Yksi palanen oli asettumassa paikalleen. Kädessäni oli kulmistaan kivertynyt Anna-lehti, jota Suvi oli kuljettanut mukanaan Amerikan-matkallaan. Aikaisemmalla selailukerralla olin mietiskellyt, mikä oli saanut naisen viemään vanhentuneen lehden mukanaan yli Atlantin. Nyt luulin tietäväni syyn vaivannäköön.
Etsiskelemäni artikkeli löytyi heti. Eteeni levittäytyi näyttävä kolmen aukeaman juttukokonaisuus, numeron tärkein henkilökuva. Ensimmäisellä aukeamalla, puolen sivun kokoisessa potretissa, kauppaneuvos Marketta Salenius oli kuvattu alaviistosta, kuin parempikin patsas. Taustaksi oli valittu eräs uusinvestointikohde, rakenteilla olevan teollisuushallin runko. Marketta seisoi suuren nosturin vierellä vitivalkoisessa työmaakypärässä ja rakennepiirustusnivaska kädessään. Kuvausmiljöö oli karu. Maskuliininen. Kontrasti syntyi Marketan kesäisestä tunikasta ja tyylikkäistä designkorkokengistä.
”Turkulainen tahtonainen. Oman tiensä kulkija. Liike-elämässä uutta luova ideoija, innovaatiota liikkeelle paneva generaattori. Marketta Salenius on pitkän linjan vaikuttaja. Hän on untuvikkoyrittäjiä aktiivisesti sparraava bisneskummi. Mutta myös huolehtiva nainen, jolla on oikeitakin kummilapsia. Ja joka äärimmäisistä vaikeuksistaan huolimatta unelmoi edelleen myös omastakin lapsesta.”
Artikkelin alkupuolella käytiin huolella läpi Marketan ja hänen yritysryppäänsä kasvu merkittäväksi taloudelliseksi vaikuttajaksi. Olennainen hetki, momentum, myöhempää menestystä ajatellen, oli ollut vuosien 1992–95 lama, jolloin Salenius oli uinut vastavirtaan. Tehnyt toisin kuin monet muut. Tuolloin Marketta oli ottanut mammuttimaisia riskejä, eli nostanut pitkäaikaisia pankkilainoja, jotka olivat hiponeet hänen yritystensä kantokyvyn rajoja.
Marketta Saleniuksen strategiana oli ollut investoida uhkarohkeasti lama-ajan upottamien yritysten kiinteistöihin. Niiden hinnat olivat tuolloin olleet aivan pohjissaan. Sen lisäksi hän oli hankkinut myös tuotannollista toimintaa, silloin kun oli nähnyt firmassa olevan kasvupotentiaalia pidemmällä tähtäyksellä. Salenius oli tehnyt oikeita valintoja. Rahoittajatkin olivat luottaneet häneen. Hän oli menestynyt. Tälle vuosituhannelle tultaessa nainen oli luonut jo vaikuttavan bisnesimperiumin.
Pakollisen taustoittavan liike-elämäosion jälkeen artikkeli ohjautui human interest -suuntaan. Marketta Salenius esitteli ”kaikkein rakkainta paikkaansa maailmassa”. Se oli upea ja tilava saaritontti muhkeine huviloineen sekä hienoine puutarhaistutuksineen. Kyseessä ei ollut mikään ulkoluoto. Kulhon saari asettui Satavan saaren, Kakskerran ja Papinsaaren välikköön, vartin ajomatkan päähän Turun kauppatorilta. Saaren upein kiinteistö, jo joskus 1800-luvun lopulla rakennettu kansallisromanttinen huvila, oli unelmien löytö. Paikka oli niin ihana, että ellei kelirikkoa olisi, hän olisi voinut asua siellä ympäri vuoden. Marketan vakituinen asunto sijaitsi läheisessä Papinsaaressa, kätevästi autotien päässä.
Papinsaari. Assosiaatio syntyi saman tien. Prästö Invest.
Niinpä tietenkin.
Oli pakko pysähtyä tuumailemaan yhtä seikkaa. Artikkelissa oli mainittu lamavuodet merkittävänä käännepisteenä komeassa menestystarinassa. Mutta rivilläkään ei kosketeltu erästä toista projektia. Onedoze Oy. Eerikki Peltomaalta nurkattu ja vallattu elämäntyö. Prästö Invest. Omistusjärjestelyssä Marketta oli netonnut Kauppalehden arvion mukaan vähintään kymmenen, parhaimmassa tapauksessa ehkä viisitoistakin miljoonaa euroa. Oliko se kohu, joka oli jokunen vuosi aiemmin vellonut Peltomaan traagisen kohtalon ympärillä, pitänyt Marketta Saleniuksen tässä kohdin vaatimattomana?
Huvilakiinteistön esittelyn jälkeen artikkeli siirtyi sujuvasti entistäkin henkilökohtaisemmille poluille. Toimittaja kertoi, että Marketta ei ollut koskaan piilotellut sitä, ettei kenenkään elämä ollut pelkkää silkkiä ja samettia. Joka ainoan ihmisen elämästä löytyi myös tummempia, raskaita raitoja.
Se oli näitä ihmiselämän perustavia lainalaisuuksia.
Toimittaja totesi, että Marketta Salenius oli aiemmissakin lehtihaastatteluissa puhunut rohkeasti lapsettomuusongelmastaan ja sen aiheuttamista äärimmäisen vaikeista henkilökohtaisista tuntemuksistaan. Niinpä hän oli nyt päättänyt kertoa asiasta myös Anna-lehden lukijoille.
”Endometrioosi” oli sana, joka vakavoitti muuten ulospäin suuntautuneen, valoisan naisen, toimittaja maalaili, se oli naisen elämän suuri musta piste. Jo vuosia sitten Marketta oli joutunut turvautumaan kohdunpoistoon. Rankka koettelemus, jonka muisteleminen otti edelleen koville. ”Mutta”, perusoptimistisesti elämään suhtautuva Marketta huomauttaa, ”nyt tilanne on sellainen, että peli ei välttämättä ole vielä kokonaan pelattu, viimeistä korttia ei ole katsottu.” On uutta toivoa.
”Nykytieteelle täytyy olla todella kiitollinen”, Marketta Salenius huokaisee ja ilmeessä on lujaa päättäväisyyttä. ”Kiitos lääketieteen, minulla on edelleen olemassa mahdollisuus toteuttaa suurin vielä jäljellä oleva unelmani, eli tulla äidiksi ja nähdä oman lapseni kasvavan. Saada tehdä työtäni hänen tulevaisuutensa eteen.”
Nainen jatkoi, että hän haluaa puhua asiasta avoimesti, koska haluaa antaa toivoa myös kohtalotovereilleen, jakaa heille tietoa. Marketta kertoi, että ennen leikkaustaan hän oli päättänyt antaa ottaa itseltään talteen munasolun, joka oli sitten talletettu eräälle turkulaisklinikalle. Siellä se odottaa, hyvässä turvassa, ikään kuin pankin henkilökohtaisessa arvosäilytysboksissa, sitä oikeaa hetkeä.
Tässä vaiheessa Marketta oli toimittajan mukaan ottanut hänelle niin mainiosti istuvan mielipidevaikuttajan roolin. Salenius oli ankarin sanoin kritisoinut sitä, että Suomen nykyinen lainsäädäntö esti kohdunvuokrauksen. Salenius ei voinut ymmärtää, mikä oli tämän lain perimmäinen tarkoitus. Kun kyseessä olisi pelkästään kahden ihmisen vapaaehtoinen, vapaamuotoinen sopimus. Toinen haluaa lapsen. Ja toinen, terve, haluaa auttaa. Ja entä sitten, jos sopimuksessa olisi myös jokin taloudellinen klausuuli? Keneltä se olisi muka pois, jos lapsen haluava ihminen olisi valmis jopa maksamaan kohdunvuokraajalleen yhteisesti sovitun korvauksen vaativasta yhdeksän kuukauden urakasta, johon toinen on sitoutumassa.
Artikkelin loppupuolella oli pidempi suorasanainen vuodatus aiheesta:
”Meillä kohdunvuokraus ei onnistu, kiitos lainsäädännön. Niinpä minun kaltaisteni ihmisten pitäisi kääntyä jonnekin Intiaan tai Itä-Eurooppaan. Onko se reilua, onko tässä mitään järkeä? Tässä pitäisi riskeerata ainutkertainen ja mittaamattoman arvokas ihmisalkio vieraisiin olosuhteisiin. Toiseen kulttuuriin. En puhu nyt vain omasta puolestani. Koska jos lähtisin mukaan kohdunvuokraukseen, sen olisi oltava minun ja lapsen isän yhteinen projekti. Se olisi meidän molempien yhteinen huoli. Alkion luovuttaja on tällaisessa tilanteessa hyvin heikolla jäällä. Myönnän olevani sen verran kontrollifriikki, että mieluummin haluaisin oman mahdollisen kohdunvuokraajani olevan supisuomalainen nuori nainen, ihminen, johon voisin pitää vaivatta yhteyttä koko raskauden ajan. Ehkä minulla olisi jo oma lapsi, jos Suomen laki olisi antanut mahdollisuuden edetä asiassa niin kuin itse parhaaksi näen.”
Suljin lehden miettiväisenä.
Jäin tuijottamaan kansikuvaa, jossa oli teksti:
”TURUN RAUTAROUVA: ELÄMÄN KAUNEUS JA KIPEYS.”
Tässä oli nyt jotakin sellaista, mitä täytyisi punnita tarkasti. Marketta-rouvalla ja Suvi Peltomaalla oli hyvinkin erikoinen yhteys. Naisten kohtalot olivat ikävällä tavalla kireässä solmussa.
Yhtäkkiä muistin, että Suvin työhuoneessa, kirjoituspöydällä, siinä isossa mappikasassa, joka oli täyttänyt lähes puolet pöydästä, oli ollut myös sellainen mappi, jonka selässä oli lukenut: MARKETTA.
Nousin jalkeille, painuin keittiöön ja valutin kraanasta vettä lasiin. Join lasin tyhjäksi kahdella pitkällä kulauksella. Sitten päätin, että minun olisi syytä poiketa vielä yhdellä pikavierailulla eräässä Lonttisten puutalo-osakkeessa.