15

Uuden vuoden aattona pakkanen kiristyi aamusta, ja kun päivä kääntyi illan pimeydeksi, mittari näytti jo 15 astetta miinusta. Katsellessaan keittiön ikkunasta ulos Hanne oli onnellinen, että hänen huoneistonsa oli remontin jäljiltä lämmin ja kodikas päinvastoin kuin Renen asunto. Rene oli maininnut kerran, että sopivalla säällä huoneiden läpi vihelsi sellainen tuuli, ettei lakki olisi pysynyt päässä, ja jos istui rauhassa nojatuolissa, saattoi nähdä hiiren juoksevan olohuoneen lattian poikki. Huomatessaan Hannen kauhistuneen ilmeen Rene oli rauhoitellut, että ei vaitiskaan, hän oli nähnyt hiiren vain kaksi kertaa ja vetokin oli ihan siedettävää. Pukeutumisestahan kaikki vain oli kiinni. Huopatossua jalkaan ja huivia kaulaan!

Alhaalla luokkahuoneissakin oli niin viileätä, että Hanne harkitsi kerran laittavansa villamyssyn päähän, ja oppilaita hän kehotti jättämään takin päälle, jos oli kylmä. Talonmies Jouko kertoi lämmittävänsä vanhaa koulua täysillä, mutta rakennus olisi kaivannut kipeästi perusteellista remontointia ja nykyaikaistamista. Suuri osa lämmöstä meni harakoille.

– Lattiaeristykset ovat viime vuosisadalta, ja kaikkialla on tilkkeinä sanomalehtiä, sahanpuruja ja sammalta. Sietäisi panna koko koulu maan tasalle ja rakentaa uusi, Jouko oli uhonnut.

Hanne oli tyrmistynyt Joukon sanoista. – Panna koulu maan tasalle? Sinähän puhut ihan hirveitä. Tämähän on aivan ihana vanha koulurakennus. Rakastuin tähän heti ensi silmäyksellä. Koivikon keskellä oleva punamultainen hirsirakennus valkoisine ikkunapielineen. Mahtaako tällaisia enää olla montaakaan Suomenmaassa? Tämä on historiaa.

Jouko oli kohauttanut välinpitämättömän näköisenä olkapäitään. – Kyllä tämmöisiä rähjäkkeitä on varmasti vielä pilvin pimein. Osa niistä on tietysti myyty jo vuosien saatossa yksityisille asunnoiksi, kun kyläkouluja on lopetettu vähän joka pitäjässä. Siinä hilkulla tämä meitinkin koulu on ollut, mutta afgaanipakolaisten tulo ja muutama paluumuuttajaperhe ovat pelastaneet tilanteen ainakin toistaiseksi. Kunnan riesoiksi nämä monasti jäävät – niin kuin lopetetut kyläkaupatkin ja konkurssin tehneet pikkupajat ja kaiken maailman varastohallit. Maaseudun autioita, paikalleen lahoavia hirvityksiä. Ikäviä muistomerkkejä menneiltä ajoilta.

– Pessimisti! Hanne oli tuhahtanut.

– Realisti, Jouko oli virnistänyt.

Tietysti Jouko oli oikeassa, kyllähän Hanne sen myönsi. Ei tarvinnut kuin ajella muutamia kilometrejä maaseudulla, niin näki tien varsilla autioita bensa-asemia, hylättyjä omakotitaloja ja kyläkauppoja, joiden isot ikkunat tuijottivat likaisina ja peitettyinä maantielle. Miten ihanaa, että katajamäkeläiset olivat pystyneet pitämään rakkaan kylänsä hengissä, jopa virkistäneet sen elämää viime vuosien aikana. Suuri ansio oli aktiivisen kylätoimikunnan ja innostuneiden kyläläisten, jotka eivät vain tuumanneet vaan toimivat.

Hanne nojasi kiinnostuneena lähemmäksi ikkunaa. Eikös vain Rene astellutkin tien yli kyläkaupalle, vaikka kello oli jo yli kahdeksantoista. Hanne huomasi kuitenkin Heikin liikkuvan kirkkaasti valaistussa kaupassa, joten Rene pääsisi toimittamaan viime hetken ostoksensa. Hän oli siis palannut takaisin Katajamäelle Tampereelta, missä oli ilmeisesti viettänyt joulun ja uuden vuoden välipäivätkin.

Renen astuessa kaupan ovesta sisälle räjähti jossain metsikön takana kirkas raketti pakkastaivaalle. Nytkö se pauke alkaisi täälläkin – maaseudun rauhassa! Hanne muisti lapsuuttaan, kun heidän perheessään oli ollut pikkuinen kettuterrieri Merri, joka oli pelännyt raketteja niin, että koko perheeltä oli aina mennyt uuden vuoden aatto pilalle katsellessaan läähättävää ja vapisevaa koiraraukkaa.

Hanne hätkähti ja keskittyi kuuntelemaan. Mitä ihmettä – seinän takaa vintiltä kuului kummallista kolinaa, oven paukahdus ja kiireisiä askelia. Hanne vilkaisi uudestaan ikkunasta ulos. Ei, se ei voinut olla Rene, sillä tämä seisoi juuri kaupassa tiskin luona juttelemassa innokkaan näköisenä Heikin kanssa. Kuka ihme siis melskasi vintillä? Kuului kuin joku olisi kaatanut tuolin tai karttatelineen, joita oli jäänyt yli myyjäisistä. Samaan aikaan kun Hannen ovea hakattiin kiivaasti, taivas valkeni joka suuntaan leviävistä viheltävistä ja paukahtelevista raketeista. Oli kuin helvetti olisi ollut irti rauhallisen pikkukylän yllä.

– Hemmetin huvilalaiset… Päivikkihän mainitsi niiden riehuvan joka uusi vuosi noiden rakettien kanssa, vaikka kyllä siihen samaan varmasti kyläläisten nuorempi polvikin syyllistyy, Hanne mutisi kiiruhtaessaan eteisen ovelle.

Avattuaan oven hän jähmettyi paikalleen. Vetoisessa, jääkylmässä rappukäytävässä seisoi pikkuinen vaaleatukkainen tyttö, joka katseli häntä pelästyksestä laajennein silmin. Hanne tuijotti ällistyneenä edessään olevaa näkyä: pitkät hiukset olivat ilmeisesti olleet aikaisemmin leteillä, sillä ne levisivät nyt pitkälle selkään tiuhana lainemaisena kiharapilvenä, päätä ympäröi hopeanvärinen joulukuusen koristenauha, jalat olivat paljaat ja yllään lapsella oli vain vaaleanpunainen tyllimekko.

– Mitä ihmettä, Hanne sopersi viimein, – ovelleni on ilmestynyt ihana keijukainen! Tulehan sisälle sieltä kylmästä, sinähän ihan täriset vilusta.

Hanne tarttui jääkylmään pikku käteen ja talutti tytön sisälle. Hän haki makuuhuoneesta lämpimän shaalin, kietoi sen tytön ympärille ja ohjasi hänet olohuoneen sohvalle istumaan. Koko aikana Hanne ei puhunut sanaakaan, mutta istahdettuaan tyttöä vastapäätä nojatuoliin hän kysyi: – Mistä tämmöinen pikku keijukainen oikein ilmestyi ovelleni? Ei ainakaan ulkoa tuollaisessa asussa.

Tyttö huitaisi kädellään epämääräiseen suuntaan ja sanoi pienellä äänellä: – Tuolta isin luota.

Hanne hätkähti. – Isin luota? Talon toisesta päästä – vintin takaa, niinkö?

Tyttö nyökkäsi. Katse kiersi ympäri huonetta uteliaana.

– Onko Rene sinun isäsi? Hanne kysyi varovasti.

Tyttö ei vastannut mitään, nyökkäsi vain.

– Tietääkö isäsi, että olet täällä? Oliko sinulla jokin hätä?

Tyttö huitaisi kädellään kasvoille valahtaneita hiuksia ja korjasi shaalia tiukemmin ympärilleen. – Isi meni käymään kaupassa, kun minä halusin jätskiä eikä sitä ollut pakkasessa. Sitten alkoi paukkua kamalasti ja minä pelästyin ja lähdin juoksemaan tänne, kun isi oli sanonut että täällä asuu kiltti täti.

Kiltti täti vaikeni hämmentyneenä, kunnes kysäisi viimein: – Onko sinulla vielä kylmä? Ottaisitko kuumaa mehua?

– Eikö sinullakaan ole jätskiä? Tyttö vilkaisi häntä totisena.

– Saattaa olla, mutta olen varma, että kuuma mehu on sinulle tässä tilanteessa parempaa, Hanne sanoi ja lähti keittiöön. Laittaessaan vettä kuumenemaan hän huikkasi tytölle: – Mikä sinun nimesi on? Kuinka vanha sinä olet?

– Silva Ahlbom, kuusi vuotta, täytän kesällä seitsemän ja menen kouluun, kuului ääni hänen takaansa. Tyttö seisoi ihan hänen vieressään puristaen kaksin käsin lattiaan saakka ulottuvaa shaalia. – Ja sinä olet Hanne, isi on sanonut.

– Aivan oikein, mutta älä sinä kysy ikääni, Hanne nyökkäsi, vilkaisi ikkunasta ulos ja huudahti: – Nyt sinun isäsi näkyykin tulevan kaupasta.

Hanne avasi nopeasti ikkunan, kumartui ulos ja huikkasi juuri pihaan astelevalle Renelle: – Rene hei, Silva on täällä minun luonani!

Rene pysähtyi yllättyneenä ja nosti katseensa yläkertaan. – Mitä ihmettä hän siellä tekee?

– Isi, isi! Silva tunki itsensä Hannen käsivarsien välistä ikkunaan. – Minä luulin että tuli sota niin kuin siinä elokuvassa jota katsottiin eilen ja ne risaiset lapset ryntäsivät raunioihin piiloon ja minä pelästyin ja juoksin tänne Hannen luokse ja se keittää minulle kuumaa mehua kun on niin kylmä ja tule sinäkin tänne…

– Voi luoja, Rene ähkäisi ja lähti Hannen ulko-ovea kohti. Ei kulunut kuin tovi, kun Rene jo harppoi portaita ylös ja astui sisälle Hannen avaamasta ovesta. Silva juoksi Renen luokse ja shaali putosi levälleen lattialle tytön halatessa isäänsä.

– Voi sinua hassu typykkä, Rene mutisi, nosti Silvan syliinsä, ja hänen äänessään oli samanlaista hellyyttä kuin silloin kerran Hannen kuullessa miehen puhuvan puhelimeen.

– Kiitos että pelastit tyttöni uhkaavasta tilanteesta, Rene sanoi naurua äänessään katsoessaan Silvan pään yli Hanneen. – Ei pitäisi antaa tämän ikäisten lasten katsoa sotaelokuvia.

– Ei mitään kiittämistä. Silva oli nokkela tyttö, kun hoksasi tulla tänne.

– Ei tullut mieleenikään, että hän pelästyisi tuolla tavoin raketteja, joita hän on nähnyt kyllä monesti kotona Tampereella, Rene selitti. – Outo ympäristö ja yksinolo vain taisivat saada tämän keijukaisen mielikuvituksen liikkeelle. No niin, me voimmekin sitten lähteä takaisin kotiin syömään jätskiä.

Silva ujutti itsensä alas Renen sylistä ja kääntyi Hanneen päin. – Tule sinäkin Hanne meille syömään jätskiä.

Hanne vilkaisi häkeltyneenä Reneä ja sanoi nopeasti: – Kiitos, mutta herkutelkaa te vain kaksistain. Juotko sinä tätä mehua, vesi on jo kuumaa?

Silva ravisti päätään. – Ei kun mä jätän vatsassa tilaa jätskille.

Rene nosti ylös lattialle laittamansa muovikassin. – Ellei sinulla ole mitään tähdellistä tekemistä, niin jakaisimme Silvan kanssa mielellämme tämän jäätelön kanssasi. Mutta sinua on taidettu kutsua useampaankin paikkaan viettämään uutta vuotta.

– Ainu ja Pauli kutsuivat minua jälleen luokseen, mutta kieltäydyin kohteliaasti, koska olin jo jouluna nauttimassa heidän vieraanvaraisuudestaan. Olisin toki voinut mennä Lahteen veljeni tai ystävieni luokse, mutta minusta oli ihan mukavaa viettää loppuloma täällä rauhassa. Joten tulen ihan mielelläni nauttimaan kanssanne jäätelöä, ellette mieluummin vietä kahden kesken isä-lapsi-juhlaa.

– Meillä on ihan tarpeeksi aikaa olla keskenämme, sillä Silva viipyy luultavasti luonani loppiaiseen saakka, Rene kertoi.

– Ei luultavasti, vaan varmasti, Silva sanoi päättäväisesti, otti lattialta shaalin ja kietoi sen uudestaan ympärilleen.

– Jätähän se shaali Hannelle, minä otan sinut reppuselkääni mennessämme vintin läpi, etteivät jalkasi palellu, Rene sanoi ja kyykistyi alas, niin että Silva pääsi kipuamaan hänen selkäänsä. – Tule perässä Hanne, sitten kun ehdit.

Hanne vaihtoi kotiasunsa farkkuihin ja rentoon neuleeseen. Sekavat ajatukset pyörivät hänen päässään. Miksei Rene ollut milloinkaan maininnut mitään tyttärestään? Entä tytön äiti?

Kammatessaan hiuksiaan peilin edessä Hanne tuijotti mietteissään kuvaansa, mutta ravisti sitten päätään. Miksi ihmeessä hän pohti Renen motiiveja, eiväthän miehen sielunelämä ja käyttäytyminen kuuluneet pienimmässäkään määrässä hänelle. Jos mies eli kuin erakko eikä välittänyt osallistua sosiaaliseen elämään, niin siitä vaan. Eihän se ollut mikään rikos, vaikka täytyi myöntää Renen herättäneen vähitellen hiukan pahennusta katajamäkeläisessä elämänpiirissä. Mikä se tuommoinen mies oli, joka kävi vain hätäiseen kyläkaupassa vaihtamatta kuin muutaman sanan harvakseltaan? Kirjastoautolla se kuitenkin vieraili, mutta ei se sielläkään heittäytynyt sen suulaammaksi, kunhan tervehdyksen urahti. Oli sitä Heikki kuulemma pyytänyt lentopalloporukkaankin, mutta se oli kieltäytynyt kohteliaasti sillä verukkeella, ettei ehtinyt – piti saada talo määrättyyn kuntoon ennen talven tuloa. Entäs sitten, kun talo olisi valmis? Muuttaisiko mies sinne asumaan, vai häipyisikö omille teilleen Katajamäeltä? Ei siitäkään saatu tolkkua! Hannelta yritettiin aina silloin tällöin urkkia tietoja, mutta eihän hänkään tiennyt.

Hanne sieppasi mukaansa aamulla leipomansa rahkapiirakan ennen kuin lähti vintin halki Renen puolelle. Hannen koputettua ovi paiskautui vauhdilla auki ja Silva seisoi kynnyksellä innostuneen näköisenä. Keijukaispuku oli vaihtunut lämpimään collegeasuun ja villasukkiin. Hanne ojensi tuliaisensa takana seisovalle Renelle ja huomasi nyt vasta tämän paksun, yli kauluksen ulottuneen hiuspehkon tilalla kauniisti leikatut taipuisat hiukset. – Onpa hyvän näköiset hiukset, Hanne huomautti.

Rene sipaisi vaistomaisesti hiuksiaan, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Silva huusi kovalla äänellä: – Me käytiin iskän kanssa eilen kirkonkylässä ja se meni parturiin. Jouluna mummi motkotti iskälle, että se oli muuttunut ihan takkutukkaisen metsäläisen näköiseksi, kun se asuu nykyään etupajulassa!

– Takapajulassa, Rene korjasi nauraen.

Silva kääntyi katsomaan ällistyneenä isäänsä. – Mitä eroa on takapajulalla ja etupajulalla?

Rene meni miettivän näköiseksi, mutta keksi sitten: – Kysypä sitä Hannelta. Hän on opettaja ja tietää kaiken!

– Höh, Hanne tuhahti seuratessaan Silvaa ja Reneä olohuoneeseen. – Opettajat eivät ole kaikkitietäviä, mutta he osaavat konstit millä ottaa asioista selvää. Etupajulan sinä fiksuna tyttönä keksit itse, ja takapajulaksi sanotaan sellaista paikkaa, missä ei ole minkäänlaisia virikkeitä eivätkä ihmiset ole pahasti kiinnostuneita uusista asioista eivätkä välitä kehittää asuinpaikkaansa. Joten Katajamäki ei ole missään tapauksessa takapajula.

– Se on etupajula, Silva sanoi päättäväisesti.

Hanne nyökkäsi ja hipaisi kevyesti tytön vaaleita, silkkisiä hiuksia. – Nimenomaan, Silva Ensimmäinen Nokkela!

– Kuulostaa ihan kuninkaalliselta, Rene huomautti.

– Silvahan on kuninkaallinen – keijukaisten kuningatar, Hanne hymyili ja istahti sohvalle. Silva tuli heti hänen viereensä ja nojautui ihan kiinni häneen.

Rene vilkaisi heitä merkillinen ilme kasvoillaan ja sanoi nopeasti: – Minä menen nyt hakemaan kuningattarelle mehua ja keitän samalla meille alamaisille kahvia. Viihdyttäkää te sillä välin toisianne.

– Oletko ollut isäsi kanssa rakennuksella? Hanne kysyi ja tunsi itsensä urkkijaksi.

– Mmm, Silva myönsi, – joka ikinen päivä.

Tytön äänensävystä Hanne päätteli, ettei se ole ollut välttämättä ihan mielenkiintoista.

– Onko se ollut sinusta hauskaa? Sehän on oikein hieno paikka, varmasti paljon kaikkea kivaa tekemistä.

– Kai siellä kesällä onkin, mutta ei nyt, kun lunta on niin paljon ja on kylmä ja koko ajan pitää pukea ja riisua ja romua on joka paikassa ja isi tekee koko ajan töitä ja varottelee minua kaikesta, Silva vuodatti ja huokasi lopuksi pitkään. – Ja huomenna me taas mennään sinne, kun isillä jäi jokin kälynen homma kesken.

Hanne mietti hetken, mutta kysyi sitten epäröiden: – Minulla on huomenna tuolla alhaalla koulussa hiukan paperihommia. Tykkäisitkö tulla sinne minun kanssani katselemaan paikkoja? Voisit vaikka piirrellä kaikenlaista esimerkiksi isolle liitutaululle. Ja siellä on paljon kivoja kirjoja ja täytettyjä eläimiä ja koululaisten piirustuksia.

Silvan silmät alkoivat säteillä ja hän ryntäsi pystyyn ja juoksi keittiöön huutaen kimeästi: – Isi, isi, Hanne ottaa minut huomenna mukaansa alhaalle kouluun ja minä saan piirtää liitutaululle ja tehdä kaikkea muuta kivaa! Ei minun tarvitsekaan tulla sinun mukaasi raksalle!

– Kiitos vain ystävällisistä sanoistasi, Rene nauroi tullessaan täpötäysi tarjotin käsissään olohuoneeseen. Hän laski sen pöydälle ja kääntyi sitten Hannen puoleen. – Oletko ihan varma, että kestät tuota villivarsaa muutaman tunnin? Minulla menee ainakin iltapäivään saakka siellä. Ja Silva pitää ruokkiakin välillä. Minulla on kyllä jääkaapissa valmista makaronilaatikkoa, jota ei tarvitse kuin lämmittää mikrossa.

– Ole huoleti, meillä tulee olemaan hauskaa. Ja ruokaa minulla on riittävästi Silvallekin. Ei mutta – nyt minä hoksasinkin. Mehän juhlimme Silvan kanssa vasta syntynyttä ystävyyttämme ja käymme Vanhassa Myllärissä lounaalla!

– Hyvä idea, mutta tehdään niin, että minäkin tulen mukaan ja tarjoan lounaan koko triolle, Rene sanoi ja kiinnitti katseensa Hannen silmiin. – Onhan meidän kahdenkin syytä juhlia ystävyyttämme.

– Se olisi mukavaa, Hanne sanoi, mutta mietti mielessään, voiko heidän kahden välejä missään mielessä sanoa ystävyydeksi.

He sopivat, että Rene tuo aamulla yhdeksän kieppeillä Silvan Hannen luokse ja kello 12 he tapaavat toisensa Vanhassa Myllärissä.

Herkuteltuaan jäätelöllä he pelasivat Silvan kanssa Mustaa Pekkaa ja Kimbleä, ja ilta hurahti huomaamatta yhdeksään, mikä oli Silvan nukkumaanmenoaika.

– Minä tästä lähdenkin sitten tuonne talon toiseen päähän, Hanne sanoi ja nousi pöydän äärestä.

– Etkö voisi jäädä vielä hetkeksi juttelemaan kuuman glögin ääressä? Rene kysyi Hannen yllätykseksi. – Minä käytän Silvan pesulla ja luen hänelle iltasadun, ei siinä mene kauaa. Otettaisiin leppoisasti uusi vuosi vastaan.

Hanne mietti muutaman sekunnin ja sanoi sitten kevyesti hymyillen: – Mikäpä siinä, onhan se kaksistain tietysti rattoisampaa kuin että kumpikin istuisi yksinään omassa päässään isoa taloa.

– Hyvä, Rene vain sanoi ja hävisi vastaan nurisevan Silvan kanssa kylpyhuoneeseen.

Olipas hän innostunut suostumuksestani, Hanne ajatteli nyreästi. En minä nyt riemun kiljahduksia odottanutkaan, mutta voisi sitä nyt hiukan ilahtuneemmalta näyttää. Ja pieni flirttikin tekisi poikaa, mutta siihen ei tuo mies ilmeisesti pysty ollenkaan. Tai sitten minä en laukaise hänessä pienimmässäkään määrin sitä refleksiä! Kai hän nyt on joskus ollut edes hiukan kiinnostunut naisista, kun on saanut aikaiseksi noin ihanan lapsenkin.

Puolen tunnin kuluttua pyjama-asuinen Silva tuli olohuoneeseen, kietoi kätensä sohvalla istuvan Hannen kaulaan ja moiskautti suukon hänen poskelleen. – Hyvää yötä, näe kauniita kukkaunia, Silva sanoi. – Kivaa kun tavataan huomenna.

– Minustakin se on oikein hauskaa, Hanne sanoi ja halasi lasta liikuttuneena.

Renen palattua takaisin olohuoneeseen glögilasit kädessään Hanne totesi pehmeästi: – Sinulla on uskomattoman herttainen pikkutyttö.

Rene istahti sohvan toiseen päähän glögilasi kädessään. – Hän on todellakin suloinen ja kovin hellyydenkipeä. Ehkä se johtuu jonkinlaisesta äidinkaipuusta…

Hanne vilkaisi kulmiensa alta Reneen ja kysyi epäröiden: – Oletko… oletko sinä yksinhuoltaja… eronnut Silvan äidistä?

Renen pyöritti glögilasia käsiensä välissä ja ravisti hitaasti päätään. – Olen yksinhuoltaja, mutta en eronnut. Silvan äiti, vaimoni Maria, kuoli kolme vuotta sitten.

Hanne hengähti ja sopersi: – Oi, olen pahoillani, en tiennyt…

Renen katsahti Hanneen nopeasti. – Enhän ole maininnutkaan siitä kenellekään täällä. Miksi olisinkaan? Se on minun… meidän… yksityisasiamme, enkä halua ihmisten voivottelevan tai käsittelevän asiaa muutenkaan. Näin on hyvä.

Hanne nyökkäsi. – Ymmärrän sen hyvin. Mutta saanko kysyä, miten menetit vaimosi?

Rene nojautui sohvan selkämykseen, tuijotti eteensä ja sanoi hiljaa: – Auto-onnettomuudessa. Maria oli käymässä Silvan kanssa ystävättärensä luona ja palasi illalla takaisin kotiin. Tiet olivat jäätyneet sillä välin ja oli sankka lumipyry. Eräässä mutkassa auto meni luisuun, ajoi penkalle ja suoraan puuta päin. Maria kuoli ilmeisesti heti, mutta turvaistuimessa ollut kolmevuotias Silva säilyi kuin ihmeen kaupalla täysin vahingoittumattomana.

– Voi, kuinka järkyttävää! Pikku Silva menetti äitinsä niin varhaisessa vaiheessa. Ja sinä… ehdittekö olla kauan naimisissa? Tai älä sano mitään, jos sinun on vaikea puhua asiasta.

Rene katsahti Hanneen. – Se oli kauan aikaa vaikea asia. En pystynyt enkä halunnut puhua tapahtumasta kenenkään kanssa. En edes muista, kuinka selvisin hautajaisista ja kuinka jaksoin hoitaa kaikki siihen liittyvät viralliset asiat. Äidistäni oli suunnaton apu, yksistään jo Silvan hoidossa. Marian vanhemmat olivat aivan sokissa, heistä ei ollut mihinkään. Sitä paitsi he asuvatkin Lappeenrannassa saakka. Ehdimme olla Marian kanssa naimisissa seitsemän vuotta. Toivoimme lasta alusta lähtien, ja kun viimein saimme Silvan, olimme loputtoman onnellisia. Onnettomuuden jälkeen menetin täysin otteeni elämään. Omistin hyvin menestyvän rakennusfirman, pidin työstäni ja uhrasin sille ehkä liikaakin aikaa perheeni kustannuksella. Marian kuoleman jälkeen en pystynyt pitkään aikaan töihin, vaan jätin kaiken apulaisjohtajani käsiin. Tunnustan olleen hilkulla, etten menettänyt kokonaan kontrollia elämästäni. Sulkeuduin kotiin, ryyppäsin, kävin vain kääntymässä töissä ja allekirjoittamassa tarvittavia papereita. Äitini hoiti kahta huushollia – omaansa ja minun – ja piti huolen Silvasta, joka asui enemmän mummilassa kuin kotonaan. Silva olisi varmasti otettu huostaan, ellei äitiäni olisi ollut. Niin kurja raukka minusta oli tullut. Sitä kesti vuoden verran, kunnes havahduin.

– Mikä sen aiheutti?

– Kerran tullessani ryyppyreissulta kotiin löysin Silvan pakkaamasta pientä laukkuansa. Kun kysyin, mitä hän oikein leikki, hän vastasi totisella naamalla, ettei leikkinyt mitään, vaan keräsi tavaroitansa muuttaakseen kokonaan mummilaan asumaan. Mummilassa oli kivaa, mutta ei isin luona. Silloin menin huoneeseeni ja itkin. Pienen tyttäreni sanat iskivät suoraan sydämeeni, mihin äidin motkotukset, uhkailut ja rukoukset eivät olleet tehneet pienintäkään säröä. Ne olivat nostaneet vain uhmaa ja itsesääliä. Se hetki oli uuden elämäni rajapyykki. Parisen viikkoa ryhdistäydyin kotona – olin mennyt aika kamalaan kuntoon – sitten palasin töihin ja otin ohjat käsiini. Sisälläni oli kuitenkin edelleen ontto olo, vaikka hoidinkin rutiinilla työni, kotini ja Silvan. Pitkän pohdinnan jälkeen päättelin, että minun olisi tehtävä välillä jotain aivan muuta, poikkeavaa. Kohtalonomaisesti sitten tämä Isokankaan tila putkahti eteeni. Ajattelin sen olevan johdatusta, pelastus. En kuitenkaan tällä kertaa paennut velvollisuuksiani, vaikka luotettavat työntekijäni vastaavat paikan päällä asioista. Ohjat ovat kuitenkin minun käsissäni ja hoidan bisnestä täältä käsin ja käyn tarvittaessa Tampereella. Silva käy eskaria ja äiti hoitaa häntä. Olisin palkannut äidin avuksi myös apulaisen, mutta hän ei halunnut. Onneksi Silva on helppo lapsi, ja äiti rakastaa häntä suunnattomasti – hemmottelee ehkä liikaakin. Niin kuin minäkin. Rene käänsi vihdoinkin katseensa Hanneen, joka oli kuunnellut häntä sanaakaan sanomatta.

– Se oli vahvan miehen tarina, Hanne sanoi.

– Vahvanko? Rene hämmästyi. – Minähän olin viheliäinen raukka, joka piehtaroi itsesäälissä ja syytti kaikesta epäoikeudenmukaista kohtaloa. Minulla oli muka oikeus juoda ja rillutella ulkomailla ja jättää kaikki velvollisuuteni muiden hoidettavaksi. Melkein katkaisin suhteeni elämäni tärkeimpään ihmiseen, tyttäreeni.

– Mutta sinä nousit, Hanne sanoi päättäväisesti. – Et jäänyt tuleen makaamaan.

– Vähältä piti, Rene urahti synkästi. – Ja vieläkin on päiviä, etten meinaa jaksaa nousta aamuisin ylös. Kaikki tuntuu turhalta – puurtaminen siellä helkkarin rakennuksella, tärkeileminen työpaikalla niin kuin se olisi maailman tähdellisintä hommaa, arkipäivän typerät puuhailut, ihmissuhteet jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään… En jaksa esittää ystävällistä ihmistä, en usein edes kohteliasta. Tiedän, että katajamäkeläiset pitävät minua tylynä ja jurona, mutta kepeys ei kuulu luonteeseeni. Miksi siis näyttelisin sellaista mikä en ole?

– Kohteliaisuudesta, Hanne sanoi, – ja siksi, että katajamäkeläiset ovat joka tapauksessa ottaneet sinut ystävällisesti vastaan. He katsovat, että juuresi ovat kuitenkin täällä. Anna heille mahdollisuus osoittaa se sinulle. Olen varma, että vähitellen huomaat olevasi yksi heistä ja siitä tulee olemaan paljon iloa sinulle. Ei ole enää ehkä vaikea nousta aamuisin, vaan pakon sijasta olet onnellinen uudesta päivästä.

– Opettaja! Rene tuhahti, mutta hänen silmissään oli hymyä.

Renehän on aika komea, Hanne huomasi yhtäkkiä. Kauniisti leikattu tukkako sen teki, kesän jälkeinen pysyvä rusketus, pistävän siniset silmät, vai lihaksikas, ruumiillisen työn aikaansaama kiinteä olemus? Joka tapauksessa oli miellyttävä katsella häntä kerrankin ilman sottuisia, muodottomia haalareita!

– Missä vaiheessa rakennusprojektisi on tällä hetkellä? Hanne siirsi nopeasti levottomat ajatuksensa toisaalle.

– Pystyn ehkä jo kuukauden sisällä muuttamaan Isokankaalle, ellei mitään odottamatonta satu, Rene sanoi tyytyväisenä. – Sitten onkin helpompi jatkaa, kun ei tarvitse ravata tätä väliä ja kaikki tavarat on yhdessä paikassa. Ajattelin kutsua äitini pääsiäisen tietämissä pitämään sinne tupatarkastuksen. Hänestä on jännittävää nähdä paikka, missä hän on lapsena käynyt useasti.

– Onko sinulla jo tarkempia suunnitelmia, mitä teet talolle sitten kun kaikki on valmista? Hanne kysyi ja huomasi, miten henkeään pidättäen hän odotti miehen vastausta. Myisikö Rene talonsa pois, pitäisikö kesäpaikkana vai muuttaisiko sinne kokonaan asumaan?

Rene ravisti miettiväisen näköisenä päätään. – En tiedä, on otettava huomioon niin monta seikkaa, mitkä vaikuttavat ratkaisuihini. En päätä mitään lopullista vielä tässä vaiheessa, minulla ei ole kiirettä. Voin vaikka jäädä varhaiseläkkeelle ja ruveta vapaaherraksi! Olenhan jo pitkälti yli nelikymppinen ja tehnyt työtä koko pienen ikäni. Rene virnisti leveästi ja lisäsi sitten katsahtaen huvittuneena Hanneen: – Sitten voin ruveta luomaan niitä sinun mainostamiasi ystävyyssuhteita ja alkaa kaikenlaiseen sosiaalisen toimintaan katajamäkeläisten kanssa. Ties miten suosittu minusta vielä kehkeytyykään. Voin vaikka luoda uuden uran kunnanvaltuutettuna!

– Älä nyt suuria haaveile, Hanne nauroi. – Kunhan nyt luot aluksi edes jonkinlaiset suhteet kyläkaupan kahvilarinkiin.