Oikea käsi liikkui pimeydessä. Se vaelsi tutun reitin. Tuossa oli oikea polvi ja oikea sääri. Ja vasen reisi, polvi ja sääri. Sitten käsi lepäsi hetken aikaa liikkumattomana vatsan päällä ja tunnusteli pallean nousua ja laskua. Seuraavaksi kämmen hakeutui kasvoille ja sipaisi yli molempien poskien ja nenän, pyyhki ohimennen rohtuneita huulia. Nyt myös vasen käsi alkoi liikkua. Vasen oli erilainen kuin oikea: runneltu. Molemmat kourat tunnustelivat tukkaa, haroivat kutiavaa, takkuista hiuspohjaa.
Jankkaava ääni hänen päänsä sisällä alkoi taas puhua, kysellä, inttää.
Paljonko ihmisen pitää kestää?
Eikö tälle tule ikinä loppua?
Koska oikein tulee se toinen pimeys? Se parempi?
Se, josta ei ole paluuta.
Se armahtava.