Tilasin Kalsarikännibaariin taksin ja siirryin mittarilla osoitteeseen Kaskenkatu 1.
Uuden Apteekin tiskillä oli tässä vaiheessa iltaa melkoisesti tungosta, kaikki jakkarat varattuina. Sama tilanne ensimmäisellä sarkofagilla. Patinoituneen pitkulaisen puulaatikon ympärillä heilui runsas joukko kukkamekkoisia, isoäänisesti pulisevia rouvia, jotka näyttivät kauppaopiston markkinoinninopettajilta.
Sarkofagi numero kakkosen äärellä oli tutumpaa väkeä. Siinä istuskelivat novellikirjailija Luusalmi sekä Pastori Alanen. Otin oluen, liityin seuraan. Hengähdin syvään. Heti oli kotoisampi tunne, kun vertasi paikkaan, josta olin tulossa.
Samassa naislauman luokse ilmaantui väärentämätön kapakkakukko. Kaveri oli trendikkäästi kalju, mutta karvoitustakin löytyi, jep, kapeissa pulisongeissa. Kaveri tiesi, että vaatteet tekevät miehen. Ja arvon naiset olivat kai samaa mieltä. Herran kesänkevyt pikkutakki, pellavapaita ja sen alla oleva vartalonmyötäinen T-paita noudattivat jotakin harkitun hienoa sävyoppia. Rouvat surisivat miehen ympärillä kuin mehiläiset niityn komeimman auringonkukan kimpussa. Ja herra nautti roolistaan täysillä: sutkautteli kivoja, hymyili kuin jaloteräsjakoavain.
”Mikä kumma tuossa itseään täynnä olevassa hyypiössä kiehtoo?” mutisin.
”Kaveri on aito asia. Kuin Puolassa tehty Turun Sinappi”, Luusalmi tokaisi.
”Kuulkaa. Ehkä se on vaan tämä tyypin pukeutumistyyli.”
Luusalmi huokaisi ja sanoi, ettei tyylikäs pukeutuminenkaan aina auta. Luu oli nuorna poikana tilannut Anttilan postimyynnistä luumunvärisen kokopuvun, koska oli laskeskellut, että niin uidaan naisten suosioon. Perjantaina puku päälle, suuntana naapurikunnan baari, ja ideana se, että vieraassa miljöössä voisi tehdä hameväkeen vaikutuksen puhtaalta pöydältä. Kaksi lähestymistä tapahtui illan myötä. Laiha ikä-äijä, niin ikään pukumies, oli kysynyt, että ”oletteko te nyt niitä homoseksuelleja”. Varttia myöhemmin ruutupaitaisäntä oli tarttunut hihasta ja todennut, että ”jos sä mulkku oot tullut tänne meitin kylille huumeita kauppaamaan, ja jos mun tyttärelle meinaat myydä, niin mä tulen ja tapan sut”. Luusalmi ei ollut jäänyt odottamaan yön paluubussia, vaan joutui pistämään viimeiset rahansa taksimatkaan. Per heti.
Olimme hetken vaitonaisia. Ehkä emme olleet ihan parhaita persoonia arvioimaan pukeutumistrendejä. Pastori hankki kuteensa marketti-alennusmyynneistä. Luusalmi ei yleensäkään ostanut vaatteita. Enää… Novellikirjailijan vakosamettitakki oli kai noin viisitoista vuotta vanha. Vaate muistutti syksyistä perunapeltoa. Itsekään en seurannut trendejä. Oliko se junttiutta? Vaiko vapautta? Omasta mielestäni se oli kyllä jälkimmäistä. Kukaan mielevästi hymyilevä muotiguru ei voinut määräillä minulle värikuvalehden muotiliitteessä, että ”Jussi kuule, sun pitää nyt vaan mennä ja hankkia itsellesi tänä keväänä ne murretun bosniahertsegovinan väriset caprihousut”.
Olen löytänyt neljännesvuosisata sitten tyylini: Jameksen farkut, mallia Bill. Siihen tykö peruspikkutakki. Musta. Enkä ole vielä harkinnut uusiutumista.
”Mistä Vareksenpoika muuten on tulossa?” Pastori vaihtoi puheenaihetta.
”Bar Kalsong.”
Sarkofagi kakkoselle laskeutui merkitsevä hiljaisuus. Pastori sitten totesi:
”Niin. Mikäs siinä. Kaikkee kai pitää kokeilla. Vaihtelu virkistää.”
”Tai kirveltää…” Luusalmi totesi. ”Siellä vierailee usein loppuilloista yks Irmeli, näin olen antanut ittelleni kertoa. Ne kutsuu sitä leikkisästi nimellä Kirveli. Jos jollain herralla sattuu olemaan ylimääräinen viiskymppinen, niin Irkku lähtee mielellään hallin taa äpäreeseen. Etsimään neliapiloita. Ne tuottaa onnee. Ellette tiiä.”
Pöydällä oli avonainen iltapäivälehti. Ja kuinka ollakaan, katseeni osui taas uusimpaan M/S Västerniä käsittelevään juttuun. Formaattina oli laaja aukeama. Kuten tapana oli ollut. Eri näkökulmiakin löytyi kaikkiaan kolme.
Maarianhaminassa oli alkukesästä liikkunut vitivalkoiseen kokopukuun ja olkihattuun pukeutunut mies, joka oli puhunut ruotsia aika vahvasti murtaen, mutta ei suomalaisittain. Miehellä oli ollut ”pistävä katse, josta tuli omituinen olo”.
Tästä kulkijasta oli montakin tarkkaa havaintoa eri puolilta kaupunkia.
”Onko tässä Nauvon sataman Del Monte -mies?” lehti tivasi.
Aukeaman toista juttua varten lehti oli kaivanut esille M/S Västernin lipunmyyjän, Ullaleenan, poikaystävän. Parin vuoden takaa. Tyyppi oli ruukuntekijänä Fiskarsissa. Mies pääsi nyt poseeraamaan muutaman savimaljakkonsa takana, ja vastapalvelukseksi hän kertoi taiteellisesti suuntautuneesta Ulliksesta, jolle turkulainen harrastajateatterimaailma oli ollut kaikki kaikessa. Henki ja elämä. Ja jonka julmaa poismenoa oli ollut vaikea hyväksyä.
Kolmas juttu avasi laivan kansimies Mikko Tapani Taloilan harrastusta, eli hänen yhdistystoimintaansa ralliurheilun parissa. Vanhoissa valokuvissa Taloilan Mini hyppäsi Jyväskylässä, Surkeen erikoiskokeen töyssyssä. Jutun mukaan Taloilan ajoura oli loppunut jo vuonna 1995 vakavaan ulosajoon, jossa kartanlukija vammautui.
”Oon tässä salakuunnellut herra kerrospukeutujan tarinointia…” Luusalmi ärähti. ”Paskaa… Tyhjää kumiseva helistin koko äijä. Mutta menee täydestä. Kun on niin kauheen tyylikäs.”
”Luonnonvalinta toimii näin… Siististi pukeutunut seksikalju tehoaa näihin kolmevitosiin. Ja viisitoista vuotta nuoremmille mimmeille uppoo joka ainut nuori nilkki, jolla keikkuu päässä semi-ironinen setämallinen hipsterilippalakki. Kun se lakki on se pointti, se kaikkein tärkein juttu. Ei se, minkämoista asiaa löytyy lipan alta.”
Joskus minussa ottaa baaritiskinokkeluus vallan. Joskus se toimii kuin taikasauva, joskus ei ollenkaan. Olin hakemassa Korpelalta olutta, kun viereen pätkähti yksi ensimmäisen sarkofagin naisihmisistä. Pirteän näköinen tapaus, ja sopivan iloisessa vierteessä. Korpela väänsi minulle Kukkoa ja nainen pähkäili oman juomansa kanssa, tilasi sitten Tiitukselta ”jotain greippipohjaista, jossa on rommia ja amarettoa”.
”Äläkä kuule unohda ananasta!” huomautin väliin, ilme vakavana.
Nainen kääntyi mittailemaan minua, suu somassa pikkuisessa virneessä, ja sanoi sitten, puolihiprakkaiseen, flirttailevaan ja jotenkin haastavaankin sävyyn:
”Ja mikäs mies sinä olet? Niinku määräilemään mitä mun drinkkiin tulee!”
”Minä olen Del Monte -mies!”
”Hui! Ja nyt mua taitaakin oikein pelottaa…”
”Pelottaako leidiä? Niinkö? Eikö sinussa ole yhtään riskinottajaa?”
”Älä nyt hei viitti… Del… Minä olen kuule sentään esteratsastajatyttöjä!”
”Sitten minä tarjoon sulle tuon drinkin. Ja Tiitus! Muista nyt se ananas!”
Nainen siirtyi nauttimaan drinkkiään meidän seuraamme. Illatsu oli hänellä siinä vaiheessa, että puhetta riitti. Meille jäi lähinnä nyökyttelijöiden osa. Kävi ilmi, että kyseessä oli joukko pääkaupunkiseutulaisia naisihmisiä, jotka olivat olleet jo runsaan viikon ajan Ypäjällä ratsastusleirillä. Nyt he olivat päättäneet lähteä tilataksilla Turkuun viettämään ”kukkamekkoiltaa”. Kaljupäinen sankari taas oli Arvid, leirin ratsastuksenopettaja. Naisen mielestä ”siis aivan ihana tyyppi”.
Illanvietto oli alkanut takkatuvassa, huolella valikoitujen punaviinien kera.
”On joitain jänniä asioita. Yks sellainen on elävä tuli… Se on joteskin ihmeellinen juttu…” nainen huokaisi. ”Sitä voi katsoa vaikka kuinka pitkään.”
Nyökyttelimme miehissä. Mitä siihen yhtään mitään lisäämään.
Nainen maistoi taas siemauksen drinkistään ja jatkoi maalailuaan:
”Ja toinen on virtaava vesi. Siihenkään ei ikinä kyllästy.”
Luusalmi hymyili maireasti, nyökytteli ja totesi:
”Tulen ja veden lisäksi on sitten vielä nettiporno. Silmä lepää ja pitkään.”
Nainen katsahti novellikirjailijaa hieman pidempään ja äyskähti:
”Mikä… mikäs ihmemies sä niinku olet?”
Luusalmi ryhdisti varttaan, nyökkäsi totisena minun suuntaani ja sanoi:
”Tuon kaveri. On pakko katsoa sen perään… että pysyttäytyy vaan oluessa. Jussilla on ollut omat kiirastulet. Meni pari vuotta hiukan liian lujaa. Miesparka nyysi niin mummovainaansa reumalääkkeet kuin kaksospoikiensa lennokkiliimatkin. Kaksi avioliittoa meni. Nyt se on pikkuhiljaa kuntoutumassa. Etsii loppuelämänsä naista, tositarkoituksella. Todella kiva mies, siitä menen takuuseen. Mutta mielialat vaihtelee kuin Irlannin sää. Diagnoosi hyvinkin karua luettavaa. Lääninhallituksen päätöksellä siltä on takavarikoitu kaikki teräsaterimetkin. On nykyään ihan vaan muovilusikkamiehiä.”
Esteratsastajatar otti juomansa ja poistui ensimmäiselle sarkofagille.
Mulkoilin Luusalmea kohtalaisen pitkään.
”Että tälleen… Enpä nyt oikein tiedä, pitäisikö tässä kiittää vai ei.”
”Kiitokset otetaan vastaan. Sullahan on jo daami. Ja kokenut sellainen. Se, joka antaa kaikkien G7-maiden parhaat Hästens-kyydit. Näin olemme antaneet itsellemme kertoa. Eli… tein sinulle ison palveluksen.”
”Hetkinen, hetkinen, tuosta tulikin mieleen.” Alanen meni mietteliääksi ja alkoi nostella etusormea. ”Näinkin sattumalta Petra-rouvan eilettäin…”
”On muuten neiti-ihmisiä…” huomautin väliin.
”Joo joo. Seisoskeli Eerikinkadun laidassa, Börsin ulkopuolella, ja oli jotenkin kovasti syvällisessä keskustelussa. Komean herran kanssa. Siinä nokikkain…”
Tunsin äkkinäisen muljauksen sisuskaluissani.
”Mitäs se tarkoittaa?”
Pastori hymähti, levitteli käsiään ja totesi sitten viattoman oloisena:
”Luottamuksellisia siinä kaskuttiin. Katsekontaktikin näytti pelaavan.”