4.

Käännähdin katsomaan, kun tuulikaapissa alkoi kolista. Kyypakkaus se siinä saapasteli kynnyksen ylitse. Kyy tsekkasi pikavilkaisulla kapakan tilanteen ja lompsi sitten suoraan baaritiskille, moikkasi naama vakavana minua ja Luusalmea. Novellikirjailija pörhisteli rahamiehenrempseänä ja vinkkasi sitten isoeleisesti Hatsaa valuttamaan tulokkaalle suuren tuopillisen Kukkoa. Minä puolestani mulkaisin uudemman kerran odottavasti ulko-oven suuntaan. Mutta eipä sieltä ollut enää muita tulossa. Rypistelin kulmiani, levittelin kysyvästi käsiäni ja murahdin:

”Kyy hei! Unohtuikos jotakin? Esimerkiksi yksi Hylsy? Eikös meillä ollut puhetta että…”

”Eipä unohtunut. Herra Tom Hylsy on kyllä matkassa. Nojaa tuolla ulkona seinään ja vetää spaddua. Jäi hermotupakeille. Se on totaalisen rikki. Tuhannen paskan päreinä. Ja nyt se skitsoo, että kandeeko sen siltikään tulla tänne, siis sisätiloihin. Pähkäilee, että ootsä niinku ystävä vai vihollinen.”

Kohauttelin harteitani. ”Enpä minä taida tässä vaiheessa olla oikein kumpainenkaan…”

”Et varmaan, mutta en suosittele tota sanamuotoa, jos haluat päästä sen kaverin kanssa juttuihin. Olis ehkä parempi olla ihan ystävyyslinjoilla. Ja ehkä olisi paikallaan, jos sä menisit nyt tuonne ulos, niinku ihan henkkoht kättelemään miestä… vakuuttamaan sitä ystävyyttäsi. Tomppa kyllä ostaa semmoisen tiedon helposti. Eikä tingi hinnasta. Se kun on pohjimmiltaan maailman ensteks hyväuskoisin taaplaaja…”

Luusalmi höristeli korviaan ja puuttui sitten taas kerran asiaan, joka ei hänelle kuulunut:

”Vai että Hylsyn Tomppa… puhutaanko nyt samasta kaverista, jonka pää on tyhjä kuin Jeesuksen hauta?”

Minä nostin varottavasti sormea huulilleni ja sain novellikirjailijan vaikenemaan. Sitten kävelin ovesta ulos.

Tom Hylsy, lyhyenläntä, lysyryhtinen äijänkuvatus roikkuvissa halpahallivetimissään, nojaili kiviseinään alarinteen suunnassa Kaskenkatu ykkösen nurkalla, naamavärkki käännettynä kohti jokea ja Mantun Grilliä. Mies veti lyhyestä tumpista tiukkaan tahtiin nopeita hermohenkosia. Bootsieni klopina sai Hylsyn säpsähtämään ja kääntymään nopeasti, ilme säikkynä, ylärinteen suuntaan.

Minä heilautin kaverille kättäni, väänsin hymyä huuleen ja sanoin:

”Moi-moi Tom!”

Tom Hylsy ryhdistäytyi kuin sähköiskun saaneena ja viskasi tumpin jalkakäytävälle. Mies käänteli rintamasuuntaansa minuun päin ja nosti vaisunoloisesti kättään tervehdykseksi. Hylsyllä oli päällään T-paita, jossa oli kuva kirkkoveneestä sekä teksti: DON’T BE A PUSSY – EAT ONE!

”Hei vaan Vares.”

”Terve mieheen! Meidän kai pitäis hiukan jutella?”

”Ni-niin kai.” Hermostunutta teputusta. ”Juu… viimeksihän me nähtiin siellä Hepokeilan ovella.”

”Siellähän me nähtiin. Hiukan kireissä tunnelmissa muistaakseni…”

”Motorola otti lämpöö. Se mulkero!” Tom Hylsy tuijotti minua koko ajan varovaisesti mittaillen. Ja sitten hän laukaisi: ”Mä muuten tiiän, millä asioilla sä siellä hiippailit.”

”Niinkö? Mitenkäs sinä sen voit tietää?”

”Motorola siellä porstuassa tivasi ja tinkasi Perkmanin Anssilta, että mitä sinä siellä teit, että olitko sää mahdollisesti kartoittamassa Moton menemisiä, siis niinku taas kyttäyskeikalla sen musamanagerin piikkiin. Ja Anssi kiirehti sanomaan että kyse ei ollenkaan ollut Motorolasta vaan että joku entinen turkulaisjepari on häviksissä ja sää olit etsintäkeikalla. Huomasin, että se tieto joteskin säpsäytti Motorolaa. Ja kun me päädyttiin peremmälle, niin Motorola alkoi sieltä pöydästä heti soitella jollekin. Ja rupesi puhumaan sillai kiertäen ja kaartaen nimenomaan tästä jutusta… eli siis sen hukkakytän tapauksesta.”

Minä tuijotin Tom Hylsyä pari pitkää sekuntia silmä kovana. Ihmetellen ja epäillen. Ja sitten sanoin:

”Sulla on varmaan hyvä syy siihen, että olet päättänyt avautua minulle… näistä asioista?”

Tom Hylsy niiskautteli. Kapea rintakehä nousi ja laski. Pusertuiko miehen silmäkulmiin jotakin kosteaa?

”Eipä ole erityisen hyvä syy. Ei…” Ääni oli sortumispisteessä. ”On niin vitun paha syy!”

Taas lisää maansa myyneen miehen hönkäilyä. Ja sitten Tom Hylsy pakotti muutaman sanan ilmoille:

”Murha! Se tässä on syy! Mun ainoon velipojan kolaaminen… raaka mu-murha!”

Pysäyttävä tieto. Katsahdin hintelää miekkosta entistäkin tiukemmin ja sanoin:

”Kuules Tom! Eiköhän meidän olisi paras mennä tuonne sisätiloihin ja istua oikein alas!”

***

Uuden Apteekin kulmahuone oli tässä vaiheessa alkuiltapäivää sopivasti tyhjillään. Se oli hyvä, nyt ei todellakaan kaivattu ylimääräisiä korvia kuuntelemaan. Nurkkapöydän istumajärjestyksemme oli nyt sellainen, että minä ja Luusalmi istuimme ovesta katsottuna oikealla puolella ja Tom Hylsy sekä Kyypakkaus meitä vastapäätä. Mietin, mitä lisäarvoa novellikirjailija tälle istunnolle antaisi, mutta Luusalmi ei sitä ihmetellyt. Hän oli kerrankin se, joka pisti pöytää koreaksi. Sellaiset äijät – rahamiehet – valitsevat itse istumapaikkansa. He ovat aina, baarissa kuin baarissa, tapahtumien keskiössä.

Päästimme Tom Hylsyn ääneen. Päivän mittaan nautitut napit ja niiden kyytipojaksi heitetyt oluet ja viinakset tekivät miehen ulosannista hieman hidasta, epäloogista ja poukkoilevaa. Mutta vähitellen miehen mieltä raastavan murhenäytelmän koko kuva alkoi kuitenkin kirkastua. Tom Hylsy kertoili, että hän oli odotellut jo useamman päivän ajan Sörkasta vapautuvaa pikkuveljeään saapuvaksi Turun kaupunkiin. Pomomies Motorola oli antanut hänelle äkkimuulikeikan: Raumalle, Uuteenkaupunkiin, Poriin. Eilen illalla oli Villa Bahassa sitten ollut jotkut suuremman luokan bileet. Tom Hylsy tuijotti synkkänä pöydän pintaa ja selitti, että Motorolan viime vuonna hankkima vanha mahtitalo helvetin isoine puutarhatontteineen sijaitsi Pahaniemessä. Ja että paikka toimi nyt koko organisaation tukikohtana. Oli ikään kuin Motorolan päämaja. Tom Hylsy oli palaillut pohjoisesta päin vasta melkoisen myöhään yöllä, ja oli jättänyt menemättä niihin kemuihin. Sen verran oli väsyttänyt, että hän oli ajanut suoraan kämpille Lausteelle, toiselle puolelle Turkua, tietämättä että velipoika oli iltaa myöten saapunut kaupunkiin. Aamulla joku Motorolan rengeistä oli sitten soittanut Hylsylle työasioissa, ja siinä oli tullut juttua yön kekkereistä. Tyyppi oli todennut sivulauseessa, että muuten hyvät kisat, mutta se yksi kylmä pieru hiukan pilasi tunnelmaa… mulkero oli ollut pakko laittaa hiljaiseksi.

Hylsy oli kysynyt pahaa aavistamatta, että mikä se semmoinen kalabaliikki oli ollut. Mimmoinen tyyppi oli ollut kyseessä? Soittaja oli antanut kuvauksen häiriköstä ja selvittänyt samalla turhia kainostelematta kyseisen naisenahdistelijan reipasotteiset lopettamishommat.

Tom Hylsy nosti kämmenen suulleen. Meni muutama sekunti, kun mies kokosi voimiaan. Sitten hän jatkoi:

”Oli se hirvee isku… ihan vastapallo päin pläsiä, semmonen järkytys, että mä olin pudota lattialle. Mää heti tunnistin, ihan parista sanasta tajusin, että se oli ollut meidän Antti-Pekka, joka siellä navettavajassa oli kylmätty. Vittu, hyvä etten slaagia saanut, oli se niin raaka uutinen… tää vitun Torola oli mennyt taltalla tappamaan… kallon halkaissut mun pikkuveljeltäni!”

Tom Hylsy kakisteli hetken. Sitten sanat loppuivat. Mies nousi pöydästä nenäänsä niiskuttaen ja otti suunnan kohti kapakan vessatiloja hartiat lysyssä, käsiään roikottaen.

***

Tom Hylsy palaili vessasta muassaan iso pinkka käsipyyhepaperia. Laiha pieni mies istui huoahtaen alas pöytään, niisti nenäänsä ja pyyhkäisi paperilla molempia silmäkulmiaan. Ja alkoi sitten selittää naamanilme jähmettyneenä, että murhamies Motorolan rengiksi hän ei enää palaa. Ei ikinä. Se kaikki on taaksejäänyttä… Ja koska heillä kahdella on nyt verta välissään, niin se tarkoittaa sitä, että kaikki vanhat kunnialupaukset voi unohtaa. Kytille hän ei koskaan lähtisi laulamaan, siinä menee raja, mutta tässä pöydässä hän voisi kyllä avautua, kertoa yhtä sun toista sellaisista asioista, jotka voisivat jotakuta kiinnostaakin.

Tässä kohtaa Tom Hylsy heitti sitten minun suuntaani punakkasilmäisen, vetisen ja merkitsevän katseen.

En lähtenyt laukomaan mitään. Päätin antaa miehelle aikaa.

Kyypakkauskin tuijotti Tom Hylsyä silmästä silmään, kehottavasti ja kannustavasti. Luusalmi röyhtäisi. Huomasin, että kirjailijan pää nyökähteli. Herra alkoi olla jo tippumassa tunnetun maailman reunan yli. Pannukakulta avaruuteen luiskahtamassa oleva Luu päätti kuitenkin puuttua istuntomme työjärjestykseen:

”Hei-hei-hei… onks kellään muulla nälkä… pitäiskö pyytää menuuta pöytään?”

”Anna olla, ei kannata, ei tässä paikassa, Luu! Jätetään se väliin!” minä yritin rauhoitella.

”Miksei kannata? Mikäs paikka tää onkaan? Ja mikä täällä on vikana… miksei voi safkaa tilata?”

”Tää ruokala on syvältä. Tämä on Ristorante Marinaadien Hauta. Koeta kestää, on juttu kesken.”

Novellikirjailija suostui kuin suostuikin sulkemaan suunsa, yllättävää kyllä. Ja minä päätin ottaa ohjat keskustelussamme. Minua kiinnosti ennen kaikkea tieto, että mister Motorola oli Hepokeilassa intoutunut puhumaan luuriinsa Eero Prännistä. Tivasin lisätietoa puhelusta, mutta tässä kohtaa Tom Hylsystä ei ollut apua. Pikkumies ilmoitti, että Moto oli lähettänyt hänet tiskille tilailemaan siinä vaiheessa, kun se joku siellä linjoilla oli alkanut kysellä asiasta tarkemmin.

Mietin taas hetken. Sitten sanoin:

”Okei, Tom! On totta, että minä olen jäljittämässä kadonnutta entistä jeparia. Ja tässä on tullut esille semmoisiakin viitteitä, että Hermanni Hessundin tapaus voisi liittyä juttuun…”

”Mitä? Hermannin ampuminenko, tä?” Tom Hylsy meni ihmettelevän näköiseksi.

”Mahdollisesti. Tämä poliisimies kun tutki silloin, runsaat kolme vuotta sitten, Hermannin murhaa.”

Tom Hylsy rypisteli serlapyyhettä kädessään.

”Siis joo… Hermannistahan meikä tietää yhtä sun toista, sattuneesta syystä… mutta emmä kyllä… ei mulla oo hajuakaan tollasesta kytköksestä, tsori.”

Huoahdin. Seinä vastassa. Kelasin hetken. Mutta entä tämä yksi juttu? Eihän se voinut olla sattuma!

”Okei, Tom! Unohdetaan Hermanni. Mutta entäs sun haulikko? Baikal? Mikäs on sen sohlon tarina?”

Tom Hylsy katsoi ensin minua ja sitten Kyypakkausta, ja älähti:

”Ääh… että mikä haulikko?”

Kyypakkaus laski käsivartensa Tom Hylsyn kapoisille harteille.

”Minä tuossa jo ehdin Varekselle pari sanaa… meidän haulikkobisneksistä…”

”Aivan.” Levittelin käsiäni. ”Jos siitä poikkisahatusta ryssäraudasta jotakin kertoisit?”

Tom Hylsy lapioi rasvoittunutta ja takkuista kuontaloaan molemmin kourin. Mietti, huokaisi ja sanoi lopulta:

”Emmä oikeestaan tiiä yhtään mihin se liittyy, se pätkä vaan lyötiin mulle kouraan. Torolahan sen toi tullessaan yhtenä päivänä. Ja käskytti mua hävittämään sen. Ei siinä muuta!”

”Torola ei siis kertonut, mikä on aseen historia?” tivasin. ”Ja että miksi se pitää nyt hukata?”

”Ei tietenkään. Mulkku oo ikinä puhunut meikälle niinkun toiselle ihmiselle. Pistää vaan juoksemaan asioitaan, heittää nakituksia kuin luuta koiralle, viikoittain saa olla nyssäköitä viemässä ties minne. Muut paskaduunit siihen päälle. Mä sitä Baikalia sitten aikani sormeilin. Oli siististi duunattu. Puts plank poikki. Erittäin kätevä kainalomalli. Tuli väkisinkin mieleen, että ei perkele, tämmöisen raudan heittäminen jonnekin jortaniin olisi haaskuuta. Ja sitten tuli mieleen tämä herra!” Tom Hylsy nyökkäsi Kyypakkauksen suuntaan. ”Mää ehdotin kauppaa. Ja Kyy lähti ostoksille.”

Kyypakkaus nyökkäsi vahvistukseksi. Minä katsoin Tom Hylsyä tarkemmin ja tulin äkkiä siihen tulokseen, että miehellä tuskin oli parempaa tietoa siitä, miten ryssähaulikko oli päätynyt pomo-Torolalle. Kyhnytin hetken ohimoani ja päätin siirtyä seuraavaan aiheeseen.

”Kuules Tom…” Etsin hetken sopivia sanoja. ”Pub Konehuone ja se ilta… niin, sinähän olit siinä samassa pyöreässä pöydässä? Todistit sitä tappokekkeriä ihan silminnäkijänä.”

”Niin liki kun vaan olla ja voi. Hermanni kaatu nokilleen parin metrin päähän mun jakkarasta.”

Katsoin Tom Hylsyä tiukasti silmästä silmään.

”Tom hei, nyt tulee kova kysymys. Ja minä oletan, että tässä uudessa tilanteessa sinä varmaan voit vastata minulle ihan suoraan. Kun et ole enää Motorolan leivissä. Eli: oliko niiden tappolaukausten toimeksiantajana semmoinen herra kuin Mikko-Olli Torola. Kyllä vai ei?”

Punasilmäiseltä pikkumieheltä tuli tiukka päänravistus. Vastaus kajahti ilman minkäänlaista epäröintiä:

”Ei!”

Vastauksen ehdottomuus hieman yllätti. Tuijotin Tom Hylsyä tovin tiukasti silmästä silmään.

”Varmankuuloinen vastaus. Äkkiäkin se tuli. Mitenkäs sinä sen perustelet? Eikös Torolalla olisi ollut mitä parhain motiivi hoitaa kilpaileva kingi pois markkinoilta, häiritsemästä bisneksiä?”

Tom Hylsy kokosi hetken ajatuksiaan ennen kuin alkoi selvittää runsaan kolmen vuoden takaista etupiirijakoa meri-Turun alamaailman hiekkalaatikoilla. Tom Hylsyn mukaan Hermanni Hessundin ja Mikko-Olli Torolan välillä oli ensi alkuun ollut melko laillakin kyräilyä. Ilmassa oli ollut jännitettä ja jopa yhteenoton vaaraa. Sitten tilanteeseen oli puuttunut henkilö, jolla oli lähikytkökset niin Hermanniin kuin Torolaankin. Kaveri oli Hermannin porukkaa mutta oli myös asunut ihan Torolan naapurissa, samojen Jyrkkälän pihojen kasvatteja. Kaveri oli omaksunut välitysmiehen roolin, ja diplomatia oli alkanut tuottaa tulosta. Tom Hylsy muisteli, että varovaisen alun jälkeen Hermanni Hessund ja Motorola olivat huomanneet, että uhittelu ja sapeleiden kalistelu oli molemmilta pois. Yhteistyössä piili voima. Ja niin miehet olivat paiskanneet sovinnon kättä todistajien läsnä ollessa.

Lausahdin tahallisen epäuskoisella nuotilla:

”Herrat kulmien kingit herkesivät ryhmähaliin. Totesivat että sopu sijaa antaa ja ystävyys lämmittää…”

”Voi kuulostaa skeidalta, mutta sinne päin, joo. Ne äijät niinku siis hokasi, että yhteistyöllä kumpikin hyötyy, molempien lompsat lihoo. Kandee toimia niinku osuuskauppaväki. Siinä vaiheessa kun Hermannin lähdön hetki tuli, niin niiden kahden välit oli ihan buenot… Rauha maassa.”

***

Poikkesin välillä tiskillä, kysyin Tom Hylsynkin juomatoivomusta. Hän halusi ”kaiman”, joten Hatsa rakenteli Tom Collinsin. Palattuani juomien kanssa pöytään aloin tivata Hylsyltä, kuka oli tuo rauhanneuvottelija, kingien välisen skisman sovitellut välimies. Tom Hylsy mietti hetken ja ravisteli tiukasti päätään. ”Annetaan olla, en mä haluu sotkee sitä kaveria mihinkään. Se on aina ollut mulle reilu jätkä… meillä kahdella on kuule näin suuri keskinäinen rispekti.” Tom Hylsy esitteli käsiään levitellen miesten keskinäisen kunnioituksen mittaluokkaa. ”Mä oon vaan tällainen, tiedän kyllä itte että millainen, mutta tämä kaveri ei oo koskaan mua ylenkatsonut. En mää ala tässä sen ympyröitä sotkeen lavertelemalla.”

Tyydyin tietoon. Pöytään laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Maistelimme juomiamme. Minä ja Kyypakkaus mietiskelimme äsken kuultuja syntyjä syviä vakavikkoina. Tom Hylsy pähkäili asioita liikuttuneena. Luusalmen mielenliikkeistä en ollut varma. Novellikirjailijalla oli vaikeuksia silmäluomiensa hallinnan kanssa.

Sitten minä esitin seuraavan kysymyksen:

”Niin, Tomppa. Motorolan porukoihin siis ei ole enää paluuta. Eli mitäs nyt on suunnitelmissa?”

Tivaukseni veti Hylsyn hetkiseksi hiljaiseksi. Jonkin aikaa miehen päässä raksutti ankarasti. Sitten Tom Hylsyn ohuthuulinen ja rohtunut suuvärkki puristui viivaksi ja seurasi kivahdus:

”Vittu! Kai mää hoidan tilini tasoihin sen yhen murhamiehen kanssa… ei ole muuta vaihtoehtoo!”

”Miten?”

Se olikin näemmä visaisempi kysymys. Tyyppi meni hiljaiseksi. Ilmeisesti Tom Hylsyllä ei ollut yksityiskohtaista toimintasuunnitelmaa järkeiltynä. Kostokeikan sinikopio oli vielä tulostumatta. Tom Hylsy vilkaisi sivusilmällä Kyypakkausta ja alkoi mutista:

”Emmä tiiä… onhan näitä… vaihtoehtoja… kaikenmoista on pyörinyt päässä… ensteks tuli tietenkin mieleen se haulikko. Että menee baikkalihommiksi!”

Kyypakkaus liikahteli jakkarallaan kiusaantuneen oloisena. Kyy vilkuili vuoron perään minua ja Tom Hylsyä ja alkoi sitten selittää mahdollisimman painokkaasti, että hän on jo yrittänyt kertoa Tompalle, ettei haulikko ehkä ole paras ratkaisukeino.

”On tai ei. Minähän sen loppupeleissä päätän! Keneltä tässä on veli murhattu, tä?” Hylsy kivahti.

”Tomppa hei. Iisisti. Minä ajattelen sunkin turvallisuuttasi!”

”Älkää te hei kuulkaa sitä murehtiko! Se on mun oma murhe.”

Kyypakkaus napautti kämmenellään pöytälevyä ja kivahti:

”Okei, lähdetään sitten omistusoikeudesta. Sä myit sen sohlon. Eli se haulikko on nyt mun!”

Tom Hylsyn asento muuttui vähän epävarmemmaksi. Mies vilkuili vuoron perään minua ja Kyypakkausta.

”Oottakaas… siis kun kun mää jotenkin käsitin niin, että mää vaan kanitin sen baikkalin sulle… että jos mä nyt lyön sen saman summan tiskiin, niin mä saan sen sitten niinku takasin…”

Kyypakkaus näytti jo melkein kärsivältä. Murahti:

”Tomppa kuule. Älä hei viitti, iso mies. Eihän se niin mene. Kauppa mikä kauppa! ”

”Tomppa hei.” Katsoin parhaaksi puuttua taas keskusteluun. ”Pieni huomio! Pöydässä on tasan yksi tyyppi, joka on lukenut hiukan kauppaoikeutta. Eli siis minä! Juttu menee tosiaankin niin, että kanitus on kanitus ja irtaimen kauppa on kauppa! Kaksi ihan eri asiaa.”

Tom Hylsy ähkäisi. Hän kynsi hetken laihaa ja sänkistä poskeaan ja alkoi sitten pyöritellä lasia kourassaan ilme sulkeutuneena. Pöytäämme laskeutui seisahtunut hiljaisuus. Mielessäni alkoi pyöriä kaikenlaisia muistumia. Rikosylikonstaapeli Eero Prännin virne tässä pöydässä kauan sitten, jossain vapaamuotoisessa pidemmän illan istunnossamme. Pränni hyvässä juttuiskussa kertomassa jostakin ratsiasta. Mies, joka koki olevansa kutsumusammatissaan. Sitten Irene Pränni. Ennen aikojaan ikääntyneiden kasvojen juonteet, huolestunut sisar, joka mietti, että ehkä velipoika ei ollut jaksanut poliisielämän paineita ja raskaita rutiineja. Ja oli siksi halunnut vetäytyä kotikonnuilleen laittamaan risaista elämäänsä järjestykseen. Miten se oli onnistunut Eerolta? Mieleeni nousi myös rikosylikomisario Veli Wetterin tässä samassa pöydässä esille nostama, huumekyttien väijykameran nauhoittama pätkä, jossa pitkäpartainen Pränni maastopuvussaan haahuilee lopullista hävittämistään odottavassa Pub Konehuoneessa. Jokin pakottava seikka oli saanut Eeron jättämään taakse kotikonnut, talonkorjausurakan, saunakammarin turvan, pesäkolon. Oli tuonut miehen Turku-odysseialle.

Äkkiä näin silmissäni Vanhan Prännin saunakammarin. Ja se teksti katossa. Ponttilautakattoon, Eero Prännin kapoisen makuupunkan yläpuolelle, oli sutattu isolla sudilla pitkä rivi lähes kouluviivoittimen mittaisia, tummanpunaisia harakanvarpaita. Käänsin miettiväisenä katseeni Tom Hylsyyn. Ymmärsin, että täällä, liki kolmensadan kilometrin päässä Kurikasta, tuskin tiedettäisiin selitystä poliisimiehen kammarin kummalliseen kattograffitiin. Mutta kysäisin silti:

”Tom hei! Minulla olisi yksi sana. Ve-ri-ap-pel-sii-ni! Kilistääkö mitään tiukua?”