– Mikään ei voita suomalaista kevättä, Ainu huokasi onnellisena ja nosti paljaat säärensä verannan kaidetta vasten. – Mitkä tuoksut, mikä vehreys, mikä lintujen konsertti, mikä huikaisevan sininen taivas! Oletteko samaa mieltä, tytöt?
Neljän naisen kuoro myönsi äänekkäästi hänen olevan oikeassa. – Oikeastaan nyt on jo melkein alkukesä, Satu korjasi. – Västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Västäräkkejä on jo kauan hyppinyt meidän pihassamme. Kesä on aikaisessa, mutta mikäs sen ihanampaa. Otetaanko vielä yhdet löylyt ja kipaistaan uimaan?
Ainu oli kutsunut läheisimmät ystävänsä – Hannen, Minnen, Sadun ja Kaislan – luokseen Salavaan sunnuntaiseen ”saunailtapäivään”, kuten hän oli selittänyt. Naiset olivat kyselleet uteliaina, olivatko nämä ennenaikaiset polttarit, mutta Ainu oli kieltänyt jyrkästi. Hän ei halunnut järjestettävän minkäänlaisia polttareita. Nyt oli kysymyksessä vain hyvien ystävien kokoontuminen viettämään rattoisaa keväistä iltapäivää Salavan rantasaunalle hyvän ruoan ja juomien ääreen.
– Ovathan kyseessä viime hetket, kun olen vielä poikamiestyttö. Samalla saatte tehdä ehdotuksia, jos mieleenne tulee jotain häitä varten. Minullakin on muutama ajatus, joihin haluan varmistuksen teiltä. Epävarmuus on iskenyt minuun viime hetkellä joissakin ratkaisuissa. En ikinä enää mene toista kertaa naimisiin, häiden järjestely on kauheata, vaikka tilaisuus onkin aika vaatimaton, Ainu oli selittänyt.
– Päinvastoin kuin Marjatalla ja Urholla. Kauppaan ei pysty enää menemään ilman että Marjatta alkaa kertoa innostuneena, missä vaiheessa hääjärjestelyt ovat, vaikka tilaisuus on vasta juhannuksena, Satu oli nauranut. – Heikki on ihan raivoonsa tukehtua, kun hän ei jaksa enää kuunnella ”häähöpinöitä”, kuten hän asian ilmaisee. Hän valitti tässä eräänä päivänä melkein tosissaan, että kohta Marjatta karkottaa kaikki asiakkaat tällä vouhkaamisellaan. Minä yritin silotella, että ovathan Marjatan ja Urhon häät eräänlainen seurapiiritapahtuma Katajamäellä. Minä olen ihan pakahtua uteliaisuudesta, että millaisen riehan me saamme juhannuksena kokea!
– Te ainakin kuulutte armoitettujen häävieraiden joukkoon, mutta me muut saamme jännittää hermostuneina, kolahtaako postilaatikkoomme pian kutsu, Kaisla oli sanonut virnistäen.
Naisten istuessa jälleen saunan lauteilla Hanne kääntyi muiden puoleen ja levitti silmänsä muka kauhistuneena. – Satu, paljasta heti, onko Marjatan hääkutsut jo lähetetty? Sinä sen kuitenkin tiedät. Minä en kestä, ellen saa kutsua, olen sentään hillinnyt itseni mestarillisesti ja kuunnellut kärsivällisesti Marjatan selostusta hääkakun korkeudesta, hääaterian ruokalajeista, kirkon koristelusta, tarjoilusta, musiikkivalinnoista ja siitä, miten hääpari tulee kirkolle. He eivät ajakaan hienolla punaisella avoautollaan, niin kuin kaikki luulevat, vaan hevosen vetämillä kieseillä, jotka on koristeltu valkoisilla ruusuilla ja silkkinauhoilla. Urho kuulemma hyväksyy kaiken, mitä Marjatta vain keksii ehdottaa.
Satu ravisti nauraen päätään. – Marjatta selitti juuri toissapäivänä Heikille, että kutsut lähetetään ensi viikolla, ja yli puolet katajamäkeläisistä on onnellisten valittujen joukossa.
– Minä en anna koskaan anteeksi Marjatalle, ellei minua kutsuta, Kaisla sanoi pontevasti, mutta naurua silmissä. – Kova kolaus oli jo se, etteivät he vietä häitään Vanhassa Myllärissä, vaan Salavassa.
– Totta kai Marjatta haluaa viettää häänsä Salavassa, sillä hänenhän on näytettävä minulle, kuinka paljon loistokkaammat hänen häänsä ovat verrattuna Paulin ja minun häihin. Marjattahan ilmestyy jo nyt vähän väliä Salavaan muka keskustelemaan meidän kanssamme erilaisista ruokavaihtoehdoista, koristeluista, ohjelmasta sun muusta, vaikka ne on jo suurin piirtein lyöty lukkoon aikoja sitten. Minä olin päättänyt, ettei Marjattaa ja Urhoa kutsuta vain perheelle ja lähiystäville tarkoitettuihin häihimme, mutta nyt kun he päättivät järjestää omat häänsä Salavaan, niin pakkohan meidän oli kutsua heidät. Ja kyllä Marjatta sinut Kaisla aviosiippoinesi kutsuu, tehän olette sentään Katajamäen kermaa ja vaurasta väkeä, Ainu lohdutti. – Katsos, raja menee tilallisten ja torppareiden välillä, niin kuin ennen vanhaan. Paitsi tietysti Päivikkiä hän ei uskalla olla kutsumatta, sillä hän saisi kuulla piikittelyä siitä loppuelämänsä.
– Päivikkihän nyt saa ilman muuta kutsun, hänhän on Urhon rakas vihollinen, Satu huomautti. – Kaupan juorukerhon suurin piristyshän on Päivikin ja Urhon välinen ikiaikainen sananvaihto. Voi niitä värikkäitä heittoja, joita minäkin olen vuosien varrella joutunut kuuntelemaan! Olisipa saanut ne kaikki nauhalle. Heikki on sanonut, että hänen työpäivänsä juhlahetki on aina se, kun Päivikki ja Urho sattuvat yhtä aikaa tulemaan kyläkauppaan. Siinä ei koskaan sanoja säästellä, aihe löytyy vaikka tikusta. Periaatteesta he ovat kaikesta eri mieltä.
– Mutta olen takuuvarma siitä, että kun toisesta aika jättää, niin jälkeen jäänyt on murheen murtama ja kaipaus on todella aito, Kaisla huomautti vakavana, ja muut nyökkäsivät.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka katkaisi vain kiukaan kihahdus Kaislan heittäessä sille vettä. Sitten Ainu ponkaisi pystyyn ja huikkasi: – Nyt vielä kerran uimaan ja sitten menemme tuvan puolelle nauttimaan Paulin järjestämästä tarjoilusta.
Ihanasta aurinkopäivästä huolimatta lammen vesi oli jäätävän kylmää, ja huuto ja nauru oli sen mukaista. – Meteli kuului varmasti päärakennukselle saakka, Hanne huohotti heidän juostessaan viluisina lämmittelemään vielä hetkeksi lauteille. – Ihme, ettei tänne ilmestynyt pelastusretkikuntaa.
– Siinä heillä olisi ollutkin katseltavaa, Kaisla nauroi. – Viisi enemmän tai vähemmän muodokasta ilkialastonta keski-ikäistä naista juoksemassa kiljuen vedestä ylös.
– Ihanan viatonta huvia, Hanne totesi ja heitti löylyä kiukaalle. – Voi kuinka onnellinen olen teistä, naiset. Olen löytänyt Katajamäeltä ihania ystäviä, joista osaan olla todella kiitollinen.
– Kiitos kauniista sanoistasi. Olethan niin kiitollinen, että et suunnittele lähteväsi pois Katajamäeltä koulun päätyttyä? Satu kysäisi katsoen tutkivasti vieressään istuvaa Hannea.
– Ei, kyllä minut tavataan syksyllä edelleen tällä kylällä. Katajamäeltä on löytynyt koti.
– Taitaa olla niin, että täältä on löytynyt muutakin, Kaisla huomautti ovelan näköisenä. – Pikkulinnut ovat hiukan laulaneet siihen suuntaan.
– Minkähänlaisia pikkulintuja sinä olet oikein kuunnellut, Hanne sanoi kevyesti. – Ei pidä uskoa kaikenlaisia viserryksiä!
– Äläs puhu, olen omin silmin nähnyt useamman kuin pari kertaa, kuinka eräs tietty vaalea opettajaneiti on pyöräillyt tai ajanut autollaan Myllytuvan ohitse erään tietyn herrasmiehen vastavalmistuneelle tilalle, Kaisla sanoi silmät sirrillään.
– Sitä voidaan tehdä aivan arkisia vierailuja vilkaisemaan, missä vaiheessa naapurin työt etenevät. Sinuna en vielä alkaisi odotella kolmansia hääkutsuja enkä edes kihlajaiskahveja, Hanne naureskeli.
– En haluaisi juoruilla, mutta oltiin sitä kerran samaisen herrasmiehen kanssa illastamassakin Vanhassa Myllärissä, Kaisla lisäsi merkitsevästi.
– Väärin! huusi Hanne voitonriemuisena. – Se herrasmies oli Jason eikä Rene.
Kaisla meni hölmistyneen näköiseksi. – Ihan tottako? Siis seurusteletko sinä vuoronperään kummankin veljeksen kanssa?
– Minä en seurustele kummankaan veljeksen kanssa, jos se nyt teille yhtään kuuluu, Hanne sanoi tympääntyneen näköisenä. – Jasonia tuskin tunnen, niin harvoin tapaan häntä edes sattumalta, ja Renen kanssa olen vain ystävä ja hyvä naapuri. Ja hänelläkin on niin paljon hommia, että vain satunnaisesti tulemme pihassa vastakkain ja vaihdamme muutaman sanan. Silloin tällöin olemme olleet toistemme luona kahvilla, siinä kaikki.
– Siinä kaikki, toisti Kaisla ja kääntyi Ainun puoleen. – Sinä tiedät varmasti tästä asiasta totuuden? Oletko huomannut mitään vipinää noiden kahden välillä? Vai pitäisikö sanoa kolmen välillä?
– Jos tietäisinkin, niin takuulla en kertoisi siitä teille, Ainu hohotti ja hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli juuri hiljakkoin yllättänyt Renen antamassa Hannelle ilmeisesti hyvänyönsuukkoa yläkerran porrastasanteella. Ainu ei ollut ilmaissut itseään, vaan kiepsahtanut hiljaa ympäri ja poistunut ulos. Hän ei ollut milloinkaan maininnut Hannelle tapauksesta. Nyt hänen tuli yllättäen mieleen, että olikohan se tosiaan ollut Rene, joka suuteli Hannea. Entä jos Ainu olikin erehtynyt ja se olikin ollut Jason? Ainu vilkaisi sivulleen ja kohtasi Hannen nauravan katseen. Hanne piti pilkkanaan heitä kaikkia ja jopa nautti siitä!
– Hanne… senkin! Ei noin kavereita saa, Ainu sanoi moittivasti. – Minä olen vuodattanut sinulle kaikki asiani pikku piirteitä myöten – hyvä etten kerro intiimeimpiäkin asioita Paulista ja minusta, mutta sinä vaikenet kaikesta kuin muuri. Etkö sinä luota meihin?
– Kyllä minä luotan teihin kaikkiin ja uskon, että jos kertoisin asioitani, niin ne jäisivät näiden seinien sisäpuolelle. Mutta johtuisikohan vaikenemiseni siitä, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään kerrottavaa, Hanne tuumi rauhallisesti. – Myönnän pitäväni kovasti Renestä, vaikka aluksi suhtauduin häneen aika kriittisesti. Mutta hän on muuttunut valtavasti tämän talven ja kevään aikana… ja ehkä minäkin olen muuttunut. Joka tapauksessa viihdymme yhdessä, mutta seurusteluksi sitä ei voi sanoa. Olen käynyt monesti Isokankaalla, sinne on mukava matka pyöräillä ihanassa kevätsäässä, joskus käymme yhdessä samalla kyydillä ostoksilla ja asioilla kirkonkylässä, ja kerran kävin kevään aikana Renen kanssa tervehtimässä Silvaa ja hänen mummuaan Tampereella. Mutta se ei todellakaan ole mitään vakavaa seurustelua, vaan läheistä ystävyyttä.
– Joka saattaakin muuttua yhtäkkiä vakavaksi seurusteluksi, Minne hymyili. – Minä pidän kovasti Renestä, vaikka tunnen häntä tietenkin vain pintapuolisesti. Hän on aina niin kohtelias ja asiallinen, ja voi miten kaunis hymy hänellä onkaan. Se muuttaa koko miehen aivan toiseksi. Tehän tiedätte meidän olevan kaukaista sukua, ja äitimme ovat nyt myös tutustuneet toisiinsa Tampereella ja kävivät meillä Ruohosessakin yhtä aikaa. Siinä pulina kävi, kun he selostivat Renelle ja minulle muistamiaan ja kuulemiaan menneitä asioita yhteisistä sukujuurista. Minne kääntyi Hannen puoleen ja lisäsi: – Et sinä tekisi mielestäni ollenkaan huonoa kauppaa, jos valitsisit Renen.
– Entä Jasonin? Hanne kiusoitteli.
Minne kohautti olkapäitään. – Jaa-a, enpäs tiedä, sillä Jasonia en tunne oikeastaan ollenkaan. Hän on käynyt Renen kanssa kerran meillä kylässä ja pari kertaa olen vaihtanut hänen kanssaan muutaman sanan kyläkaupassa. Hän on aivan naurettavan samannäköinen kuin Rene, mutta huomattavasti vilkkaampi ja rennompi. Hän tuntui hyvin seuralliselta ja kertoili loputtomasti hauskoista matkakokemuksistaan ympäri maailmaa. Todella luonteva seuramies, johon kaikki varmasti ihastuvat. Kuvittelisin hänen olevan aina hyväntuulinen ja huomaavainen, mutta millainen on vakava Jason, sitä en tiedä.
– Hei, tytöt, nyt puetaan hynttyyt niskaan ja siirrytään tuonne tuvan puolelle. Sitten ei käsitellä enää aihetta ”Kenelle Hanne naitetaan”, vaan paneudutaan minun ongelmiini, Ainu huudahti ja laskeutui alas lauteilta. – Minä olen sentään tämän iltapäivän tähti ja vaadin kaiken huomionne sekä loistavia ideoita suuren päiväni juhlistamiseksi.