Helsinki, Hermannin kaupunginosa. Sörkan vankilan portti. Lysmy oli lähdössä, neljän ja puolen vuoden istunto takana.
Lysmy oli uhrannut runsaasti ajatusta siviilipäähineelleen. Oli arponut peräti kolmen eri lippalakin välillä. Valitako logo, jossa oli maissintähkä sinisellä pohjalla? World Food Programme. Vai kynttilänliekki, jota ympäröi piikkilankakierre? Amnesty International. Vaiko sittenkin tuttu ja turvallinen Greenpeace?
Lopullinen päätös oli syntynyt intuitiolla, se oli ikään kuin versonut hilseestä. Ja niinpä Lysmyllä oli nyt aniliininpunaisen pehkonsa kruununa Greenpeace-logolla varustettu vihreä lippis. Hyvältä näytti!
Lysmy seisoskeli porttiaukolla vetelässä ja välinpitämättömässä asennossa. Kourassa oli kapea vaaleansininen putkikassi. Mies mulkoili teräsoven lukkoa räpläävää avainapinaa silmä kovana. Hattelmala, umpimulkku niin kuin kaikki pamput. Samanlaisia sontaluukkumiehiä joka ainoa.
Lukko aukeni, ja Hattelmala siirtyi metrin sivummalle. Teki tilaa, jopa kumarsikin. Silkalla vittuilumielellä. Harmaatukkaisella, urallaan kaiken nähneellä rikosseuraamusvirkamiehellä oli tietäväinen virne huulillaan.
”Tie on avoin, Antti-Pekka. Oikein sylin täydeltä onnea sinne siviiliin toivottelen!”
Lysmy ohitti kuusikymppisen vartijan eteensä tuijottaen ja heitti suupielestään puoliääneen:
”Haist sää Mala hei kuule oikein pitkä ja verinen vittu!”
Hattelmala hymyili kuin vaippahyeena. Lausui sitten mahdollisimman kannustavalla äänellä:
”Kiitos mielelläni. Tunti sitten kahvipöydässä puhuttiin poikien kanssa, että ihanaa kun pääset siviiliin. Minä luotan, kuten koko valtakunnan vankeinhoitolaitos, että sinä olet nyt parantanut tapasi. Ollaan porukalla onnellisia sun puolesta. Tollasia uusia uutteria veronmaksajia Suomi kaipaa. Se verokirja kandee hankkia ihan ensi töiksi, mutta tiedoksi… kun sulla ei varmaan ole sitä ennen ollutkaan… että sitä kirjaa ei sitten varasteta kirjastosta. Mee verotoimistoon.”
***
Lysmy ehti kävellä Ristikkokatua pienen pätkän ja saapui Orioninkadun kulmaan. Seisahtui siihen ja katsoi tutkivasti oikealle ja vasemmalle. Kadun vastakkaisella puolella levittäytyi laajahko viheralue – Hermanninpuisto. Lysmy haroi mietteliäänä tukkaansa ja antoi katseensa kiertää maisemassa. Kauempana puistossa oli ryhmä teinejä heittelemässä frisbeetä. Runsaan viidenkymmenen metrin päässä joku nuoripari piti omaa romanttista piknikkiään. Ja sitten Lysmyn katse terästäytyi. Hetkinen, mikäs se tuossa? Vanhan lehtipuun alla istui puistonpenkillä pieni köyryselkäinen mummeli, joka oli pukeutunut hieman turhankin lämpimästi, kun otti huomioon, että nyt oli elokuu ja iltapäivän lämpötila varmaan reippaasti yli kaksikymmentä astetta.
Lysmy tuijotti ikämammaa. Päässä alkoi raksuttaa. Olisiko tässä juksauttamisen paikka? Pikapäätös syntyi saman tien. Lysmy ei ollut mikään jahkailija vaan tekomies. Lysmy lähti liikkeelle.
Siinä astellessaan hän vilkaisi pikaisesti, varovasti, ympärilleen. Sopivan rauhallista. Sitten Lysmy otti Greenpeace-lippiksen päästään, kokosi olkapäille ulottuvan aniliininpunaisen pehkonsa kouraan ja asetteli sen huolella lakkinsa sisälle. Veti lippiksen päähänsä niin tarkasti, ettei ainuttakaan pidempää kiehkuraa jäänyt näkyviin. Ja sitten Lysmy kohensi ryhtiään ja otti sen tietyn ilmeen. Juksutusilmeen. Ja ylitti rivakasti kadun.
Lysmy asteli suoraan mummelin luokse. Pitkin, harppovin askelin, ilme miettiväisenä. Vanha nainen oli pikkuinen, lintumaisen laiha, suuret hailakansiniset silmät. Ikää täytyi olla liki yhdeksänkymmentä. Naisella oli sylissään iso, musta käsilaukku. Ja kun hän katsoi yhtäkkiä eteensä ilmaantunutta miestä, oli helppo huomata, että katse harhaili. Se saattoi johtua kaihista, tai sitten jostakin muusta.
”Ei mutta hyvää päivää!” Lysmy sanoi reippaasti.
”Päiviä päiviä…” Vastaus tuli hieman epäselvästi.
Lysmy kallisti päätään ja katsoi kaikessa rauhassa. Pika-analyysi syntyi sekunneissa. Tämä mummo oli enemmän kuin okei. Suorastaan perfect! Lysmy laski, että tässä oli tilaisuus, jota ei kerta kaikkiaan kannattanut jättää käyttämättä. Tietenkin tässä voisi tehdä vielä pienen lisäkartoituksen. Lysmy pyyhkäisi otsaansa, huoahti ja totesi:
”Lämmintä on, rupeaa hikeä pukkaamaan…”
Ikänaisen silmät räpsyivät. Vastaus tuli epävarmasti.
”Ai… en oo huomannu…”
”Minä kun puin tuolta kotoa Porista lähtiessäni hiukan liikaa vaatetta päälle, kun minä kuvittelin, että täällä Tampereella on pakko olla näin maaliskuussa paljon viileempää…”
Vanha rouva siristeli hailakoita silmiään. Suu alkoi liikkua, mutta kesti vielä tovin ennen kuin ilmoille tuli varovaisen hapuilevaa puhetta:
”Tampere… niin joo… minä kun ihmettelinkin, että mikä se oli tuo vesistö, jonka minä aamusella ylitin… oli se kaunis siltakin… että oliko se Tammerkoski?”
”No sepä se. Nopeasti kevät etenee. Ratinan suvannostakin oli jo jäät lähteneet.”
”Olihan ne juu poissa… jäät…”
Nyt Lysmy oli kuullut riittävästi, oli aika siirtyä vaiheeseen bee.
”Mutta hetkinen… mutta nythän minä tunnistankin teidät… tätihän se siinä! Voi herranen aika! Olipas tämä yllätys. Pitkästä aikaa! Voi täti-täti! Kiva tavata!”
Mummeli hiukan hätkähti ja alkoi sitten kallistella päätään entistä hämmentyneemmän oloisena. Huulet liikkuivat taas ihan kuin itsestään. Ja sitten tuli varovainen lausahdus:
”Kiva on… mutta kun tuo näkö hiukan… että kukas se siinä?”
Lysmy levitteli käsiään ja hymyili aurinkoisesti.
”Täti hyvä… heh-heh, kukas se nyt muka tässä voisi olla… katsokaapas nyt hiukan tarkemmin.”
Vanha nainen teki työtä käskettyä. Ensin tuijotus oli lähinnä lasittunut, mutta sitten silmäluomet räpsyivät taas muutaman kerran ja seurasi syvä sisäänhengitys.
”Herra siunaa… onks se… ei kai… sinähän oot… ootkos sinä Taneli?”
”No mutta täti! Tietysti Taneli! Kukas muukaan.” Lysmy halasi mummoa.
”Ai kun kiva… koskas me viimeksi… hetkonen… onhan siitä vuosia…”
Lysmy otti oikein sormet avuksi ja laski, kauanko edellisestä tapaamisesta jo oli.
”Mitäs se nyt tekeekään… onhan siitä tarkasti ottaen jo neljä vuotta. Niin se aika rientää…”
”Herranjestas! Niin ne menee… päivät kuluu… aina joskus on mielessä käynyt… ja nyt tuli taas mieleen, kun sinut poikakulta tälleen näin… että mites se Eevi-raukka? Mitäs sille oikein kuuluu?”
Lysmy huokaisi. Pitkään ja raskaasti.
”Ei mitään hyvää. Valitettavasti näin on, minä olen just menossa katsomaan sairaalaan… Siellä se on ollut jo puoli vuotta, ja se lääkitys on niin kauheen kallis… just oon tulossa pankista, koetin puhua pikalainaa, että voisin ostaa Eeville tuota… gammalakkaa. Se on se reseptilääke… mutta pankkimies oli tylynä.”
Huolestunut häivähdys nousi mummon kasvoille.
”Voi-voi… niinkö ikävästi on asiat…”
Lysmyltä karkasi entistä syvempi huoahdus:
”Juu. Minkäs teet. Olisin niin ollut valmis laittamaan nimeni kolmensadan vekseliin, mutta ei kun ei!”
”Että ihan… ihanko kolmensadan markan?”
”Ei kun… Tai siis. Joo. Kolmensadan markan. Mutta nyt joutuu Eevi kitumaan ilman lääkkeitä.”
Vanha nainen pyöritteli päätään. Ääni tuli ohuena piipityksenä:
”Oivoivoi. Ihan syrämestä ottaa, häijyä tekee…”
Lysmy levitteli käsiään.
”Niin. Emmä tiedä että mitä tässä enää voi… tai siis… ellei täti vois lainata… hiukan lääkerahaa.”
”Ky-kyllä minä auttaa haluan. Mi-minulla on kai lompakkokin mukana… Mutta en nyt muista, paljonko siellä on niitä markkoja. Mutta omalta pi-pieneltä osaltani voisin kyllä Eeviä avittaa…”
”Voi että. Jumalan kiitos! Oli tämä iso onni, että näin nähtiin ihan sattumalta. Olisi se kauhean hieno teko tädiltä, onni onnettomuudessa se apu… että jos täti nyt katsois, paljonko siellä lompakossa on?”
Minuuttia myöhemmin Lysmy jatkoi kävelyään. Takin sivutaskussa oli neljäsataaviisikymmentä euroa. Viidenkymmenen metrin päässä puistonpenkistä vanhan naisen lompakko lensi kaaressa pusikkoon.
Herrasmiehen vapautumisesta Sörkan vankilasta oli nyt ehtinyt kulua kolmekymmentäviisi minuuttia.
Aurinko paistoi. Ja Lysmy alkoi oitis mietiskellä, että seuraavaksi pitäisi löytää apteekki.
***
Tytön nimi oli Lothariina. He istuivat käpyläläisen baarin ikkunapöydässä. Tyttö oli iältään parikymppinen, tai jotakin sinnepäin. Lysmy ei saanut mielestään sitä ajatusta, ettei hän ollut vuosikausiin istunut näin liki pillua.
”Mitäs sä mietit?” tyttö kysyi.
Lysmy korjasi Greenpeace-lippiksensä asentoa ja huoahti:
”No tätä mistä äsken puhuttiin, arktista öljynporausta…”
”Juu, eiks se ookin ihan hirveetä touhuu!”
Molempien oluet loppuivat. Lysmy kysyi, voisiko hän tarjota seuraavatkin. Lothariina kursaili.
”Sähän oot jo tarjonnut, meinaakko sä vielä… emmä haluu tässä sun rahoilla istua.”
Lysmy huitaisi suurpiirteisesti kädellään.
”Älä nyt sitä murehdi. Ei tässä ihan viimoset ole menossa.”
Tyttö hymähti ja katsoi Lysmyä pää kallellaan.
”Onks tilipäivä vai?”
Lysmy hymähti ujostellen.
”Itse asiassa on…”
”Missäs sää olitkaan duunissa?”
Lysmy sipaisi harkitulla eleellä aniliininpunaisia suortuviaan.
”Mä oon valokuvaajana Voima-lehdessä. Oli just yks pidempi juttukeikka tuonne pohjoiseen, Sallaan. Metsäyhtiö kaataa siellä ikikelohonkia, joita viedään rekoilla tonne… siis tonne… Sodankylän sellusulattoon…”
”Törkeetä! Miten ne voi! Siis ihan hirveetä! Eiks ookkin?”
”Oli se melko katkeraa katseltavaa. Traagista. Sun pitää tsekata ens kuun Voima. Siinä on kuussivunen reportaashi Sallasta. Ja ne kuvat… ne on mua. Ne fotot kyllä hiljentää, mä lupaan sen. Pistää paatuneimmankin metsäinsinöörin miettimään maailman tärkeysjärjestystä…”
Lothariina katsoi Lysmyä silmät ymmyrkäisinä ja huokaisi:
”Varmasti. Tota… saat sä hakee mullekin oluen, jos sulla nyt kerta on ylimääräistä.”
”Aina nyt sen verran. Mani is just numbers…”
Lysmy kävi tiskillä ja palasi pöytään parin tuopin kanssa. Kysyi sitten, missä päin kaupunkia neitonen asusti. Lothariina sanoi asuvansa idässä. Vuosaaressa. Hän oli matkannut tänne Käpylään tapaamaan yhtä tuttua, tosi hyvää ystävää. Frendiä, joka pääsisi vasta vähän myöhemmin illalla duunista.
”Girlfriend – boyfriend?” Lysmy hymyili kokeilevasti ja levitteli käsiään.
”Se on yks Guillermo. Asunut stadissa jo puol vuotta. Se on alun perin Montevideosta, mutta se on asustanu ennen stadia aika pitkäänkin Barsseloonassa. Se ra-kas-taa katalonialaista aiolia! Pidät sä hei aiolista?”
Lysmyllä ei ollut hajuakaan siitä, mitä oli aioli. Lysmy siis totesi olevansa valitettavasti vähän allerginen sille. Ja vaihtoi sitten puheenaihetta Lothariinan nimeen. Mistä niin erikoinen nimi?
Lothariina alkoi selvittää, että hänen oikea ristimänimensä oli Cathariina – siis niinku ceellä – mutta että se oli nimenä jotenkin niin tympeän sukupuolimäärittynyt – ja myös petite bourgeois – että hän oli alkanut käyttää ”kaikissa kohtaamisissa ja konfrontaatioissa” tätä uutta nimeään.
Pettingin Lysmy tiesi, mutta ei petite bourgeoisia. Mies alkoi muuttua jo hiukkasen kärsimättömäksi. Kuinka venyvä rakko pikkuhuoralla oikein oli? Eikö se ikinä menisi pyllistämään emalille?
”Lothariina… on se kyllä tosi kaunis nimi!”
”Menettelee. Mutta niin on hei toi sunkin nimes. Tietsä, että sinä oot eka mun tapaama suomalainen kundi, jonka nimi on Gaabriel. Joo, ja toi sun fleda… upee toi väri. Sulla on taiteellista silmää!”
Lysmy kohautti olkapäitään ilme sopivan vaatimattomana. Hän maistoi hiukan oluttaan ja totesi sitten:
”Kaipa meillä lehtivalokuvaajilla pitää olla vähän taidetatsia. Ihan itsy-bitsy hiukkasen.”
Lysmyn olotila muuttui koko ajan odottavammaksi. Buutsi alkoi naputtaa lattiaa. Voi vittu, kauanko tässä vielä menisi? Hyvässä lykyssä tämä Brasilian kasanoova, mikä lie Montevideon mulkero, pätkähtäisi kohta pöytään ja show olisi kertaheitolla ohitse. Pitikö tuota pikkupillua vieläkin tankata?
Mutta sitten yhtäkkiä alkoi tapahtua juuri sitä, mitä Lysmy odotti niin malttamattomana. Lothariina otti ja nappasi käsilaukun kouraansa ja ilmoitti, että nyt hänen on pakko poiketa pikku puuterille. Lysmy seurasi pimatsun poistumista vessojen suuntaan.
Mies tunsi, miten tietty jännite alkoi heti nousta.
Lysmy loi tutkivan katseen ympärilleen. Baarissa istui neljä muuta asiakasta. Kaksi luki iltapäivälehtiä. Kaksi pelasi backgammonia. Lysmy vilkaisi myös baaritiskin suuntaan. Kaljupäinen baarimikko täytti siellä ristisanatehtävää.
Tämä oli oikea hetki! Lysmy nappasi neidin tuopin käteensä ja siirsi sen eteensä. Pari tuntia sitten kalliolaisesta apteekista hankittu muovinen silmätippaputeli heilahti kämmeneen kätkettynä kolpakon ylle.
Kohta alkaa lyyti kirjoittamaan!
***
Lyhyt talutusmatka Koskelantien yli ja siitä suoraan Kumpulan siirtolapuutarhan takana levittäytyviin pusikoihin. Lysmy kiitti onneaan, että puistikko oli näinkin likellä, sillä tipat alkoivat näemmä vaikuttaa tähän neitoon hyvin kerkeästi. Jalka vippasi, hengitys oli jo epätasaista ja vinkuvaa. Alkumatkasta parivaljakon kulku vielä näytti suht tavalliselta hoipertelulta: huolehtiva poikaystävä siinä taluttaa kotiapäin vähän liikaa siideriä nauttinutta kultaansa. Mutta viimeiset kymmenet metrit Lysmy joutui melkein raahaamaan saalistaan.
Hyvä pusikkokatvepaikka löytyi ilman liian pitkää haahuilua.
Lothariinalla oli hame. Kätevää. Lysmy riisui pikkupöksyt. Sitten tuli mietinnön paikka.
Hetkinen. Yksi ajatus pysäytti Lysmyn toviksi. Hold your horses! Uskaltaisiko tässä nyt ottaa riskin?
Lysmy ei funteerannut turhan pitkään. Ei! En todellakaan ala hankkia heti ensimmäisen siviilivuorokauteni kunniaksi mitään eksoottista saopaulolaista supersankkeria. Unohdetaan ykkönen. Tämä neitokainen tulee nyt saamaan jykevät terveiseni sinne sisupastilliosastoonsa. Ei kun hommiin.
***
Lysmy oli hätäisempi kuin luulikaan. Mitä muutakaan voi odottaa, kun mies oli istunut inessiivissä neljät juhannukset ja joutunut nukkumaan toistatuhatta peräkkäistä yötä pelkän kätensä vieressä. Lysmyn kanimaisen hektinen panoähellys vei vain rapiat pari minuuttia.
Lysmy veti syvään henkeä ja nousi seisomaan lehvästön keskellä tähyillen oikealle ja vasemmalle. Puistikko oli rauhallinen, oli näemmä kohtalaisesti onnea matkassa, etäämmällä näkyi joku koirankusettaja. Lysmy napitti sepaluksensa ja kätki hiuspehkonsa huolella lippalakkinsa alle. Hän ei halunnut, että kukaan satunnainen vastaantulija muistaisi häiskän, jolla oli aniliininpunainen tukka ja joka oli menossa rivakasti sinne ja sinne päin.
Niskat luimussa, kengänkärkiä tuijotellen Lysmy hiippaili laajan nurmikentän poikki takaisin Koskelantielle ja otti sitten suunnan sinnepäin, missä iltapäiväaurinko oli laskemassa. Hänen muistumansa mukaan Pasilan asema oli tuossa suunnassa, eikä edes kovin kaukana. Lysmy alkoi laittaa tossua toisen eteen reipastahtisesti ja mietti, kuinkahan paljon maailma oikein olikaan vajaassa viidessä vuodessa muuttunut. Aikaisemmin Pasilan laitureilta oli lähtenyt juna kohti Turkua noin kerran tunnissa. Miten mahtoi olla nykyään?