Minä ja Pastori istuskelimme ravintola Ricon ikkunapöydässä. Lasin takana avautui vilkasliikenteinen Eerikinkatu ja heti väylän toisella puolella levittäytyi Kauppatori, joka oli jo tyhjentynyt myyntikojuista. Lakaisinkone putsasi parhaillaan toriaukion kiveyksiä, ja lokit ja pulut tappelivat ärhäkästi päivän viimeisistä saalispaloista.
Odottelimme paikalle novellikirjailija Luusalmea. Tämä oli soittanut Pastorille ehkä vartti sitten ja kertonut, että olisi myöskin tulossa syömään. Eli nokkimaan. Jos meille semmoinen sopii. Arvoisan kynäniekan ruokapuoli oli ilmeisesti jäänyt hiukkasen vähemmälle viimeisten parin vuorokauden aikana, koska miehellä oli kuulemma menossa ”parisuhdekriisi”. Oli siis tapahtunut se ikävä muttei mitenkään harvinainen juttu, että lyly ja kalhu olivat kalahtaneet ristiin hänen viimeisimmän ihmissuhteensa eli Joku-neidin kanssa.
Lyhytprosaistia odotellessamme kertoilin Pastorille tämän päivän tekemisistäni. Ennen kaikkea painotin sitä yllättävää tietoa, että Eero Prännistä oli varoittamatta paljastunut täysin uusi piirre. Ylikonstaapeli oli ennen Turusta häipymistään asioinut eräässä hämäräperäisessä pelipaikassa, ja kaiken lisäksi salanimellä.
Pastori katsoi pitkään.
”Fiksu jätkä ja tolleen rupesi lipsuttelemaan! Mikä kumma siihen Pränniin oikein iski?”
Sanoin että sitä voi vain arvailla, mutta että kaiken taustalla saattoi olla tarve kehittää pikaisesti jostakin ylimääräistä rahaa. Kerroin sairaan sisaren hometalo-ongelmista.
”Saahan niistä lehdistä lukea, homejutuista…” Pastori mutisi. ”Siitä miten ihmiset voi joutua epätoivoisiin puserruksiin. Mutta kamoon, tämä kuulostaa kyllä liian kaukaa haetulta… että niinkin jämpti mies kuin konstaapeli Pränni yrittäisi tossa tilanteessa jotakin äkkinousua uhkapelillä… ei kai sentään!”
”Niinpä! Aika vaikee sanoa”, murahdin. ”Siis että mitä kaikkea Eeron pääkopassa on tuolloin pyörinyt. Ei ole diagnoosia Eeron henkisestä tilasta. Jos sillä oli alkanut jo silloin puskea pintaan loppuunpalaminen. Siis tunne, että päivät valtion poliisivirkamiehenä taitavat olla piakkoin luetut. Kukas sen tietää?”
”Että burn out, sitäkö meinaat?”
”Niin, Eerohan ei ollut loppuaikoinaan täällä Turussa enää ihan oma itsensä. Mies muuttui. Kuka vaan voi mennä pirstaleiksi, jos liikaa painoa rupee kasaantumaan harteille. Ja semmoisessa henkisessä puristuksessa voi alkaa kehitellä outojakin ideoita. Yksi yrittää uhkapelistä ratkaisua, toinen löytää avaimet viinasta.”
Tuulikaapissa näkyi liikettä, ja sitten pöytäämme lähestyi herrasmies etanamaisen hidasta kylkimyyryä. Turvokenaama kertoi, että Luu oli jatkanut pölyteknikon pekkaspäiviä kaateluhommissa.
Luusalmi retkahti pöytäämme. Miehestä oli veto poissa. Novellikirjailija katsoi räpytellen minua ja sitten Pastoria, pyyhkäisi sitten vetelästi takkuista takatukkaansa. Pastori kysäisi puolihuolestuneena, että mitkäs tunnelmat herra taiteilijalla. Luusalmi rypisteli otsaansa, mutta vastausta ei tullutkaan. Luu oli nimittäin havainnut naapuripöydässä istuvan tyylikkään oloisen naisen, virkamiesrouvalta vaikuttavan. Nainen alkoi selailla ruokalistaa. Luusalmen harittava katse nauliutui kohteeseen, kirjailijan päässä alkoi raksuttaa. Yksin istuva nainen! Kapakassa! Ja vielä hyvännäköinenkin.
”Hyvää päivää, arrrvon rrrrouva!” Seuraavalla henkäyksellä Luusalmi ilmoitti sitten olevansa Eurassa ilmestyvän Alasatakunta-lehden päätoimittaja, ja nyt Turussa hakemassa palkintoa ja prenikkaa ”ansiokkaasta kuvajournalismista”. Luu jatkoi, että lehti keskittyy ihmisläheisiin featurejuttuihin satakuntalaisista sokerijuurikasviljelijöistä, maatalouslomittajista ja metsäteknikoista, ja lehden omintakeinen kuvitusidea löytyy jo lehden nimestä: Alasatakunnassa ihmiset tuodaan sivuille aidoimmillaan ja paljaimmillaan, eli alastonkuvan rajaus on aina navasta alaspäin.
Nainen katsoi ensin minua ja sitten Pastoria, ja kysyi tyynesti:
”Oletteko te kaksi siis tämän yhden virkaholhoojia?”
”Ei.” Pastori Alanen ravisti päätään. ”Ollaan hänen omaishoitajiaan. Minä olen nato ja tuo on käly.”
Nainen nousi pöydästä, toivotti meille hyvää päivänjatkoa ja siirtyi ruokalistoineen ravintolan takaosaan.
Yllättävä takaisku sai Luusalmen haromaan kaksin käsin rasvaista kuontaloaan. Hetken mies istui ihan hiirenhiljaa. Eikä meillä muillakaan ollut kovin paljon uutta jutun juurta. Sitten Luusalmi taas havahtui, alkoi pyöritellä päätään oikealle ja vasemmalle katse sameana ja kummasteli puoliääneen:
”Onks… onks täällä ruokaa?”
Pastori totesi säyseään sävyyn:
”On, Luu. On ruokaa. Tämä kun on tiiätsä semmoinen niin sanottu ruokaravintola.”
”Pi-pitäisköhän meikän nyt tilata hiukan mu-murkinaa…”
”Ravintolayhtiöllä ei varmaankaan ole sen suhteen yhtään poikkipuolista sanaa. Kun on keittiö ja kaikki.”
Satuin kääntämään katseeni ulos Eerikinkadun näkymään. Juuri sillä hetkellä eräs hentovartinen ja vaalea nainen oli ohittamassa Ricon leveää näyteikkunaa matkalla Aurakadun suunnasta kohti Kauppiaskatua.
Nainen oli Ester Orav.
Tuolla ohimenevällä sekunnilla minulla vilisi päässä muistuma: naisen katse erään kirpputorikahvilan pöydässä. Minun oli pakko kysyä itseltäni jotakin hyvin tärkeää: Jussi hei! Meneekö tämä nyt niin, ettet saa koskaan tietää, tulkitsitko sen pilkahduksen oikein vai väärin?
Ja sitten minä tein yhden elämäni pikapäätöksistä. Se tapahtui silmänräpäyksessä. Ponnistin pöydästä ylös ja toivotin herroille maukasta ruokahetkeä, ja sitten olin jo matkalla kohti ulko-ovea.
”Vares! Kamoon, mikä sprintti sulla on menossa? Mikäs tää juttu on?” Pastori kailotti.
Pyörähdin vauhdissa täyskierroksen, levittelin käsiäni ja sanoin:
”Yks juttu vaan… ei tässä yhtään mitään sen merkillisempää! Tilatkaa kuhaa, se on täällä takuuhyvää!”