa. Muutamista taloista näkyi vielä valoja merkkinä siitä, että ihmiset valvoivat edelleen. Hanne pysähtyi koulun portille ja tuijotti hetken rakennusta, jonka silhuetti kuvastui massiivisena möhkäleenä tummaa kuusimetsikköä vastan. Vain hänen keittiönsä ikkunalla olevan kynttelikön valo loisti pimeästä.

Yhtäkkiä niin valtava väsymys valtasi hänet, että hän jaksoi tuskin kivuta narisevat portaat ylös asuntoonsa. Hän oli ikionnellinen, että ei ollut lupautunut joulupäivänä kyläilemään minnekään, vaikka oli saanut parikin kutsua joulukahville. Hän päätti, että hipsisi koko päivän kotiasussa villasukat jaloissa, söisi kun olisi nälkä, nauttisi pari glögiä, polttaisi kynttilöitä, kuuntelisi joulumusiikkia ja lukisi niitä paria kirjaa, jotka äiti oli lähettänyt hänelle joulupaketissaan.