Valkonaama toimi kokkina. Kaveri rupesi lämmittämään rasvassa lilluvaa sianlihasäilykettä paistinpannulla puoliruostuneessa pallogrillissä. Mies sotki sekaan ruskeita papuja sekä ketsuppia. Annos oli hirveätä sotkua, näyttikin lähinnä teurasjätteiltä. Nainen pakotti itsensä syömään preeriapyttipannua, kakistellen pystyi nielemään pari pientä kauhallista. Ruuan päälle valkonaama keitti vedet, heitti sekaan isomman kourallisen Nescafeta ja kaateli höyryävää juomaa kolmeen peltiseen mukiin.
Kahvi nyt sentään oli kahvia. Nainen joi ison mukillisen. Mutta aika pian hän huomasi, että kaikki ei ollut kunnossa. Vatsa alkoi temppuilla, kivisteli ja kupli. Ehkä syynä oli raskas ja ei-niin-hygieenisesti valmistettu pääruoka? Vai johtuiko olo vahvasta kahvista? Stressitilanne saattoi myös käydä vatsahermojen päälle. Naisen maha muljasi ja valitti. Hän huokaili tovin.
Sitten hänen oli pakko avata suunsa:
”Excuse me… Nyt… nyt minun pitää… pitää kyllä päästä…”
Laihaposkinen valkonaama ja tanakkavartaloinen intiaani vilkaisivat toisiaan. Sitten valkonaama kysyi:
”What’s up, madam? The prairie bathroom? Need some privacy?”
”Yes! Yes please! On nyt kyllä päästävä jonnekin…”
”OK. No problem. Minä voin viedä sut tuonne pusikkovessaan.”
Nainen puri alahuultaan. Nyökkäili.
”Kovin ystävällistä. Onko… olisko teillä paperia?”
Intiaani poimi verkkokassista pehmorullan ja viskasi sen naiselle. Sitten hän avasi hieman farkkutakkiaan ja vilautti valkonaamalle kiiltävää automaattipistoolia, joka oli työnnettynä hänen housunkaulukseensa.
”Ääh.” Valkonaama heilautti torjuvasti kättään ja taputti kupeellaan roikkuvaa nahkatuppea, josta pilkisti veitsenkahva, ja virnisti. ”Kaikki okei. Minä ja pikkuleidi pärjätään ihan näinkin.”
Nainen ähkäisi anovasti ja nousi puutarhatuolilta. Hän oli enemmän kuin valmis lähtemään.
”Wait a minute!” Intiaani rypisti otsaansa ja viittoi naisen luokseen.
Intiaani sitoi naisen molempiin nilkkoihin köydenpätkän, joka antoi mahdollisuuden ainoastaan töpöttävään, lyhyeen askeleeseen. Valkonaama näytti sellaista naamaa, että tämä oli hätävarjelun liioittelua. Sitten hän alkoi viittoilla kohti poluntapaista, joka alkoi heti tiipiimajan takaa ja jatkui syvemmälle painanteeseen, pensaiden sekaan. Nainen lähti kulkemaan edellä. Valkonaama seurasi laiskasti perässä.
Polku johti parivaljakon pusikkojen läpi uudelle aukkopaikalle. Nainen pyöritti päätään. Ja vilkuili ruohossa erottuvia kummallisia jälkiä. Hän näki kaksi symmetristä, hiiltyneeltä näyttävää ympyrää. Halkaisijaltaan ne olivat kolme–neljämetrisiä. Mitä ne olivat?
Samassa nainen luuli keksivänsä selityksen.
Hän vilkaisi saattajansa suuntaan ja totesi hiljaa:
”Onko tässä… Tässä on kai poltettu majoja… tiipiitä?”
Näppylänaamainen stetsonimies mulkaisi naista ja nyökkäsi tyynesti.
Nainen otti taas muutaman askeleen. Ja vaikka hänellä oli nämä omat kiireensä, hänen oli vielä pakko pysähtyä ja esittää jatkokysymys:
”Miksi?”
Valkonaama oli kahden vaiheilla. Katsoi naista otsa kurtussa. Tieto on valtaa. Miehen mieleen juolahti, että oikeastaan olisi kiva kertoa leidille tiettyjä juttuja, vähän kehaistakin, osoittaa, ettei se ollut tekemisissä tolvanoiden kanssa, vaan sellaisten pelimiesten armoilla, jotka hallitsivat hommat. Ja suunnittelivat duuninsa huolella.
”Security reasons… you know…” valkonaama kohautteli harteitaan.
”Mitä… mitä se niinku tarkoittaa?”
”Todisteet, ne on hei hyvä polttaa”, rokonarpinen jatkoi ilme tärkeänä. ”Tiipiit tuleen. Ja PUFF! Mitään ei jää jäljelle. Ei kuituja. Ei DNA:ta. Fiksua!”
Nainen nielaisi. Äkkinäinen ajatusten vyöry sai hänet unohtamaan muutamaksi sekunniksi akuutimman hätänsä. Nainen mietti, että sitten kun se ”kauppa” olisi hoidettu, niin varmaan myös tämä tiipii, jolta he olivat tulossa, humahtaisi liekkeihin. Parin päivän päästä silläkin kohdin olisi enää samanlainen hiilikehä. Tumma jälki jäisi merkiksi hänen elämänsä viimeisestä rastista.
Niinkö se meni? Tekivätkö nämä raakalaiset tätä jatkuvasti? Oliko hän vain yksi surkea lenkki hirveässä ketjussa?
”Minä en siis… en ole ensimmäinen?”
”No et. Et tosiaankaan.” Valkonaamalta pääsi köhäisevä naurahdus. ”Listen to me, sweetie. Onhan teitä ollut. Ja teitä tulee olemaan.”
Naiselta pääsi tukahtunut nyyhkäisy.
”Why?”
Valkonaama kohautti lyhyesti olkapäitään.
”Just business. This is life, you know. Money talks…”
Valkonaama meni kiusaantuneen näköiseksi. Kovan pojan ulkokuoressa erottui pari säröä. Mies halusi lopettaa keskustelun, vaihtoi puheenaihetta.
”Tossa on se sun vessasi. Rohkeasti vaan. En kurkistele.”
Nainen kiiruhti kompastellen osoitettuun suuntaan, vessapaperirulla kourassaan, ja alkoi jo siinä mennessään availla hätäisesti vyötään. Sitten hän kyykistyi matalan ruohotuppaan taakse. Toimitus hoitui vauhdilla. Tuskanhiki nousi ohimoille ja sitten tuli helpotus. Nainen huokaili raskaasti, pyyhki ja sulki vyönsä, oikaisi selkänsä ja palasi töpötysaskeleella valkonaaman luokse.
Tämä katseli naista pää vähän kallellaan, iski silmää ja naureskeli:
”The Great Outdoors, the best shitter in the world!”
Samalla hetkellä tapahtui jotakin. Nainen havahtui siihen, että ruoho kahahti kummallisesti. Ääni tuli jostakin aivan läheltä.
Valkonaaman kantapäät irtosivat maasta, mies tempautui taaksepäin, kuin suuremman voiman retuuttamana. Mies rojahti nurmikkoon, ei ehtinyt päästää äännähdystäkään. Yhtäkkiä hänen päällään istui joku.
Se joku oli toinen mies. Mies, jolla oli kourassa lyhytteräinen veitsi.
”AAAAGRRRH… BUUSTEER!” Näppylänaamalta karkasi avunhuuto. Äännähdys tukahtui kuin seinään. Hyökkääjän käsi heilahti, veitsi sivalsi ulisijan sänkisen kurkun auki. Epätoivoista korinaa. Hyökkääjä käänsi määrätietoisesti uhrinsa pään sivuun, painoi naaman ruohikkoon, joka rupesi värjäytymään verestä.
Mies urahti jotakin ja ponnistautui samassa ketterästi pystyasentoon.
Nainen tuijotti sydän hakaten miestä, jolla oli selänpituinen tukka sekä haukkamaiset kasvonpiirteet. Sekunnin verran he vain katselivat toisiaan. Pysäytyskuva.
Samassa tiipiin suunnalta alkoi kantautua intiaanin huhuilua:
”Alvin! Alvin! What the hell! What’s going on…”
Haukkanaama säpsähti. Mies vilkaisi äkkinäisesti ruohikossa lojuvaa tyyppiä, jonka jalat edelleen kouristelivat. Ja tivasi naiselta:
”Where is his gun?”
Nainen ei voinut kuin ravistaa päätään.
”Tällä ei siis ollutkaan asetta, eikö?”
”Ei…” Nainen nyyhkäisi. ”En usko… ei ollut… oli vain puukko…”
”Alviiiin! Halooo! Mikä sulla on hätänä?” Intiaanin huuto kuului jo lähempää. Pensaikko tömisi juoksuaskelista.
Tuntematon mies pyyhki hiussuortuvia kasvoiltaan ja heitti nopean katseen pensaikkopolun suuntaan. Mies vetäisi kiivaasti henkeä, heilautti käskevästi kättään. Ja sähähti tiukasti:
”Get down! Tuon vierelle! Äläkä liiku!”
Nainen totteli. Vaistomaisesti. Hän rojahti kyljelleen ruohikkoon, kuolemaansa korisevan valkonaaman vierustalle. Naisen jäsenet vapisivat kuin horkassa. Nainen ei voinut kuin seurata katseellaan, kuinka tiukkailmeinen mies heräsi taas toimintaan, pinkaisi kyyryjuoksuun. Mies otti suunnan sinne päin, missä pensaikko jo kahisi intiaanin tunkiessa kovalla kiireellä kohti aukiota. Ruohikko kasvoi niillä kohdin hyvin pitkissä tuppaissa. Ja kuin taikaiskusta mies oli häipynyt näkyvistä. Aukion takana levittäytyvä laaja pusikko kavalsi Buster-nimisen intiaanin liikkeet. Oksisto heilui ja kahisi ja maatuvat risut rapsahtelivat juoksuaskelten alla. Tanner tömisi raskaasti. Sitten matalammassa ruohikossa lojuva nainen näki, miten intiaani ilmestyi aukion reunalle. Intiaani huohotti raskaasti ja jäi pönöttämään hetkeksi niille sijoilleen. Mies seisoi leveässä haara-asennossa, automaattipistooli kädessään ja naama raivokkaassa irvessä, silmät apposen ammollaan. Samassa hän havaitsi nurmikolla lojuvat kaksi hahmoa.
”JESUS! What the fuck!”
Intiaani keskittyi nyt ainoastaan siihen, mitä näki edessään. Ja se oli kallis virhe. Mies ei kuullut eikä vaistonnut takavasemmalta ruohikosta nousevaa toista miestä. Ja sitten kaikki olikin jo myöhäistä. Viime tipassa hän kyllä reagoi johonkin ääneen, mutta ehti kääntyä ainoastaan puolittain. Hyökkääjän veitsi heilahti. Kerran. Ja sitten toisen… Koko leikin lopetti kolmas silpaisu. Raju poikittaisviilto. Terä avasi intiaanilta kurkkuverisuonet.
Automaattiase kirposi miehen nyrkkiotteesta. Mies kaatui hitaasti eteenpäin, naamalleen, puristaen käsillä kurkkuaan.
Veren pirskomassa heinikossa, liikkumattoman valkonaaman vierellä makaava nainen tuijotti tätä kaikkea kuin houretta. Naisen jäsenet tärisivät. Mitä tämä oikein oli? Jatkuiko painajainen aina vain?
Missä minä olen?
Valkotukkainen mies tuijotti hetken intiaania. Rintakehä kiihtyneenä kohoillen. Ja totesi sitten, että se oli siinä. Mies veti syvään henkeä, kääntyi ja asteli naisen luokse. Mies ojensi kätensä. Nainen tarttui siihen. Mies auttoi hänet jalkeille. Vaalea nainen horjahti pari kertaa. Jalat olivat täysin vetelät.
Mies tuijotti naista silmä kovana.
”Minä olen Albert. Kuka sinä olet?”
Miehellä oli lyijynharmaat silmät. Katse oli rävähtämätön. Nainen pyyhkäisi tukkaansa ja yskäisi. Ja kakaisi sitten ilmoille sen, mikä ensimmäisenä tuli mieleen, eli aliaksen, jota hän oli käyttänyt erinäisissä New Yorkin baareissa, killisilmäisten utelijoiden ja muiden drinkintarjoajien lähestyessä.
”Minä olen Summer.”