Viime vuosituhannen mersu haisi nenään kummalliselta. Perustunkkaisuuden lisäksi sisäilmassa oli jotakin muutakin entsyymiä, imelän vastenmielinen katku. Ikään kuin jossakin takapenkin alla olisi ollut muhimassa vanha rotanraato. Minut tönittiin istumaan kuskin taakse. Luomiveikkonen tunki viereeni. Ratin takana istuva harteikas patukka heitti vaihdetta silmään – se tapahtui hieman nykien ja krahisten – ja alkoi sompailla kulkupeliään kapeassa kujanteessa. Ikämersu heilahteli kapakan takaa kadulle, ja minä huomioin että lähdimme ajelemaan samaan suuntaan, josta olin puolisen tuntia sitten taksilla baariin saapunut. Olo oli täysin pöllämystynyt. Istuin ensimmäisen pitkän tuntuisen minuutin tuppisuuna.
Sitten mersu pysähtyi STOP-merkille. Siinä kohtaa minun oli pakko sanoa:
”Nyt en ymmärrä… en enää yhtään mitään. Voisiko joku hiukan selittää?”
Laiheliini, tämä luomileukainen asemies, totesi tyynen rauhallisesti:
”Annas olla ny. Kyllä me tieretään, että sä varsin hyvin tierät mistä tuuloo.”
En voinut kuin pyöritellä päätäni ja ähkäistä:
”Vai että tiedän… siis että tiedän niinku mitä?”
Laiheliinin asekäsi heilahti varoittavasti.
”Älä kuule tee mitään äkkinäisiä liikkeitä noilla viispiikkisillä. Ja se leipäläpi kiinni nyt!”
Puristin suuni viivaksi. Luomileuka ja Patukka alkoivat puhua keskenään. Juttelu eteni ihan kuin en olisi paikalla ollutkaan. Luomileuka ihmetteli puoliääneen, että jos minä olen ”niitä”, niin mitä helvettiä minä täällä maisemissa enää teen Pränniä kyselemässä. Koska pitäisihän ”niiden turkulaisten” tietää parhaiten, että Prännin poika taitaa olla nyt jo entinen mies. Risteyksen ohitti pitkä ja korkea luksusbussi, ja sen perässä lähestyi rekkarivistö. Luomileuka tuijotti otsa kurtussa lähestyviä maantiejunia.
”Mietis nyt ittekin! Jos Eero on menneen talven lumia, niin miks ihmeessä ne lähettäisi tuollaasen renkipojan kiertelemään kylille ja huutelemaan Vanhan Prännin sijaintia?”
Patukka odotteli kärsivällisesti STOP-merkin takana Vaasan suuntaan jyrryttävää kolmen rekan jonoa ja mietiskeli samalla kaverinsa heittoa ilmeisen keskittyneesti. Sitten tuli rakopaikka ja mersu pääsi jatkamaan. Nyt kuski karautti kurkkuaan ja murahti:
”Santtu hei, täsä vaiheessa kaikki on pelekkää pekulaatiota. Eihän mekään tieretä, mitä Eerolle on loppupeleissä tapahtunut siellä Turussa… eli aivan hyvin sielläkin päin saattaa olla sellaasta väkee, joilla ei ole vielä mitään tietoa Eeron katoomisesta.”
Olin kuunnellut tarpeeksi. Oli pakko vetää henkeä ja puuttua miekkosten jupinaan:
”Kuunnelkaas hei! En ymmärrä ollenkaan, mitä te puhutte. Yrittäkää nyt ymmärtää, hyvät herrat, että minä olen Jussi ja olen Eeron vanha kaveri… olen kyllä Turusta, mutta en ole täällä huonoissa aikeissa…”
Luomileuka heilautti asettaan ja sähähti:
”Voi ny hevonvittu! Ekkö sä ymmärrä suomea, kun mä sanon, että se turpa tukkoon eli umpehen. Saat sitten mahrollisuuren puhua, kun päästään sinne minne pitää!”
Jäin kököttämään mykkänä takapenkin nurkkaan. Heti kolmostien suoralle päästyämme Patukka alkoi lisätä vauhtia. Seurasin ihmetellen, miten tanakka kuskimme kaivoi povitaskustaan kirkkaan lituskataskumatin ja otti siitä pitkän hörpyn.
”Urkki hei!” Vierelläni istuva Luomileuka hekotteli. ”Sua mulkoillaan. Turun-herra tässä paheksuu ihan suu auki sun juomatapojasi liikenteessä.”
”No sano sille, että Urkki Jokipakalla on täällä Kurikassa ihan omat lait. Selvitä sille että Urkilla ei oo tapana istuskella ratissa selvin päin tien tukkeena. Vesipoikana kun ratissa istuu, niin ajamisesta puuttuu sellaanen luontaanen rentous.”
***
Jokunen sata metriä ennen kyläkauppaa ikämersu poikkesi vasempaan hiekkatielle. Vähän toisenlaisessa tilanteessa meikäläisen silmä olisi varmaan levännyt tässä pohjalaismaisemassa. Aurinko oli matalalla, iltausva nousemassa peltosaroille, harmahtavia pyörteitä mutkittelevan väylän molemmin puolin. Mersu puski tiheämmän, maidonvaalean utuseinämän läpi, ja kohta edessämme kohosi tummana jyrkähkö, metsäinen kalliokukkula. Töyrään etureunassa sojotti jo aiemmin päivällä huomioimani suippo näkötorni.
Vierelläni istuva kaveri alkoi selvittää minulle, että torni oli ollut yksi Eeron lempipaikoista näillä kylillä. Ja että se siksi ”sopii mainioosti kuulusteluihin”. Minä pidin suuni tiukasti kiinni. Olotilani alkoi muuttua aina vain pahaenteisemmäksi. Tie kapeni, muuttui kuoppaisemmaksi, ja alkoi nyt nousta jyrkästi vuorelle. Vanhan mersun louskumoottori valitti, mutta sitkeästi auto veti meidät aina ylärinteen parkkilevennykselle saakka.
Vilkuilin ympärilleni silmiäni räpytellen. Vähän matka päässä näkyi iso keittokota, ja itse torni kohosi kallionkyljessä. Se oli niin korkea, että katseleminen teki häijyä. Minulla on aina ollut jonkinmoinen fobia korkeiden paikkojen suhteen. Ja vielä vähemmän meikäläinen tykkää siitä, jos minua saatellaan ja paimennetaan jonnekin yläilmoihin automaattiaseen piipun heilahduksilla.
”Vassokuu, Turun herra. Vielä viimenen ponnistus! Eli nyt kipin kapin portaisiin.”
Mikään ei siis auttanut. Vaarustin tornin juurelle ja vedin syvään henkeä. Jalat tuntuivat raskailta. Joku koiranleuka oli niitannut tukiparruun pahvisen kenkälaatikonpohjan, jossa luki:
LUOVANKYLÄN NUORISOSEURAN NÄKÖTORNI.
PÄÄSYMAKSU 1 EURO – SOKIAT PUOLEEN HINTAHAN.
Alkoi raskas kapuaminen ylös korkeuksiin. Varoin katsomasta alas kalliolle ja keskityin vain aina uuteen askelmaan. Vatsanpohjasta kouraisi. Minua kannustettiin möreillä kehotuksilla alaviistosta.
Lopulta olimme ylhäällä. Tuuli puhalsi täällä eri tavalla, pyörteilevästi. Otin tiukkaa otetta karheasta kaiteesta ja vältin katsomasta illan pehmeässä valossa kylpevää kurikkalaismaisemaa. Luomileuka ja Patukka seisoivat tasanteella vierekkäin, ja nyt Luomileuka otti puhemiehen roolin.
”Ollaan aika korkeella. Täällä voi sattua vaikka onnettomuuksia. Voi mennä päivä tai pari ennen kuin kukaan hokaa, että joku raukka on kaljaaspäissään tipahtanut tornista. Siinä ehtii linnutkin ensin.”
Suuni kuivui. Tivasin, mitä tämä oli, keneksi he minua oikein luulivat?
”Älä keuhkoo. Vastaus olis helppo, jos Eeron vois hälyttää paikalle. Mutta meidän Eero on hukassa. Piste! Mutta kyllä Eero meitä varootti teikäläisistä. Jo pari talvea sitten se sanoi, että ne voi lähettää Turusta ikäviä miehiä sen perään. Ja että meidänkin kannattaa pittää silmämme auki tuolla kylillä… meinaan jos alkaa näkyä kummia kyselijöitä. Ja nyt saat antaa selvityksen. Eeron mielipaikassa.”
Vedin oikein syvään henkeä ja otin molemmat kädet avuksi vahvistaakseni sanomaani.
”Kuunnelkaa nyt hyvät miehet. Pari sanaa! Minä olen Jussi Vares. Olen Eero Prännin pitkäaikainen kaveri. Ja olen täällä Kurikassa hänen sisarensa kutsumana. Irene Prännin te kai tiedätte. Ja…”
”Shhhhh!” Patukan naamalle tuli ovela ilme. ”Yks kysymys. Väärä vastaus vahvistaa, että sinä puhut paskaa etkä oo ikimaailmassa ollut Eeron kavereita. Nyt tarkkana! Mä en tätä tietokilpailukysymystä sulle toista. Kerrasta poikki! No niin. Eerohan aina selitti pikkukaljoossaan samaa tarinaa yhdestä vanhemmasta Prännistä. Esi-isästä joka vieläkin muistetaan täällä Pohjanmaalla. Eli mitä juttua? Kerro!”
Helpotuksen purahdus munaskuissa. Minulta pääsi hieman kevyempi puhallus.
”Jaa, te tarkotatte sitä stooria, jossa Kortesjärven sukuhaaran esi-isä… hetkinen, Erkki Pränni kai oli miehen nimi… meni ja pisti kuoliaaksi Isontalon Antin. Jonkunmoisista juhlista siinä kai oli kyse, mitkä lie olleet perunannostotalkoot.”
Luomileuka veti henkeä. Patukka hieraisi leukaperiään. Ilmeet olivat aika paljon puhuvat. Minä levittelin odottavana käsiäni. Siinäs kuulitte!
Luomileuka alkoi selventää kurkkuaan rykimällä.
”Rytinevan elotalkohot. Siellähän se Isotalo päästi kylmän pierun. Erkki Prännin toimesta.”
Patukka ähkäisi ja kaiveli kännykkäänsä esille mutisten Luomileualle, että ”nyt pittää soittaa Patelle”.
Luomileuka nyökkäsi vakavana. Mulkaisi sitten minua ilme tiukkana ja tivasi:
”Mikäs se sun asias täällä Kurikassa pitikään olla? Mitäs sinä Irenelle?”
Miesten ilmeet kertoivat, että akuutein vaara taisi olla ohi. Olotilani muuttui rennommaksi. Aloin selittää:
”Irene on pestaamassa minua tutkimaan tätä Eeron katoamista. Meikäläinen kun on ihan oikeasti Eeron hyvä kaveri, uskokaa nyt… ja satun vielä olemaan yksityisetsiväkin, siis leipäpuultani.”
Samassa Patukka sai yhteytensä toimimaan.
”Täällä on yksi kyttäilijä täällä tornissa, on vähän niinkuin meidän kuulusteluissa… se kovasti väittää olevansa Eeron kavereita… notta siks mä soitan. Muistatko sä notta onkohan Eero koskaan puhunut sellaasesta tyypistä kun Varis… Jussi Varis.”
Patukka kuunteli puoli minuuttia ihan vaiti. Sanoi sitten ”joo-joo, okei” ja sulki puhelimensa. Sitten kaveri lähti tulemaan kohti koura ojossa. Ilme ei ollut varsinaisesti anteeksipyytävä mutta kuitenkin jotenkin äskeisestä pehmentynyt. Koura tuli kohti. Kättelimme lyhyesti mutta rivakasti, ja sitten mies sanoi:
”Örhmm… tuota, juu, se asia on klaari. Kai tajuat että varovainen täytyy olla. Kun Eero kerran vannotti.”
Nyökkäsin lyhyesti. Korkeuskammo alkoi hiukan hellittää.
Luomileuka oli seuraavana kättelyvuorossa. Ei sanonut mitään, mutta puristus oli ihan reilun tuntuinen.
Ja sitten Patukka palasi taas ääneen:
”Linjalla oli äsken yks Filppulan Pate. Ja Pate kutsui sinut meitin navetalle. Sopii kai sulle? Mennään hiukan palaveeraamahan. Meillähän on kaikilla sama yhteinen murhe!”