Thommie-Boyn askeleet alkoivat kuulua kierreportaissa. Hidasta, varovaista oli pojan eteneminen. Se oli kuin kuolemanvaaran kanssa leikittelyä heikoilla syysjäillä. Tassuttelua paljain jaloin lasinsirpaleilla. Pojan pääkopassa parhaillaan jyskyttävä jykevä Jack Daniel’s -tutina yhdistettynä kokaiininpöllyn hiipumiseen, masennusrefloihin, teki häijyä.
Lazy Eye kuuli poikahuoran liikkuvan, mutta ei antanut tämän häiritä palaveriaan sen enempää. Neuvonpitoa käytiin nyt vaihteeksi englanniksi crow-kielen sijasta, koska yksi pöydässä istujista oli syntyperäinen meksikolainen, eikä mies hallinnut paikallista puheenpartta kuin pari sanaa.
Lazy Eyen suurinäyttöinen, erittäin tehokas läppäri oli pitkän pöydän keskellä. Miehet olivat katsoneet jo kolme kertaa The Lonely Crow’sta lähetetyn videopätkän. Sama tallenne oli singahtanut nyt jo myös eteenpäin, lännemmäksi, Oregoniin saakka. Sellaiselle herralle, jolla oli rahaa vaikka muille jakaa, mutta joka ei todellakaan jakanut sitä, vaan käytti joka pennyn omiin harrastuksiinsa, joista erikoisimmat eivät kestäneet minkäänmoista päivänvaloa.
”Tällä kertaa Collins on löytänyt oikean kultahipun.” Lazy Eye katsoi jokaista luutnanttiaan vuoron perään ja jatkoi: ”Minä olen satavarma, että Mister Oregon tulee klousaamaan nettiostoksen. Mutta nyt hinta tulee olemaan puolta kovempi kuin edellisellä kerralla. Kanadalaispullukka kun ei ollut mikään kovin spesiaali tapaus. Se oli aivan liian untuvikko. Mr. Oregon on monta kertaa alleviivannut, että naisella olisi hyvä olla edes vähän enemmän ikää. Ja samalla siis kokemusta. Elämästä. Vähän kaikesta. Sellaiset naiset ovat hänen mukaansa parempia. Eivät mene heti sokkiin, kuten pikkupimut. Oregonin mukaan nämä kolmikymppiset tajuavat, missä mennään. Ja reagoivat täysin toisella tavalla. Kuulemma. Luulevat voivansa ostaa elämänsä. Käymällä kauppaa, tekemällä juttujaan…”
Yksi luutnanteista, Lazy Eyen esikunnan ykkösmies, jo hiukkasen iäkkäämpi crow nimeltä Oscar, vilkaisi huolissaan sinne päin, mistä kantautui poikahuoran hidasliikkeistä hiippailua.
”Pitääkö nyt hiukan varoa?”
Lazy Eye hymähti lyhyesti sisäänpäin ja murahti:
”Ei mitään väliä. Who cares. Ihan sama…”
Thommie-Boy pysähtyi toviksi kuulostelemaan toimistokulmauksen katveisiin. Isäntämiehellä ja näillä pelottavan näköisillä vierailla oli menossa tärkeä palaveri siellä nurkan takana. Mitkähän tässä olivat aikataulut? Se oli tietty satavarmaa, että tämä silmäluomenriiputtaja halusi vielä yhdet kunnon varvit ennen kuin päästäisi paistinsa paluumatkalle Billingsiin. Mutta hei, kauankohan tuo niiden palaveri nyt kestää?
Olo oli turhankin epävarma. Thommie tärisi. Hikoili. Hän saapasteli keittiöön. Mitäs tuossa näkyikään? Keittiösaarekkeen mahonkipinnalla komeili viiva lumivalkoista jauhetta. Mitäpä herra inkkaripomo olikaan sanonut: help yourself! Thommie-Boy teki työtä käskettyä, nappasi kunnon nenät ja lähti sitten hiipimään patjalleen makeasti aivastellen, ylähuultaan lipoen ja tyhmä hymynvirne naamallaan. Vittu! Tässä betonisessa, väärinpäin käännetyssä tiipiissä oli hyvätkin puolensa. Täällä voisi oikeastaan viettää vaikka viikon. Preeriakoirien ikiomalla johnholmesilla oli ainakin sellaiset tarjoilut, että näistä kaskuttaisiin vielä pitkään Billingsin perseenmyyntikujan kotoisilla huudeilla.
Thommie-Boy painui kyljelleen patjalle, veti syvään henkeä ja lillui sitten omiin, pumpulisiin tunnelmiinsa. Ja oli jo pian paremmassa paikassa, Saturnuksesta itään, matkalla Linnunradan reunamille, sinne missä keskellä marsipaanitaivasta ajelehtii untuvainen cloud number nine.
Isäntäinkkari ja hänen kolme vierastaan puhuivat työpöydän ääressä matalalla äänellä, painokkaasti. Miehet tuijottelivat keskittyneinä päätettä. Se, mitä he näkivät ruudulla, tuntui herättävän miehissä melkoista mielenkiintoa, jopa ihastusta. Miesten jutustelu oli kuin suloista tuulen suhinaa Thommie-Boyn korvissa. Koko maailma oli ihan okei, Thommie mietiskeli. Pahuutta ei ollut olemassa. We are the world. Obama on enkeli. Freddie Mercury ei kuollut oikeasti, se vain muuttui jumalaksi.
Sitten isäntä nappasi työpöydältään Blackberrynsä. Mies pirautti jonnekin. Thommie höristeli korviaan. Vaikka ei tuo häntä isommin kiinnostanut.
”Hello, Mister Oregon. How are you? Beautiful morning… I hope.”
Thommie-Boy ymmärsi irrallisista vuorosanoista, että kauppaa siinä käytiin. Kyse oli jostakin aivan erityisestä hyödykkeestä. Special merchandise.
Puhelinkeskustelu vaikutti intensiiviseltä. Joku kaukana Oregonissa tuntui kovin halukkaalta tekemään kaupat. Hintaa vielä hieman hiottiin.
Melko pian finansseista päästiin kuitenkin kauniiseen sopuun.
”Ok, sir! Fine! It’s a deal. Great! Have a very nice day, sir!”
Vantterarunkoinen isäntä kuulosti enemmän kuin tyytyväiseltä. Hän sulki kapulansa ja käskytti sitten yhtä synkkänaamaisista rengeistään, pani tyypin soittamaan saman tien johonkin paikkaan, jota kutsui ”motelliksi”.
Puhelu oli lyhyt. Vain pari lausetta. Thommie seurasi, miten inkkarit nyökyttelivät yhtenä miehenä ja mutisivat oggla-wogglaansa. Meksikolaisen näköinen oli hiljaa. Äijien bisnekset olivat ilmeisen hyvässä hoidossa. Sitten isäntämies vilkaisi Thommien suuntaan. Vantteran intiaanin tumma, pysähtynyt katse teki hieman erikoisen olon. Häijytti. Kohta pitäisi varmaan taas harjoittaa ammattia. No niinpä tietenkin. Paksu taalakasa ja laadukas kokkeli, eiväthän ne olleet mitään pelastusarmeijakamaa.
Inkkaripomo teki päätöksensä ja murahti kolmikolle, että he voisivat mennä nyt kakkoskerrokseen. Vaikkapa pelaamaan jokusen kierroksen biljardia.
Tummanpuhuva äijäkolmikko ymmärsi yskän. Jo puolesta lauseesta. Trio siirtyi naama peruslukemilla kierreportaisiin ja häipyi näkyvistä.
Inkkari asteli hitaasti Thommien patjan luo. Thommie kierähti makuulta istuvaan asentoon. Ja kehitti pikaisesti naamalleen ammattihymyä. Inkkariäijä seisahtui, tarttui vasemmalla kädellään Thommien pitkiin blondeihin kutreihin – surffitukka oli aina ollut yksi pojan myyntivalteista – ja alkoi silitellä runsasta pehkoa.
Inkkari tuijotti Thommie-Boyta todella intensiivisesti ja sanoi sitten pehmeästi:
”OK, darling. Sinä taidat ihan oikeesti rakastaa minua. Do you?”
Vaaleaponinhäntäinen leidi ilmaantui aamiaiselle puoli kymmenen tienoilla. Nainen tilasi jättikupposen kahvia. Sitten lisäksi paahtoleivän pelkällä juustolla ja tomaatilla. Ja, pienen hetken asiaa mietittyään, pari kookasta pannukakkua, vaahterasiirapilla. Naisella näytti olevan ruokahalu kohdallaan.
”Toivottavasti yö meni mukavasti.” Tom Collins hymyili.
”Kyllä kiitos. Se sänky oli muuten todella hyvä!”
Collinsin hymy leveni. Hän sanoi, että sänkyihin on satsattu. Kun ihminen ajaa illalla motellin pihaan, hänen on pakko saada kunnollinen vuode. Sehän on vähintä mitä asiakas voi motelliltaan vaatia.
Tom Collins huuteli keittiön puolelle Pancholle naisen tilaukset.
Nainen ei mennyt pöytiin vaan jäi juomaan kahvia tiskille ja kysyi:
”Mikähän mahtaa olla se mun auton tilanne?”
Collins nosti naiselle peukaloaan. ”Parempi kuin odotinkaan. Reikä jäähdyttimessä ei ollutkaan mikään kovin iso.”
”Great!”
”Joo. Ja se on jo hitsattu.”
”Marvellous, pitää sanoa, että teillä on täällä tosi upea palvelu.”
Collins hymyili vaatimattomasti. Kohautti harteitaan.
”Me olemme vaan tällanen pikku bisnes, keskellä isoa preeriaa. Eikä ole muuta keinoa pärjätä kuin yrittää tehdä kaikkemme asiakkaan eteen.”
”Siinä te kyllä todella onnistutte, sataprosenttisesti.” Nainen hymyili aurinkoisesti. ”Minä siis voin lähteä jatkamaan milloin haluan?”
”Joo. Periaatteessa kyllä…” Tom Collins vilkaisi kelloaan ja rypisteli otsaansa. Tietystä aikataulusta olisi pyrittävä nyt pitämään kiinni. Collins odotti tekstaria reservaatin rajan takaa.
”Suosittelisin kyllä, että jos odottaisitte vielä tollasen tunnin verran. Ainakin. Nämä hitsaushommat ovat hiukan sellaisia, ettei niiden kanssa parane pitää liikaa kiirettä. Paikkauksen pitää antaa ikään kuin asettua.”
”Okei… Ymmärrän. Millainen kaupunki muuten on tämä Billings?”
”Tosi mukava! Hyvin vireä paikka. Number one city in Montana!”
Intiaani tarttui Thommieta kädestä, auttoi seisaalleen ja johdatteli avonaisen ikkunan luokse. He jäivät seisoskelemaan ilkeännäköisen konetuliaseen äärelle.
Thommie-Boy värähti hieman ikkuna-aukosta puskevassa äkäisessä vedossa. Aamun tuuli tuntui vilpoiselta hänen laihalla, paljaalla ylävartalollaan.
Thommie katsahti inkkaria kysyvästi:
”OK, sir. Ja… mitäs me nyt?”
”Fresh air!” Roikkuluomi-intiaani lausahti matalalla äänellä.
Thommie-Boy vilkaisi isäntämiestä kysyvästi, sipaisi valtoimenaan roikkuvaa surffitukkaansa ja rupesi vääntämään pientä flirttihymyä naamalleen. Se tehosi. Roikkuluomi-inkkari alkoi heti kaivella vehjettä housuistaan.
Thommie ymmärsi yskän. Nyt alkoi konttoriaika. Nuori mies painui saman tien kiltisti polvilleen ja pyyhki suupieltään.
Intiaani väänsi suutaan pikku irveeseen, ravisti päätään ja sanoi:
”Ei sun tarvi. Minä vaan nyt esittelen tätä sinulle…”
”Aijaa…” Thommie nousi hieman epävarmasti jaloilleen. Mitäs tämä nyt oli? Oli mitä oli. Poika oli kolmivuotisella urallaan tottunut jo vaikka mihin. Asiakkailla kun oli aina näitä omia ideoitaan, vähän joka lähtöön.
”Look at it!” Inkkari sanoi, ja nyt äänessä oli vähän enemmän terää.
”Okei, okei.” Thommie käänsi katseen äijän pikkuiseen ryppykulliin.
”How do you like it, boy? Onko se sun mielestä komea? Is it huge?”
”Se on hieno. On kaunis… On tosi upee!”
Lazy Eye nyrpisti nenäänsä ja ravisti päätään.
”Liar! Vitun likainen pikku valehtelija.”
Siinä samassa miehen jalka heilahti. Mies monotti täydellä voimalla Thommie-Boyta kylkeen. Poika horjahti ja kiljahti kuin hälypilli. Thommie menetti tasapainonsa ja alkoi haroa tyhjästä tukea. Aivan turhaahan se oli. Puolialaston vartalo kierähti ulos vesitornin ikkunasta, ja kimakasti nouseva, kuolemankauhua väräjävä huuto seurasi käsillään vispaavaa nuorta miestä maahan saakka. Huuto katkesi tömähdykseen kuin seinään. Lazy Eye pyyhkäisi paksua, sysimustaa hiuspehkoaan. Mulkaisi ikkunasta ulos. Ja lähetti räkäklöntin sinne alas, missä kuiva sorakenttä edelleen pölisi. Samassa teräksisistä kierreportaista alkoi kuulua kiireistä askelten töminää. Yläkerran kolmikko ilmestyi reippaalla vauhdilla paikalle.
Miehet jäivät seisoskelemaan Maxim-konekiväärin taakse. Kulmat kurtussa ja ilmeet varovaisina. Lazy Eye pyyhkäisi tyynesti nenänalustaansa ja vilkaisi ilmeettömänä luutnanttejaan. Hän murahti aivan tasaisella äänellä:
”Pistäkää toi paska kojoottikuoppaan. Niin… ja yksi juttu. Se soitteli aamummalla jollekin kaverilleen, varmaan Billingsiin, ja höpisi kaikenlaista. Eli on varmaan parempi jos kuoppa olis vähintään kymmenen mailin päässä täältä.”
Tom Collins kurkisteli The Lonely Crow Motel & Dinerin pölyisistä ikkunoista. Tumma loistoauto, tuttu kulkupeli, kaarsi Interstate ysikympiseltä pihamaalle ja asettui parkkiin huoltoaseman mainosvalopylvään juurelle. Moottori sammui. Kukaan ei tullut autosta. Collins ei erottanut kuin kaksi valkoista stetsonia tuulilasin takana. Perfect. Kaikki eteni nätisti aikataulussa. Tom Collins käänsi silmänsä vaaleaponinhäntäisen turistinaisen suuntaan.
”Lady!”
”Yes?”
”Minä voisin nyt ajaa teidän autonne tuohon oven eteen.”
”Thanks! Kuinka mukavaa.”
Collins asteli ulos ja painui suoraan korjausverstaalle. Dodgen-rämä odotteli rasvakuilun päällä. Collins ajoi auton Dinerin oven eteen. Nainen tuli ulos, työnsi reppunsa takapenkille ja heitti olkalaukkunsa sen seuraksi. Sitten nainen kätteli Tom Collinsin. Hyvä ettei kapsahtanut halaamaankin. Nainen antoi Tomille vielä yhden viisikymppisen. Ylimääräisenä tippinä.
”Vielä kerran tuhannet kiitokset tästä kaikesta!”
Collins iski valloittavasti silmää.
”Tämä on vaan työtäni. Mihinkä sinä suuntaat?”
”Länteen… tuonne jonnekin vain. Isolle merelle!” nainen viittilöi.
”Hienoa. Jos palaat tätä kautta takaisin, niin muistapas poiketa!”
”Varmasti. Sinulla on Amerikan parhaat pannukakut. Bye!”