18

Päivikin torpalta päin leijui heikko savun haju Hannen astuessa ovesta pihamaalle. Palomiehet olivat jo häipyneet paikalta, mutta tapahtuneesta kertoivat pihamaalla lojuvat käpristyneiden peltien ja mustuneiden puuosien kasat. Sunnuntaiaamun rauha lepäsi Katajamäen yllä, Heikkikin avaisi kauppansa vasta puolenpäivän jälkeen. Heikko usva leijui peltojen yllä, mutta alkavan auringon kajo taivaanrannalla lupasi päivästä tulevan kaunis. Levottomasti nukutun yön jälkeen Hanne oli noussut ylös jo seitsemän aikaan, syönyt aamupalan ja päättänyt lähteä reippaalle lenkille, ennen kuin ihmiset alkaisivat heräillä ja tuijotella ikkunoistaan omituista opettajaneitiä, joka haahuili aamusumussa ulkona.

Samassa portista rämisteli Renen kolhiintunut pakettiauto pihaan. Olipa hänkin aikaisin liikkeellä. Edellisiltana Rene oli soitellut muutamaan otteeseen Hannen kännykkään, mutta tämä ei ollut vastannut. Sitten oli vintin ovi kolahtanut ja Hannen ovelle oli koputettu, mutta Hanne ei ollut reagoinut siihen mitenkään. Rene saisi hänen puolestaan muhia omissa liemissään ihan rauhassa, Hanne ei tuntenut pienintäkään halua osoittaa myötätuntoa miehen ilmeisiä anteeksipyynnön elkeitä kohtaan. Hanne tiesi tehneensä ehkä kärpäsestä härkäsen, mutta entä sitten? Hän oli itsenäinen, asiallinen nainen, jolla oli oikeus päättää millaista kohtelua hyväksyisi toisen ihmisen taholta. Ja Renen osoittama itsevarma ylimielisyys oli se raja, jonka yli Hanne ei sietänyt kenenkään tulevan. Ei ilman hänen lupaansa.

Lähtiessään astelemaan kohti porttia Hanne näki sivusilmällä, kuinka Rene hypähti kevyesti autosta ulos. Hanne ei ollut huomaavinaan häntä, mutta kuuli samassa takaansa huudon ”Hei, odota!” ja Rene juoksi hänen peräänsä. Hanne huoahti ja kääntyi katsomaan lähestyvää miestä. Rene ei ollut vakituisessa työasussaan, vaan hänen yllään oli suorat mustat housut ja erinomaisesti istuva musta pomppa. Päässä ei ollut lakkia, ja tuuhea, hyvinleikattu tukka oli valahtanut osin otsalle. Hanne kurtisti kulmiaan, jotain oli vialla…

Mies pysähtyi Hannen eteen ja katsoi leveästi hymyillen häneen. – Sainpas sinut kiinni!

Hanne tuijotti miestä epäröiden ja sanoi tunnustellen: – Oletpa sinä aikaisin liikkeellä. Olitko jo rakennuksella?

Mies nyökkäsi. – Käväisin vain siellä hakemassa rakennuspiirustukset, joita aiomme tutkia Renen kanssa tässä aamun kuluessa.

Hanne veti henkeä. – Renen kanssa?

Oivallus syttyi miehen sinisiin silmiin, hän virnisti leveästi ja ojensi Hannelle kätensä: – Me emme olekaan tavanneet, vaikka Rene on puhunut sinusta paljon. Saanko esitellä itseni: Jason, Renen kaksoisveli.

Hanne tarttui ojennettuun käteen änkyttäen: – Kaksoisveli? Mutta Rene on puhunut koko ajan pikkuveljestään.

– Niin hän tekee aina. Minä olen 20 minuuttia nuorempi kuin hän. Hän luulee, että hänellä on vanhemman veljen oikeus kohdella minua ylimielisesti.

Hanne alkoi vähitellen selvitä ällistyksestään. – On aivan järkyttävää katsella sinua, kun olet niin Renen näköinen. Olet vain siistimpi versio hänestä, ainakin nyt kun Rene esiintyy aina karmeissa työhaalareissaan. Ja voisit sanoa, että hänen kannattaisi käydä useammin parturissakin.

Jason purskahti nauruun. – Renelle ei kannata puhua mitään, hän ei ota koskaan vaarin toisten neuvoista. Ei ainakaan minun. Maria yritti aikoinaan tehdä hänestä herrasmiestä, mutta ei onnistunut kuin osin. Äiti on luovuttanut jo aikoja sitten. Rene on oman tiensä kulkija.

Niin kuin ilmeisesti sinäkin, Hanne ajatteli muistaessaan Renen sanat huolettomasta huliviliveljestään. – Teillä on erikoisen kauniit nimet. Epäsuomalaiset.

Jason hymähti. – Äiti on aina ahminut kirjallisuutta ja rakastanut varsinkin romanttisia kirjoja. Hän oli nuoruudessaan lukenut jonkin ritariromaanin, missä kerrottiin urheista veljeksistä Renestä ja Jasonista, ja hän oli niin ihastunut kirjaan että oli päättänyt antaa samat nimet pojilleen, jos hän joskus saisi sellaiset. Joten tässä sitä ollaan.

– Entä sisaresi?

– Katariinako? Hänen nimensä historiasta en tiedä. Toivottavasti se ei juonna ainakaan Henrik VIII:n vaimoista, joista kolmen nimi oli Katariina, ja yksi heistä mestattiin.

– Oliko sinulla jotain asiaakin, kun huikkasit perääni? Hanne tiedusteli.

– Ajattelin kutsua sinut meille iltapäiväkahville, että saataisiin tutustua paremmin. Olen käynyt sentään muistaakseni kolme kertaa Katajamäellä, eikä ole kertaakaan osuttu vastakkain. Tosin aikani on mennyt Isokankaalla ja vain yöt olen viettänyt koululla niin kuin Renekin. En tunne täällä ketään muita kuin Vanhan Myllärin porukat, kun käymme siellä usein syömässä. Ja kaupasta Heikin ja sen tuhdin, hirveän uteliaan myyjän.

Hanne hämmästyi. – Miten ihmeessä Marjatta ei ole kuuluttanut sinusta mitään? Kuinka hän on voinut pitää näin hirmu tärkeän asian sisällään?

– Siitä yksinkertaisesta syystä, että niinä kahtena kertana kun olen pikaisesti tavannut hänet, hän on luullut minua Reneksi, Jason kertoi huvittuneena. – En ole katsonut aiheelliseksi oikaista häntä. No, tuletko iltapäivällä kahville?

– Kiitos vain kutsusta, mutta minulla on muuta menoa, Hanne sanoi nopeasti. Hän ei missään nimessä halunnut olla nokikkain Renen kanssa.

– No, ei mahda mitään, toiste sitten. Tulen kuitenkin aina silloin tällöin auttamaan velipoikaa duunissa, vaikka minua tarvitaan kyllä enemmän Tampereen päässä.

– Niin, sinä olet siis Renen firmassa töissä?

– Olin alussa valmistuttuani rakennusmestariksi vieraan palveluksessa, mutta sitten Rene sai houkuteltua minut firmaansa jonkinlaiseksi apulaisjohtajaksi. Enkä ole katunut. Varsinkin silloin, kun Renen vaimo Maria kuoli ja Rene menetti kokonaan otteensa elämästä, minua tarvittiin. Voin sanoa suoraan, että firma olisi mennyt kanttuvei, ellen minä olisi ollut silloin remmissä.

– Hm, mumisi Hanne vain ja katsahti Jasonin rentoa, hyväntuulista olemusta. Miten samanlainen kuin Rene, ja kuitenkin niin erilainen. – No, minä jatkan nyt matkaani. Hyvää päivänjatkoa.

– Meinataan mennä Renen kanssa tarkastelemaan tuota vastapäistä palopaikkaa ja kartoitetaan näin aluksi tuhon jäljet ja tarvittavat korjaukset. Rene oli eilen sopinut omistajan kanssa korjausprojektista ja aikatauluista. Mummeli on kuulemma kuin tulisilla hiilillä – hah, osuipa sopivasti – että pääsisi mahdollisimman pian takaisin mökkiinsä. Olipa mukava tutustua, toivottavasti tapaamme vielä. Viivyn Katajamäellä tällä erää ehkä pari kolme päivää.

Lähtiessään kylänraittia eteenpäin Hanne suunnitteli kiertävänsä Rantatien ympäri, vaikka siitä kertyisikin monta kilometriä, mutta aikaahan hänellä oli vaikka toisille jakaa. Kuntokin oli noussut mukavasti syksyn ja talven aikana, kun hän oli alkanut osallistua säännöllisesti Tanjan vetämään jumppaan. Kotona Lahdessa hän oli käynyt silloin tällöin kuntosalilla, mutta täällä siihen ei ollut mahdollisuutta muualla kuin Honkahovissa, missä oli pieni kuntosali. Se oli kuitenkin suurimmaksi osaksi talon väen ja asukkaiden käytössä ja ulkopuolisille tarjolla vain määrättyinä aikoina.

Pihlajan kohdalla Hanne vilkaisi torppaan päin. Piipusta tuli savua ja ikkunasta näkyi valo. Päivikki oli siis jo hereillä, ja yhtäkkiä Hanne teki päätöksen ja kääntyi Pihlajan pihatielle. Hänpä menisi tervehtimään Päivikkiä ja kuulostelemaan, millä mielellä hän oli onnettoman kokemuksensa jälkeen. Kuistin penkillä istui Päivikin kissa, jonka hän oli kuulemma pitkän etsimisen jälkeen löytänyt palon aikana piiloutuneena sänkynsä alta. – Heippa, kissa, sinäkin olet näköjään evakossa, Hanne sanoi ja silitti pehmeätä turkkia. Kissa hyppäsi penkiltä alas, puski muutaman kerran Hannen jalkaa ja siirtyi sitten oven eteen odottamaan sen aukeamista.

– Ai, sinullakin on kiire sisälle, jäikö aamupala saamatta, Hanne sanoi ja kolkutti ovessa olevaa messinkistä leijonanpääkolkutinta. Ei kulunut kauaakaan, kun ilahtuneen näköinen Päivikki seisoi ovella. – No mutta kuinka hauskaa, Hanne! Oletpa sinä aikaisin liikkeellä näin sunnuntaiaamusella.

– Anteeksi, häiritsenkö? Hanne kysyi kopistellessaan lunta kengistään.

– Hyvänen aika, et ollenkaan. Minulla on täällä jo varhaisempiakin vieraita, Päivikki touhusi johdatellessaan Hannea sisälle tupaan. Uunissa ritisi valkea ja huoneen täytti ihana kahvin tuoksu. Keskellä olevan pirtinpöydän ääressä istuivat Ruohosen pojat Joona ja Teemu. Hanne oli huomannut, että Joonaakin kutsuttiin Ruohosen pojaksi, vaikka hän oli Minnen ensimmäisestä avioliitosta ja nimeltään Forsman. Poikien edessä olivat mehulasit ja paksut pullansiivut.

– Mitkäs orgiat täällä on? Hanne hymyili vastattuaan poikien tervehdykseen.

– Tultiin auttamaan Päivikkiä puulaatikon täyttämisessä, Joona selitti suu täynnä pullaa.

– Ja Päivikki veti juuri uunista vasta leivottuja pitkoja, kun tuotiin puita sisälle, Teemu jatkoi.

Hanne vilkaisi hämmästyneenä hymyilevää Päivikkiä ja sivupöydällä olevaa peltiä, jonka päällä oli kaksi komeata pitkoa. – Nyt on sunnuntaiaamu ja kello tuskin yhdeksää ja olet jo tehnyt taikinan ja leiponut pullat valmiiksi.

– Varhainen lintu madon löytää, Päivikki myhäili.

– Ja pojat pullan, Joona jatkoi nauraa tyrskähtäen, niin että pullanmuruja lensi suusta pöydälle.

– Tuon kun kerron äidille…, Teemu huusi.

– Kantelupukki ei pääse taivaaseen…, lällätti Joona ja pyyhki vakstuukia puhtaaksi.

– No, no, pojat, rauhoitutaan, tai ette saa toista palaa pullaa, Päivikki hyrisi. – Tulit juuri sopivaan aikaan, Hanne, sillä kahvi on passelisti valmista.

– Ja oikein pannukahvia. Täältä tulikin ihan eteiseen saakka jumalainen kahvin tuoksu, Hanne sanoi istahtaessaan poikia vastapäätä penkille. Päivikki leikkasi vadille pitkosta siivuja ja asetti sen pöydälle.

– Minä turautan itselleni aina pannukahvia, ja Heikki hankkii ihan minua varten kahvinpapuja, jotka jauhan sitten kotona vanhanaikaisella kahvimyllyllä. Koko pirttini tuoksuu ihanalle kahville. Katajamäen emännät tuhisevat halveksivasti minun kahvinkeitolleni, mutta kylläpä nekin hotosti hörppivät monta kupillista kahviani visiitille tullessaan. Onhan sitä meikäläiselläkin oikein hieno suodatinkahvikeitin, kun poikani Arttu sellaisen toi kerran tuliaisina. Tampuurin komerossahan tuo vanhenee käyttämättömänä. Pari kertaa olen sillä keittänyt, niin että voin sanoa Artulle käyttäneeni sitä. Ei tarvitse valehdella. Täytyy taas vetää se esille, kun Artun perhe tulee ensi kesänä Katajamäelle. Varsinkin kun Artun vaimo Eija-Leena on sitä mieltä, että pannukahvi on epäterveellistä, oli jostain aviisista lukenut sellaista. Katin karvat, sanon minä, Puskan Helmi ja minä ollaan molemmat juotu pannukahvia lapsuudesta saakka ja täällä porskutetaan edelleen ja ollaan Katajamäen terveimpiä akkoja, Päivikki puhisi kiukkuisena, istahti Hannen viereen ja huoahti sitten alakuloisen näköisenä: – Vaikka pientähän tämä on suurempien asioiden rinnalla. Koskahan sitä meikäläinen pääsee omaan kotiinsa kahvinkeittoon. Hilkulla oli, ettei olisi päässyt enää milloinkaan. Jäin loppuelämäkseni kiitollisuudenvelkaan Marjatalle.

Hanne taputti Päivikin laihaa olkapäätä. – Niin, käsitin että Rene alkaa korjata mökkiäsi asuttavaan kuntoon. Tai hänen firmansa.

Päivikki nyökkäsi. – Siinä vasta kelpo mies, on ollut kovin auttavainen ja teki erittäin edullisen tarjouksen minulle torpan korjaamisesta. Niin sanoi Ruohosen Arto minulle, ja hän tietää kun on itsekin rakennusmiehiä. Hän olisikin varmasti ottanut torppani korjaamisen työkseen, mutta hänellä on kiireellinen homma meneillään siinä Heikin makasiinissa, sinähän tiedät.

– Kuntosali! kiljaisi Teemu väliin.

– Mitä, tuleeko Katajamäelle kuntosali? Hanne kysyi kiinnostuneena.

Teemu ja Joona nyökkäsivät tärkeinä. – Siihen Heikin makasiiniin, mihin piti tulla kirpputori, avataankin kuntosali ja iskä tekee siellä nyt remonttia. Mutta omistajasta ei saa vielä puhua, se on kuulemma salaisuus. Mainoskikka, tuumasi Tiilikaisen Urho. Kaikki äijät puhu kaupassa, että kuntosali tulee kannattamaan kun kirkonkylällä ei ole yhtikäs sellaista, Honkahovissa on vain yksi, jonne ei kaikki pääse aina. Asiakkaita tulee sitten takuulla kirkolta saakka tänne Katajamäelle.

– Sehän on hienoa, Hannekin myötäili. – Kaikenlainen kehitys vie askeleen eteenpäin.

– Mekin otetaan askel eteenpäin, Joona huomautti innostuneena. – Oikein iso jättiläisaskel!

– No? Hanne katsoi kysyvästi poikiin, kun huomasi heidän odottavan sitä.

– Kioski! he lausuivat yhteen ääneen juhlallisen näköisinä.

– Iskä oli ottanut kylätoimikunnan kokouksessa puheeksi, että meille kylän pojille – ja kai tytöillekin – olisi keksittävä jotain harrastusta varsinkin talven ajaksi ja sitten se oli ehdottanut että perustettaisiin Maamiesseurantalolle timpurikerho kouluikäisille. Semmoinen on joskus toiminutkin, mutta kuivunut kokoon jo aikoja sitten. Nyt me ollaan kokoonnuttu jo muutaman kerran ja päätetty rakentaa joukolla kioski kyläkaupan parkkipaikalle. Iskä ja Suosalmen Petteri ja Lehtolan Jouko toimivat opettajina. Me ollaan laadittu jo piirustukset ja tilattu tarvikkeita ja anottu luvat. Miehet on opettaneet meille kaikki vaiheet ja kevään tullen me aletaan rakentaa sitä kioskia, ja sitten kun se on valmis, niin jotkut koululaiset saavat siitä kesäduunia myyjinä. Ja aluksi se on ehkä vain keväästä syksyyn auki, mutta jos se alkaa mennä hyvin, niin sitten voidaan pitää sitä ympäri vuoden auki. Eikös ole jännää? Teemu katsoi silmät innosta loistaen Päivikkiä ja Hannea.

– Sepä oli mahtava idea! Hanne huudahti. – Siitä teillä kylän lapsilla on iloa ja hyötyä moneksi ajaksi.

– Kyllä Katajamäellä osataan! Päivikki näytti tyytyväiseltä. – Pienistä puroista muodostuu suuret joet. Tällaiset teot ja toimet pitävät kylän vireänä, tässä nähdään siitä kaksi hyvää esimerkkiä. Ja minä olen aina ollut sitä mieltä, että lapsiin kannattaa panostaa. Nähdäänhän sitä joistakin ympäristökylistä, miten ne elää kituuttavat kuoleman partaalla lopetettujen kauppojensa ja koulujensa keskellä, kun ihmisistä ei löydy ideoita eikä puhtia toteuttaa mitään. Luojan kiitos meillä on idearikas kylätoimikunta, jolla on myös halua toteuttaa näitä ideoita.

– Eikä myöskään ilman aktiivisia kyläläisiä syntyisi mitään, vaan kaikki jäisi suunnitelmien asteelle, Hanne huomautti.

– Meidän täytyy mennä nyt, Joona keskeytti nopeasti tämän kilpakehumisen. – Iltapäivällä kokoonnutaan taas Maamiesseurantalolle hommiin. Me sahataan määrämittoihin lautoja kioskia varten. Joonan kasvoille kohosi tärkeä ilme.

– Onko timpurikerhossanne tyttöjä? Hanne kysäisi ja huomasi samalla Joonan menevän hämmentyneen näköiseksi.

– On siellä viisi tyttöä, Joona sanoi ja huitaisi kiukkuisena Teemua kun tämä huudahti: – Siellä on Halmeen Heta ja Hennakin, ja Joona on kauhean iloinen siitä, kun se on pihkassa Hennaan. Joona auttaa Hennaa koko ajan mittaamisessa ja sahaamisessa ja Henna livertää, että voi kuinka sä olet sitten Joona taitava. Ja Joonalla on vaan seiska koulussa puutöistä ja mulla ysi.

– Susta tuleekin tietysti timpuri, kun sun isäs on alan hommissa, mutta mun iskä onkin liikemies ja mä meinaankin seurata sen jalanjäljissä, Joona uhosi ja röyhisteli reteen näköisenä hoikkaa olemustaan. – Mä olen jonkin suuren firman myyntipäällikkö niin kuin iskäkin, eikä mun tartte osata näperrellä jotain typerää lintulautaa tai jakkaraa.

– No, no pojat, jokainen työ on arvokasta, kunhan sen tekee rehellisesti ja itseään arvostaen. Kaikkia meitä tarvitaan, muuten ei yhteistyöstä tulisi mitään, Päivikki puuttui kinasteluun. Häntä hymyilytti. Hän leikkasi komeasta pitkosta puolikkaan, kääri sen paperiin ja ojensi Joonalle. – Tässä on äidillesi viemisenä sitä Katajamäen parasta lämpimäistä.

Pojat kiittelivät vuolaasti, kertoivat tulevansa taas muutaman päivän kuluttua täyttämään puulaatikkoa ja hävisivät salamana ovesta ulos.

Päivikkiä nauratti. – Ruohosen pojat ovat hienoja poikia, Minne ja Arto saavat olla heistä ylpeitä. Ovat monesti kantaneet avukseni ruokakassia kaupasta ja tehneet pikkuhommia torpassani. Annan aina muutaman euron lumenluonnista ja ruohonleikkuusta, vaikka Arto onkin sanonut ettei talkoohommista tarvitse maksaa. Mutta minusta on ihan oikein, että poikia palkitaan ja että he oppivat tuntemaan rahan ja työn arvon.

– Sinä olet ollut varmasti hyvä kasvattaja pojallesi, Hanne hymyili.

– Katin karvat, samat erehdykset minä olen aikoinani tehnyt lapseni kanssa kuin kuka tahansa. Vanhana sitä viisastuu ja huomaa liian myöhään myös tekemänsä virheet, Päivikki tuhahti. – Olen ollut kiitollinen, että Artustani kasvoi kuitenkin hyvä poika, eikä onneksi ole perinyt isänsä, suutari Nikkasen elintapoja.

– Arttu mahtoi olla kauhuissaan, kun kuuli kotisi tulipalosta.

Päivikki pysähtyi kahvipannu kädessä pöydän ääreen. – Säikähtihän se ihan kamalasti, hyvä ettei tullut puhelinlankoja pitkin luokseni. Kysyikin, pitäisikö hänen lähteä Katajamäelle, ja sain toppuutella häntä oikein olan takaa. Mitä se poika olisi nyt tässä vaiheessa täällä tehnyt? Torppani on nyt hyvissä käsissä, kun Rene rupeaa hommiin. Onneksi hän asuu vielä koululla jonkin aikaa, joten työmaalle on lyhyt matka. Surkuttelin, että jäävätkö hänen omat hommansa nyt tekemättä torppani takia, mutta hän selitti, että Isokankaalla ovat työt nyt siinä vaiheessa, että voivat jonkin aikaa odottaakin. Ja hänelle tulee tietysti joku sieltä firmasta avuksi tänne.

– Niin, kuulin juuri äsken samat asiat, Hanne sanoi ja kertoi sitten kohtaamisestaan Renen veljen kanssa.

– Vai on Renellä kaksoisveli, Päivikki ihmetteli, – ei hän ole maininnut siitä sanaakaan minulle.

– Renehän nyt ei pahasti asioistaan puhua pukahda, Hanne tuhahti. – Lennät pyrstöllesi nähdessäsi Jasonin, niin samannäköinen hän on kuin Rene – fiksumpi painos vain hänestä. Mutta jos Jason pukeutuisi kulahtaneeseen haalariin ja ryppyiseen, maalin tahrimaan paitaan, niin et erottaisi heitä toisistaan… niin ja jos hänellä olisi liian pitkä ja pörröinen tukka. Marjatta oli kuitenkin kutsunut häntä koko ajan Reneksi, eikä Jason ollut tietenkään pahuuttaan oikaissut häntä.

Päivikki mutristeli suutaan vahingoniloisen näköisenä. – Voi, voi, Marjatta raukalta meni nyt sivu suun antoisa juorun aihe! Kyllä häntä harmittaa kuullessaan, että näin makea uutinen on ollut kuin tarjottimella hänen edessään, eikä hän ole hoksannut käyttää sitä hyväkseen. Miten riemuissaan hän olisikaan paljastanut kahvilaporukalle, että Renellä on identtinen kaksoisveli ja että Marjatta hoksasi sen heti, vaikka tämä esitti kiusallaan Reneä.

Hannella kului huomaamatta yli tunti Päivikin luona, sillä tämä oli armoitettu tarinankertoja. Katajamäeltä riitti jutun juurta loputtomasti, ja joka torpassa tai talossa oli vuosien saatossa asustanut niin värikkäitä ihmisiä, että Hanne alkoi epäillä Päivikin pistävän omiaan. Kun Hanne nauroi ja mainitsi epäilystään, Päivikki virnisti leveästi ja tokaisi: – Tämä ei ole mitään verrattuna Urho Tiilikaisen uskomattomiin jorinoihin, joita piisaa loputtomasti.

– Uskon kyllä, että hän on Katajamäen ikioma paroni Münchhausen, Hanne myönsi ja alkoi vetää tikkipuseroa ylleen.

Tultuaan takaisin isolle tielle hän päättikin tehdä suunnittelemaansa lyhyemmän kävelylenkin ja käväisi vain kylän uimarannalla. Lumi kätki alleen upean hiekkarannan, ja Kaislajärven pinta peittyi valkoisen jääkuoren alle. Kaukana selällä näkyi kolme hiihtäjää etenevän kohti kirkonkylää, ja kaksi innokasta varista raakkui rannan puissa. Vilu värisytti äkkiä Hannea, hän käänsi selkänsä tuuliselle järvelle ja lähti astelemaan mäntymetsikön keskellä kiemurtelevaa polkua pitkin takaisin kylänraitille.