Kaksi koirakuvioituihin huopiin kietoutunutta ihmistä punnersi löylymajan suunnasta jyrkkää polkua kukkulan rinnettä ylöspäin. Laskeva aurinko harsoutui pitsiseen pilveen ja laveerasi lännen suuntaan avautuvan preerian pehmeillä vesiväreillä.
Albert ja Summer istuivat laakealle kivelle, kukkulan korkeimmalle kohdalle, asettuivat kasvot kohti itää, eli siihen suuntaan, jossa sijaitsi tietty betonivesitorni.
Albert avasi heille molemmille nestekaasujääkaapin viilentämät Budit.
He istuivat liki kymmenen pitkää minuuttia ihan äänettöminä.
Lopulta Summer totesi, rauhallisella ja päättäväisellä äänellä:
”Hyvä, sinä sitten teet sen. Ja minä autan sinua, Albert. Parhaani mukaan.”
”Thank you, my love.” Albert tarttui naisen käteen. Puristi.
Taas seurasi minuutin tai kahden hiljaisuus. Sitten Summer jatkoi puhetta:
”Kaikki menee hyvin. Sinä onnistut, Albert. Ja sitten se on ohi.”
”Niin. Ei epäilystäkään. Kaikki tulee menemään ihan hyvin…”
Summer nielaisi. Etsi hetken sanoja.
”Mutta entä sitten? Kun se on ohi. Sen jälkeen?”
Albert katsoi Summeria kysyvästi.
”Sinä tasaat tilit… Okei. Se on oikein. Pääset siltä osin rauhaan… Minä tiedän näistä asioista jotakin. Minullakin on ollut yksi oma juttuni. Mutta entä sitten? Albert, sinulla on sen jälkeenkin elämää elettävänä. Mitä sinä sitten aiot?”
Albertin piti miettiä pidempi tovi ennen kuin hän avasi taas suunsa.
”Olen minä ajatellut. Kaikenlaista. Minulla on ollut liki kaksi pitää vuotta aikaa miettiä. Ja ennen sinun tapaamistasi minä tietysti mietin vain tätä omaa elämääni… Mutta nyt kaikki on toisin.”
”Mitä sinä olet miettinyt?”
”Minä… minä mietin sitä, että sitten kun tämä taakka on poissa, niin minä jätän Crow Nationin. Muutan jonnekin länteen. En kuitenkaan Kaliforniaan. Johonkin pienempään ja pohjoisempaan rannikkokaupunkiin. Lakimiehenkin hommia olen punninnut. Mutta juttu on niin, etten ole sellaisia töitä ikinä tehnyt. Päädyin collegen kautta poliisivoimiin eikä minusta varmaan ole kirjoituspöytähommiin, se ei ole minun juttuni. Aika moni entinen poliisi lähtee turvallisuusalalle. Alkaa jopa yksityisetsiväksi. Kaikkea tämmöistä on tullut näinä kuukausina mietiskeltyä…” Lyhyt hymähdys. Sitten mies jatkoi: ”Ajattele. Ovi, jossa on kyltti: Albert Sweetgrass: private eye. Enpä tiedä, olisiko siinä mitään järkeä, en oikein tiedä, mitä haluan. Kaikki on auki. Paitsi sinä… Summer. Sinut minä haluan. Toivoisin koko sydämestäni, että sinä tulisit olemaan siellä minne päädyn. Minun kanssani.”
”Albert… Albert. Minä myös haluan sitä, enemmän kuin mitään. Mutta sitä ennen minulla on vielä tämä yksi keskeneräinen juttuni. Siitähän ollaan puhuttu.”
”Niin, se vähä mitä olet suostunut kertomaan, eli ei paljoakaan.” Pieni otsanrypistys, ikään kuin puolittainen moite. ”Mutta joo, se on ihan okei. Sinä hoidat oman velvollisuutesi. Ja kun se on tehty, niin me molemmat olemme vapaita… Sitten alkaa uusi elämä.”
Hämärän myötä he laskeutuivat kukkulalta. Albert sytytti laavun eteen nuotion. Ja nyt he istuivat siinä rinnakkain ja tuijottivat tuleen. Saman ison huovan alle kääriytyneinä. Äkkiä Albert johkaantui puhumaan eräästä mietityttävästä kohtaamisesta. Se oli tapahtunut Tobacco Societyn illanvietossa, joskus neljä tai viisi vuotta sitten.
”Mikä se juttu on? Tämä Tobacco…”
”Valkoisilla on Lions Clubit ja Rotaryt… Ja mitä näitä on. Tobacco Society on ehkä vähän vastaava, tai ehkä enemmänkin Vapaamuurari-tyyppinen klubi… Meille tuli puhumaan crow, joka oli yliopistomies. Sukututkija. Kaveri oli julkaissut useita teoksia klaaneistamme.” Albert keräsi tovin ajatuksiaan ennen kuin jatkoi. ”Illemmalla me päädyttiin samaan pöytään. Se mies oli kovasti innostunut tapaamisestani, oli kuullut meistä, Sweetgrassin sukuhaarasta, meistä Harmaasilmistä. Olin jopa vähän pääsemättömissä hänen kanssaan.”
Albert oli tullut maininneeksi yliopistomiehelle esi-isänsä Alpertin satularepusta. Tämä oli innostunut kovasti. Ja kysynyt, voisiko hän lainata reppua. Kaikkine papereineen ja materiaaleineen.
Tiedemies olisi halunnut alkaa tehdä perusteellista tutkimusta yliopistonsa julkaisusarjaan. Hän olisi ruvennut selvittämään Harmaasilmäisten juuria. Albert oli sitten sopinut, että palataan myöhemmin asiaan. Ja niin he olivat lopulta vain vaihtaneet puhelinnumerojaan.
Albert kertoi punninneensa miehen tarjousta viikon tai kaksi. Lopulta hän ei ollut kuitenkaan suostunut. Hänelle oli tullut epämukava tunne, että kirjoihin ja kansiin painettava tieteellinen tutkimus olisi ollut vähän samanlainen asia kuin esi-isien hautojen ryöstäminen. Päätös oli sitten lopulta syntynyt helposti. Yhteydenpito tutkijaan oli päättynyt siihen.
”Etkö sinä tosiaankaan ollut utelias tietämään?” Summer kysyi.
Albert ravisti päätään ja kumartui lisäämään nuotioon kuivia oksia.
”En oikeastaan. En silloin…” Albert hieraisi leukaperiään. ”Mutta…”
”Mutta? Mitä mutta…”
”Nyt kun sinä luit minulle niitä satulareppupapereita… kun kerroit Alpertin elämästä, niin kyllä se asia on alkanut kiehtoa minua aina vaan enemmän. Se on sellainen juttu, jota olen miettinyt yöllä valvoessani. Minä todella haluaisin tietää, mistä olen tullut. Ja onko siellä jossakin vielä tätä sukuani.”
”Albert hei! Sinun pitää sitten vaan alkaa selvittää sitä. Aivan itse!”
”Millä keinoin se voisi onnistua? Täältä kaukaa? Meren takaa?”
”Mietipäs nyt hetki, kuka voisi selvittää sellaisia asioita. Kuka tonkii työkseen kaikenlaista? Tai jos se joku ei itse tunne jotakin alaa, niin pystyy kaivamaan avukseen juuri ne oikeat kontaktit tonkimaan asioita puolestaan?” Summer katsoi miestä pitkään.
”Niin? Kuka?”
”Private eye, yksityisetsivä. Sellaisestahan oli just tuolla kukkulalla puhe!”
Albert alkoi hymähdellä. ”Tarvitsisinko minä siis yksityisetsivän?”
”Jep! Tai et tarvitse, ellei asia kiinnosta”, nainen lausahti. ”Muuten kyllä.”
Mies oli taas hetken hiljaa.
”Onko Suomessa yksityisetsiviä? Olen nähnyt jonkin skandinaavileffan. Ja ainakin siinä oli sankareina vain paksuja masennuslääkemannekiineja… siis poliiseja.”
”Sen elokuvan oli pakko olla ruotsalainen. Mutta hetkinen… Kun otit asian puheeksi… Minä kun todellakin satun tuntemaan yhden paikallisen yksityisetsivän, siis sieltä kotikaupungistani…” Summer ponnisti ylös ja kiiruhti vajan suuntaan.
Albert seurasi naista ihmetellen. Summer marssi vajan päätyyn ja nappasi seinässä törröttävästä puukoukusta olkalaukkunsa.
Summer palasi vauhdilla nuotiolle ja keskittyi kaivelemaan laukkuaan. Näkösälle tuli paksu osoitekirja. Summer kävi pikaisesti läpi muutaman muovitaskun.
Yhtäkkiä hänellä oli kädessään käyntikortti.
”Näin ajattelinkin. Muistin tallettaneeni tämän lappusen. Piti paikkansa.”
Albert otti kortin käteensä. Ja vilkaisi Summeria alta kulmiensa.
”Että näin. Olet tarvinnut joskus tämän yksityisetsivän palveluksia?”
”Olen.”
Iltateensä juotuaan Albert ja Summer keskittyivät herraan nimeltä Angel Echeverria.
”Latino. New Mexicosta. Herkkusuu. Ja harrastaa huoria. Emme me hänestä kovinkaan paljoa tiedä…” Albert murahti kytkiessään läppäriään aggregaattiin.
”Jotain sentään. Me tiedämme hänen firmansa nimen!” Summer muistutti.
He keskittyivät nyt siihen. Google-haulla ”nm old gold” löytyikin osuma. Firman kotisivut avautuivat. Ensimmäisellä sivulla maalailtiin markkinointihenkisesti, että New Mexico Old Gold Ltd. oli taloudellisesti stabiili, arvostettu ja monipuolista jalometallivälitystä sekä antiikkitavarakaupan konsultointia harjoittava yritys.
Postiosoite löytyi Albuquerquen kaupungista. ”Osavaltion bisnes-citystä.”
Summer kiirehti eteenpäin. ”Onkos tietoa itse miehestä?”
Sivulla kaksi esiteltiin ”the managing director and owner Angel Echeverria”. Mutta ilman kuvaa. Potretin poisjättäminen oli sitä varovaisuutta, joka oli käynyt ilmi kaapelikuuntelussakin. Henkilöesittely kertoi, että Echeverria oli syntyjään San Antoniosta, Teksasista, ja oli iältään 65-vuotias. Sivulla kehaistiin, että herralta löytyi tarkemmin määrittelemätön loppututkinto Arizona State Universitystä. Lisäksi oli mainintoja siitä, että hän oli ollut vuosina 1998–2009 puheenjohtajana yhdistyksessä, joka oli nimeltään ”The Coin Collectors Guild of the South-West”. Yksityiselämää avattiin hieman. Herran harrastuksista oli jokunen maininta. Atsteekkitaide. Hyvä ruoka. Sekä eteläeurooppalaiset laatuviinit. Lisäksi dreevereiden kasvatus. Siinäpä tärkeimmät.
”Kotisivujen tekijä on ollut huolimaton. Unohti huorat!” Summer murahti.
Tämän enempää herrasmiehestä ei löytynyt tietoja. Vähän ohuttahan tämä oli. Albert ja Summer jäivät istuskelemaan miettiväisinä läppärin äärelle.
”Ei kuvaa…” Summer mutisi, ilme miettiväisenä.
”Good! Sitä ei ole myöskään Lazy Eyella. Siitähän kaapelissa puhuttiin.”
He olivat taas hetken hiljaa. Sitten Albert totesi, puolittain kokeilevasti:
”Summer… hei, sinä olet puhunut tästä rakkaimmasta harrastuksestasi…”
Summer vilkuili miestä odottaen jatkoa.
”Siis teatterista…” Albert sanoi.
”Niin. Teatteri. Minä olen kyllä teatteri-ihminen.”
”Tuli mieleen, että aika tärkeä osa teatteria on maskeeraus, eikö niin?”
”Kyllä.”
”Kaikki naisethan osaavat meikata… mutta entäpäs maskeeraus… oletko…”
”No, kyllä vaan. Pienissä harrastelijateatteriporukoissa pitää jokaisen osata tehdä vähän kaikkea. Olen minä maskeerannut ja puvustanut, aika paljonkin.”
”Miten sinä arvioisit itseäsi… Näissä hommissa? Are you any good?”
”Olen minä oikeasti melko hyvä.”
”Hienoa. Mietitään vähän.” Albert hieraisi tunnustelevasti poskiaan. ”Minä olen tällainen nelikymppinen mies… Harmaasilmäinen crow. Miten on, Summer, voisko se onnistua, saisitko sinä minut näyttämään noin kuusvitoselta? Kuusvitoselta meksikolaiselta kultakolikkoasiantuntijalta?”
Nainen tarkasteli Albertia pää kallellaan.
”No joo. Vaikeusastetta löytyy… Miltä sellaisen miehen kuuluisi näyttää? Tuo sinun valkoinen tukkasi, se menee helposti peruukin alle. Ikääntyminen? Se hoituu teatterirypyillä. Ja hieman ihon sävyä muuttamalla. Mutta entäpäs kasvosi?” Nainen rypisti kulmiaan. ”Se vaatiikin sitten miettimistä… Mutta keinoja on. Meksikolaisia on joka lähtöön, osa näyttää eurooppalaisilta, ihan spanjooreilta. Osassa näkyy paljon enemmän paikallisten intiaanien verenperintö… Eikä niillä siellä tornissa ole käytettävissään Echeverrian kuvaa. Ei tämä ihan mahdoton projekti ole…”
Joskus puolenyön tietämissä suunnittelu-urakka jätettiin hautumaan. Oli aika vetäytyä yöpuulle. Nainen otti vesikanisterin, painui huuhtomaan kainalot ja pesemään hampaansa. Albert meni kätkemään läppärinsä vajan sisällä seisovaan peltikomeroon.
Palatessaan hiipuvalle nuotiolle mies huomasi ruohikossa jotakin vaaleaa.
Albert alkoi tarkennella katsettaan. Mitä siinä lojui? Niin. Sehän oli tämä Summerin esittelemä käyntikortti. Suomalainen yksityisetsivä. Lappunen oli jäänyt ajelehtimaan heinikkoon. Albert kumartui nappaamaan kortin käteensä, vilkaisi sitä vielä kerran mietteliäänä ja palasi sitten laavuun. Paksuun poikkiparruun oli iskettynä pidempi rivistö puukkoja. Albert poimi niistä yhden. Hän niittasi käyntikortin voimalla parruun ja lähti saapastelemaan rekalle.
Ja unohti saman tien koko asian.