22

Iloiseen puheenporinaan ja nauruun sekoittui sahaamisen ja vasaroinnin ääniä, kun nuoret kokosivat kioskin runkoa kyläkaupan parkkipaikan kupeessa.

– Katajamäen nuorisohan on esimerkillistä, ihmetteli Jason Hannelle. He olivat tavanneet sattumalta koulun pihassa Hannen suunnistaessa kauppaan ja Jasonin tullessa Päivikin mökiltä Renen asunnolle päin. – Penskoillahan on parhaillaan talviloma, ja tuossa ne puurtavat duunia täyttä päätä.

– Ajanvietettä ja yhdessäoloa on monenlaista, ja tuo on ilmeisesti heistä hauskaa, Hanne tuumi. – Minusta on hienoa, että jotkut vanhemmat keksivät nuorille mielekästä tekemistä. Tuolla tavalla sitä luodaan yhteisöllisyyttä, joka moninkertaistuu sitten tulevaisuudessa, kun nämä tekijät ovat aikuisia. Loistava esimerkki tästä on kuntosali, joka avattiin juuri viikonvaihteessa tuolla kyläkaupan makasiinissa. Heikki on pitänyt perustajan suurena salaisuutena, niin että katajamäkeläiset ovat oikein kihisseet uteliaisuudesta, mikä olikin varmasti tarkoitus. Nyt sitten selvisi, että omistaja onkin kylän oma poika – Suosalmen Petteri, joka on tähän saakka hoitanut isänsä kanssa kotitilaansa ja tehnyt silloin tällöin timpurinhommia. Siinä on hyvä esimerkki aloitekyvystä ja yritteliäisyydestä. Petterin vaimokin perusti jokin aika sitten kirkolle parturi-kampaamon. Tällaisia nuoria pärjäämisen rajoilla kamppailevat kylät tarvitsevat.

– Käväisinkin juuri eilen tutustumassa kuntosaliin, Jason kertoi. – Hämmästyin, kuinka viihtyisä ja monipuolinen paikka se on, ei jää yhtään jälkeen Tampereen vastaavista saleista. Ja väkeäkin oli tupa täysi. Toivottavasti se ei ole pelkkää alkuinnostusta.

– Me olemme muutaman naisen kanssa keränneet pienen porukan, jonka kanssa ryhdymme kevätremonttiin, elikkä käymme joka viikko salilla ja jumpassa, Hanne kertoi. – Ja kun tiet kuivuvat, tempaisemme myös polkupyörät esiin.

– Kuinkahan kauan tuo innostus kestänee? Jason hymyili epäilevästi.

– Tule katsomaan kesällä, kuinka hoikistuneita ja hyväkuntoisia me olemme, Hanne sanoi.

– Minua ei taida paljon Katajamäellä enää kesällä näkyä, kun Päivikin torppa alkaa valmistua ja velipojan päärakennuskin on silloin jo asumiskelpoinen. Tietysti minua kiinnostaa aina tavata sinua, niin kuin nytkin. Luulin tosin sinun häipyneen jonnekin talvilomalle.

– Minun piti mennä Lahteen, mutta äitini ja hänen miesystävänsä saivatkin molemmat pahan flunssan, ja paras ystävättärenikin lähti perheensä kanssa etelään, joten peruin koko suunnitelman.

– Olen täällä vielä pari päivää, joten miten olisi yhteinen illanvietto? Jason kysäisi. – Meillähän oli kerran puhetta, että kävisimme tutustumassa Honkahoviin. Olisikohan nyt se aika? Menisimmekö huomenna laittamaan jalalla koreasti?

Hanne epäröi. Toisaalta häntä kiinnosti Jasonin rento persoona, toisaalta mies ei ollut ollenkaan hänen tyyppiään. Hän ei ollut tavannut kertaakaan Jasonia Renen paljastusten jälkeen, mikä oli hänestä oikein hyvä. Hän ei olisi tiennyt, miten suhtautua Jasoniin, varsinkin jos tämä olisi jatkanut omien tulkintojensa linjaa. Hän olisi halunnut tietää, oliko Rene paljastanut veljelleen Hannen olevan tietoinen hänen vääristellyistä puheistaan, mutta Hanne ei ollut tavannut Reneäkään kuin pari kertaa ohimennen kaupassa ja pihassa. Renen oli ollut tarkoitus noutaa Silva talvilomalle Katajamäelle, mutta Marian vanhemmat olivatkin hakeneet yllättäen tytön luokseen Lappeenrantaan.

– Kiitos kutsusta, se voisi olla hauskaa, mutta en osaa ihan heti vastata tuohon, koska minulla on vähän muitakin suunnitelmia, Hanne sanoi vältellen. – Soittelen illalla sinulle.

Pelkuri, soimasi Hanne itseään. Et uskalla riskeerata ja tutustua persoonalliseen, viehättävään mieheen, mutta et halua myöskään kieltäytyä suoraan tapaamisesta. Kumpaa pelkäät enemmän – että poltat siipesi vai että kadut loppuelämäsi, ettet sittenkään suostunut tutustumaan häneen lähemmin? Oli vielä eräs asia, joka oli vaivannut Hannea viime päivinä: Rene ja Jason – kumpi heistä loppujen lopuksi puhui totta?

Hanne oli tuskin saanut kaupan oven auki, kun Päivikki viuhtoi kahvilanurkkauksesta hänen luokseen.

– Olin juuri aikeissa tulla sinun luoksesi käymään, mutta hyvä että ilmestyit nyt siihen. Minulle on annettu vastenmielinen tehtävä suoritettavaksi, mutta katson velvollisuudekseni kuitenkin hoitaa sen, Päivikki sanoi juhlallisesti.

– Jestas, kuulostaapa pahalta, Hanne sanoi. – Mistä on kysymys?

– Karaokesta, Päivikki sanoi painokkaasti. – Hulvaton sisareni Onerva, jonka toimissa ei ole koskaan ollut päätä eikä häntää, on järjestänyt karaokeillan Mansikkapaikkaan.

– Sinne hoitokotiin, missä hän asustaa, niinkö? Hanne varmisti ja Päivikki nyökkäsi tarmokkaasti. – Minä sanoin hoitokodin johtajalle Jyrki Salmelaiselle, että koittaisitte nyt hyvät ihmiset pitää tuon Onervan järjestyksessä ja hiukan edes jarrutella sen kaikkia toilauksia, mutta mitä vielä, Jyrkipä menikin Onervan puolelle ja vakuutti, että karaokeiltahan on oikein hyvä keksintö. Saadaan mukamas piristystä hoitokodin asukkaille ja samalla kyläläisillä on mahdollisuus taas tulla tutustumaan Mansikkapaikan monipuoliseen toimintaan. Pidetään yhdessä hauskaa, niin se sanoi. Mitä hauskaa siinä mikrofoniin hoilottamisessa on? Onervahan tietysti oli niin polleata ja pökkäsi minulle lipukepinon kouraan ja sanoi, että teehän sinäkin velvollisuutesi ja myy katajamäkeläisille näitä lippuja. Näillä saa kuulemma lunastettua hyvät kakkukahvit siinä tilaisuudessa, ja saaduilla lipputuloilla ostetaan Mansikkapaikalle jotkut uudet musiikkilaitteet. No, tässä sitä meikäläinen on nyt sitten juossut tukka putkella viikon verran vaivaamassa katajamäkeläisiä ja tyrkyttämässä puoliväkisin näitä pilettejä ihmisille, joita ei mokoma karaoke kiinnosta hölkäsenpöläystä. Niin että ostathan sinäkin yhden? Päivikki katsoi vaativasti Hanneen.

– Tietysti, täytyyhän hyvää asiaa kannattaa, Hanne sanoi, vaikka ei hetkeäkään ajatellut lähteä tilaisuuteen. Kaivaessaan lompakostaan rahaa hän kysäisi, milloin tilaisuus oli.

– Huomenillalla kuuden aikaan, Päivikki selosti. – Sinähän voit tulla Renen kanssa yhdellä kyydillä, sillä hänkin osti piletin.

Hm, Hanne mietti siirtyessään tiskin äären ostoksille, minullapa on vientiä huomiseksi… Kumman valitsen, Renen kanssa Mansikkapaikkaan vai Jasonin kanssa Honkahoviin?

Marjatta kumartui tiskin yli ja kähisi Hannelle salaperäisellä äänellä vilkuillen ympärilleen: – Kuule, ei me Urho-mussukan kanssa pidetäkään kaksoishäitä Ainun ja Paulin kanssa. Minä totesin, että Ainulla on niin erilainen maku kaiken suhteen kuin minulla – vaatimaton ja yksinkertainen, ymmärräthän? Minä kun olen sitä mieltä, että jos kerta juhlitaan, niin tehdään se kunnolla, missään ei jarrutella.

Hanne nyökkäsi asiallisesti. Hän tiesi kyllä, että Ainu oli hienovaraisesti kertonut Marjatalle, että he halusivat Paulin kanssa viettää ihan oman hääjuhlansa mieleisellään tavalla. Hän oli esittänyt asian niin ovelasti, että Marjatta oli lopuksi käsittänyt itse peruneensa ehdotuksen kaksoishäistä ja ollut oikein tyytyväinen. Hanne oli juuri myötäilemässä Marjatan tehneen erittäin hyvän ratkaisun, kun kahvilanurkkauksessa istuvan Päivikin parahdus herätti muiden huomion.

– Mitä jukelin tähden Kuuselan Anja raahaa perässään mustaa jätesäkkiä?

– Kovin on painavaa tavaraa, kun Anjan naama on ihan hiestä punainen, Kuusinevan Risto sanoi, meni avaamaan oven ja avustamaan huohottavaa Anjaa sisälle. – Mitäs aarteita se rouva on roudaamassa tänne? hän kysyi hyväntahtoisesti.

– Että sitä vanhaa ihmisraukkaa höynäytetään näin julmasti, Anja läähätti ja istahti lähimmälle tuolille.

– Kuka, mitä ja miksi? Tiilikaisen Urho kysäisi kiinnostuneena.

Anja pyyhkäisi taskusta ottamallaan paperinenäliinalla naamaansa. – Muistattehan, että olin niin innostunut kylälle perustettavasta kirpparista, kun Heikki mainitsi kylätoimikunnan kokouksessa käyvänsä neuvotteluita sen perustamisesta tuonne makasiiniin. Haalin pitkin syksyä tavaraa, jota veisin sinne. No, juttu on niin, että mehän sitten Einon kanssa häivyimme Espanjaan talvikuukausiksi, kuten tiedätte meidän tehneen jo parina vuonna Einon astman vuoksi, ja kun tulimme sieltä viikko sitten, huomasin ilokseni, että makasiiniin oli ilmestynyt kirppari.

– Eihän siellä mitään kirpparia ole, Päivikki tokaisi.

Anja kääntyi juhlallisen näköisenä Päivikkiin päin ja lausui hitaasti painottaen: – Kunto Plussa.

– Nii-in, Päivikki nyökkäsi. – Se on kuntosali. Suosalmen Petteri avasi sen jokin aika sitten. On kuulemma kovasti suosittu. Miten sinä sitä kirppariksi luulit?

Anja meni hiukan nolon näköiseksi, mutta toisti kipakasti: – Kunto Plussa! Ajattelin, että onpa hyvä nimi kirpparilla. Vaatteiden ja tavaroiden on oltava kunnossa ja plussan arvoisia.

– Loogisesti ajateltu, Urho huomautti suvaitsevasti ja hillitsi mestarillisesti naurunhalunsa.

– Voi turkanen sentään, eivät sitten huolineet tavaroitasi? sanoi Risto osaaottavalla äänellä.

Anja nyrpisti nenäänsä ja tokaisi kiukkuisesti: – Eivät tietenkään, nauraa hohottivat vain melkein kippurassa, mokomat! Myönnettäköön, että Petteri ei nauranut vaan pyyteli lähes anteeksi olemassaoloaan, mutta pari raavasta miestä nosteli huoneen perällä hirvittäviä painoja niin että jyske kuului, ja niitäkös sitten huvitti meikäläisen erehdys.

– Saatoithan sentään lepuuttaa silmiäsi komeissa miesvartaloissa, Marjatta huomautti tiskin takaa.

Anja tuhahti. – Minä viis veisaan kolmekymppisten poikasten hikisistä vartaloista. Paljon mieluummin olisin jättänyt tavarani myyntiin ja ansainnut muutaman kolikon siitä hyvästä, että sain ne nurkistani pois.

Heikki tuli tiskin takaa Anjan luokse ja taputti häntä olkapäälle. – Kuulehan Anja, lohduttaisiko sinua yhtään, jos laitettaisiin tuonne kaupan perälle väliaikainen pöytä, jolle voisit vaikkapa pariksi viikoksi levittää tavarasi myyntiä varten?

Anjan ilme kirkastui, mutta sitten hän vilkaisi epäluuloisesti Heikkiä. – Veloitatko paljonkin siitä hommasta?

Heikki ravisti naurahtaen päätään. – En yhtään mitään. Sovitaan sen olevan jonkinlainen kokeilu. Jos idea osoittautuu positiiviseksi, niin mehän voimme kehitellä siitä vaikkapa pysyvän. Sellaisen pienimuotoisen vanhan tavaran myyntipisteen.

Anja läppäsi kätensä yhteen. – Kyllä sinä Heikki olet sitten mukava mies! Niin vastaanottavainen hyville ajatuksille. Olenhan minä sen aina tiennyt, paasannut monta kertaa Einollekin, että Heikin ansiosta Katajamäkikin alkoi herätä prinsessa Ruususen unesta. Kehitys on ollut huikeaa sen jälkeen, kun sinä tartuit isäsi Oton jälkeen kyläkaupan ohjaimiin.

Heikki huitaisi kädellään. – Tuo nyt ei pidä läheskään paikkaansa. Isä-Otto jätti minulle liikkeen, jota oli helppo kehittää eteenpäin nykyaikaa vastaavaksi. Ja kyllä tässä on koko Katajamäki puhaltanut yhteen hiileen. Kehitystä ovat olleet viemässä eteenpäin Jouko, joka perusti lahjaliikkeen, Esti keramiikkapajansa kanssa, Pauli, Onerva ja Kaisla ravintolabisneksineen, Jyrki Mansikkapaikkoineen ja kaikki ne kylän tilalliset, jotka eivät ole panneet peltojansa pakettiin tai sulkeneet navettojaan – meitä on moneksi. Kaikki katajamäkeläiset ovat kantaneet kortensa kekoon kannattamalla oman kylän palveluja ja osallistumalla erilaisiin talkoohommiin.

– Aamen! Urho huudahti ja alkoi taputtaa käsiään, mihin muut yhtyivät.

– Kyllä sitä nyt ollaan niin yksimielistä ja erinomaista, mutta muistelkaapa vain niitä kymmeniä kylätoimikunnan kokouksia, joissa on huudeltu herjoja ja tapeltu miltei verissä päin – noin kuvaannollisesti sanottuna, Päivikki paasasi.

– Mutta kun tosi on ollut kysymyksessä, niin aina on menty heikoimman puolelle, Anja vakuutti.

– Tiedä häntä, Päivikki mutisi itsekseen.

Hanne teki ostoksensa ja lähti Päivikin kanssa samoissa ovissa ulos.

– Nähdään huomenna Mansikkapaikassa, Päivikki huikkasi ja lähti liukkaasti potkurillaan Pihlajaa kohti.

– Pääsetkö jo pian kotiisi takaisin? Hanne huudahti hänen peräänsä.

– Tirehtööri lupasi, että parin viikon päästä, Päivikki vastasi ja osoitti koulun pihaan päin.

Hanne huomasi Renen juuri astelevan autoansa kohti. Rene pysähtyi nähdessään Hannen tulevan pihaan. – Hei, minulla on sinulle asiaa, hän sanoi ja tuli Hannen luokse. – Ottiko Päivikki pakkokeinot käyttöönsä ja myi sinulle Mansikkapaikan karaokeiltaan lipun?

Hanne nyökkäsi huvittuneena. – Näin pääsi käymään.

– Sama täällä. Sitten menemmekin sinne yhdessä, vai mitä? Siniset silmät katsoivat rävähtämättä suoraan Hanneen, joka tajusi siinä samassa, että jokin Renen ilmeessä ilmaisi hänen tietävän veljensä kutsuneen Hannen huomenna samaan aikaan Honkahoviin.

Hanne vastasi Renen katseeseen ja teki nopean päätöksen. – Se olisi oikein mukavaa. Ilmoita minulle sitten, milloin olet lähdössä.