He olivat aamulla jo kymmenen maissa Tampereella. Matka oli sujunut nopeasti, vaikka he olivat pysähtyneet Orivedellä kahville, jotka Hanne halusi tarjota. Ainu sanoi tarjoavansa samassa paikassa palatessa kahvit tai hiukopalaa. Rene jätti heidät Hämeenpuistossa hotellin eteen, missä he sopivat tapaamisesta jälleen sunnuntai-iltana.
– Viettäkää hauska viikonloppu, tytöt, Rene sanoi. – Ja toivottavasti löydätte Ainulle mieleisen mekon. Voitte pitää minulle sitten Katajamäellä mannekiininäytöksen.
– Kiitos kyydistä, ja sano terveisiä Silvalle, Hanne toivotti. – Olisi ollut mukava tavata häntäkin, mutta nyt siihen ei ole aikaa.
Rene näytti epäröivän hetken, mutta katsahti sitten kysyvästi Hanneen ja Ainuun, jotka seisoivat jo katukäytävällä. – Entäs jos hakisin teidät huomenna iltapäivällä meille? Meillähän on treffit vasta kuudelta, joten kysymys kuuluu, onko teillä ohjelmaa siihen saakka? Ettei vain aika tule pitkäksi.
Hanne vilkaisi Ainuun. – Riippuu ihan siitä, olemmeko ostaneet mekon jo tänään vai pitääkö meidän etsiä sitä vielä huomennakin. Sunnuntainahan ovat useimmat kaupat auki. Jos löydämme mekon jo tänään, niin sitten meillä ei ole huomenna iltapäiväksi suunnitteilla mitään ohjelmaa. Käymme vain lounaalla jossain. Sovitaanko niin, että minä soitan sinulle, kun asiat varmistuvat?
He sopivat niin, ja Rene kaasutti tiehensä ja naiset lähtivät hotelliin sisälle. He onnistuivat saamaan jo huoneensa, vaikka oli vielä niin aikaista.
Jätettyään laukkunsa huoneeseen he suunnistivat ensimmäiseen kohteeseensa. Lounasaikaan mennessä he olivat ehtineet käydä vasta kahdessa liikkeessä. Hannesta oli hauskaa katsella, kuinka Ainu ilmestyi verhon takaa toinen toistaan ihanampi luomus yllään. Olenkohan minä koskaan tuossa samassa tilanteessa, hän mietti haikeana. Toisaalta hän oli ihminen, joka ei halunnut olla koskaan missään tilaisuudessa keskipisteenä eikä ainakaan herättää huomiota ulkoasullaan. Siksi hän oli varma, että jos joskus menisi naimisiin, niin häät olisivat ihan varmasti mahdollisimman vaatimattomat, vain lähisuvun ja ystävien juhlat.
Kuinka ollakaan, Ainu ihastui heti ensimmäisessä liikkeessä yksinkertaisen tyylikkääseen, suoralinjaiseen mekkoon, joka oli Hannenkin mielestä aivan ihana. Mutta Ainu halusi heidän kiertävän lounaan jälkeen vielä pari muutakin liikettä, jotka koko elämänsä Tampereella asunut Ruohosen Minne oli hänelle vinkannut. Hämeenkatua suunnistaessaan he poikkesivat tunnelmalliseen kauppahalliin, missä kierrellessään he löysivät myös pienen mutta herkullista kotiruokaa tarjoavan ruokapaikan.
– Ei kannata ahtaa mahaansa täyteen, muuten en mahdu seuraavaan mekkoon, Ainu nauroi haarukoidessaan kanasalaattia suuhunsa.
– Toivottavasti löydät jo tänään unelmiesi häämekon, jotta huomenna voimme irrotella ja mennä Tillikkaan syömään niiden kuuluisaa pyttipannua, Hanne uhosi.
Ainu nyrpisti nenäänsä. – Häämekko ja pyttipannu eivät mielestäni sovi oikein yhteen.
Hannella välähti yhtäkkiä jotain mieleen ja hän kysäisi ovelan näköisenä Ainulta: – Entäs häämekko ja kyläkaupan Marjatta?
Ainun haarukka pysähtyi ilmaan. – Mitä tarkoitat? Mitä Marjatalla on tekemistä minun häideni kanssa? En aio edes kutsua häntä niihin.
– Hän sen sijaan aikoo kutsua itsensä ja Urhon. Teillä on kaksoishäät. Hanne nyökkäsi pontevasti ja tuijotti huvittuneena kauhistuneen näköistä Ainua silmiin.
– Ei voi olla totta, Ainu ähkäisi Hannen kertoessa hänelle Marjatan suunnitelmista. – Sehän olisi kuin pahin painajainen. Voin kuvitella, kuinka Marjatta on tunkenut itsensä prameaan, rimpsuja ja tekotimantteja täynnä olevaan laajahelmaiseen prinsessamekkoon päässään kimalteleva diadeemi ja pitkä huntu ja kädessään suuri, rönsyilevä kukkalaite, ja minä seison siinä vieressä yksinkertaisessa mekossa hiuksissani vain pelkistetty koriste ja kädessäni vaatimaton kukkalaite. Sillä niinhän se tulisi takuuvarmasti olemaan. Mistä ihmeestä hän keksi moisen idean?
– Juuri siitä, mitä sinä äsken kuvasit, Hanne sanoi tyynesti. – Marjatan kuvitelmissa hän lyö sinut muitta mutkitta laudalta, koska hän tulee olemaan täydellinen, loistava prinsessa kalliine mekkoineen ja kaikkine rekvisiittoineen. Sinä olet kuule pikku hiirulainen siinä rinnalla.
– Luuletko niin? Ainu sanoi epäröiden. – Minun mielestäni Marjatta ei ole koskaan ilkeä, hän on jopa siihen liian yksioikoinen. Ei hän suunnittelisi tuollaista tahallaan.
– Ei tietenkään. Hän on vain niin innoissaan, kun saisi kerrankin loistaa täydellä teholla, ylivoimaisesti, ja mikä olisi sen näkyvämpi tilaisuus kuin omat häät! Ja hänen loistokkuutensa ja ainutlaatuisuutensa korostuisi vain sinun rinnallasi. Kuitenkin hän samalla etsii ikään kuin tukea ja turvaa, sillä hän ei ole koskaan esiintynyt päähenkilönä missään, vaan ollut sivustakatsoja, jolle on aina hiukan hymähdelty. Sinä olisit hänen turvansa, vaatimaton sellainen. Etkö huomannut, kuinka hän kihlajaisissaankin tukeutui koko ajan Urhoon, vaikka aina puheissaan on kotonaan muka pomo. Kyläkaupassa hän on omalla maaperällään ja kerää pisteitä kylän tietolaarina. Vaikka omasta mielestään hän on kyläläisten luottohenkilö, jolle kaikki kertovat ilonsa ja murheensa. Siksi hän ei ole jäänyt pois töistäkään, vaikka korostaakin aina sitä, että Urho haluaisi hänen olevan kotirouvana, koska heillä on siihen varaa. Voihan olla, että erehdyn täysin tässä analyysissani, mutta jostain syystähän Marjatta on niin innokas pitämään kaksoishäät.
– Oli niin tai näin, niin se suunnitelma on heti alusta alkaen tuhoon tuomittu, Ainu sanoi päättäväisesti. – Ja sen aion myös tuoda esiin jyrkästi, kun Marjatta esittää ilmeisesti ensi viikolla ideansa minulle. Kieltäydyn ystävällisesti mutta ehdottomasti. Hyvä, että kerroit tämän minulle etukäteen, niin että osaan valmistautua. Muuten hän saattaisi yllättäen tyrmätä minut, niin etten keksisi äkkiseltään sanoa mitään. Hoh, haluanpa nähdä Paulin ilmeen kertoessani tästä hänelle. Ihmettelen toisaalta, että Urho on suostunut moiseen, sillä hän on terävä kuin partaveitsi vaikka kätkeekin sen yleensä suunsoittoon ja venkoiluun. Ja hän tuntee kyllä erittäin hyvin katajamäkeläisensä ja tietää takuuvarmasti, ettemme Paulin kanssa suostuisi ehdotukseen.
– Urho hemmottelee Marjattaa kaikin tavoin ja on ehkä ajatellut, että koettakoon Marjatta kepillä jäätä, jos vaikka onnistuisi toiveissaan, Hanne tuumi. – Pettyyköhän Marjatta ressu katkerasti, kun hänen hieno ideansa ei toteudukaan?
– En usko, sillä minä osaan kyllä tyrmätä hänet hienovaraisin sanakääntein, niin että hän lopulta uskoo sittenkin loistavansa tähtenä ikiomissa häissään. Minusta Marjatta on omalla tavallaan persoona. Kuvittele kyläkauppaa ilman häntä? Sehän menettäisi valtavasti värikkyyttään. Kyllä Marjatta on Katajamäen kyläkaupan sielu!
Lounaan jälkeen he kiersivät vielä parissa kohteessa ja palasivat sitten takaisin ensimmäiseen liikkeeseen. Ainu valitsi puvun, jota hän oli sovittanut heti aluksi. Koska helmaa oli hiukan lyhennettävä ja vyötäröä kavennettava, mekko lähetettäisiin Ainulle kotiin viikon kuluttua. Ainu valitsi samasta liikkeestä kauniin hiuskoristeen sekä pukuun sopivan pikkuisen laukun.
– Voi, jaksan tuskin odottaa, että saan esitellä mekon Paulille, Ainu huudahti heidän palatessaan voipuneina hotelliin.
Hanne hengähti kauhistuneena. – Ethän sinä saa näyttää sitä sulhasellesi, sehän tietää huonoa onnea! Sulhanen saa nähdä morsiamen vasta sinä hetkenä, kun morsian astelee hänen luokseen papin eteen.
– Minä en ole niin taikauskoinen, Ainu tuhahti, mutta mietti kuitenkin hetken. – Vai pitäisiköhän minun sittenkin tuoda mekkoni sinun luoksesi säilytettäväksi? Tai ei, sinulla on niin pienet tilat. Kysynkin Minneltä, voinko viedä sen Pihlajan vintille. Päivikki ei käytä vintin makuuhuonetta, joten mekkoa voi säilyttää siellä. Olenpa niin onnellinen, että löysin ihan mieleiseni puvun. Nyt voin rentoutua ja nauttia illan teatteriesityksestä. Toivottavasti se on sellainen, mistä pidämme. Olen aivan kanttuvei, ja nyt lepäämme hetken. Onneksi teatteri on ihan tuossa vastapäätä, niin ettei tarvitse kävellä pitkää matkaa.
Illan esitys kruunasi päivän, sillä musikaali oli juuri heidän tämänhetkiseen mielialaansa sopiva – värikäs, vauhdikas, romanttinen. Vielä hotellihuoneessa ennen nukkumaanmenoa he hyräilivät mieleen tarttuneita kappaleita ja toistelivat naureskellen joitakin kohtauksia.
Aamulla he nukkuivat pitkään ja miettivät aamupalan jälkeen päivän ohjelmaa, nyt kun ei tarvinnutkaan enää kierrellä vaatekauppoja. Ainu, joka tunsi Hannea paremmin kaupunkia, otti ohjat käsiinsä. He luovuttivat pois huoneensa, jättivät laukkunsa hotellin säilytykseen ja lähtivät kiertelemään keskikaupungilla. Ennen lounasta ohjelmassa oli käynti Sara Hildénin taidemuseossa, jossa oli sillä hetkellä heitä kiinnostava näyttely, minkä jälkeen Tillikassa nautittu perinteinen pyttipannu maistuikin erinomaiselta.
Juuri kun he miettivät seuraavaa askelta, Rene soitti Hannen kännykkään kysyen, olivatko he jo valmiit tulemaan hänen luokseen iltapäiväkahville. Renen haettua heidät Tillikasta he noutivat hotellilta laukut ja suuntasivat moottoritietä Sääksjärveä kohti.
Renen koti oli perinteinen rintamiestalo, jota ympäröi rehevän näköinen iso piha.
– Täällä on varmasti kesällä aivan ihanaa, sinulla on komean näköinen puutarhakin, Hanne kehui.
– Se on ihan vanhempieni ansiota. Minähän kerroin tämän olevan lapsuudenkotini, jonka isovanhempani ovat rakennuttaneet neljäkymmentäluvulla ja istuttaneet omenapuut sekä marjapensaat. Jopa orapihlaja-aitakin on heidän ajaltaan. Minä en ole paljon ehtinyt paneutua taloon, eikä vaimonikaan ollut mikään viherpeukalo. Perushuolto on vain tehty ja perennat ovat saaneet rehottaa omia aikojaan, Rene naurahti. – Mutta tämä on rauhallista asuma-aluetta, naapurit ovat mukavia, kauppa on tuossa vastapäätä ja koulukin vajaan kilometrin päässä.
– Aiotko myydä tämän, jos muutat asumaan Isokankaalle vakituisesti? Ainu kysäisi kuin ohimennen. Hanne pidätti henkeään odottaessaan Renen vastausta.
Rene avasi lasiverannalle johtavan oven ja ravisti päätään. – En osaa vielä sanoa, en ole tehnyt päätöstä puoleen enkä toiseen. Tuntuisi haikealta luopua lapsuudenkodista, mutta elämähän on täynnä luopumista. Ei olisi mitään järkeä pitää kahta kotia, varsinkin kun perheeni muodostuu vain kahdesta jäsenestä. Ellei sitten velipoika haksahda naimisiin vastoin tiukkoja päätöksiään ja lunasta tätä minulta. Äiti ei enää tähän takaisin muuta. Isänihän on hoitokodissa ja äidillä on oikein viihtyisä kerrostalokaksio tässä lähellä Peltolammilla.
Samassa eteisen ovi tempaistiin auki ja Silva pyrähti heidän luokseen. – Hanne, Hanne, heippa! Saanko tulla sinun kanssasi Katajamäelle? hän huusi ja kietoi kätensä Hannen vyötärön ympärille.
– Voi sinua kullanmurua, Hanne nauroi ja halasi tyttöä. – Ei se taida onnistua nyt, sillä huomenna on koulu- ja eskaripäivä. Mutta kevään aikana tavataan ihan varmasti vielä, ja kukapa tietää, mitä kesä tuo tullessaan!
Silvan perässä eteiseen tuli viehättävä harmaatukkainen nainen, joka tervehti heitä ystävällisesti hymyillen. Renen äidillä oli lämpimät ruskeat silmät ja huomiota herättävät paksut hiukset, jotka Rene oli selvästi perinyt. Muuten pitkä ja rotevarakenteinen Rene ei muistuttanutkaan hentoa äitiään, joka oli hyvin vilkas ja nauravainen. Niin kuin Jason, Hanne mietti.
Renen koti yllätti Hannen täysin. Se oli erittäin hyvällä maulla sisustettu ajattoman tyylikkäästi – ja kalliisti – nimekkäiden suunnittelijoiden huonekaluilla, lampuilla ja koriste-esineillä. Ilmentääköhän tämä Renen vai hänen vaimovainajansa makua? Hanne ei voinut olla ajattelematta. Siihen Hanne kiinnitti huomiota, että missään ei näkynyt yhtäkään valokuvaa Renestä tai Mariasta. Renen työhuoneen kirjoituspöydällä oli vain koristeellisissa raameissa kuva yksivuotiaasta Silvasta. Jos piti paikkansa, että piha ja puutarha oli jätetty vaille suurempaa huoltoa, niin koti huokui harkittua hienostuneisuutta ja kodikkuutta. Vastakohta oli täydellinen Renen koululla olevaan ankean pelkistettyyn kämppään, niin kuin mies sitä nimitti. Millaiseksi mahtaisi muodostua Isokangas – jos siitä nyt sitten koskaan tulisi Renen koti.
Kahvittelun jälkeen he valmistautuivat kotiinpaluuseen. Silva riippui isänsä kaulassa kitisten surkean näköisenä. Aluksi Rene nauroi ja hassutteli tytön kanssa, mutta kun Silva alkoi esittää yhä voimakkaampia vastalauseita isänsä lähdön vuoksi, Rene sanoi lopulta rauhallisesti: – Nyt neitiseni lopetat tuon temppuilun. Mehän olemme sopineet, että pääset Katajamäelle aina kun isi pystyy järjestämään sen, ja nyt ei sovi, koska minulla on niin paljon töitä siellä. Mutta pääsiäisenä voit tulla moneksi päiväksi Isokankaalle mummin kanssa, se on jo silloin siinä kunnossa että voidaan olla siellä yötäkin, lupaan sen.
– Ja kesällä tulen sinne kokonaan, Silva sanoi itkuisella äänellä. – Ja Heta ja Hennakin voivat tulla sinne touhuamaan minun kanssani. Ja sitten me menemme taas leikkimään koulua Hannen luokse, eikös niin, Hanne?
– Jos vain olen silloin Katajamäellä, niin varmasti saatte tulla, Hanne lupasi.
Silva katsoi Hannea pitkään. – Meinaatko sinä lähteä pois Katajamäeltä?
Hanne huomasi sivusilmällä Ainun ja Renen kiinnittävän katseensa häneen. Hän liikahti hermostuneena. Hän ei halunnut puhua vielä mitään tulevaisuudestaan, joka oli täysin auki. – En ole päättänyt vielä yhtään mitään. Katajamäki on kuitenkin niin mukava paikka, että enköhän minä ole siellä vielä ensi syksynäkin.
– Niin, ei kannata muuttaa yhtä mittaa, pakkaamisessa on niin kova työkin, Silva sanoi pikkuvanhasti, ja muut myönsivät vakavina hänen olevan oikeassa.
Ilta oli jo pimentynyt, kun he viimein pääsivät tien päälle. Matka tuntui lyhyemmältä näin päin, koska he eivät pysähtyneet enää minnekään välillä. Keskustelua käytiin harvakseltaan, sillä varsinkin Hanne ja Ainu tunsivat itsensä uupuneiksi.
– Ihanaa olla kotona, vaikka reissu olikin aivan mahtava, Ainu huudahti Renen pysäytettyä auton mäen päälle Salavan kohdalla. – Rakastan Katajamäkeä. Katsokaa, kuinka kaunista täällä on, Ainu huudahti ja levitti kätensä kuin syleilläkseen mäen alla leviävää maisemaa. Illan pimeydessä tuikki valoja kymmenistä ikkunoista ja kylänraitti kiemurteli hämäränä nauhana valkoisten hankien keskellä. Tuikkivia tähtiä täynnä oleva tumma taivas kaartui kylän yllä kuin suojeleva kansi. Mistään ei kuulunut pienintäkään ääntä.
– Yöhön valmistautuvassa pikku kylässä on kyllä jotain salaperäistä, Hanne myönsi. – Kaikki on pysähtynyt, aivan toisin kuin kaupungissa, joka ei koskaan nuku täysin.
Ainu toivotti heille hyvää yötä ja kiitteli vielä Reneä matkasta.
Hanne vilkaisi odottavasti Reneen, joka ei käynnistänyt vielä autoa. Rene tuijotti vain eteensä, mutta tokaisi yhtäkkiä: – Sinä tapasit veljeni jokin aika sitten. Hän oli sinun luonasi kylässä.
Hanne hämmentyi. Mistä moinen reaktio? – Niin, vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan koulun pihassa, ja sitten hän ilmestyi yllättäen luokseni viinipullo kainalossaan. Et ollut koskaan kertonut, että sinulla on identtinen kaksoisveli.
– En ole kertonut paljon muutakaan, Rene sanoi lyhyesti.
– Et totta tosiaan, Hanne vastasi kuivasti. – Jason on huomattavasti puheliaampi kuin sinä. Luonteeltanne ette ole yhtään identtisiä!
– Jason on puhuja, minä toimija. Niin on ollut aina. Ja hän ilmeisesti puhui sinutkin silloin pyörryksiin, voin arvata. Kun Jason tapaa kauniin naisen, niin hänen metsästäjänvaistonsa herää heti.
– Jason siis vain puhuu, mutta sinä toiminnan miehenä käyt suoraan asiaan, niinkö! Hanne huomautti ivallisella äänellä. Hän melkein sääli Reneä, kun tämä häkeltyi täysin.
– En tarkoittanut sanoillani sitä, Rene mutisi jäykästi. – Meillä on aina ollut hyvät välit, ja Jason on ollut aina tukenani vaikeina aikoina. Mutta supliikkimiehiä kun on, niin hänellä on ollut kautta aikojen taito muuttaa musta valkoiseksi. Jo lapsena hän puhui aina itsensä ulos hankalista tilanteista ja minä sain syyn niskoilleni Jasonin tekemistä kepposista. Haluan vain varoittaa sinua, että älä ota tosissasi kaikkea mitä Jason sinulle kertoilee.
– Siis onko hänellä tapana valehdella?
– Ei varsinaisesti, mutta hän värittää mielellään sanomisiaan ja lopulta uskoo niihin itsekin. Olen varma, että hän on tarjoillut sinulle liikuttavan kertomuksen esimerkiksi minun avioliitostani ja sen jälkeisistä tapahtumista. Olenko oikeassa?
Nyt oli Hannen vuoro häkeltyä. Tosiasiahan oli, että Jason oli kertonut hänelle vuolaasti Renen avioliitosta ja Renen syyllisyydentunteista Marian kuoleman jälkeen. Hän oli jopa tehnyt yksityiskohtaisia päätelmiään Renen käytöksen syistä ja kuvannut Renen mielenliikkeitä aivan kuin omiaan. Hannesta se oli ollut hiukan omituista, mutta jälkeenpäin hän oli ajatellut, että ehkä identtiset kaksoset elävät toistensa elämää niin intensiivisesti, että kaikki mielenliikkeet tuntuvat omilta. Ehkä he eivät edes tajua sitä sellaiseksi.
– Jason puhui hyvin kauniisti sinusta, Hanne aloitti. – Kuinka tasapainoinen avioliittosi oli, kuinka kaunis ja fiksu nainen Maria oli, miten onnellisia olitte. Kuinka monta asiaa romahti Marian kuollessa – adoptiosuunnitelmanne ja upean, uuden talonne rakentaminen…
– Mitä? Rene keskeytti ja rypisti kulmiaan. – Adoptiosuunnitelma oli vain Marian päässä, sen eteen ei ollut tehty yhtään mitään konkreettista. Marialla nyt oli aina jokin mahtava idea muka suunnitteilla. Niin kuin se talokin, sekin oli vain hatara pohjapiirustus paperilla, ei edes tonttia ollut varattuna. Se että avioliittomme koki loppunsa niin kauhealla tavalla, oli tietysti traagista, mutta tosiasia on, että se olisi päättynyt muutenkin. Olimme jo sopineet erosta, sillä Maria oli löytänyt toisen. Hänellä oli ollut suhde jo vuoden verran, ja kahta viikkoa ennen kuolemaansa hän oli kertonut minulle siitä ja ilmoittanut haluavansa eron. Se oli sen niin kutsutun unelma-avioliiton loppu. Tietysti siitä huolimatta Marian kuolema kosketti minua sydänjuuria myöten. Se kaikki kasaantui yhdellä kertaa – kuolema, avioero, Marian pettäminen… Kaiken huipuksi Maria oli muuttamassa uuden miehensä kanssa Englantiin ja sanoi ottavansa Silvan mukaansa. Olisin siis menettänyt sekä vaimoni että lapseni. Romahdin täysin ja häpeän sen aikaista elämääni. Olin heikko.
Hanne oli kuunnellut järkyttyneenä Renen yksinpuhelua. Millaista pajunköyttä Jason oli hänelle syöttänyt! – Kerroitko sinä Jasonille Marian kuoleman jälkeen avioliittosi vaikeuksista?
Rene nyökkäsi. – Kerroin, sillä olihan minun puolustauduttava jotenkin ja keksittävä muka syyt, miksi ryyppäsin ja vietin holtitonta elämää, hän sanoi. – Onneksi älysin kieltää Jasonia, ettei hän kertoisi äidillemme Marian suhteesta ja aiotusta avioerostamme. Äidillä oli tarpeeksi murehtimista muutenkin. Avioliittoni oli siis ihmisten ja ystäviemme silmissä ihanneavioliitto, ja siksi Marian kuolema oli entistä traagisempi tapaus kaikkien mielestä. Minun sen jälkeinen ala-arvoinen käytöksenikin annettiin siksi anteeksi, ymmärrettiin että miehellä oli kovin vaikeaa. Ja minä tunsin itseni petturiksi. En osannut surra vaimoani oikeasti, ja kauhuissani tunsin joskus jopa vahingoniloa Marian kuolemasta, se oli muka ansaittu taivaan rangaistus. Luulin välillä sekoavani, syyllisyys kalvoi minua yötä päivää.
– Mikä sinut sitten sai ryhdistäytymään? Mikä pelasti sinut? Hanne kysyi hiljaa.
– Eräs lääkäri, lapsuudenystäväni, joka juuri silloin muutti Tampereelle töihin. Tapasin hänet sattumalta eräällä ryyppyreissullani, ja siitä alkoi toipumiseni. Hän ymmärsi tilanteeni ja osasi käsitellä minua oikein. Hän uhrasi aikaansa minulle, pidimme sitsejä säännöllisesti, hän puhui, minä puhuin loputtomasti ja parin kuukauden jälkeen alkoi paranemiseni vähitellen. Ja Isokangas on tässä toipumisprosessissa se viimeinen niitti. Heikko hymy kohosi Renen kasvoille ja hän kääntyi katsomaan Hannea. – No, oletko järkyttynyt kuulemastasi?
Hanne puristi nopeasti Renen kättä. – En toki, kiitos että kerroit minulle, ja vakuutan kaiken jäävään vain minun tiedokseni. Se mikä minua vain järkyttää, on Jasonin tulkinta tapahtuneista. Hänhän antoi minulle täysin totuudesta poikkeavan kuvan.
Rene hymähti. – Se on aivan veljeni tapaista – kaunistella asioita, hän inhoaa kaikkea rumaa ja negatiivista. Jotenkin hän tarkoittaa hyvää silläkin, että tekee avioliitostani ja menetyksestäni romanttisen surumielisen tarinan. Se tehoaa ihmisiin, on kuin nyyhkyelokuvasta! Mariassa oli jotakin samaa – he tulivatkin erittäin hyvin toimeen keskenään. Sanoinkin joskus, että Maria valitsi miehekseen väärän veljen. No niin, tämän tragikomedian ruotiminen saa jäädä tähän, emme puhu aiheesta sen enempää. Kuultuani Jasonin tutustuneen sinuun arvasin hänen tarjoilleen sinulle värikkään tarinan avioliitostani, joten halusin hiukan oikaista isompia mutkia.
Rene käynnisti auton, mutta vilkaisi vielä kysyvästi Hanneen. – Toivottavasti Jason käyttäytyi herrasmiehen tavoin sinua kohtaan silloin illalla? Jasonilla on nimittäin valloittaja verissä. Ei häntä pelätä tarvitse, mutta hän on armoitettu flirttailija.
– Jason oli ihan mukava, meillä oli oikein rattoisaa. Ja pieni flirttihän on kivaa, ainakin tietää olevansa houkutteleva, Hanne nauroi. Hän päätti olla mainitsematta mitään Jasonin suudelmasta, koska se ei merkinnyt kummallekaan mitään.
Renen kääntäessä auton koulun portista sisälle Hanne vilkaisi yläkerran ikkunoihin. – Hei, keittiön ikkunastasi näkyy valoa. Olet unohtanut lähtiessäsi valon palaamaan.
Rene kumartui katsomaan myös ylöspäin. – Supersankari Jason on näköjään ilmestynyt jälleen maisemiin!