PROLOGI
(KELPO MIEHEN ELÄMÄÄ)
”Voi voi, kuinka potra poika! Katsokaapas pikkumiehen ilmettä, aika sankari!” Kätilö pyöritti kourissaan silmiään siristelevää, juuri maailman valon nähnyttä ihmisenalkua, jonka suu oli jo vääntyilemässä ensimmäiseen itkuunsa. Kätilö esitteli vauvaa voipuneena makaavalle tuoreelle äidille kuin parempaakin palkintopokaalia.
Ensimmäinen parahdus tunki ilmoille. Kätilö totesi että pikkumiehen äänijänteet ovat huippuluokkaa. Pojasta tulee taatusti joko upseeri tai tangolaulaja. Nuori äiti pyyhki helpotuksen ja kivun kyyneliä silmäkulmistaan.
Avustava hoitaja toi äitykäiselle sitruunasoodapullon. Poika päästi uuden ja entistä pahemman huudon. Vaikeni sitten hämmentyneenä, ikään kuin kuulostellen jotain, ihmetellen uutta, outoa maailmaa, johon hänet oli repäisty. Taustaäänenä synnyttämössä oli Suomen Yleisradio. Äänessä oli virkamiesnuottinen uutisherra, joka kertoi presidentti Urho Kekkosen viimeisimmästä Neuvostoliiton-matkasta.
Hoitaja kiirehti vaihtamaan kanavaa, ja putkiradiossa alkoi soida kauniisti keinuva kappale ”Yön hetket”. Esittäjä oli sointuvaääninen mies. Kätilö pysähtyi oikein kuuntelemaan. ”Kukas se tuo on?”
”Se on tää Reijo… Reijo Taipale. Ihan uus tyyppi”, nuorempi hoitajatar tiesi kertoa.
Pojasta kasvoi hymyilevä vekkuli, sellainen avoin, sosiaalinen kaveri, jollaisia hallaisessa korpikuusien Suomessa ei ole koskaan liikaa. Utelias ja aktiivinen ilopilleri, kaikin puolin salskea miehenalku. Hän oli kaikkien tätien ja muutamien setienkin lemmikki, mieluinen vieras kaikkialla. Aina ystävällisesti hymyilevä, ihmiset huomioon ottava. Mutta kolikon toinen puoli oli äkkinäinen temperamentti: kotipihalla ja koulumatkoilla sattui sekä tapahtui kaikenlaista, kulmien muut nulikat oppivat äkkiä varomaan häntä. Ja teini-iässä nuorukaisen nyrkki heilahteli sitten entistäkin hanakammin. Muutakin pientä koiruutta saattoi ilmetä. Mutta kaiken maailman kepposet ja kummallisesti katoilevat tavarat jäivät pääsääntöisesti mysteereiksi – ei niitä koskaan pystytty yhdistämään tähän nuoreen mieheen. Ja vanhemmat tädit totesivat kahvikuppiensa ääressä, että ani harva poikalapsi käyttäytyy niin kohteliaasti kuin tämä jo miehen mittoihin venähtänyt nuorimies. Aina avaa ovet ja muistaa toivottaa hyvät huomenet. Teinityttösetkin katselivat poikaa aina vain pidempään.
Viime vuosituhatta vielä elettiin. Oli syyskuinen aamu, tulossa mitä kuulain loppukesän päivä. Reijo Taipaleen ensimmäisen levytyksen aikoihin syntynyt mies oli nukkunut tämänkin yön hyvin, hänellä kun oli erinomaiset unenlahjat. Heräillessään mies havahtui äkkiä ajatukseen, että ilmeisesti hänen ex-avovaimonsa oli juuri tänään synnyttämässä hänelle jälkikasvua.
Hampaidenpesun jälkeen mies pirautti Riinalle. Tämä vastasi vasta viidennellä tuuttauksella hiljaa mutisten ja söpötti: ”Älä hei tänään soittele… Tarmo on kipee, on tänään ja varmaan huomennakin kotona saikulla, mutta koetetaan loppuviikosta uudelleen, pusipusi.” Seuraavaksi mies koetti saada kiinni Elsaa, mutta tämä ei vastannut ollenkaan. Mies alkoi turhautua. Beritkin oli kai työmatkalla. Saatanan vosut! On se nyt kumma, pitääkö ruveta laittamaan koko ketjua vaihtoaitioon, perkele! Tylsyys ja levottomuus alkoivat hiipiä puseroon, ja niin mies sitten rakensi rivakan spiidipaukun. Vaikutus iski saman tien, suonissa kävi vilpoinen purahdus. Juu! Tämäpäs oli hyvää satsia. Nokareesta tuli odottamattomankin innovatiivinen olotila. Mies oli saman tien täynnä virtaa. Nyt kiireesti ulos! Ei mitään syytä jäädä tuhlaamaan aikaa sisätiloihin. Kaupunki saattoi tarjota ihan mitä tahansa. Aivan kaikki oli mahdollista. No limits!
Rantakadulla miestä vastaan kolisteli harmaapäinen rollaattorimummo. Ikänainen katseli tutkivasti vastaantulijoiden kasvoja, kuin yrittäen punnita, ketä jokirannan kulkijoista uskaltaisi puhutella. Mummo pysähtyi havaitessaan tyylikkään ja rehdin näköisen miehen: siinäpä oli harvinaisen ryhdikäs herra. Mummo nyökkäsi ja sanoi pienellä äänellä huomenta, ja kertoi olevansa etsimässä Turun kaupungin edunvalvontatoimistoa. Sitten mummo huoahteli raskaammin ja alkoi avautua – suoraryhtinen nuorimies vaikutti jotenkin niin mukavalta, sellaiselta, joka jaksaa kuunnella. Mummo kertoi vesissä silmin, että hänen hulttiopoikansa oli viemässä hänen viimeisiään.
”Syrämestä ottaa, että on tämmönen risti, että poika väkiviinaan ja peleihin törsää kaikki rahansa, ja siksi minulla nyt on käsilaukussa kaikki minun korut ja valuutat… ja sinne kaupungin edunvalvontatoimistoon minä olen näitä säilöön viemässä. Että jos herra osaisi neuvoa, että missähän suunnassa…”
Mies sanoi, että tämä sattui nyt oikein mukavasti, sillä hän oli menossa aivan samaan suuntaan – hänellä kun oli konttori siinä ihan toimiston naapurissa, voitaisiin mennä samaa matkaa.
Mummo huokaisi helpottuneena, ja mies hymyili entistä lämpimämmin. Hän viittoi kädellään suuntaa ja lähti astelemaan samaa tahtia hyvin hitaasti jurnuttavan rollaattorin kanssa. Kun mummo valitteli, ettei jaksa enää sienimetsällekään, mies kehaisi poimineensa kymmenen litraa mustikoita ja tietävänsä myös yhden todella ihanan suppilovahveropaikan. Hän johdatti rouvan parinsadan metrin päähän joesta eräälle sisäpihalle Ursininkadulle.
Varjoisan pihamaan takaosassa, purkutuomion saaneessa rakennuksessa, oli hänen ”verstaansa”. Heti heidän päädyttyään sisätiloihin mies nappasi kouraansa oven päällä koukussa roikkuvan vasaran.
Puoli tuntia myöhemmin mies oli suorittanut inventaarion. Ja todennut, että aamun onnenkantamoinen oli tuonut hänelle hyvää ehkäpä sadanviidenkymmenentuhannen markan edestä. Ryppyisiä seteleitä oli niin markoissa kuin kruunuissakin, ja lisäksi vielä kasa hopea- ja kultakoruja. Mies säilöi mummelin kevytluisen ruumiin mustaan jätesäkkiin. Rollaattorin hän purki näppärästi osiin, jotka hän päätti jättää useampaan eri roskikseen pitkin kaupunkia. Ruumiin hän tulisi noutamaan farmariautollaan sitten paremmalla ajalla. Kovin kauan ei tarvinnut tuumailla, minne tämmöisen nippa nappa puolitoistametrisen mummelin voisi kätkeä. Paraisten suunnalla, miehen syntymänurkilla, löytyi runsaasti hyviä virtaavia salmia, ja jorpakoita ylittäviä pikku siltoja, joilta oli helppoa tipauttaa lasti uppeluksiin. Romurautaa vain painoksi mukaan.
Mies piilotti vanhan naisen omaisuuden kellariverstaansa sivukomeron seinäpaneelin taakse. Siellä oli jo ennestään arvokelloja, oli sormuksia, lompakoita ja käsilaukkuja. Löytyipä yksi kookas autopuhelinkin.
Mies maiskautti suutaan. Aikaa oli jo vierähtänyt, vatsanpohjassa alkoi kurista. Nyt olisi oikein ison lehtipihvin paikka! Ja tietenkin niillä rapeimmilla ranskalaisilla.
Iltapäivällä sää alkoi muuttua puolipilviseksi. Kello puoli kolmelta mies ajoi taksilla synnytyslaitokselle.
Punoittava, tuhiseva käärö lojui Irmelin vieressä. Irmelin tukka oli takussa ja ilme tutkimaton.
Mies ei ottanut vauvaa syliinsä mutta katseli sitä tarkasti. Sopivalta etäisyydeltä, oven pielestä.
”Hitto! Komee on koltiainen. Isänsä poika. Big boy!”
Irmeli otti mehulasin ja joi pitkän hörpyn. Sitten hän vilkaisi miestä ja lausahti tasaisella äänellä:
”Okei. Tämä oli tässä. Sä oot nähnyt sun pojan. Siinä on ovi, ja nyt voit lähteä kalppimaan helvettiin, saman tien! Äläkä sinä mulkku tule ikinä enää tapaamaan meitä kahta!”