Lähtökiihdytyksessä Aquadorin keula ponnahti koholle. Petra lisäsi edelleen kaasua ja sai veneen nokan laskeutumaan siististi niiaten. Aquador asettui kantavaan plaaniin.
Puskimme sumun viimeisten rippeiden sekaan. Kostea ilma pyyhki naamaani. Nojasin etukenossa sivukaiteeseen ja tuijotin silmät viiruina kohdettamme. M/S Västernin korkea siluetti alkoi kasvaa silmissä. Yksi asia varmistui. Kiikarilla näkemäni juttu piti todellakin paikkansa.
Laiva ei liikkunut.
Alus lillui loivassa aallokossa elottoman näköisenä. Tämä herätti synkän mielikuvan. Laiva oli kuin muuttomatkaltaan jäänyt, syysriitteessä kelluva kuollut joutsen. Siristelin silmiäni viimassa. Puristin tiukasti molemmin käsin alumiinikaidetta. Tunne sisuksissani kasvoi, olin varma, että jotakin käsittämätöntä, peruuttamatonta, pahaa, oli tapahtunut.
Petra alkoi hiljentää vauhtia. Tuijotin laivaa otsa kurtussa. En saanut silmiäni keulaportista. Ja ajorampista.
Niin. Mitä perkelettä tämä oikein tarkoitti?
Niiden ei kuulunut olla tällä tavoin. Ei merellä.
Keulaportti jökötti avoimena yläasennossa. Ja ajoramppi sojotti ulkona. Mielikuva nousi taas kuin tyhjästä: ramppi oli kuin kuolleen eläimen kieli.
Vilkaisin olkapääni yli Petraa. Aivan kuin olisi peilikuvaa katsonut. Nainen näytti tasan yhtä hämmentyneeltä kuin minäkin.
Laivan keulanpuolen valonheittimet olivat päällä, samoin sumukelissä välttämättömät huomiovalot. Komentosillallakin näkyi ohut valonkajo. Muuten laiva näytti elottomalta. Yläkannella oli kahvila, jossa matkustajat yleensä viettivät aikaansa sen runsaat puolitoista tuntia, jonka matka Nauvosta Rymättylän Hankaan vei. Kahvilan partailla ei näkynyt ainuttakaan ihmistä.
Selkäpiissäni alkoi tuntua entistäkin kylmempää värinää… Mielessäni alkoi vahvistua ajatus, että pian tulisimme kohtaamaan jotakin täysin odottamatonta. Vilkaisin Petraa, pyöräytin oikeaa kättäni ilmassa.
Petra nyökkäsi. Ymmärsi heti. Ja ohjasi Aquadorin jyrkkään käännökseen.
Vene teki pitkähkön kaarroksen M/S Västernin ympäri. Tuijotin alusta silmä kovana.
Missään ei ollut havaittavissa ristin sielua.
”Jussiiii!” Petra kailotti yli moottorin jylinän.
Pyyhin pärskeitä naamaltani. Käännyin katsomaan Petraa.
Naisen ilme oli yhtä suurta kysymysmerkkiä.
”Mitä tää oikein on? Ihan outoa! Mitä me nyt…”
Levittelin käsiäni. Katselin hetken keulan ajoramppia. Samassa eräs ajatus tuli mieleeni.
”Ramppi!”
”Mitä… mitä siitä?”
”Meidän veneen keulasta pääsee kiipeämään helposti tohon rampille!”
Petra vilkaisi uudelleen laivan suuntaan ja nyökkäsi sitten.
”Mennäänkö?” hän kysyi.
”Joo. Nyt on pakko”, murahdin niin hiljaisella äänellä, että Petra ei voinut mitenkään kuulla puhettani, mutta hän näki minun nyökkäävän.
Petra alkoi ohjata kohti M/S Västernin keulaporttia. Ja rupesi saman tien hiljentämään veneen kulkua. Petra käytti kokeneella otteella peruutusvaihdetta. Hän sai Aquadorin asettumaan todella ketterästi aivan kiinni rampin teräksiseen reunaan.
Olin valmiina kiinnitysköysi kourassani. Kiipesin rampille ja löysin lähempää keulaporttia sopivan metallihanikan, johon sutaisin köyden kiinni. Palasin sitten rampin reunalle, ojensin käteni ja autoin naista kapuamaan ylös. Petra hengähti raskaasti ja pyyhkäisi pikaisesti tummia hiussuortuviaan kasvoiltaan. Nainen katsoi minua silmät suurina.
”Jussi, mitä tää on? Siis… mitä helvettiä täällä oikein on tapahtunut?”
Ravistelin päätäni ja vilkuilin kohti tummaa aukkoa.
”Enpä tiedä. En todellakaan. Mutta siitä on otettava nyt selvää.”
Autokannella näkyi vain jokunen orvonnäköinen kulkuneuvo. Kansi ei ollut läheskään täynnä, toisin kuin esimerkiksi eilen, paremmassa ja kesäisemmässä säässä, kun minä olin tullut tällä laivalla Nauvosta Marrasholmaan.
Samassa huomasin erään asian. Kumivene puuttui.
Olin eilen kiinnittänyt huomiota autokannen katossa lähes neljän metrin korkeudessa roikkuvaan, isohkolla perämoottorilla varustettuun kumiveneeseen. Tällaisilta linjalaivoilta löytyi pakollisten matkustajille tarkoitettujen pelastuslauttojen lisäksi usein partaaseen kiinnitettävä, ketterä MOB-vene. Eli hätätilanteessa nopeasti mereen laskettavissa oleva pikapelastusvene.
M/S Västernillä en ollut eilen sellaista havainnut. Oletettavasti tämä poissa oleva kumivene oli korvannut normaalin MOB-veneen. Aivan sama asia se ei ollut. Tuollaisen kumiveneen vesillelasku oli hieman hitaampi manööveri, joka vaati keulavisiirin nostamista ja ajorampin työntämistä ulos. Operaatio ei tapahtunut minuutissa eikä parissakaan. Aloin miettiä, että tämänkö vuoksi M/S Västernin keula oli apposen avoimena. Jotta kumivene oli saatu vesille.
Kesken pohdintojani säpsähdin Petran kysymystä:
”Jussi… Miten täällä voi olla näin hiljaista?”
Tuijotin ylhäältä katosta roikkuvia kumiveneen kiinnitysvaijereita.
Mutisin puoliääneen:
”En tiedä. Minä en… en ymmärrä tätä ollenkaan…”
”Mitäs me nyt?”
Nostin kämmentä otsalle. Vilkuilin oikealle sekä vasemmalle.
Mieleeni nousi eilisiltapäivältä se pitkänhuiskea, viisissäkymmenissä oleva kaveri – laivan kapteeni – joka oli ollut Nauvossa ottamassa meitä matkustajia vastaan tällä samalla ajorampilla. Kapteeni oli seisoskellut keulaportin kohdalla, hänellä oli ollut vierellään laivan koko henkilökunta: haalaripukuinen kansimies sekä vaalea noin kolmikymppinen lipunmyyjätär, joka oli toiminut myös kahvilakassana.
Kapteeni olisi nyt tavoitettava. Käännähdin ja murahdin Petralle:
”Komentosillalle. Pitää mennä suoraan sinne!”
Lähdimme nousemaan peräkanaa, minä edellä, kapeata portaikkoa yläkerroksiin. Pinnistelin yläviistoon parasta vauhtiani. Äänetön ja hylätyn tuntuinen laiva pidätti henkeään. Tunnelma tuntui epätodelliselta, äärimmäisen painostavalta.
Sitten vastaan tuli puolittain raollaan oleva ovi. Työnsin sen kokonaan auki ja syöksyin peremmälle. Komentosillalle. Otin pari askelta ja seisahduin niille sijoilleni kuin niitattuna. Jämähdin kuin seinään. Ei! Polveni tuntuivat notkahtavan.
Eilen ajorampilla näkemäni pitkä mies, laivan kapteeni, lojui lattialla oven vasemmalla puolella, heti komentosillan tutkapöydän vieressä. Miehen huulet olivat vetäytyneet irvistykseen. Suu ammotti sepposen selällään. Oikea silmä toljotti mitään näkemättömänä kohti komentosillan kattoa. Vasen silmä oli tumman veren peitossa. Miehen vasemmasta ohimosta puuttui pikkulapsen nyrkin kokoinen palanen. Tilalla oli rosoinen kolo. Kuin vasaralla lyöty. Siinä erottui kaikenlaista: rikkoutuneen kallon pirstaleita ja monenväristä töhnää, puuromaista aivomassaa. Luuta, verta, pieniä nahanriekaleita.
Petra takertui käsivarteeni ja vetäisi minua pari askelta taaksepäin.
”Mitä… mitä herranjumala… JUSSI! Mitä tämä on…”
Suuni oli rutikuiva. Veri kohisi korvissani.
”Ei… en tiedä. Hirveyksiä… jotakin kauheeta on tapahtunut!”
Petra pusersi käsivarttani kouristuksenomaisesti ja mutisi pienellä äänellä:
”Mitä… mitä me nyt…”
Ajatukseni pomppivat kuin trampoliinilla. ”Meidän on… meidän on selvitettävä… että mitä muuta täällä on… että tarviiko joku apua… ja pelastuskeskukseen on soitettava!”
”Tuo… sehän on tapettu. Jussi, se on murhattu. Poliisille! Poliisille meidän pitää soittaa!” Petran ääni muuttui kimakammaksi.
”Niin… Mutta nyt pitää vetäytyä täältä. Ei saa sutata jälkiä…”
Tunsin, miten Petra alkoi äkkiä vapista. Koko nainen tärisi. Hän hengähti:
”Janita…”
”Niin… Janita… voi olla täällä… jossakin…” Muuta en pystynyt sanomaan.
Peruutimme pois komentosillalta, vilkaisin varovasti portaikkokäytävää. Jonkin matkan päässä oli ovi, joka johti kahvilakannelle. Otin muutaman hitaan askeleen ja saavuin kynnykselle. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Lattialla, heti oviaukon takana, makasi selällään kapeaposkinen, otsakalju, tummatukkainen, eteläeurooppalaisen oloinen mieshenkilö. Ensiksi kiinnitin huomiotani siihen, että hän vaikutti aivan kuin erämatkalle tai patikkareissulle pukeutuneelta. Vihertävä Fjällrävenin takki, tukevat maastokelpoiset kengät ja khakinväriset reisitaskuhousut. Vasta sitten silmäni osuivat pariin tummaan läikkään, jotka hänellä oli takin rintamuksessa, vasemmalla puolella. Luodinosumia.
Mies oli kuollut kuin kivi.
”Jussiii, ei-ei…” Petran ääni oli enää hädin tuskin kuultavaa mutinaa.
Käännyin puolittain poispäin ruumiista, kiedoin käsivarteni tiukasti naisen olkapäiden ympärille. Olin sanomaisillani hänelle jotakin. Mutta sitten kuulin äänen…
Nielaisin raskaasti. Vavahduttavia kuvia puski äkkihyökynä mieleeni.
Oviaukolta en voinut nähdä kuin pienen sektorin verran aluksen kahvilaan. Minulla ei ollut näköyhteyttä myyntitiskille. Eikä myöskään ovelle, josta pääsi laivan aurinkokannelle. En siis voinut mitenkään tarkistaa, mikä oli äänen aiheuttaja.
Mutta se ääni… Se oli hyytävä. Se kuulosti äärimmäisen varovaiselta hiipimiseltä. Olin varma, että joku liikkui juuri nyt tuolla jossakin, kulman takana. Se joku eteni hyvin hitaasti ja kiireettömästi, ikään kuin empien, mahdollisesti aprikoiden, astummeko me peremmälle.
Toimin vaistomaisesti. Nostin kämmeneni Petran suulle ja ravistin tiukasti päätäni. Petran ilme kertoi, että hän tajusi heti, missä mennään. Peräännyimme kynnykseltä portaikkoon. Aloin johdattaa häntä alaspäin, erittäin hitaasti, askelma askelmalta. Ja joka hetki odotin, että koska ylhäältä alkaa kuulua tömiseviä askeleita, ase kädessä päällemme ryntäävän tappajan meteliä.
Saavuimme autokannelle. Ylimääräiset lyijypainot roikkuivat kintuissani. Keskityin vain yhteen asiaan: vein Petraa kädestä pitäen kohti ajoramppia. Tässä vaiheessa en enää varonut ääniä. Hoputin naista:
”Veneeseen! Ja äkkiä! Nyt pitää päästä pois pois pois!”
Petra hyppäsi rampilta suoraan Aquadorin perän pehmustetulle penkille ja kierähti siitä holtittoman näköisesti oikealle kyljelleen, tömähtäen kuljettajanistuimen suuntaan. Minä jäin rampin reunalle repimään kiinnitysköyttämme irti. Kiroilin hiljaa mielessäni. Ohimoissani tykytti, sormet olivat kuin umpijäässä. Olin sitonut aivan liian varman solmun. Sitä auki repiessäni meni neljä tai viisi kallisarvoista sekuntia.
Köysi irtosi. Petra oli päässyt jo kuskipukille. Moottori ei käynnistynyt ensimmäisellä. Mutta toinen yritys sai aikaan helpottavan hyrähdyksen. Sylintereiden kumea jytinä oli kaunein mahdollinen ääni. Juoksin kiinnitysköysi kourassani rampin reunalta suoraan veneeseen. Tömähdin voimalla pohjalle ja iskin polveni johonkin. Jäin makaamaan mahdollisimman matalana, sillä koko ajan päässä takoi, että nyt joku juoksee perässämme rampille ja avaa tulen.
Samassa Aquador ampaisi liikkeelle kuin ohjus. Veneen keula nousi kertaheitolla niin pystyyn, että hetken aikaa paatin ohjaksissa oleva Petra näki varmasti vain Airiston yllä kaartuvan taivaan. Makasin selälläni veneen pohjalla. Pää tuntui tyhjältä ja olo hervottomalta. Kun sitten ensimmäisen kerran kohottauduin istuma-asentoon, oli M/S Västern enää epämääräinen, harmaa siluetti taivaan ja meren yhtymäkohdassa.