Täällä taas. Viimeksi herra novellikirjailijan kanssa olin poikennut tällä kadulla iltapäivän pehmeässä auringonpaisteessa. Silloin Aurajoen ja junaradan välimaastoon asettuva Lonttisten kulmakunta oli vaikuttanut semiboheemilta puutalo-onnelalta. Nyt oli jo melko myöhäinen ilta. Pidentyneet varjot olivat sulamassa tasaiseksi hämäräksi. Lautaverhoiluseinistä avautuvat pitkulaiset, nikkarimalliset ruutuikkunat haukottelivat kapeille, päällystämättömille kujille. Siellä täällä pilkahteli lukuvalo. Tai välähteli TV-ruudun hohde. Juna humisi talorykelmän takana. Se hiljenteli jo, lähestyi asemaa. Sähköjohdolla istua kökötti, tasaisessa rivissä, kuusi liikkumatonta lintua.
Suvi Peltomaan työhuone oli sysimusta. Ikkunoita peittivät paksut verhot. Piti hakemalla hakea, ennen kuin löysin valokatkaisimen. Työpöydällä oli edelleen sama kasa mappeja. Niin. Kukapa täällä olisi käynyt niitä järjestelemässä. Asetuin tuolille ja hengähdin syvään. Aloin siirrellä mappeja, ja sitten se osui kouraani. Sinikantinen kierremappi, jonka selkämykseen oli tussattu punaisella: MARKETTA.
Avasin mapin.
Kymmenen minuuttia myöhemmin suoritin laskutoimituksen. Mapissa oli kolmekymmentäkaksi sivua lehtileikkeitä, ja internet-tulosteita, jotka liittyivät jollakin tavalla Marketta Saloniukseen tai hänen liiketoimiinsa.
Mapin selaaminen pisti ajatukset liikkeelle, latasi mietintämyssyyni virtaa. Suvilla oli ollut rakkaan harrastajateatteritoiminnan lisäksi myös eräs toinen pitkäaikainen ja näemmä erittäin työläskin hobby: kauppaneuvos Marketta Salenius.
Suvi oli nähnyt todella suuresti vaivaa tämän näkyvän ja menestyneen naisen elämän kartoittamisessa. Suvi oli paneutunut Saleniukseen niin tosissaan kuin ihminen vain suinkin voi. Melkein kuin elämäntehtävänään. Mielikuva, joka minulla oli ollut tänne tullessani, vahvistui jatkuvasti. Aloin väkisinkin miettiä, oliko Suvi Peltomaalla ollut Marketan suhteen myös jonkinlainen ikioma, isompi suunnitelma, eräänlainen master plan, jota varten hän oli tehnyt kartoitustyötään.
En lähtenyt lukemaan läpi kaikkia leikkeitä. Selaillessani tulin kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota pariinkin semmoiseen artikkeliin, jotka Suvi oli merkannut paksulla punaisella tussilla. Ja lisäksi etusormen pituisilla huutomerkeillä.
Molemmissa lehtijutuissa, toinen oli Eevasta, toinen Gloriasta, Marketta Salenius oli avautunut lapsettomuusongelmastaan. Jutut olivat äsken lukemaani Anna-lehden artikkelia vanhempia, eli jo jostakin kahden tai kolmenkin vuoden takaa.
Pari vuotta sitten päivätyssä Glorian jutussa puitiin naisyrittäjän statusta Suomessa, ”rohkeutta ja lasikattojen murtamista”. Mutta jutun loppupuolella Salenius kertoili taas avoimesti ”kaikkein arimmasta kohdastaan”. Lapsettomuudestaan. Nainen mainitsi, tässäkin, lääketieteen upean kehityksen, sen antaman uuden toivon.
”Haluan kertoa näistä asioista kohtalotovereilleni, kanssasisarilleni.”
Marketta kertoili myös Amerikassa yleistyvästä eggsurance-toiminnasta, joka eteni jenkeissä harppauksittain. Siinä oli kyllä hänen mukaansa eräitä moraalisia ongelmia. Kyseessä oli siis munasoluvakuutus. Ikääntyvä uranainen, joka ei ehtinyt harkita avioliittoa, tai ei ollut löytänyt sitä oikeaa, voi tallettaa munasolunsa, siis pakastaa sen, myöhempää käyttöä varten. Täten hänen ei tarvinnut ”kiirehtiä”, kuunnella ”biologisen munakellonsa tikitystä”. Nainen totesi, että systeemi herätti hänessä kaksijakoisia tuntemuksia: oliko siinä taustalla varakkaiden naisten (palvelukonsepti oli tietenkin kallis) itsekäs keino mestaroida ja aikatauluttaa omaa elämäänsä, ja tämän ”vakuutuksen” kautta maailmaan saapuvan lapsen elämää? Marketta alleviivasi, että hänen kohdallaan oli kyse vakavasta sairaudesta. Endometrioosista. Eikä turhamaisuudesta. Kyseessä ei ollut valinta.
Glorian haastattelun jatkoksi Suvi oli liimannut mappiin lukuisia netistä kopioimiaan artikkeleita. Pari niistä käsitteli eggsurancea. Muut esittelivät yleisemmin kohdunvuokrausta, sijaissynnyttämistä ja alan lainsäädäntöjä maailmalla.
Mappiin liisteröidyt viimeiset leikkeet, kaikkiaan seitsemän kappaletta, kummastuttivat minua. Ne kun eivät tuntuneet kuuluvan ollenkaan tähän mappiin. Niissä ei käsitelty Marketta Saleniusta. Ei alkioita. Eikä lapsettomuushoitoja.
Näiden lehti- ja nettijuttujen kohde oli herra nimeltä Pentti Lallinmaa. Olin hämmentynyt. Kaikenlaista alkoi pyöriä nyt mielessäni. Osa näistä leikkeistä oli ihan samoja, joita minäkin olin perannut netistä vain jokunen päivä sitten. Jutuissa käsiteltiin Lallinmaan kriminaaleja bisneksiä, miehen oikeudenkäyntejä ja hänelle langetettuja raskaahkoja tuomioita. Tuijottelin arkkeja kulmat kurtussa.
Mieleeni palasi eräs vähemmän onnistunut duunikeikka. Suvi oli pestannut minut seuraamaan vankilomalle lompsinutta Lallinmaata. Suvi oli kiinnostunut Marketta Saleniuksen ohella myös Pena Lallinmaasta. Heräsi ihan tuore kysymys: mikä oli arvostetun kauppaneuvoksettaren ja pitkäaikaisvangin yhteys?
Napsautin mapin kiinni. Sitten aloin vilkuilla ympärilleni.
Nyt kun täällä oltiin, niin hieman voisi vielä syynätä paikkoja.
Availin laatikostoja, kurkistelin kaappeihin: ei mitään kiinnostavaa tai pysäyttävää. Sitten asetuin tuijottamaan huoneen ainoan ikkunan vieressä seisovaa Lundia-hyllyä. Siinäkin oli erivärisiä mappeja, varmaan kolmisenkymmentä kappaletta. Suvi oli tekstannut jokaisen mapin selkämykseen huolella jonkin yksittäisen sanan, joka kertoi mapin sisällöstä. Pääsääntöisesti mapit näyttivät liittyvän hänen leipätyöhönsä, eli erilaisiin käännösprojekteihin.
Äkkiä kuitenkin yksi mappi sai harhailevan katseeni pysähtymään.
Isoja kirjaimia. Ja samaa punaista tussia kuin MARKETTA-mapissakin.
”THE SHOW!!! LÄÄKÄRILEIKKI!!!”
Hieraisin leukaperiäni. Mikä kello nyt kilisi? Niin, Amalia Gammeldansk, Aino Vanhala, tuli maininneeksi, että Suvilla ja Ulliksella sekä tällä tietyllä miehellä, jonka nimi ei nyt noussut mieleeni, oli ollut yksityinen proggis, johon he eivät olleet tarvinneet teatteriryhmän muita jäseniä. Eikös sen nimi ollut juuri tämä sama. Lääkärileikki.
Nappasin kansion käteeni. Siirryin työpöydän ääreen. Lukulampun alle.
Aloin selailla. Ja melkein heti tajusin löytäneeni sen, mitä olin etsimässä.
Tuijotin hiljaa useammalle sivulle levittäytyviä naamakuvia. Ne olivat vaihtoehtoisia maskeerauksia. Naamioitavina oli kolme eri roolihahmoa. Ensimmäisenä tuli vastaan Suvi. Naisen vaaleus oli kätketty kokeiluluontoisesti useaan erilaiseen peruukkiin. Naisella oli myös meikkejä laidasta laitaan. Hänen ulkonäköään oli muutettu myös monenvärisillä piilolinsseillä sekä hampaiden päälle asetettavilla teatterikuorilla, jotka tekivät kasvoista kovinkin erilaiset.
Punertavatukkaisen Suvin alla oli tekstiä: ”too bitchy, vosanteri, ei käy!”
Mustatukkaisen Suvin alla luki: ”eiks tää oo vähän milla magia -osastoo?”
Ruskeatukkaisen, vähän töröhampaisen, paksuilla silmälaseilla varustetun Suvin vieressä luki: ”helvetin hyvä… tää on todella tylsä ihminen… ei lähde kesken raskauden minnekään yökerhoihin ja klubeille bilettään ja lipittämään manhattaneita, ei iskemään itselleen herpestä, hidas ja tasanen perusihminen, otetaan tää!”
Kuvan alle oli raapustettu, alleviivattuna: ”Minna Jakobson, vuokrakohtu.”
M/S Västernillä traagisen loppunsa kohdanneen Ullaleena Tourin roolihahmon luominen näytti olleen iisimpi juttu. Pari tukkavaihtoehtoa. Pitkä, oljenvaalea. Ja lyhyt, kastanjanvärinen. Jälkimmäisen kuvan alla oli teksti: ”Tää me otetaan, lyhyttukkainen on tehokkaan asiallinen hoitsu eli huolellinen kympin neiti.” Ulliksen roolihahmo oli nimeltään Mira Vaittinen, hän oli gynekologinen erikoissairaanhoitaja.
Sitten oli vuorossa nuorehko mieshenkilö. Miehestä napatut kolme ensimmäistä otosta olivat melko lähellä toisiaan, ainoastaan tukan väri hieman vaihteli. Yhdessä kuvassa miehellä oli lyhyt muotisänki. Toisessa viikset. Eräässä kuvassa oli vähän pidempi, vaaleahko tukka, poninhännällä.
Näiden kuvien alle oli taas tussattu paksulla punaisella:
”EI PELITÄ! JOKU NÄISSÄ MÄTTÄÄ!”
Sitten tuli vastaan se neljäs kuva. Kaveri olikin yhtäkkiä vanhentunut. Vähintään viitisentoista vuotta. Hohtavanvalkoinen lääkärintakki. Hiuksissa George Clooney -tyyppisesti harmaata. Paksusankaiset silmälasit. Ja pieni partatupsu alahuulen alla. Vakava katse. Perushuolestunutta ryppyä otsassa. Kuvan alla oli innostunutta tekstausta: ”Tässä on oikea tyyppi, Antti Jaakola, ex-tennisässä, Gotland Runt -purjehtija sekä hedelmällisyystutkimukseen erikoistunut dosentti Lundin yliopistosta. Äijä tarvii uuden mersun, on käyttöö kivoille sadalletuhannelle eurolle!”
Huoahdin itsekseni. Juttu alkoi aueta, kerroksittain, kuoriutua kuin sipuli.
Selasin taas eteenpäin. Nyt vastaan tuli otsikko:
”LÄÄKÄRILEIKIN KÄSIKIRJOITUS.”
Sivuille oli piirrelty nuolia ja laatikoita, selityksiä ja motiivitaustoituksia.
Koko huolellisen suunnitelman tavoite seisoi kaikkein ylimpänä.
”PUOLI MILJOONAA EUROA! JA MARKETTA, VITTU, SÄ VOIT UNOHTAA TINKIMISEN!”
Liikkeelle lähdettiin kolmikolle kehitetyistä motiiveista. Ajatus tarjota Marketta Saleniukselle luotettavaa ja kotimaista sijaissynnyttäjää olisi lähtöisin tohtori Antti Jaakolalta. Ruotsiin asettautuneen hedelmällisyysekspertin vaativa ja kallis elämäntyyli aiheutti joskus lisätienestitarpeita. Niinpä arvostettu ammattimies oli hoitanut, ikään kuin firaabelina, jo useampia vastaavanlaisia projekteja myös kotikentällään. Lahden takana. Myös Minna Jakobson oli jo toista kertaa asialla. Käsikirjoituksessa mainittiin, että Jakobson oli synnyttänyt pari vuotta sitten eräälle varakkaalle göteborgilaisrouvalle terveet ja suloiset kaksoset.
Tässä kohtaa oli punaisella tussattu huomio:
”HUOM! HANKIT HELLYTTÄVÄT KAKSOSVAUVAKUVAT!”
Mira Vaittinen oli kuviossa mukana siksi, että tämä näpsäkkä erikoissairaanhoitaja sattui olemaan Antti Jaakolan pidempiaikainen asuinkumppani. Hänen hahmonsa toi käsikirjoitukseen sopivan lisäannoksen teknistä erityisosaamista.
Sitten vastaan tuli arkki, jonka reunaan oli vetäisty verenpunaisella tussilla koko show’n motto, oletin että Suvin käsialalla:
”TARJOTAAN LEHMÄLLE SELLAISTA PAKETTIRATKAISUA, JOSTA SE ÄMMÄ EI VOI MITENKÄÄN KIELTÄYTYÄ!”
Myös heti seuraavan arkin alalaidassa oli piirrettynä jotakin. Samalla tussilla. Siinä oli kömpelösti raapustettu sydämenkuva, sellainen piirustus, joita jotkut ihmiset tapaavat pakertaa istuessaan liian pitkiksi venyvissä palavereissa. Sydämenkuvan sisällä oli kaksi nimeä: Marketta & Pena.
Ja alla oli teksti: ”OIKEIN VAAN VITUSTI ONNEA!”
Suunnitelmassa käytiin läpi monenlaisia asioita suurella huolella, tekniikkaa oli opiskeltu vakavissaan. Erittäin tärkeää esimerkiksi oli se, että munasolun, tai tässä tapauksessa hedelmöitetyn alkion, säilyttäminen vaati miinus kaksisataa-asteista nestetyppeä. Nestetyppeen syväjäädytettyä alkiota oli mahdollisuus myös kuljettaa, tietyissä aikarajoissa, ilman että sille aiheutui välittömiä ongelmia. Pidempiaikainen säilytys vaati kuitenkin tarkasti oikeanlaiset olosuhteet. Niinpä mapissa oli listattuna joukko alan klinikoita. Suvi oli näemmä päätynyt tallinnalaiseen Rocca-al-Mare Doctors -klinikkaan. Varmistus asiaan tuli jokusta sivua myöhemmin. Siinä oli kartonkiin niitattuna tilisiirtokuitti. Suvi oli maksanut Rocca-al-Mare Doctorsin tilille 31 000 euroa. Melkoisen pitkä penni. Mutta niin… Suvihan oli ottanut aiemmin keväällä sen viidenkymmenen tonnin pankkiluottonsa.
Lääkärileikki-Show’n suunnitelma eteni käsikirjoituksen pohjalta. Mapissa oli sivukaupalla vuorosanoja, oli varauduttu erilaisiin kysymyksiin, pyrittiin olemaan mahdollisimman valmiina kaikenlaisiin käänteisiin.
Nyt painotettiin sitä, että Akin pitäisi harjoittaa omatoimisesti lääketieteen opintoja. Niin! Aki Purola! Amalia Gammeldanskin mukaan Aki oli se tyyppi, jolta olivat jääneet lekuriopinnot ikävästi vaiheeseen. Mapissa oli listattuna pitkä luettelo artikkeleja ja jopa muutamia kokonaisia alan kirjojakin, jotka Akin täytyi nyt kahlata läpi pystyäkseen olemaan neuvottelutilanteessa riittävän vakuuttava.
Taas tuli vastaan Suvi Peltomaan käskevänpunaista tussikirjoitusta:
”MUIJA ON MAALLIKKO. MUTTA NÄMÄ JUTUT OVAT SILLE NIIN TÄRKEITÄ, ETTÄ SE TIETÄÄ PALJON. EMME SAA JÄÄDÄ KIINNI YHDESTÄKÄÄN FAKTASTA. NÄMÄ ON NYT OSATTAVA!”
Selasin mappia niin keskittyneenä, että en kuullut enkä nähnyt mitään, en kiinnittänyt huomiota ajan kulkuun. Vihdoin minut havahdutti ulkoa kantautuva pakoputkivaivaisen autonrötiskän aiheuttama meteli. Jollekin tuli näemmä kujanvarresta pikaisempi lähtö. Pörinä ja papatus häipyivät muutamassa sekunnissa kuulumattomiin, auton ääni loittoni Helsingintien suuntaan.
Vilkaisin kelloani. Ja hämmästyin huomatessani, että puolenyön hetki oli jo mennyt. Nousin pöydän äärestä, nappasin Lääkärileikki-mapin kainalooni ja lähdin kohti ulko-ovea.
Satavuotiaasta puutalosta käveli ulos sellainen kaveri, joka tiesi, että tänä yönä uni ei tulisi silmään aivan helpolla.