Petra kysäisi, missä olin. Kerroin olevani Apteekissa. Hän totesi, että olin soitellut aamummalla. Yritin arvioida naisen äänenpainoja ja punnita hänen tunnelmiaan.
”Sinulla oli Jussi ihan jotakin asiaakin?”
Kerroin Petralle, että minulla olisi jokunen kysymys Janitan viime vuosien elämästä ja toiminnasta. Hänen firmansa, Ganska Bra Oy, kiinnosti hieman enemmänkin. Yskäisin lyhyesti ja kysäisin, voisimmeko tavata.
”Tota tota…” Petra venytteli. Äänensävy meni mietteliääksi.
Vaihdoin painoa jalalta toiselle, kuin hermostunut teinipoika, odotin tuomiota. Olin varmaankin suhteellisen naurettava näky. Onneksi Apteekin kulmahuone oli tässä vaiheessa päivää tyhjä. Ei yleisöä seuraamassa tanssiani.
Linjalla oli yhtäkkiä hiljaista.
”Haloo, Petraseni, mitäs nyt, onkos piuhat solmussa?” kysyin, vähän teennäisesti naurahtaen. ”Tännepäin ei kuulu ääntelyä, ei niin yhtään mitään…”
”Eikun minä mietin tässä vaan kalenteriani. No joo… Kaipa me voitaisiin nähdä.”
”Mihin kellonaikaan sulle käy?” Yritin peittää innostusta äänessäni.
”Tuutko kuudelta?”
”Käy. Joo. Kuudelta on hyvä.”
”Okei. Silloin nähdään… Moi…”
”Tota… vielä yksi kysymys. Mites portviini, tuonko tullessani?”
Keskinäisessä koodistossamme sanalla portviini oli eräs ihan tietty merkitys.
”Ei sun tarvi. Minulla on kyllä. Avaan vaikka nyt uuden pullon.”
Silmiini syttyi valo. Jos kulmahuoneessa olisi ollut joku tuopintuijottaja, hän olisi päässyt todistamaan paviaanintyhmää hymynvirnettäni. Okei! Tämä oli kyllä uutisista parhaita. Oli liki, etten kurnuttanut puhelumme lopuksi kuin urossammakko kevätlampareessa.
Petra piti sanansa, mitä portviiniin tuli. Hän otti minut vastaan tasan kello kuudelta lyhythelmaisessa aamutakissa. Vaatekappaleen alla ei ollut muuta kuin sukkanauhasukat. Kiiltävänmustat. Silkkiset. Jalassa tietysti piikkikorkokengät.
Kävin kiinni jo eteisessä. Petra ei todellakaan vastustellut, vaan alkoi kaivella sepalustani siinä antiikkisen eteispiirongin luona. Olin kova kuin visakoivuhalko. Tämä oli tätä Petralle luonteenomaista koreografiaa, johon olin niin heikkona. Kaikkea ei tarvinnut aina tehdä helpoimman kautta. Pehmeä Hästens-sänky olisi löytynyt kahden oven takaa, mutta Petran piti kivuta eteisen piirongin päälle, levittää reitensä ja ohjata minut viivyttelemättä perille.
Aloin puskea parhaalla vauhdilla. Petra ynisi, tuijotti silmiin. Hieroi kynsillään selkääni. Antiikkihuonekalun jalat kitkahtelivat jokaisella työnnöllä, vinkuivat kuin viimeisillään. Tätä touhua Museovirasto ei olisi katsonut hyvällä.
Purin alahuultani. Päässäni takoi, jankutin itselleni, että nyt perkele, Jussi! Nyt sitten rankaiset sitä oikein kunnolla ja pitkän kaavan mukaan. Annat mennä niin, että valitus kuuluu seuraaviin liikennevaloihin. Teet mahtisonniduunit, kun kerran olet tätä niin helvetin pitkään joutunut odottamaan.
Eilinen keikkani Vartiovuorenrinteessä kaikkeen myöntyväisen Mrs. Maskun kanssa ei ollut yhtään mitään, tässä oli aivan toinen tuntu. Viimeöisen vuorikiipeilyn jäljiltä minun ei olisi pitänyt olla ihan näin herkillä. Mutta Petran kanssa tilanne ryöstäytyi helposti käsistä. Nainen vei mennessään. Purin huultani. Yritin jarrutella ajattelemalla Äiti Teresaa ja Paavia tekemässä prikulleen tätä samaa asiaa. Helpotti hieman. Mutta vain hetkeksi. Täytyi keskeyttää ja kumartua nuolemaan Petraa.
Ja sitten senkki alkoi täristä. Petralta lähti suurella äänellä. Katsoin, että kai minullakin olisi oikeus samaan. Tiesin, etten kuitenkaan kestäisi yhtä punaista minuuttia kauempaa. Päätin, että seuraavan setin hoitaisin pidemmällä kaavalla.
Työnsin taas sisään. Huh. Ja se oli sitten siinä.
Pasila! Porilaisten marssi.
Petra kolisteli hetken jääkaapilla ja ilmaantui olohuoneen puolelle kädessään vihreä Kukko-tölkki ja Somersby-siideri.
Menimme parvekkeelle. Petran miljoonan euron asunnosta avautui laajakulmanäköala Pitkällesalmelle ja Hirvensalon saareen sekä Linnanaukolle. Aukolla kaksimastoinen jahti oli juuri reivaamassa purjeitaan.
Asetuimme alas. Parvekepöydällä oli pari naistenlehteä ja muovinen kansio. Tuhkakupissa oli purukumipaperi ja neljä natsaa, kaksi pikkusikareista, Petra poltti sellaisia, kaksi muuta olivat Marlboro-tyyppisiä tumppeja.
”Sinulla on ollut kylässä parveketupakoitsijoita…”
”Juu. Päivemmällä täällä kävi kaksi poliisia.”
”Ahaa…”
”Toinen oli itse tämä tutkinnanjohtaja. KRP:n mies. Komisario Laenvuori. Ja toinen oli joku… taisi olla vaan joku konstaapeli… tai yli-.”
”Laenvuori… juu… tuttu naama. Ollaan istuttu nokikkain.”
”Niin tietenkin. Täytyy sanoa, että asiallisen oloinen tyyppi…” Petra siirteli polvea toisen päälle, sirosti, äärimmäisen petramaisesti, ja pöyhäisi pikaisesti lyhyttä, sysimustaksi värjättyä tukkaansa.
”Joo, ammattimies, varmasti”, myöntelin. ”Västernin juttu on sellainen, että kyllä ne on lähettäneet Hesasta tänne parhaat mahdolliset voimansa. KRP:ssäkin on varmaan kovat paineet.”
”Kyllä. Paineita niillä piisaa.” Petra maistoi siideriään ja pyyhkäisi sitten pikaisesti suupieltään. ”Muuten… erikoinen yhteensattuma. Minä kovasti mietin, että mikä tässä Laenvuoressa oli tuttua. Ja sitten, kun juteltiin, niin kävi ilmi, että on urheilumiehiä. Ollut Suomen olympiaratsastusjoukkueessa joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Aattele! Se siis oli sitä aikaa, kun minäkin vielä ratsastin. Jotenkin vaan oli jäänyt miehen naama sen vuoksi mieleen.”
”Suomen oma ratsupoliisi King”, naurahdin. Mieleeni juolahtivat hesalaiskomisarion leveät sarjakuvaleukaperät. Vilkaisin Petraa pidempään. ”Oliko heillä jotakin uutta, näillä poliisimiehillä?”
”Ei mitään kovin kummallista, he olivat kaivaneet jostakin esille yhden jutun Janitan menneisyydestä. Janita kun oli ollut pari kolme vuotta sitten hommissa yhdessä ravintolassa, jota eräs motskariporukka, liivijengi, oli käyttänyt kantapaikkanaan. Siellä oli sattunut yhtä ja toista. Ja nyt osa näistä mopopojista istuu Saramäessä. Poliisit halusivat kuulla, tiedänkö minä jotakin niistä ajoista.”
”No, miten on, tiedätkö?”
Petra ravisti päätään. ”Muistin kyllä Janitan puhuneen kyseisestä paikasta muutamalla sanalla, siis joskus. Että siellä on vauhdikasta ja värikästä asiakaskuntaa. Mutta ei Janita siellä pitkään ollut töissä. Eikä koskaan varsinaisesti sen kapakan palkkalistoilla. Hänellä kun oli tämä oma firma.”
”Ganska Bra Oy. Siitähän meidän pitikin puhua…”
”Joo. Se on sellainen yhden tytön yritys… Janita on kyllä kovin yritteliäs, työtä pelkäämätön. Silloin kun se likka oli vielä yhdessä tämän minun lurjusmaisen poikani kanssa, niin hän piti perhettä leivässä hotellin respana sekä risteilyemäntänä Vikingillä. Heti avioeron jälkeen hän laittoi pystyyn firman. Ja nimi, siis tämä Bra-osio, tulee siitä, että aluksi Janita teki alusvaatekonsulentin hommia kaupungin tavarataloihin. Se juttu sitten kai vähitellen vaan kuivahti.”
”Mitä Janita viime ajat nyt oikein varsinaisesti tekikään?”
”Luulen, että isompi osa kyseisen narikan laskutusta oli viime aikoina sitä, että Janita teki vuokrahommia, tarjoilijana ja baarimikkona, useisiinkin turkulaisiin tilapäistyövoimaa tarvitseviin kapakoihin.”
Seurasimme hetken aikaa merihirviön näköistä ruoppausproomua, jota sinnikäs hinaaja veti Pitkääsalmea pitkin etelän suuntaan. Sitten katseeni sattui osumaan pöydällä lojuvaan naistenlehteen.
Anna-lehden kannessa oli kauniisti stailattu kuva erittäin kauniista nuoresta suomalaisnäyttelijättärestä. ”Työtarjouksia Cannesissa.” Alareunassa viitattiin myös M/S Västernin verilöylyyn. ”Uutta tietoa Västernin uhreista.”
Nappasin lehden. Selasin esille oikean sivun. Juttu käsitteli avoparia Kimmo Vatanen ja Anneli Björck. Vatanen oli ollut lentoperämies ja nainen töissä mainostoimistossa. Pariskunta oli ollut eroamassa, olivat jo muuttaneet eri osoitteisiin. Dramatiikkaa juttuun toi se, että he olivat taas löytäneet toisensa. Lehdessä haastateltu tuttava sanoi, että ”nyt he olivat rakastuneempia kuin ikinä ennen”. Pariskunnan oli ollut tarkoitus aloittaa taas yhteinen elämä. He olivat lähteneet autolomalle kiertämään Suomea. Ja olivat saaneet yhtäkkiä idean tehdä lenkki Turun saaristossa.
Ja niin julma kohtalo oli puuttunut peliin.
Mutta löytyi aukeamalta muutakin. Tunteisiin vetoavan avopariartikkelin kyljessä oli kainalojuttu, jonka aihe oli Janita Venho. Kuvassa vaalea, vakavailmeinen Janita tuijotti kameraan. Lehden lukijoiden mieliin palautettiin, että M/S Västernin matkustajista vain tämä yksi oli edelleenkin kadoksissa. Pieninkin tiedonjyvä olisi poliisille arvokas.
Juttu päättyi moniselitteiseen vetoomukseen:
”Janita Venhon arvoitus vaatii ratkaisuaan.”
Laskin lehden käsistäni ja jäin tuijottelemaan hinaajaa ja proomua. Petra sanoi jotakin. Käänsin päätäni.