Istuin aamulla keittiössäni tukka pystyssä ja silmät sikkarassa ja tuijottelin pikapuurokipon vierellä makaavaa pitkulaista esinettä. Ohimoissa hieman jomotteli eilisilta, mutta muuten olotila oli suhteellisen hyvä. Lusikoin omena-mustikka-kaurapuuroani ihan hyvällä ruokahalulla. Päälle vielä isompi kuppi sakeaa kahvia. Kahvia juodessani punnitsin kultaharkkoa vähän väliä kädessäni ja mietiskelin eilisillan yllätystapaamista ja sitä seuranneita erikoislaatuisia kuvioita.
Aamiaisen jälkeen kävin suihkussa. Viileän veden rummutus päälaella piristi. Se laittoi ajatukseni kierroksille. Kuivailin itseäni uutena miehenä.
Katsoin aamu-uutiset. Niihin oli vaikea keskittyä. Ajatukseni kun olivat jossakin muualla. Korvissani tuntui edelleen kaikuvan erään harmaasilmäisen, kaukaa tulleen miehen rauhallisen leveä amerikanenglanti.
Puoli kymmeneltä tartuin puhelimeen.
”Sweetgrass.”
”Vares.”
”Good morning.”
”The same.”
”Okei. Onko sinulla minulle uutisia…” Amerikkalainen piti pienen tauon. ”Mitä sinä olet yöllä miettinyt? Aiotko palauttaa kullan?”
”Joo, on asiaa, uutisia. Enkä minä mieti koskaan yöllä”, valehtelin. ”Yöllä minä nukun. En aio palauttaa sitä kultaa. Otan homman vastaan.”
”Great. Sitten meidän pitää nähdä heti uudestaan. Minulla kun on täällä mukanani Suvin olkalaukku, jossa on kaikenlaista… materiaalia.”
”Missä sinä… asut tietenkin jossakin hotellissa?”
”Jep. Park Hotel…”
”Jospa tulen sinne, asun tässä aivan lähinurkilla…”
”You are very welcome…”
Rauhankatu 1. Osoite oli nimensä veroinen. Sijainti oli ennen kaikkea rauhallinen. Park Hotel, valkoiseksi rapattu jugendlinna, sijaitsi laajahkon puiston kainalossa. Parinsadan metrin päässä kämpästäni, mäkisen Puolalanpuiston läntisellä reunalla. Kävelin pääovesta aulaan, pyörähdin, vilkuilin. Kiinnitin ensimmäiseksi huomioni vastaanottotiskin luona pää kallellaan ja katse terävänä sisääntulijaa arvioivaan papukaijaan. Vasta sitten huomasin parikymppisen, vaalean neiti-ihmisen, joka seisoi sivummalla ja katsoi minua yhtä kysyvästi kuin lintukin.
”Huomenia… Etsin erästä hotellivierastanne. Nimi on Sweetgrass…”
”I’m here!”
Käännähdin. Amerikkalainen viittoili lobbybarin nurkkapöydästä. Miehellä oli edessään kahvikuppi sekä voileipälautanen, ja hiukkasen sivummalla samalla pöytälevyllä oli tummanruskea naisten olkalaukku.
Kättelimme. Asetuin pöytään miestä vastapäätä.
”Onko sinulla jotakin virkavaltataustaa?” Sweetgrass katsahti minua tutkivasti.
”Eeeih. Miten niin?”
”Aika usein yksityisetsivät ovat… tarkoitan… että meilläpäin näissä teidän porukoissa on paljon eläköityneitä tai muuten vaan lopettaneita poliiseja.”
”Minä en kuulu mihinkään semmoiseen kategoriaan…”
”Entäpä lakimiestaustaa?”
”Sitä kyllä on.” Tässä kohtaa minun oli pakko vääntää hieman suupieltäni. ”Opiskelin lakia… kaikkiaan kuutisen vuotta… tässä kaupungissa…”
”Mielenkiintoista. Minäkin olen opiskellut lakia. Mihin sinä erikoistuit?”
”Tota noin…” Korjailin asentoani. ”Enpä oikeastaan mihinkään. Tai joo… olueen ja naisiin… Siinä kävi vähän niin… Minun kohdallani.”
”Et valmistunut?”
”En. Ei tullut hankittua tutkintoa. Ei todellakaan. Niin siinä kävi.”
Sweetgrass mittaili minua hetken.
”I see. Sinä olet ainakin rehellinen.”
Levittelin käsiäni.
”Miksi minun pitäisi kertoa sinulle muunneltua totuutta?”
”Aivan. Ei mitään syytä. Siis kaunisteluun… Minähän kun olen tehnyt jo päätökseni. Haluan nimenomaan sinut hoitamaan tätä juttua.”
Tässä kohtaa minun oli pakko esittää olennainen kysymys:
”Why me?”
”Niin… kaipa se johtuu siitä, että luotan Suviin…” Sweetgrass tuijotti minua silmä kovana. ”Suvi päätti palkata just sinut jäljittämään sitä tiettyä miestä, sitä vankia. Ja sitten se kuitenkin pääsi livahtamaan sinulta piiloon. Luikahti silmistäsi. Mutta silti Suvi päätti säilyttää käyntikorttisi. Ja tuli maininneeksi sinusta minullekin. Tosin ihan sivulauseessa, mutta mainitsipa kuitenkin. Hänellä on tarkka silmä ihmisten suhteen.”
”Koetan tehdä parhaani. Sellainen vakaa pyrkimys minulla aina on”, totesin rauhallisella äänellä. Ja sitten päätin vielä lisätä: ”Ja olen minä tässä vuosien mittaan joskus onnistunutkin. Jopa melko vaikeissakin jutuissa.”
Sweetgrass unohtui hetkiseksi tuijottelemaan vastaanottotiskin luona pörhistelevää papukaijaa. Hän meni mietteliään näköiseksi. Hän oli pitkään hiljaa, kivettyneet kasvot eivät paljon kertoneet, mutta vaistosin amerikkalaisen raskaat mietteet ja ison myllerryksen, joka kävi hänen sisällään.
”Tämä ei ole helppoa… you see… tämä on minulle hyvin raskas paikka.”
”Ei. Ei varmaan olekaan.”
”Minä, minä tiedän… missä mennään. Minä olen valmistautunut siihen. Tunnen sen tuolla sisuksissani, että en tule enää koskaan näkemään Suvia.”
”Olet aika varma siitä…”
”Hän ei olisi jättänyt minulle jäähyväisiä, jos olisi ollut edes ohuin toivo. Hänellä oli elinaikaa enää hitunen. Suvi on mennyttä… Gone for ever. Mutta sinun tehtäväsi, Vares, on selvittää, kuka sen teki, kuka teki hänelle pahaa. Siitä tiedosta minä olen valmis maksamaan. Ja hyvin. Se harkko, jonka viime yönä sait, on pelkkä etumaksu. Jos ja kun, Vares, menet ja selvität, mitä minun Suvilleni tapahtui… tulet saamaan bonusta. Ja runsaasti…”
En sanonut siihen mitään, en ruvennut kyselemään palkkiostani, enkä mahdollisista bonuksista. Se oli turhaa. Vuosien mittaan olin oppinut, että tietynlaisten asiakkaiden kanssa ei tarvinnut. Kuviot menivät heidän kanssaan niin, että jos minä hoidin osuuteni kunnialla, eli tulosta syntyi, niin huutoonsa vastasivat myös sanansa mittaiset miehet ja naiset. Keskityin siis vain itse asiaan.
Katsoin kysyvästi pöydällä lojuvan ruskean nahkaolkalaukun suuntaan ja kysyin Sweetgrassilta, mitä kaikkea kantoväline pitikään sisällään.
Edessäni aulabaarin pöydällä oli kaikenlaista olkalaukusta purettua sekalaista tavaraa. Tutkailin materiaalia kulmat kurtussa. Sweetgrass tarkasteli puuhailuani kädet puuskassa, vaitonaisena. Lähtiessään pitkälle matkalleen valtameren taakse Suvi oli ottanut mukaan aika paljon sellaista lippua ja lappua, joilla olisi luullut olevan hyvinkin vähän käyttöä suuressa lännessä.
Suvilla oli näemmä ollut tapana säilöä materiaalia erillisiin muovitaskuihin. Yksi muovitaskuista piti sisällään esitteitä, asiakirjoja ja kuitteja, jotka liittyivät erääseen turkulaiseen teatteriryhmään nimeltä Komeljanttarikomppania. Company of Clowns. Runsaan materiaalin seasta pisti silmääni kaksipuolinen sekä -kielinen käyntikortti.
Paperipaljoudesta kävi pikaisella tarkastelulla ilmi, että Suvi oli toiminut tuossa harrastajateatteriporukassa niin rahastonhoitajana kuin yhdistyksen pitkäaikaisena sihteerinäkin. Suvi oli ollut porukan vetäjä, kokoava voima. Teatterille tulleista laskuista silmiini osui nyt myös Suvin kotiosoite.
Allinkatu? Olin heti kartalla: katu sijaitsi Lonttisissa. Tuttua nurkkakuntaa, tuumasin. Lonttinen oli rautatien ja joen väliin jäävä sympaattinen, vanha puutaloalue.
Seuraavaksi tutkin muovitaskua, jonka sisältö liittyi ilmeisesti Suvin omaan leipätyöhön. Muovisuojuksessa oli kuitteja, työsopimuksia ja käyntikortteja. Ja vielä mainoslehtinenkin. Käännöstoimisto Peltomaa esittäytyi potentiaalisille asiakkailleen. Lukaisin brosyyrin läpi saman tien. Suvi kertoi olevansa Turun yliopistosta valmistunut filosofian maisteri, joka tarjosi niin yrityksille kuin yksityishenkilöillekin laadukkaita käännöspalveluja edulliseen hintaan, lyhyellä toimitusajalla. Erikoisalana olivat romaaniset kielet: ranska, espanja ja italia. Esittelytekstissään Suvi painotti, että kääntäminen ei voinut olla pelkästään tekninen suoritus, se oli kulttuurista vuorovaikutusta. Suvi mainitsi viettäneensä pidempiä aikoja niin Italiassa kuin Espanjassakin. Milanossa ja Valenciassa. Esitteen takasivulla Suvi listasi asiakkaitaan. Telakkateollisuutta. Lääketehtaita. Kirjankustantajia.
Olkalaukusta oli tupsahtanut myös paksuhko, punakantinen osoitekirja. Selasin sen läpi. Melkoisesti käyntikortteja, joihin en tässä vaiheessa ehtinyt tarkemmin paneutua. Lisää puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita.
Osoitekirjan takakannen muovisuojuksen alta tein löydön. Se oli avain.
Tuijotin sitä miettivänä. Ihan tavallinen abloy-avain.
Otin sen käteeni ja katsoin kysyvästi Sweetgrassia.
”Niin. Enpä tosiaan tiedä siitä…” Amerikkalainen kohautti olkapäitään.
”Voisi olla hänen asuntonsa vara-avain”, mutisin.
Kaikkeen pöydälle kertyvään sälään en jaksanut kiinnittää suurempaa huomiota. Jonkin aikaa tutkailin vielä sellaista muovitaskua, jossa oli esitteitä sekä muutakin materiaalia, joka näytti viittaavan useisiin eri lääkäriasemiin. Pari niistä oli turkulaisia, yksi Tukholmasta. Rocca-al-Mare Doctors Oü oli lääkärifirma, joka sijaitsi Tallinnassa.
Lopuksi poimin kouraani muovitaskun, joka herätti eniten kiinnostustani. Huomasin, että Suvi Peltomaa oli kerännyt pinkan leikkeitä lukuisista amerikkalaisista julkaisuista. The New York Times. The New York Post. The Chicago Tribune. Tämän lisäksi nettitulosteita. Kaikki käsittelivät yhtä ja samaa aihetta. ”Massacre in the serene Finnish archipelago! A gruesome mystery in Finland: The Boat of Death!”
Vastaavia otteita eri tiedotusvälineistä löytyi kymmenkunta kappaletta. Se pisti minut hieman mietiskelemään. M/S Västernin teurastus oli ollut erittäin iso uutinen, ymmärtääkseni jopa ykkösuutinen suuressa osassa maailmaa. Saatoin hyvin kuvitella, kuinka ankara hämmennyksen paikka Suvi Peltomaalle oli ollut, kun hän oli törmännyt varoittamatta tällaiseen kotinurkilla sattuneeseen hirveyteen.
Siinäkö oli syy? Tämänkö takia Suvi oli poiminut uutiset talteen?
Vilautin muutamaa lehtileikettä Sweetgrassille ja kysyin, oliko hänellä ollut Suvin kanssa puhetta tämmöisestä raa’asta murhenäytelmästä.
Sweetgrass ravisti päätään. Mies kyllä muisti itsekin lukeneensa tuosta tapahtumasta. Se oli ollut parina päivänä uutinen paikallisessa lehdessä. Mutta ei, ei hän ollut puhunut siitä sanallakaan Suvin kanssa.
Istuimme nokikkain siinä lobbybaarin pöydässä pitkälti yli tunnin.
Sitten pakkasin pöydällä olevat tavarat takaisin olkalaukkuun, suljin huolella soljen ja totesin, että nyt piti sitten vain ryhtyä töihin.
Nousin pöydästä, laukku kourassani. Kättelimme.
Yhtäkkiä Sweetgrass meni mietteliään näköiseksi.
”Tuota noin. Vielä yksi juttu… Suvin asian selvittäminen on tärkeintä. Ykkösprioriteetti. Ehdottomasti. Mutta minulla on yksi toinenkin kysymys. Voisimmeko me istahtaa vielä alas. Ihan pariksi minuutiksi…”
Mikäs siinä. Me sitten istahdimme.
Amerikkalainen otti esille isokokoisen kirjekuoren. Mies alkoi kaivaa kuoresta esille papereita. Silmäni kiinnittyivät hyvin vanhan näköiseen, kulmistaan kivertyneeseen kirjaseen. Se oli ikivanha almanakka.
Sweetgrass ojensi almanakan minulle, juhlallisesti, ja lausahti:
”Toinen tehtäväsi, Vares, ulottuu sadanviidenkymmenen vuoden taakse.”