Sinä yönä en nähnyt unta M/S Västernistä. Tai mistäs sen tietää, mutta en ainakaan aamulla muistanut sellaista. Sen sijaan päässäni pyöri sitäkin elävämmin uni, jonka olin nähnyt Petrasta. Nainen meni luihin ja ytimiin. Tunki uniini vähän väliä.
Petra oli taas kerran somistautunut niin petramaiseksi, että heikotti. Ja myös kovetti. Uni teki kumpaakin, yhtä aikaa. Petran sysimusta tukka oli nostettu nutturaksi. Huulipuna oli sävyltään verenpunainen. Mustat silkkisukat, nekin kuuluivat rekvisiittaan. Saumat tietysti kuin teräsviivoittimella vedetyt. Rintojen vaalea iho pursui pitsisistä liiveistä tarjolle. Entä hänen korkokenkänsä? Paheelliset kuin mitkä. Silkkaa synnin juhlaa.
Makasin ryppyisillä lakanoilla. Tuijotin kattoon. En päässyt irti unestani.
Väkisinkin tuli mieleen novellikirjailija Luusalmen pirullinen huomautus, jonka mies oli yskinyt ilmoille nähtyään Petran ensimmäisen kerran.
”Onhan se tietty suht näyttävän näköinen daami. Ikäisekseen. Mutta mikä siinä nyt on niin kauhean spesiaalia? Kerro Vares!”
Olin napauttanut Luusalmelle mielestäni todella hyvin. Kerrankin.
”Petra vastaa iältään kolmea 19-vuotiasta. Ja sänkyhommissa neljää.”
M/S Västernin tapahtumien jälkeen en ollut tavannut Petraa kertaakaan. Puhelimessa olimme jutelleet kolmesti. Lyhyesti joka kerta. Aina Petra oli vaikuttanut meistä kahdesta kiireisemmältä. Se kaiversi mieltäni. Petran ajoittainen välinpitämättömyys oli toki tuttua jo pidemmältä ajalta. Jotenkin se pisti libidoni aina vain kovemmalle koetukselle. Erikoinen juttu… Nainen ärsytti minua, ilmeisesti aivan tahallaan. Ja panetutti. Jollakin erityisellä kemialla. Olin koukussa. En minä yrittänyt sitä kieltääkään. Olin matonen, joka nautti siitä, että roikkuu väkäsessä.
”Vares kuule!” Luusalmi oli analysoinut tilannettani hiukan turhankin tarkkasilmäisesti. ”Mato on aika yksinkertainen eläjä. Se kun ei tiedä, kumpi pää on kumpi. Se joutuu turauttamaan koepieruja selvittääkseen, onko se etenemässä vaiko peruuttamassa. Mutta sä oot Jussi Petran suhteen vielä pahemmin hukassa.”
Olin tiskaamassa aamiaislautastani, kun puhelimeni soi. Pikavilkaisu. Petra! No nyt! Äkkinäinen kouraiseva säväys kävi sisuksissani. Tätä se minun uneni tiesi! Istahdin alas pöydän päätyyn ja painoin vihreää.
Petra halusi tavata. Tänään. Esimerkiksi joskus puolenpäivän jälkeen.
Kuinka ollakaan. Sehän sopi minulle erinomaisesti. Karauttelin kurkkuani. Olin miettivinäni omia menojani. Ja mutisin sitten:
”Hetkonen. Tänään. Warte mal… On hiukan kaikkea. Mutta yritän sovitella… No joo, kyllähän se varmaan onnistuu. Missäs me nähdään?”
Turun vierasvenesatama sijaitsi Aurajokirannassa, Förin ja Varvintorin välimaastossa. Sataman kahvila-baari oli mielenkiintoinen ja kansainvälinenkin paikka. Siellä saattoi istua kotisuomalaisten kesälomapurjehtijoiden lisäksi pidemmän reissun seiloreitakin. Merituulten ahavoittamaa väkeä saattoi olla Tukholmasta ja Hampurista saakka. Joessa saattoi lillua Atlantin rannan kotisatamistaan ja Välimereltä asti tulleita veneitä. Joskus laiturissa oli kuulemma liehunut jopa Uuden-Seelannin lippu.
Veneturistien lisäksi baarin aurinkoterassilla vietti aikaansa suuri porukka paikallisia. Jotkut nauttivat vain kahvista, jaffasta ja mahtavasta Aurajoki-maisemasta. Oli myös kanta-asiakkaita, jotka tulivat paikalle jo ennen aamukymmentä, hiipivät jakkaroilleen vaisuina, varovaisen kyräilevinä. Korkeintaan puolimatruuseina. Mutta pitkän päivän istunto teki tehtävänsä. Herrat kokivat muodonmuutoksen. Tuossa metamorfoosissa valjuista kaalimadoista tuli pöyhkeitä perhosia, tai jotakin. Auringon laskiessa he poistuivat kujille, taas kerran, rempseinä komentajakapteeneina.
Istuskelin terassivarjon alla kahvin ääressä. Lehtikin minulla oli edessäni, mutta en juuri keskittynyt siihen. Olin odottavalla kannalla. Kelloakin tuli vilkuiltua. Puoli tuntia meni.
Sitten joelle ilmaantui tuttu ja linjakas Aquador. Katselin, miten Petra kaartoi veneellään hitaasti edemmäs, lähti etsimään vapaata väliä lähempää Föriä.
Viitisen minuuttia siinä meni. Sitten nainen istahti pöytääni.
”Sinä sitten asustat edelleen Marrasholmassa?”
”Jep. Ainoastaan pari kertaa olen käynyt kaupunkiasunnolla. Sen jälkeen…” Petran vakava ilme kertoi, mitä ”se” tarkoitti. ”Vain silloin olen poikennut Turussa, kun on ollut pakollisia istuntoja tuolla poliisitalolla.”
”Istua jatkuvasti vaan saaressa… eikös se ole yksinäistä?”
”Yksinäisyyttähän minä kestän mainiosti. Ei tee tiukkaakaan…”
Sen minä tiesin. Tuli parin sekunnin hiljaisuus. Sitten kysyin nopeasti:
”Haenko sinulle jotakin?”
”Joo. Kahvin.”
Nousin pöydästä. Samassa Petra töksäytti äkkinäisellä tyylillään:
”Yksi juttu, Jussi. Mieti tätä jo valmiiksi. Oletko kiinnostunut duunista?”
”Duunista? Kenelle?”
Petra korjasi aurinkolasiensa asentoa ja suipisti suutaan.
”Mulle.”
Petralla oli kannossa isompi verkkokassi. Nainen kuljetti siinä pulleahkoa muovista kansiota, jossa oli lehtileikkeitä. Petra levitti niitä eteeni. Napsin papereita käteeni yhden toisensa jälkeen. Osa lehtijutuista oli minulle entuudestaan tuttuja. Mutta osaa en ollut nähnyt aikaisemmin. Arkkien leimoista päätellen Petra oli mennyt ja tilannut leikkeet varta vasten eräältä uutisia seuraavalta palvelufirmalta.
Petran ilme oli perustiukka, tai pikemminkin närästävän hapan, hänen nyökkäillessään kopiopapereidensa suuntaan.
”Siinä niitä on, kaikkiaan neljäkymmentäkolme M/S Västerniä käsittelevää juttua, ja minun laskujeni mukaan ainakin kolmessakymmenessä niistä vihjaillaan siihen suuntaan, että Janitalla olisi jotain tunnollaan.”
Nyökyttelin. ”Joopajoo. Tuttua. Olen minä näitä lukenut.”
”Ja juorujakin kuullut. Ihan suusta suuhun paskanjauhamistakin? Mitä?”
”Niin. En voi kiistää. Viimeiset kaksi viikkoa tuolla toreilla on pyörinyt varsinainen juorumylly. Ylikierroksilla. Se jauhaa vähän kaikkea.”
”Ihmisluonto näyttää taas kerran parhaat piirteensä.”
Nappasin käteeni erään maakuntalehden artikkelin. Lehdellä oli ollut käytössään aika olennaista tutkintamateriaalia. Mikä vähän jopa hämmästytti meikäläistä. Jutussa lainattiin poliisilähdettä, jossa todettiin: ”On mielenkiintoista, ettei laivalta talteen otetuista verijäljistä ole pystytty eristämään laivalta kadonneen naismatkustajan DNA:ta. Tämä viittaa siihen, ettei kyseistä naista ollut ammuttu tai haavoitettu laivalla. Mikä on omiaan herättämään uusia kysymyksiä naisen roolista murhenäytelmässä.” Jutussa ei mainittu Janitan nimeä. Mutta monissa muissa lehtiartikkeleissa ei oltu yhtä häveliäitä. Oli hanakasti kerrottu nimi ja julkaistu jopa Janitan valokuvakin, tietenkin sillä verukkeella, että naista etsittiin korkeapaineella koko valtakunnassa ja maamme rajojen ulkopuolellakin.
Maakuntalehden uutisjutun kainalossa oli toimittajan oma kommenttiosio. Toimittaja spekuloi turhia kiertelemättä, ettei kadoksissa olevaa ”kolmikymppistä naista” olisi mitenkään vahingoitettu murhalaivalla. Näin ollen jäljellä oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli se, että murhaaja tai murhaajat olivat vieneet naisen mennessään, siis ikään kuin panttivankina. Toimittajan mukaan tämä vaikutti epätodennäköiseltä. Ja toinen vaihtoehto oli, että nainen saattoi olla jollakin tapaa kytköksissä laivan järkyttäviin tapahtumiin.
”Tämä paskastoori tässä on kyllä yksi törkeimmistä.” Petra oli sytyttänyt pikkusikarin ja veteli syviä henkosia.
”Onhan se kyllä kovan luokan tekstiä”, myöntelin.
Petra kumartui kaivelemaan kopiopinkkaa. Nainen etsi aikansa jotakin. Sitten hänen käsiinsä osui valtakunnan ykkösjuorulehden värikäs kokoaukeama, jossa reviteltiin estottomasti ja lukuisten kuvien kanssa Janita Venhon menneisyydellä.
”Poikasikin on sitten päässyt kuviin…”
Parilla palstalla oli oma juttunsa Janitan ex-aviomiehestä. Ami Wenhosta oli kuva, joka oli napattu käräjäoikeuden istunnossa. Muutama vuosi sitten. Tiesin, että kuva liittyi tilauspetosjuttuun, jossa Ami oli vastannut aika raskaisiinkin syytteisiin. Hän sai vuoden ja kahden kuukauden ehdottoman tuomion. Näihin aikoihin Amin ja Janitan avioliitto olikin sitten tullut pisteeseensä.
”Yrittävät mustamaalata Janitaa hänen entisen miehensä kautta?”
”Niin ne tekee… Ja on tuolla aukeamalla muutakin. Niin kuin se, että Janita oli viisitoistavuotiaana kotoaan karkumatkalla… seikkailemassa Ruotsissa, parhaan likkakaverinsa kanssa. Siis liki viisitoista vuotta sitten! Nyt sekin vedetään lehtiin. Ikään kuin todisteena Janitan kriminaalista luonteesta. Aivan käsittämätöntä.”
Nyökyttelin. Lähinnä tuijotin Ami Wenhon tylyjä kasvonpiirteitä. Nuoren miehen puolipilkallista, hyökkäävää ilmettä. Ami tuijotti kameraan suoraan ja ujostelematta, oikeusavustajansa viereltä. Olin joskus kysäissyt Petralta, sopivan rennossa tilanteessa, muutaman viinilasillisen jälkeen, kuka oli Amin isä.
Petra oli vain hymähtänyt uteluilleni. Oli vastannut, että kuule, sori, olen ihan unohtanut. Sytytettyään pikkusikarinsa hän oli kuitenkin lisännyt, että eivät naiset rakastu renttuihin, naiset haluaa ainoastaan panna näitä renttujaan, siis järkevät naiset, ja ne pitävät siinä samalla hyvinkin tarkasti huolta ehkäisystä koska tajuavat, että siitä rentusta ei koskaan kannata hankkia lapselleen isää.
”Eli. Summa summarum. Ami on elämäni äärityhmin teko. Piste.”
Tiesin, että Ami-herralla oli myös semmoisia juttuja, jotka eivät olleet päätyneet oikeuteen saakka. Petra ei ollut koskaan kertonut, kuinka paljon Ami oli kavaltanut häneltä varoja. Tavallisen palkansaajan tilanteessa se olisi varmaankin ollut kohtalokkaan kokoinen summa. Petralle ilmeisesti lähinnä henkinen takaisku. Ami oli mennyt ja kaivanut esille äitinsä tilitiedot. Hän oli väärentänyt papereita ja tehnyt vähän omia nostojaan ja ostoksia. Sekä hankkinut pikavippejä. Juttua ei ollut ikinä viety viranomaisille saakka. Petra ei ollut halunnut semmoista ruljanssia. Mutta se oli ollut viimeinen pisara. Sen vedätyksen jälkeen Amilla ei ollut enää minkäänlaista asiaa hänen luokseen. Totaalinen porttikielto.
”Et ole Amin kanssa puhunut tästä kertaakaan?”
”Parit tekstarit, ei muuta. Mehän kun emme juuri pidä yhteyttä. Jos muistat.” Lyhyt nenännyrpistys. ”Amilla ei ole, onneksi, tapana tulla kukkapuskan kanssa kyläilemään äitienpäivänä, eikä muutenkaan. Hyvä niin. En päästäisi sitä ketkua edes eteiseeni.”
Asettelin kopioita hetken aikaa siistimpään kasaan, ja sitten tyhjentyneen kahvikuppini niiden päälle, koska äkkinäinen tuulenvire pyrki riepottamaan papereita. Sitten vilkaisin Petraa pitkään ja kysyvästi.
”Petra. Kerro. Mitä sinä haluat?”
Petra tumppasi pikkusikarinsa ilme mietteliäänä. Hän unohtui hetkeksi aikaa seuraamaan laitureiden ohitse puksuttavaa höyrylaivaa.
Sitten Petra käänsi katseensa minuun ja sanoi:
”Valtakunnan parhaat poliisivoimat perkaavat M/S Västerniä. Eli siinä kohdin sinulla ei ole mitään tekoa. Mutta haluan, että menet ja tutkit Janitan taustat. Kaivelet esille pitävät todisteet siitä, että Janita Angela Venho oli tavallinen, kunnollinen nainen, joka sattui olemaan kohtalokkaasti väärässä paikassa, mutta jolla ei ole mitään tekemistä sen hirveyden kanssa. Olen tämän verran velkaa sille naisparalle. Tämä on siis se sun toimeksiantosi.”
”Okei…” Hieroskelin otsaani, pähkäilin. Tilanne oli vähän kimurantti, koska eihän tässä nyt ollut kyseessä ihan mikä tahansa päämies. ”Voin kyllä katsastaa asioita… tehdä tutkimuksia, mutta omaan piikkiini.”
Nainen ravisteli päätään.
”Nyt annat tuon olla, Jussi. Tämä on ihan normaali toimeksianto. Ei mitään muuta. Se, että me… me tapaillaan joskus ja jouluna, se ei vaikuta millään tavalla tähän ammatilliseen juttuun. Sinä laskutat minulta normaalien taksojen mukaan, ei mitään mutinoita. Ellei tämä järjestely herralle sovi, niin menen sitten saman tien Keltaisille Sivuille ja jonkun muun yksityisetsivän pakeille. Niin helppoa tämä on. Me kun eletään markkinataloudessa. Otatko vai jätätkö?”
Päästin pidemmän puhalluksen. En voinut kuin nyökätä.
”Otan.”
Petra hymähti lyhyesti ja ojensi minulle kuppiaan.
”Hyvä. Voisitko kipaista hakemassa minulle vielä yhden kahvin?”
”Viikonlopun Turun Sanomista luin, että Rymättylässä ja Nauvossa, siis Airiston lähellä, aika monet kesämökit ovat olleet tyhjillään nämä pari viimeisintä viikkoa. Sattuneesta syystä. Ihmiset eivät uskalla viettää siellä enää aikaansa”, totesin.
Petra nyökytteli päätään.
”Jep. Marrasholmassakin on nykyään aika hiljaista. Vanha Hermansson on paikalla siellä vastakkaisella puolella saarta. Lähtiessäni tänne minä näin, että sen vene on laiturissa, muuten on kyllä silkkaa luonnonrauhaa.”
”Jotkut tietenkin ajattelevat, että siellä saaristoväylällä on joku mielipuoli liikkeellä. Odottelee hiljaa jossakin. Ja valmistautuu seuraavaan tempaukseen. Mutta sinua ei pelota, uskallat olla huvilalla?”
Petra hymähti lyhyesti.
”Minulla on aseenkantolupa. Ja ihan riittävästi patruunoita.”
”Oletko sinä nyt sitten palaamassa sinne saareen?”
”En tänä iltana, en… Pitkästä aikaa tulee vietettyä yksi yö kaupungissa…”
Vaikenimme. Sulattelin hetken tuota informaatiota. Olin ottanut lehtijutun puheeksi lähinnä siksi, että halusin kautta rantain selvitellä Petran suunnitelmia. Niinpä sitten päätin kysäistä, nostaa kissan pöydälle:
”Että yö kaupungissa, okei. Mites siis olisi… Mentäisiinkö illalla syömään ja ehkä naukkaamaan parit lasilliset?” Katsoin naista riittävän pitkään. Merkitsevästi.
”Kuule hei… Mulla on mun yhden yhtiön hallituksen kokous tänä iltana… Siinä voi mennä hieman myöhempäänkin. Eli joku toinen kerta.” Petra vilkaisi kelloaan. ”Ohoh. Noin paljon jo. Minulla alkaa vartin päästä kosmetologiaika. Pientä perushuoltoa… Muutenhan siellä saaressa nainen metsittyy ihan täysin. Niin. Ja nämä kopiot tuossa ovat sinulle.”
Petra ojensi minulle paperinivaskan ja nousi pöydästä.
Nainen heitti verkkokassin olalleen ja iski silmää.
”Lycka till, Jussi!”
”Minä ehkä soitan sulle, vaikka myöhemmin illalla…” kiirehdin sanomaan.
”Joo, sopii minulle. Tee se. Enkä usko, että Telia-Sonerallakaan on mitään sitä vastaan. Katsellaan ja kuunnellaan. Soittele ihan vapaasti sitten kun ehdit!”