4.

Harmaa, pitkänomainen rakennuskolossi oli jossakin toisessa maailmassa ollut teollisuuskäytössä. Nyt pytinkiin oli majoittunut sekalaista pienyritystoimintaa. Sivusiivessä näkyi kyltti: PAULIINAN KIRPPARI.

Heti tuulikaapin jälkeen nenään hiipi kirpputorin oma haju. Ei mitenkään vastenmielinen lemahdus, mutta omanlaisensa. Kassatiskin takana seisoi pyylevä, iloisen kotihengettären näköinen nainen, jolla oli päällään 60-luvun Marimekko-kolttu. Katsoin kysyvästi ja totesin:

”Sinä taidat olla Pauliina?”

”Tässähän minä!”

”Moi, minä olen Jussi. Tota noin… kuulin, että Ester voisi olla tavattavissa täällä. Liekö oikeaa tietoa?”

”Ei nyt aivan väärääkään informaatiota.” Pauliina mittaili minua ilme uteliaana. ”Ester lähti just hakemaan meidän kahvioon munkkeja Saloselta, siis tuosta kadun toiselta puolelta, ei ole varmaan kauaa poissa. Katsele kaikessa rauhassa ympärillesi! Ihmettele ja ihastu valikoimaamme…”

Vilkuilin pitkien hyllyrivistöjen suuntaan ja naurahdin:

”Ja sitähän täällä on. Valikoimaa… Ei ole ainakaan puutetta tavarasta. Runsaudenpula.”

”Voin antaa ammattilaisena pari hyvää suositusta. Helpottaa asiakasta…” Pauliina virnisti. ”Ettei herra vaan olis kiinnostunut puolalaisesta kaksirivisestä haitarista… tai löytyy myös hieno uhtualaisten itkuvirsien kokoelma, kolmen C-kasetin boxi. Keräilykamaa. Harvoin tarjolla.”

Nostin peukaloa avuliaalle kauppiattarelle.

”Kiitti vinkeistä, kuulostaa kutkuttavalta. Tiedä vaikka lähtisin kaupoille… siis sitten kun olen ensin pari sanaa vaihtanut Esterin kanssa.”

Juuri silloin katseeni sattui harhautumaan kassatiskin taakse niitattuihin lehtileikkeisiin. Kolme värikästä sivua: railakkaita otsikoita kissankokoisella fontilla.

ESTOTONTA SEKSIÄ NÄYTEIKKUNASSA!

LAUANTAIAAMUN HURMAA DBTL-TURUSSA!

NÄYTEIKKUNAPERFORMANSSI ÄITYI PERVOILUKSI!

Pauliina huomasi katseeni suunnan ja varmaan myöskin äkkikeskittyneen ilmeeni. Hän naurahti ja sanoi:

”Suuren maailman meininkiä… siis kaikkee sitä sattuu täällä Turussakin, eiks vaan?”

Kohautin ohimennen harteitani.

”Niinpä…”

”Kyllä mä hämmästyin… siis kun se näyteikkuna, tämä missä se taiteilija ja se mies oli kutemassa, se on mun entinen kirpparini. Tuolla Martissa. Ihan siinä Myllyn Pubin vieressä. Tiedätsä paikan?”

”Joo… luulen tietäväni… jotenkin taidan olla kartoilla.”

”Taide on hieno juttu, ei mulla oo mitään sen eri ilmenemismuotoja vastaan”, Pauliina hykerteli. ”Mulla on täällä myynnissä pahkatöitäkin. Ja savipurnukoita. Ja ainakin viisitoista akvarellia joitten nimi on Kesäaamu Airistolla. Kyllä mä kaikki performangetkin hyväksyn. Nostan rohkeudelle mun kukkahattua!”

Saman tien ulko-ovi kävi ja sisälle asteli vaalea, hoikka nainen vyötäisillään Unikko-esiliina. Nainen kantoi sylissään muovilaatikkoa, jossa oli pitkät rivit lämpöisiä, ruskeakylkisiä munkkeja.

”Esteeer, sulle on vieras!” Pauliinan kailotti. ”Mites se nyt meni… eikös sun horoskooppis luvannutkin tälle päivälle salaperäistä muukalaista, joka tulee ja vie sut ensin pizzalle ja sitten kuukauden Thaimaan-matkalle?”

Ester Orav laski munkkilaatikon tiskille, pyyhkäisi käsiään esiliinaan ja kääntyi mittailemaan minua. Ester oli syntymäkaunis nainen. Iältään ehkä vähän alta nelikymppinen, vaikea sanoa. Ester oli sitä rotua oleva naisihminen, johon vuodet eivät helposti pure. Soikeat kasvot, suuret siniset silmät ja runsaat huulet, joihin ei ollut upotettu mitään ylimääräistä. Muistin hämärästi erinäisiä lehtikuvia hänestä, sieltä vuosien takaa. Minulla oli epämääräinen mielikuva, että Ester oli tuijottanut otoksissa ilme aika tiukkana, melkein kuin passikuvassa. Luonnossa nainen oli huomattavasti viehättävämpi.

Ojensin käteni ja latelin nimeni. Sitten aloin selvittää, että olen tässä, koska haluaisin vaihtaa muutaman sanan vanhoista tapahtumista. Kyse oli kolmen vuoden takaisesta toukokuusta ja Pub Konehuoneesta.

Ester Oravin utelias ilme kivettyi. Koko olemus jäykistyi. Nainen vilkaisi Pauliinaa kuin tukea toivoen ja alkoi ravistella hitaasti päätään. Sanoi sitten, että hän on yrittänyt päästä niistä jutuista kokonaan irti.

Ilmoitin kiireesti, etten todellakaan ole mikään jutunaihetta kärttävä lehtimies tai muuten vaan utelias rikoshistoriabongari, vaan yksityisetsivä ja liikkeellä vakavalla asialla. Selitin naiselle, että hyvä ystäväni vuosien takaa – entinen rikostutkija, joka kolmisen vuotta sitten oli ollut mukana Konehuoneen veritekoa selvittävässä tiimissä – oli kadonnut. Ja että yritin saada valaistusta hänen kohtaloonsa miehen sisaren toimeksiannosta. Siksi haluaisin vaihtaa pari sanaa menneistä asioista.

Ester Orav huokaisi uudestaan, pyyhkäisi pikaisesti hiuksiaan ja oli pari sekuntia vaiti. Sanoi sitten:

”Mikä se olikaan… tämä poliisi? Että mikäs mies?”

”Hän ei ole enää palveluksessa. Siis entinen poliisi. Nimi on Eero Pränni…”

Ester Orav karautti kurkkuaan ja hieraisi miettiväisenä nenänpieltään. Minä vaihdoin painoa jalalta toiselle ja yritin päästä asiassa eteenpäin:

”Onko tuttu nimi? Hän varmaan haastatteli silloin aikoinaan sinuakin…”

Taas uusi kulmankurtistus, ja sitten Ester Orav mutisi:

”Niitä oli aika paljon näitä erinäköisiä poliisimiehiä, jotka minua silloin jututti. Uudestaan ja uudestaan istuttiin. Se oli melko raskasta aikaa. Joo… mutta joteskin tuo nimi jäi kyllä mieleen… sellainen vaaleahko mies, tai ristiverinen… semmoinen aika jykevän oloinen?”

”Ihan niin. Sama poliisimies. Olisiko sinulla nyt ihan jokunen minuutti aikaa?”

”Mikä ettei. Mentäisiinkö vaikka tuonne meidän kahvipaikkaan? Kahvi ja munkki on kolme euroo. Ja munkit on ihan suoraan uunista.”

”Kahvi ja uunituore munkki! Just sitä, mikä meikäläiselle nyt todella maistuisi.”

***

Kirpparikahviossa oli sopivan hiljainen hetki. Ester Oraville tarjoutui mahdollisuus tulla istumaan toviksi kanssani pöytään. Minä olin mister Avokätinen ja tarjosin hänellekin kahvin ja munkin, vaikka oletinkin niiden kuuluvan henkilökunnan luontoisetuihin. Kahvi oli vahvaa, munkki herkullinen eikä pöytäseurassakaan ollut valittamista. Nainen oli kaunis, kaikin puolin viehättävä. Mutta jotenkin poissaoleva.

Kerroin naiselle, että yksi tutkimuslinjoistani kadonneen ex-poliisin suhteen oli se, että hän oli mahdollisesti palannut Turkuun tonkimaan ja pöyhimään kolmen vuoden takaista murhamysteeriä.

”Minulla on tietoa, että Eero Pränni olisi puhunut Pub Konehuoneesta ja Hermanni Hessundista pitkin ja poikin kaupunkia. On jopa käynyt visiitillä siellä purkumiehiä odottavassa parakissakin, entisessä Konehuoneessa. Ja siksi minä nyt koetan jäljittää hänen mahdollisia kontaktejaan. Poikkesin Mänty Pubissa sinua kyselemässä, ja kävi ilmi, että Pränni oli poikennut sielläkin. Hänkin oli kysellyt sinua. Semmonen huuliveikko kuin Jarre kertoi.”

”Jaa, se Jarre. Puhelias kaveri. Niin… minä en ole ollutkaan ainakaan kuukauteen siellä vuoroissa…”

”Aivan. Mutta Eero Pränni ei siis ole lähestynyt sinua kasvokkain?”

”Eipä ole tullut vastaan. Mun numero ei ole julkinen, eli ei se kontakti kyllä onnistu sitäkään kautta…”

”Selvä.” Poimin viimeiset munkinmuruset suuhuni. ”Juttu on mystinen. Että entinen poliisimies lähtee kolmen vuoden jälkeen tutkimaan vanhaa keissiään. Tai siltä tämä ainakin haiskahtaa… Väkisin mieleen tulee, että onko hän mennyt epäonnisesti kolkuttamaan väärää ovea? Se on yksi ikävä vaihtoehto…”

Ester Orav hieroi mietteliäänä niskaansa, mutusti murenan munkistaan ja sanoi:

”Onkos mies ollut pitkäänkin kadoksissa?”

”Pari viikkoa jo. Ei mitään elonmerkkiä. Ja sisko on ymmärrettävästi huolissaan.”

”On se varmaan kauhea tilanne.” Naisen katse muuttui tarkkaavaisemmaksi. ”Ja hän oli sinun kaverisi?”

”Oli joo. Pitkäaikainen tuttu. Eli siltä osin tässä on vähän omaakin motiivia tutkimuksiin. Tuota… jotakin voisin sinulta kysellä vielä sen toukokuisen illan tapahtumista… jos jaksat niihin palailla…”

Ester Orav mietti taas hetken ja näytti sitten tekevän päätöksensä. Ilme muuttui asteen avoimemmaksi.

”Kovin paljon uutta minä en varmaan osaa siitä illasta… se kaikki kun on jo niin moneen kertaan…”

”Ymmärrän. Entinen työnantajasi Risto Roosenlund totesi, että sinä olit sen illan paikallaolijoista ainut, joka oli selvin päin. Ihan viran puolesta. Siltä pohjalta minä vielä utelisin näitä vanhoja…”

”Okei.” Hymähdys, olankohautus. ”Tässä maailmassa ei näemmä oo ilmaista kahvia ja munkkia. Vai mitä?”

”Eipä ole!” totesin. ”Munkkikahvi ei ole mikään lahja. Vaan lahjus. Mutta aloitetaanpas vaikka Torkkujasta!”

”Kandidaatti, joo… Kökötti siinä vakiopaikallaan. Aina se otti sen saman päätyjakkaran…”

”Lehdissä puhuttiin Torkkujasta. Mutta menikö se nyt sitten niin, että mies ei ehkä ihan nukkunutkaan?”

”Vaikea sanoa. Se aina välillä niinku meditoi. Silmät kiinni. Kyllä se joskus nukahtelikin.”

”Selvä… Mutta mennäänpäs sitten Hermanniin. Ja pyöreään pöytään. Tähän vakioryhmään. Tom Hylsy?”

”Semmonen reppana. Niillä oli aina joskus siinä pöydässä iltapäivälehden visailuja. Tom Hylsy ei osallistunut, sai toimia vaan kirjurina. Mä luulen että se ois luullut, että Tarton Rauha on eestiläisen naisen nimi.”

”Okei! Ei sen enempää Tyhjästä Patruunasta. Mutta entä tämä kovempi poika, Punkki Pukarainen?”

”Ihan hirveä musiikkimaku. Roosenlundin oli pakko hävittää levyautomaatista Sex Pistolsit ja muut semmoset. Toisten asiakkaiden pyynnöstä. Punkki otti siitä lämpöö. Se oli semmoinen… äkkinäinen…”

”Tom Hylsy on harmiton, mutta Pukarainen siis ilmeisesti ei. Eli Pukarainen oli kai jonkinmoinen Hermannin ikioma nyrkki, vaikka olikin kooltaan enemmänkin kärpässarjaa. Vaarallinen kaveri, eikö?”

”Niin kai se oli. Kyllä mulle tuli siitä tyypistä aika oudot värinät…”

”Mutta tuona kohtalokkaana iltana tämä Hermanni Hessundin ikioma suojelusenkeli Pukarainen ei sitten ollutkaan paikalla. Enää silloin, kun häntä olisi eniten tarvittu. Punkki poistui iltaan… oliko se puolisen tuntia ennen Oranssihupun ilmaantumista?”

Ester Orav tuijotti pitkään jonnekin ohitseni.

”Juu. Niin. Niin se taisi olla…”

”Huonompi säkä herra Hermannille.”

”Juu.”

”Vai oliko siis kyseessä säkä?” Levittelin käsiäni. ”Entä jos Oranssihuppu tiesi, että nyt reitti on vapaa?”

Ester Orav vain mutristi suutaan ja kohautti olkapäitään.

Minä mietin tovin, pyörittelin yhtä sun toista päässäni ja siirryin sitten seuraavaan naamaan.

”Sinä iltana siitä vain harvoille varatusta pyöreästä pöydästä puuttui myös yksi vähän nuorempi mies, joka kai oli muuten vakiokalustoa. Kaveri, joka tunnettiin nimellä Boy?”

”Juu. Boy istui siellä aina joskus, mutta ei ollut silloin paikalla. Ei ollut muistaakseni näkynyt aikoihin.”

”Mikäs jannu se oli? Pitkätukkainen rokkarityyppi? Näin minulle on häntä kuvailtu. Sisäpiirilössiä.”

”Juu, sisäpiiriä kaikki siinä pöydässä. Ei siihen muilla ollut asiaa kuin ehkä pistäytymään.”

Kokosin ajatuksiani. Kandidaatti Kapulaisen elämän esteradoilla koulittu hahmo ei lähtenyt pääkopastani. Mieheltä oli irronnut muutama oikein tarkkasilmäinen kommentti. Yksi niistä oli liittynyt vihaan.

”Torkkuja kertoili minulle, että suurin osa Konehuoneen asiakaskunnasta tiesi hyvin, minkälainen tyyppi Hermanni Hessund oli miehiään. Ja että kaikki eivät Hessua hyvällä katsoneet. Kandidaatti sanoi, että hän aisti siinä vakipaikallaan baaritiskin reunamalla monenlaisia tunteita… siis sinne nurkkapöydän suuntaan. Mainitsi jopa vihan.”

Ester Orav kulautti loput kahvit, otti sitten minunkin tyhjän mukini ja pinosi kupit päällekkäin.

”Vaikea sanoa niistä tulevien ja menevien ihmisten mulkoiluista, että mitä kukin miettii. Kapulainen saattaa olla meikäläistä tarkkasilmäisempi psykologi. Kandilla oli aikaa pohtia kaikenlaista. Meikäläinen oli siellä vain tuntihommissa, ja piti keskittyä niihin…”

”Ymmärrän. Jaksaisitko vielä sen verran kertoa, että miten se noin kolmekymmentä sekuntia eteni?”

Ester Orav keskittyi viisi sekuntia ja alkoi sitten tiputella lyhyitä lauseita:

”Ovi käy. Huppu tulee sisälle. Kukaan ei ensin ymmärrä mitään. Huppu kävelee kohti Hessundia. Ja tämä möläyttää jotakin sirkuksesta. Huppu ampuu. Kääntyy. Poistuu… ja potkii sitten siinä mennessään sen yhden tumman asetta kohti ovea. Siinä kaikki. Puolisen minuuttia. Tai jotain. Se oli niinku jotakin TV-kuvaa.”

”Kiitos paljon, Ester.” Katsoin naista kaksi taikka kolme pitkää sekuntia. Yhtäkkiä aloin mietiskellä, olivatko nuo silmät orvokinsiniset. Vai asuurinsiniset? Olin joskus kuullut puhuttavan sellaisestakin, mutta en ollut ihan varma, minkälainen sinen vivahde se nyt oikein olikaan. Karauttelin vähän kurkkuani ja jatkoin:

”Olen isosti kiitollinen, että jaksoit muistella tällaisia asioita. Kovasti ystävällistä, että autoit, vaikka nämä ovat varmaan sinulle aika raskaitakin juttuja… ja olet joutunut näitä kertaamaan sen tuhat kertaa.”

Ester nyökkäsi. Nainen katsoi minua nyt jotenkin rohkeammin, näin olin tulkitsevinani. Hän pyyhkäisi käsiään kupeisiinsa. Sipaisi unikko-esiliinaansa. Orvokinsiniset silmät. Ilman muuta!

Haastattelutuokiomme oli tässä. Piste. Tapaaminen ohi. Mutta minun oli äkkiä vaikeaa päästä tuolistani. Tuijotimme toisiamme pöydän yli. Olisiko tässä nyt vielä jotain? Mieti!

”Kuule… jos sinulle tulee yhtäkkiä jotakin mieleen, ihan mitä tahansa… niin minun nimeni siis on Vares – Jussi Vares. Sillä nimellä löydät meikäläisen numeron tiedustelusta…”

Huomasin että naisen suupielessä kävi utelias värähdys. Ja äkkiä hän tarkensi:

”Sinun nimi siis on Jussi Va-res? Eikö se ollutkaan Varis?”

”Ei ollut. Vaan Vares. Just niin!”

Nainen katsoi minua hetken pää kallellaan, jotenkin arvioivasti.

”Varis, se on suomea. Mutta vares… sehän on eestin kieltä. Ootko sinä ehkä jotain eteläisempää sukua?”

”Ei, vaan pohjoista sukua.” Hymähdin. ”Pohjois-Satakunnasta. Eikä meidän maisemissa ole koskaan liihottanut ensimmäistäkään varista. Harmaatakkinen luunokka on aina ollut vares…”

Nainen nyökkäsi. Yhtäkkiä pikkuinen hymynhäive nousi hänen suupieleensä. Nainen sanoi:

”Sinä et varmaan ikinä arvaa, mitä eläintä eestin kielen orav tarkoittaa suomeksi.”

Ravistin päätäni ja levittelin käsiäni hyvin epätietoisena. Vastasin sitten, naama tiukasti peruslukemilla:

”En. Enpä tiedä. On aina ollut tuo kielipää aika heikko. Ei tule yhtään mitään mieleen, sori.”

Ymmärtäväinen pikkuinen hymähdys. Ja sitten seurasi jatkokysymys:

”Tykkäätkö sinä oravista?”

”Ai joo! Siis nyt tajuan! Minulla on ollut ihan lemmikkioravakin. Aamiaiskaveri taloyhtiön terassilla.”

Hymyilimme toisillemme. Samassa kahvion tiskille ilmaantui nuori äiti parin kurahaalarikersan kera. Ester Orav vilkaisi asiakkaiden suuntaan, pyyhkäisi taas kerran käsiään Unikko-kuosiin ja sanoi nopeasti:

”Kiva oli nähdä, sua, Jussi Vares. Oikein mukava. Mutta anteeks… nyt työ kutsuu…”

”Tietenkin. En vie enempää sinun aikaasi. Todella suuret kiitokset tästä, Ester.”

Ester nousi ja vilkaisi minua vielä kerran, jotenkin pitkään, tai niin minä ainakin oletin, ja poimi sitten pikaisesti kahvimukimme pöydästä ja siirtyi muutamalla kevyellä askeleella kahvilan tiskin taakse.

Jäin istumaan pöytääni. Seurasin tarkkaavaisella katseella, miten Ester kaateli äidille kahvia ja molemmille ipanoille punaista mansikkamehua, ja poimi sitten laatikosta kaikille kolmelle muhkeat, lämpimät possumunkit. Katselin naisen liikkeitä kassakoneensa ääressä jokusen sekunnin ajan. Nainen vilkaisi minua varoittamatta sivusilmällä. Tunsin jännän pistoksen ties missä. Sitten nousin pöydästä ja lähdin astelemaan kohti ovea. Nyökkäsin siinä mennessäni Pauliinalle. Ja olin niin omissa maailmoissani, että ulkona katukäytävällä olin kävellä pahki heti ensimmäistä vastaantulijaa.