Turun rautatieasemalle rantautuvalla Lysmyllä oli nyt päässään Amnesty-lippis. Lysmy oli oppinut kantapään kautta, että varovaisuus oli viisautta. Neljä ja puoli vuotta tiilihoitoa oli koulinut miestä. Greenpeacen vihreällä logolla varustettu lippalakki oli siis päätynyt Pasilan aseman roskikseen.
Lysmyn tutkiva katse analysoi Turun asemalla liikkuvia matkustavaisia. Yksi kohde löytyikin saman tien. Paksuhko mamma, iältään likellä kahdeksaakymmentä. Kömpelö liikkeissään, pyöritteli päätään. Mutta oliko tuo pirtsakka teinityttö sen matkassa? Vittu, olihan se. Unohda mamma. Entäs tuo toinen ikänainen? Harmajapäätä oli kuitenkin vastassa harjastukkainen taksikuski, joka moikkasi tuttavallisesti ja otti naisen pakaasit kantoon. Lysmyn oli pakko jatkaa kyttäilyään. Lysmy kävi kääntymässä kahvilan tiskillä ja palasi takaisin kohti lipunmyyntiä. Nyt arvioiva katse osui tyypillisen maalaisisännän näköiseen iäkkääseen mieheen, jolla oli päässään ihan aito setämieslippalakki – ei mitään hipsterimallia – ja jalassaan mustat kumisaappaat, oikein perusnokialaiset. Yllä oli harmahtava, vetoketjullinen peruspusakka. Papparainen näytti vähän eksyneeltä.
Ikämies pyöritteli päätään, epäröi aikansa, teki sitten päätöksensä ja tepasteli sisälle aseman R-kioskiin. Lysmy hiippaili muina miehinä perässä. Hän huomioi, että papparaisella pullotti perstaskussaan paksu äijämallinen lompakko. Pappa pysähtyi lehtitelineelle, siirtyi sitten kioskin takaosassa olevalle kylmäkaapille ja kaivoi lukulasinsa esille. Lysmy asettui ikämiehen taakse, taputti äijää kevyesti olalle ja sanoi:
”Anteeksi… noloa pyytää ihan ventovieraalta… mutta saiskos teiltä kuulkaa hiukan avitusta…”
Pappamies säpsähti, kääntyi puolittain.
”Tä? Kaikin mokomin… niin mitäs?”
”Niin, tuota kun minulla jäi omat lukulasit kotiin… ja minä olen allerginen kaikille muille colajuomille… että näkyykö siellä kylmähyllyssä sitä Zeroa?”
”Jaa mikäs se oli… tseero?”
”Joo. Zero!”
”Että semmoista… ootappas. Annas kun minä kurkkaan…”
”Kiitti. Erittäin ystävällistä, kiitos vaan!”
Pappamies kumartui vähän etukenoon ja alkoi tutkailla juomaetikettejä. Nyt Lysmy siirtyi miehen taakse, ja homma hoitui käden käänteessä. Lysmy tokaisi avuliaalle eläkeläiselle: ”Sori, puhelin hälyttää… täytyykin mennä tästä tuonne pihamaalle vastaamaan, siellä on parempi kenttä.”
Lysmy astui R-kioskista ulos ja poistui samaa vauhtia koko asemarakennuksesta. Hän ylitti harppovin askelin ensin laajan parkkipaikan ja selvitti sitten samaa reipasta ravia myös vilkasliikenteisen Ratapihankadun.
Edessä levittäytyi vehmas puisto. Lysmy siirtyi puistoa halkovalta hiekkaväylältä vähän sivummalle ja alkoi perata saalistaan. Muhkuraisessa mustassa lompakossa oli paljon ihan turhaakin sälää: Liedon Säästöpankin tiliote, kolme kivertynytkulmaista valokuvaa penskoista, mitä lie lapsenlapsia. Kela-kortti. Ajokortti. Pankkiautomaattikortti. Mutta seteliosastolla oli palkinto! Lysmy laski lappuset nopeasti: hienoa, että vanha kansa arvosti edelleen käteistä. Rahaa löytyi peräti viisisataaviisikymmentä euroa. Vittu! Ei ollenkaan paskemmin.
Lysmy lähti kävelemään Humalistonkadun suuntaan. Mukavasti rapisevat setelit hän työnsi siinä talloessaan povitaskuunsa. Musta lompakko tilpehööreineen päätyi seuraavassa kadunkulmauksessa jököttävään peltiseen roskikseen. Humalistonkadulla käveli edellä pari naista, jotka roikottivat käsilaukkujaan selän puolella. Toinen laukku oli puoliavoin, ja naiset vaikuttivat pikkuhiprakkaisilta. Höpöttelivät innoissaan ”Logomon konsertista ja Kaija Koosta”, ja suunnittelivat menevänsä Alvariin ottamaan lasilliset punkkua. Lysmy mietti, että toinen käsilaukku oli valmis kuin vaahtokarkki. Mutta sitten mieleen nousi pinkka seteleitä sivutaskussa. Lysmy ajatteli, että ei viitsi vaivautua. Ei jaksa riskeerata. Nyt on päästävä hyviin pöytiin.
***
Ilta oli laskeutumassa Aurajoen kaupungin ylle. Lysmy kaivoi hammastikullaan jotakin sivuhampaidensa rakosista. Mies istui Oscarissa, yhdessä hotelli Hamburger Börsin laadukkaista ravintoloista. Parisataagrammainen, hyvin riiputettu, konjakkikermassa haudutettu ja huolella pippuroitu naudan sisäfileepihvi oli kieltämättä ollut erittäinkin kilpailukykyinen ateriointikokemus, siis ainakin verrattuna viime vuosien aikana tutuksi tulleeseen valtion vakiomenuun. Konjakkia Lysmy oli nauttinut kolme lasillista, oluekseen kelpuuttanut böömiläisen merkin. Hieman kitkerää ehkä, mutta voitti se Sörkan kiljutempaukset.
Lysmy vilkaisi rannekelloaan eikä voinut kuin todeta, että oli saanut melko tavalla aikaiseksi päivän mittaan. Näin pisti tuulemaan mies, joka… no, osasi pistää tuulemaan. Siviilielämää ei ollut takana vielä puoltakaan vuorokautta, ja oli tullut jo saatua pillua, tosin ihan omin luvin, ja käteisvarojakin oli tullut täydennettyä – rautatieaseman keikauksen ohella myös siellä puistossa Hermannissa. Eikä päivä edes ollut vielä tässä. Ehkäpä nyt voisi ruveta vähitellen miettimään siirtymistä seuraavaan kohteeseen. Velipojan antama osoite oli paperilappusella povitaskussa. Mikäs se paikka nyt olikaan? Pahaniemi?
Pahaniemi, Pahaniemi… Lysmy maisteli sanaa suussaan. Heh-heh… Ei paha nimi!
Lysmyllä oli hyvä mieli. Hyvämieli ja Pahaniemi, nehän melkein rimmasivat! Hänellä oli mitä mukavin ja luottavaisin olo. Lysmy mietti autereisesti, että tämä oli niitä spesiaaleja iltoja, jolloin mikään ei voinut mennä pieleen. Sen vain jotenkin vaistosi nahoissaan.
Lysmy ei olisi voinut enempää olla väärässä, vaikka olisi väittänyt, että Maa on vadelmahillopannukakku.
Nättihymyinen tarjoilijatar kulkea sipsutti ohi. Lysmy kallisteli päätään ja vilkuili huolella henkilökunnan edustajan peppua, ja jotenkin herrasmiehen mieleen hiipi juotujen juomien kirvoittamana semmoinen suuresti kutkuttava ajatus, että Käpylän Lothariinan lisäksi ehkä joku muukin perseenkeikuttaja saattaisi vielä tänä iltana korjata itselleen todellisen maskuliinisen lottovoiton. Eli päästä kokemaan Lysmyn lemmen.
Kymmenisen minuuttia sitten Lysmy oli päättänyt tilata laskun pöytään. Mutta jotenkin mies tuli nyt uusiin ajatuksiin. Mikäs kiire hänellä muka oli? Eipä mikään. Tämä oli prikulleen hänen tyylisensä rafla.
”Neitiiiii!”
Hymykuoppaneitokainen sipsutti Lysmyn pöydän äärelle.
”Niin… saisiko teille olla vielä jotain?”
”Tässä juolahti mieleen, että jos ottaisi lähtiäisiksi jotakin eksklusiivisempaa viskiä, ja hinnan kanssa ei ole nyt tarkkaa… eli mitäs vähän parempaa skottimerkkiä talo voisi suositella?”
***
Lysmy oli pierussa. Lysmy oli mies maailman huipulla. Lysmy seisoi Titanicin keulassa huutamassa: ”I’m king of the world!” Ja Lysmy oli hiton paljon komeampi ja viriilimpi kuin joku vitun Leonardo DiCaprio.
Elokuinen ilta oli jo pimentynyt. Suurikokoisen puutalohökötyksen laajalla pihamaatontilla välkkyi lehmusten oksissa värikkäitä lyhtyjä. Julmetun kokoisen grillikatoksen luona oli rivissä puolenkymmentä mustaa moottoripyörää, Harrikoita tietty. Pitkin poikin pihamaata liikkui monennäköistä venkulaa, oli pitkätukkaa ja kaljupäätä. Tatuointimustetta oli hakattu tähän väkeen litroittain, ja pahojen poikien lisäksi tontilla keikkui tietenkin vetyperoksidilla kutrinsa värjänneitä ja reippaasti naamansa maalanneita hempukoita. Lysmy haistoi ympärillään veren ja tiilen hajun. Ja pillun. Juuh, sitä täällä oli: umpikännistä pillua! Toivorikas hymy pysyi Lysmyn naamalla kuin liimattuna. Nämä täällä olivat hänen heimoaan. Ääliövelipoika oli osunut naulan kantaan mainostaessaan tätä paikkaa. Villa Baha! Ei paha.
Juuri tämmöisessä kivasti kuplivassa petokalalammikossa Lysmy tunsi sukeltelevansa aivan kuin kotonaan. Täällä hän oli yksi saalistava hauki muiden joukossa. Väkeä tuli ja meni. Takseja kävi kääntymässä pihaportilla. Kartanomallisen puutalon ovet paukkuivat. Jossain kirottiin, jossain naurettiin. Ja rokki soi ämyreissä. Eikä kukaan kysellyt, ihmetellyt tai tivannut Lysmyltä, mikä mies se sinä olet. Jossain vaiheessa Lysmy muisti tiedustella paksulta leukapartaheebolta, onkos Tomppaa näkynyt.
”Mitä sä mutiset?” pienisilmäinen, iso mies urahti. ”Ketä Tomppaa?”
”Hylsyn Tomppaa… onkos tuttu naama?”
”Ai se! On tänä yönä keikalla Ugissa tai Raumalla… kuriirihommissa. Kuka sää oot?”
”Gaabriel Käpylä Helsingin Vallilasta… Moro vaan.”
”Vai semmoinen kaapo. Minkäs alan miehiä?”
”Monialakonsultti. Sijoitukset, osakesalkut, debentuurit… kaikkea semmosta!”
”Oot niinku joku Vallilan Wahlroos? Minkäs takia sä Hylsyn Tomppaa kyselet, ootsä sen sijoitusneuvoja? Siinä meillä onkin oikee rahamies! Pidä kuule varas, ettei Hylsy vaihda sijoitusneuvojaa. Yks neuvo sulle, eikä tää oo mikään ystävän neuvo. Mee hei pelletukka parturiin!”
Lysmy piti pokkansa. Hymy ei rapissut, vaikka sisuksissa kuohahtikin. Lysmy sanoi kohteliaasti:
”Hyvät illanjatkot vaan sullekin. Pitää jatkaa, jäi jutut tuolla kesken. Pärjäile…”
Partaheebo iski silmää ja laukaisi:
”Sä et kysynyt minkä alan miehiä mä oon. Kylkiluut, polvet, irtohampaat ja mustat silmät.”
***
Lysmy oli poiminut isosta jääpaloilla täytetystä saavista taas yhden Sol-pullon. Pitkä pulputus. Sitten miehen katse sattui osumaan käkkäräoksaisen lehmuksen juurelle. Sinne oli asetettu takorautainen puistonpenkki, jolla istuskeli pihamaan yksinäisimmän näköinen tyttönen. Lysmy mittaili neitosta aikansa. Joku tuossa vosanterissa oli vikana, koska kimpussa ei häärinyt ainutkaan tatuoitu körmy. Hyvä!
Lysmy oli perusluonteeltaan sakaali eli raadonsyöjä. Hän pyrki aina etsimään kohteekseen laumasta erillään olevat tapaukset, porukan heikoimmat yksilöt. Erittäin nätti ja paljastavasti pukeutunutkin, Lysmy aprikoi. Mutta ehkä sillä viiraa päässä, ja sen takia sitä vältellään. Tuollaisen pikku enkelin kanssa kannattaisi ehkä vaihtaa pari valikoitua sanaa. Lysmy palasi jääsaaville ja poimi sieltä kouraansa kuivan siiderin. Hän avasi pullon sivuhampaillaan, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja lorautti pulloon silmätippaputelistaan. Ja sitten Lysmy ottikin suunnan kohti penkkiä etsien mennessään naamalleen sopivaa ilmettä. Jekutusfeissi!
***
”Mun kundikaveri on ihan vaan poikkeemassa muualla…” selvitti mustaan pitsiasuun sonnustautunut neitonen.
Lysmyn silmät olivat kuumat kuin ahjokekäleet. Vittu mikä herkkutorttu! Lysmy otti ihmettelevän sävyn:
”On jättänyt sinut tolleen yksikseen. Ei voi olla totta. Juhlat parhaimmillaan ja äijä muualla!”
”Sillä on kakskytneljä hoo työaika, sille voi aina tulla joku kiirejuttu…”
”Meillä äijillä on näitä velvollisuuksia, mutta silti mä vähän ihmettelen. Mutta hei otetaan me pienet… kun ollaan vapaa-ajalla.” Lysmy kilautti olutpullolla tyttelin siideripulloon. Imaisi pikahörpyn. Ja seurasi silmä kovana, miten neitokainen maistoi ensimmäisen kulauksen omasta putelistaan.
”Esittelyn paikka. Mä oon Gaabriel!”
”Okei. Kiva nähä.”
”Kukas sä oot?”
Pitsihamepimatsu kohotteli kulmiaan ikään kuin hämmentyneenä.
”Mä oon siis… Tiiti…”
”Nätti nimi.”
”Thänks! Tuota… sä et taida paljoo kuunnella… tai seurata… niinku suomalaista poppii?”
”En oo ehtinyt, kun oon ollut viime vuodet ulkomailla. Lähinnä tuolla Dubai–Singapore-akselilla…”
***
Tiiti alkoi räpytellä silmiään levottomasti, jopa hätääntyneesti. Lysmy seuraili tilanteen kehittymistä huolella ja vilkuili samalla ympärilleen, pitkin ja poikin laajaa pihapiiriä. Elokuun yö oli tumma. Lysmy rekisteröi, että tontti jatkui kohti tummuuden keskellä kohoilevaa kallionkylkeä. Siellä oli pusikoita, eikä sillä nurkalla roikkunut puissa koristelyhtyjäkään. Pihamaan ulkoreunalla näkyi myös hieman lysähtänyt ulkorakennus, mikä lie varasto. Sekään ei ollut lainkaan poissuljettu vaihtoehto.
Yskähdys. Ja sitten Tiiti-tyttönen alkoi yhtäkkiä nikotella. Hengitteli jo raskaasti.
”Ääh… niinku huippais… emmä tajuu… jotenkin kumma olo…”
Lysmy taputti kevyesti tyttelin siroa polvea ja sanoi huolekkaalla äänellä:
”Hengitä syvään. Ja ota tosta pikku hörppy. Ei mitään hätää beibi, varmaan jotakin ihan ohimenevää…”
”Emmä tiiä… maailma ihan pyörii…”
”Kuule. Otat ihan pikkasen suullisen. Se voi piristää…”
Tiiti pyöritteli päätään. Niskat olivat jotenkin vetelät, pää keinahteli puolelta toiselle.
”Emmä pysty. Emmä tiiä. Pitää kohta puklata…”
”Ei lainkaan huono idea Tiiti-kulta, sehän vois tietenkin helpottaa… kuules, mä autan sua tonne sivummalle. Saat vääntää kaikessa rauhassa pikku pirjot, jos siltä tuntuu. Eiks niin?”
”Joo… e-ehkä… kai se a-auttaa.”
”Oukei. Otas kuule kädestä kiinni. Uuups, noustaan yyyylöös. Reippaasti. Noiiiiin. Mennään kato käsikynkkää tuonne päin. Siellä ei oo turhia virnuilijoita katsomassa, vaikka puklaisitkin. Ja sitten kun sä oot sen tehnyt, niin tulee ihan heti paljon parempi olo. Oikeen hyvä olo!”
***
Lysmy jähmettyi polviasentoon housut nilkoissa. Mitä vittua! Hämärän verstaan ulko-ovi kävi, se kolisi juuri sillä hetkellä, kun Lysmy oli saanut neidin vapautettua ohuen ohuista silkkipöksyistään. Lysmyn selän takaa alkoi kuulua rankkaa kiroilua. Pehmeät ja kalliit konjakkihöyryt muuttuivat silmänräpäyksessä tukahduttavan kitkeräksi sinappikaasuksi. Lysmyn sydän unohti muutaman lyönnin ja oli aivan hilkulla, ettei mies paskonut alleen. Mölinästä päätellen sisälle vajaan tunki useampikin äijä.
”Helvetti vie. Kattokaa! Enpä mää omiani nähnyt, en saatana. Jotakin tämmöstä mää vähän epäilinkin…”
Lysmyn kurkkua kuristi. Oliko huutaja se partaheebo, joka oli kehunut ruhjeilla ja kylkiluilla?
”Ykä hei, nyt vauhtia, sinä meet hakemaan Motorolan paikalle! Mä näin, kun sen kosla tuli tuonne talon päätyyn. Se on nyt varmaan päärakennuksessa. Juokse! Vittu! Horijoppia!”
***
Lysmy tuijotti rävähtänein silmin verstashuoneen nurkkaan, jossa mustatukkainen, muodokas ja huolestuneen oloinen nainen yritti juottaa Tiiti-neidille vissyä isosta pullosta. Tämä yökkäili ja kääntyi sitten oksentamaan.
Lysmy haukkoi henkeään, kun lihaksikas kuntosalikaappi piti hänen pääkoppaansa ruuvipenkkiotteessa. Kiroilevia miehiä häälyi ympärillä edestakaisin, ja ilma oli sakeana raivosta. Ja pomomies, jota muut kutsuivat Motorolaksi, kähisi hänen selkänsä takana:
”Mitä sä hevonvitunperkeleen punapääpirulainen sille annoit? Kerro saatana!”
”Älkää… emmää… en yhtään mittään… mitään en oo kenellekään antanut…”
”Et tietenkään. Se siitä sitten. Minä kyllä uskon miehen sanaan. Tiiti halus vaan panna! Sua!”
”Päästäkää irti… mitään pahaa en oo kenellekään… älkää hei…”
Pomomies sylkäisi. Lysmy tunsi lämpimän kuolan valuvan pitkin otsaansa vasemman silmän päälle. Pomo hengitti puuskittaisesti rahisten ja ravasi edestakaisin. Sitten mies karjaisi:
”Mä en vittu jaksa enää tota uikutusta. Kartsa! Tuo tänne se taltta. Ja moskavasara kanssa!”
Lisää tohinaa. Metalliset työvälineet kilisivät ja kalisivat jossakin Lysmyn selän takana. Häslingissä kului kymmenisen sekuntia, ehkä viisitoista. Sitten Lysmy tunsi teräksen painuvan päälakeensa. Pomomiehen huohotus soi Lysmyn kovissa. Mies sovitteli talttaa sekunnin tai pari hänen päälaelleen.
Lysmy kasteli housunsa.
Pomo nosti moskavasaraa, keskittyi. Hälisevästä porukasta tuli kannustusta:
”Vittu Moto! Anna mennä, lopeta se paska!”
”Anna palaa! Vinkuva sika lahtiin!”
”Vie terveisiä pirulle, vitun punatukkapervo!” pomomies kähisi ja antoi vasaransa pudota. Voimalla.
Luun rusahdus on ihan omanlaisensa ääni. Pahempi kuin liitu, joka krahisee koulun mustaa taulua vasten.
Taltan terä upposi syvälle Lysmyn kalloon. Ja samalla taltta katkesi. Terästä jäi sojottamaan noin sentin mittainen pätkä keskelle aniliininpunaista hiuspehkoa. Pitelijä irrotti otteensa veltosta miekkosesta, ja Lysmy putosi naamalleen verstaan lattialle. Ympäriltä kuului moniäänisiä, pikkuhiljaa vaimenevia kirouksia. Joku sekalaisesta miesporukasta kumartui poimimaan lattialta Lysmyn Amnesty-lippiksen ja nykäisi naureskellen lakin Lysmyn päähän. Kallosta sojottava katkennut taltanterä tuli lippalakin päälliosasta läpi.
”Tällä herralla kotsa on ja pysyy! Mutta mitäs ny, Moto?”
”Kuka on ajokunnossa? Suntti ainakin, ku sillä on se lääkekuuri. Hankkikaa Suntti tänne ja äkkiä. Saatte viedä raadon jonnekin, kipatkaa jonkun mettäautotien varteen. Joku menee hakeen sisältä jätesäkin!”
***
Maskussa, kaukana maaseudulla, tumma Nissan Patrol kääntyi asfalttitieltä kapealle, mutkaiselle metsäautotielle. Maasturi jurnutteli hetken pehmeällä tieuralla, puski satakunta metriä öisentumman kuusikon sisään. Sitten se pysähtyi.
Pari vaitonaista äijää nousi autosta, ja tavaratilasta retuutettiin ulkoilmaan kookas pullea jätesäkki. Raskaasti ähkivät miehet kantoivat lastinsa parinkymmenen metrin päähän metsätraktoriväylästä. Kahden kuusen välistä löytyi tarkoitukseen sopiva, kostea ja matalahko painanne. Säkki rojautettiin siihen. Miehet potkivat sen päälle jonkin verran maapohjakunttaa ja sammaleita sekä erikokoisia irto-oksia.
Sitten kaverukset lähtivät palailemaan takaisin tieuran varteen kaaralleen. Ja sitten herroista se, joka ei ollut aivan ajokunnossa, alkoi hyräillä itsekseen siinä mustikkamättäikössä harppoessaan:
”Jaaa niiiin syyyyyvälle määä katsooiiiin Dnjeeeepriiiiin…”