Olo on edelleen apea. En saa miestäni mielestäni. Ei se, että hän jätti meidät - minut ja tyttäreni tänne elämään kaksin - vaan se, ettei hän kertonut miksi, saa minut raivon valtaan. Ei edes aika ole saanut minua unohtamaan häntä. Näen hänet edelleen painajaisunissa, joissa minua ajetaan takaa, joissa olen liian korkealla uskaltaakseni palata takaisin, vilkuillessani olkani yli väentungoksessa Mannerheimintiellä, näyttelemässä halvoissa pornoelokuvissa, sivuhenkilöinä Leena Lehtolaisen dekkaripokkareissa, seiskan raitiovaunun takaosassa Koffin tölkki kädessä, Lidlin hyllyjen välissä, juoksemassa pururadalla minua vastaan, nauramassa yleisön joukossa television hupiohjelmissa, ulkomailla aurinkorannoilla, potilaanani Meilahdessa yömyöhällä - joka puolella on ihmisiä, joista luulen, että he ovat hän.
Eri kokoisia, värisiä ja muotoisia pilviä leijuu taivaalla Elännejärven yllä. Ne muuttavat nopeasti muotoaan, yhtyvät, erkanevat, liikkuvat joka suuntaan, ylös, sivuille ja alas. Ilma on sellainen -suttuinen, ettei tiedä sataako vai paistaako. Hetken on helteistä, sitten tuulee kovaa ja taivaalle kertyy tummia pilviä, yhtäkkiä ripottelee vettä, sitten taas aurinko näyttäytyy kuuman korventavana.
Perkaan haukea laiturilla, ilma on täynnä kalantuoksua ja isoja hyttysiä. Ne eivät pelkästään inise ja yritä purra minua, ne selvästi kiusaavat minua. Tunnen ne paljaissa kohdissa nenän päässä, otsallani, ranteissani ja sormissani jatkuvana hämäysliikkeenä. Ne menevät ja kertovat kavereilleen, että täällä on yksi avuton nainen laiturin päässä, heidän omaa sanontaansa käyttäen - kuin kiemurteleva mato ongenkoukussa. Puskaradio toimii ja niitä tulee aina vain enemmän paikalle. Kerrankin ihminen kärsii luonnon takia eikä päinvastoin, ne ajattelevat. Olen todellisessa ahdingossa, huidon käsilläni hyttysiä pois minkä kerkiän ja pelkään huitaisevani perkauspuukollani itseäni jalkaan tai toiseen vapaaseen käteeni; pelkään samalla, että hauki lentää takaisin järveen tai että ylitseni aina silloin tällöin lentävät lokit nappaavat sen.
Tiedän olevani edelleen rakkauteni vanki - rakastin niin paljon miestäni, että hänen lomaillessaan Intiassa laitoin hänelle jopa viestin facebookiin, että haluan kirjoittaa ”rakastan sinua” niin monta kertaa, että sanoista syntyy sanasilta Intiaan, jota pitkin pystyn kävelemään luoksesi. Hän ei vastannut viestiini.
Olen keskellä luonnon taistelukenttää. Hiki valuu selästäni hupparin alla noronaan. Kohta peräaukossani asti. Olen laittanut tyttäreni paksun Zoo York -hupparin päälleni estämään pelkurimaisten hyttysten bravuurinumeron: salakavalat niskahyökkäykset. Pakotan valuvasta hiestä huolimatta itseni keskittymään oleelliseen eli perkaamaan virvelöimäni yli kilon painoisen hauen. Vedän moralla ensin poikittaisviillon sen kurkun poikki ja sen jälkeen pitkän yhtäjaksoisen viillon jykevästä kaulasta pieneen paska-aukkoon asti – näen ja kuulen kuinka hauen sitkeä nahka halkeaa - ja tartun sitten sormilla sen vielä lämpöisiin suoliin ja vedän ne nopealla nykäyksellä ulos. Varon puhkaisemasta sappirakkoa, jottei tuore liha saa ylimääräistä keltaista väriä ja pahaa makua. Lopuksi kaavin puhjenneen ilmarakon jämät pois selkärangasta.
Olen tehnyt tätä jo pikkutytöstä asti, siksi tämä tuntuu luonnolliselta. Mutta aina kun otan suolet ulos, ajattelen silti, että miksi tämä ei tunnu minusta yhtään pahalta, vaan luonnolliselta? Kalahan on elävä olento, kuten minä, mutta minä näköjään en siitä välitä. Leikkaustaan suorittava kirurgi on samassa tilassa, samoin kylmäverinen sarjamurhaaja. Me kaikki kolme olemme tottuneet siihen. Meistä vatsan auki leikkaaminen tuntuu yhtä luonnolliselta ja itsestään selvältä asialta. Ainoa asia, mikä minua ihmetyttää on se, että miksi kuitenkin ajattelen asiaa joka kerta yhä uudestaan peratessani kaloja. Ensimmäisen kerran jo siinä vaiheessa, kun nostan kalan veneeseen ja lyön sitä päähän koivuhalolla. Lyön yleensä varmuudeksi niin lujaa, että hauelta tippuu silmät päästä.
Mieleeni palaa mieheni silmät, rakastava katse ja hellät kädet kehollani, kuinka ensimmäistä kertaa sain oikean orgasmin hänen työnnyttyään minuun niin syvälle, että minun oli pakko huutaa, että nyt me saamme lapsen! Ja sen lapsen me myös saimme, ja sen lapsen ja minut sinä sitten jätit yksin tähän maailmaan, selittämättä miksi. Haista sinä jätkä vittu! Rakastelimme lähes joka päivä, joka paikassa, ja olin aina niin märkä, että tunsin olevani kuin järvi, johon sinä istutit uusia kalanpoikasia kasvamaan.
Nykyään olen alkanut miettimään, miksi minun ylipäätään pitää kalastaa, kun sen jälkeen pitää kärsiä ja hyttysten puremista. Huidon edelleen käsilläni sinne tänne ja tunnen kuinka sisälläni kiehuu. Alan olla punaisempi kuin rapu. Olisi paljon helpompaa mennä torille ja ostaa kalat sieltä. Mutta ei, täällä sitä vaan pitää tapella laiturin nokalla satoja hyttysiä vastaan, joilla ei ole muuta tarvetta kuin imeä vertani.
Nauran itselleni kun tajuan, että minähän olen sairaanhoitaja, joka pistän työkseni ihmisiä. Tuntuuko potilaistani samalta kuin minusta nyt. Saanko sitä mitä olen tilannut? Tosin en ole pitänyt työstäni enää pitkään aikaan. Koko Suomen sairaanhoitosysteemi on tällä hetkellä täysin perseestä ja rakenteellisesti mätä. Työntekijät on ylikuormitettu ja kunnon välineistä on jatkuva puute, ja mitä minä olen saanut siitä hyvästä, että olen tehnyt kolmivuorotyötä ja pelastanut ihmisten henkiä parikymmentä vuotta: räkää, verta ja paskaa, sekä jatkuvaa vittuilua, vittuilua ja vittuilua. Tähän päälle vielä väkivaltaiset ja aggresssiiviset idiootit. Nyt syön unilääkkeitä, rauhoittavia ja juon olutta, jotta pääsisin uneen ylipitkien yövuorojen jälkeen.
Rakastan soudella järvellä, kalastaa ja syödä kaloja savustettuna tai pannussa paistettuna voin kera. Joten en ajattele asiaa sen enempää. Päätän perata toisen hauen saunassa. Se on vielä aamuisesta lämmittämisestä kuuma ja tiedän, etteivät hyttyset uskalla tulla sinne. En ole mielestäni arka, mutta en voi voittaa taistelua yhä kasvavaa hyttysarmeijaa vastaan. Niillä on facebookia paremmat ja nopeammat yhteydenpitovälineet, ja enemmän ystäviä kuin yhdelläkään ihmisellä.
Astun nopeasti saunan hämärään haukieni -kanssa.
***
Ensimmäiset kesälomapäiväni ovat alkaneet poikkeuksellisesti. Sähköt ovat poissa päältä, enkä ole saanut niitä toimimaan vieläkään. Sulakkeista se ei ole kiinni, ja soitettuani Vilppulan energialaitokselle, siellä ei osattu kertoa syytä sähköjen puuttumiseen. He lupasivat tulla seuraavalla viikolla, jos en ole siihen mennessä saanut niitä päälle.
Sen jälkeen löysin kaksi kuollutta sorsanpoikasta katiskasta, jonka olin unohtanut edellisenä syksynä mökiltä lähtiessäni liian lähelle rantaa. Sitten kun olin käymässä nukkumaan löysin muumioituneen hiiren tyynyni alta. Se oli mennyt sinne tekemään kuolemaa vieraillessaan ensin sängyn alle laittamassani hiirihotellissa. Kuin piste iin päälle tietokoneeni meni rikki, joten minulla ei ole nyt minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan. Kännykästä loppui akku jo aikoja sitten. Onneksi minulla on kynttilöitä, hella ja sauna lämpiää puilla, lukemista riittää ja ruokaa on ainakin kahdeksi viikoksi.
Mieheni itsemurhan jälkeen ajattelen kuolemaa päivittäin, mutta että kuolema eri muodoissaan pitää näin konkreettisesti kädestä pitäen vielä näyttää, on jo vähän kornia.
Kuinka monta uutta, yllättävää ja epämiellyttävää löytöä minua mahdollisesti vielä odottaa? Sitä en todellakaan uskalla ajatella – ja kuinka tulen kestämään tämän kesäloman yksin mökillä, jos se jatkuu tällaista tappotahtia?