28. helmikuuta
Mónica ei tiedä, miten helpottunut Erhard on nähdessään hänet, kun hän saattaa Aazin ovelle ja lähettää tämän sisälle sanaakaan sanomatta. Ne tunnit, joiden aikana hän luuli Palabrasin rankaisevan häntä sieppaamalla ja pahoinpitelemällä Mónican, ovat jättäneet häneen jälkensä. Hän ei osaa kuvitella mitään kauniimpaa kuin naisen elävät vanhat kasvot.
− Ajat siis taas taksia?
− En vielä, mutta pikkuhiljaa.
− Et ole enää johtaja?
− Ehkä en. Mutta nyt minä taas ajan jonkin verran, joten saa nähdä.
Mónica hakee katsekontaktia, mutta Erhard katsoo eteiskäytävää ja keittiön ikkunasta näkyviä kukkia.
− Mutta se toinen juttu on nyt ohi?
− Kyllä.
− Entä poika?
− Löysin hänen äitinsä.
− Ihanko totta?
− Kyllä.
− Onko hän kuollut? Mónica kuiskaa.
− Ei, hän on elossa. Hänellä on ravintola. Kova nuori nainen mutta hyvä.
Mónica nauraa. − Taidat tuntea useampiakin sellaisia.
Hän tarkoittaa itseään, mutta Erhard ajattelee Annettea. Ja aikaa, kun ei jaksanut häntä. Vaikeinta on rakastaa niitä, jotka tarvitsevat rakkautta, ja helpointa niitä, jotka eivät halua sitä.
− Nähdään kello 17, Erhard sanoo ja laskeutuu portaita. Mónica seisoo pitkään ovella. Erhard kuulee sen sulkeutuvan vasta kun on päässyt puutarhapolun päähän.
Erhard ajaa punaisella Opel Corsalla, Baroukin autolla, joka on hänellä lainassa. Vain siihen saakka kun hän löytää käytetyn Mersun, jolla on ajettu alle 90 000 kilometriä. Sen on oltava vanhaa parempi. Hän haluaa aloittaa aamunsa Mizan luona ja ajaa vain aamupäivisin. Ja ehkä jonain päivänä hän menee iltapäivällä toimistolle katsomaan, olisiko siellä jotakin tekemistä. Barouki on aivan erilainen kuin Marcelis. He jopa nauravat samoille asioille.
Erhard köröttelee kohti Corralejoa. Oikealla puolellaan hän näkee Calderon Hondon, vaalean kolmion kirkkaansinistä taivasta vasten. Kraatteri muistuttaa häntä joka kerta Juan Pascualista, joka tunnetaan myös nimellä Pesce. Olinpaikka tuntematon. Erhardin päästyä Hotel Olympukselle pakettiauton ovi oli auki ja joku oli sytyttänyt sen palamaan. Se ei ollut palanut aivan poroksi mutta oli tuhoutunut käyttökelvottomaksi. Joku oli sammuttanut tulipalon ennen kuin se pääsi kokonaan irti. Ei jälkeäkään Juan Pascualista. Ei hänen asunnossaankaan. Se oli autio, eikä kukaan ollut käynyt siellä päiväkausiin. Mies on ehkä noussut laivaan ja saattaa olla jo Hyväntoivonniemen eteläpuolella. Merimies ymmärtää paremmin kuin kukaan muu, kuinka suuri maailma on.
Lentokentällä kuohuu. Yksi suurista lentoyhtiöistä on antanut potkut neljäsosalle työntekijöistään ja lakannut lentämästä saarelle. Kolmekymmentä ihmistä on irtisanottu, ja poliitikot väittelevät, miten matkailu saadaan pelastettua. Ammattiliitto on saartanut lentoaseman. Tiellä on torveaan soittavia autoja, eivätkä taksit pääse sisään eikä ulos. Poliisi yrittää raivata tiet auki. Siitä puhutaan radiossa ja kadunkulman kioskilla, jonka lähelle Erhard on pysäköinyt autonsa. Hän kävelee kujalle.
Erhard odottaa kymmenen minuuttia, ehkä viisitoista. Sitten tulee kokki ulos roskasäkin kanssa ja huomaa hänet. Erhard antaa kokille kaksikymmentä euroa, minkä jälkeen tämä katoaa takaisin keittiöön.
− Arvasin, että se olit sinä, nainen sanoo. Hän näyttää väsyneeltä mutta ei niin huonovointiselta kuin viimeksi. Hän tuntuu odottavan läksytystä. Erhard harkitsee antavansa hänelle sellaisen.
− Haluatko kuulla, mitä tapahtui Søren Hollisenille ja pojallesi? Nainen ei sano mitään, istuutuu vain kuluneelle baarijakkaralle.
− Søren Hollisen on kuollut. Joku tuuppasi hänet laivalta Atlanttiin, ja hän hukkui.
Nainen on yhä vaiti ja katsoo maahan. Erhard odottaa naisen automaattisen savustusmekanismin käynnistyvän minä hetkenä hyvänsä, että hän alkaisi hönkiä savua pienestä kolosta vatsassaan, mutta hän vain hypistelee vetoketjuaan.
− Se paska, saatanan paska, nainen kuiskaa. Hänen silmänsä näyttävät kovilta puuteroituja kasvoja vasten. Hän on sitä tyyppiä, joka vihaa aurinkoa eikä halua olla sekuntiakaan auringossa. Hän värjää hiuksensa mustiksi ja tummentaa kulmakarvansa, ja hänellä on taatusti lävistyksiä kaikissa mahdollisissa paikoissa. Mutta hän ei voi vaatteillaan kätkeä sitä, että on hauras ja naisellinen kuin pieni vihainen tyttö.
− Hän aikoi matkustaa pojan kanssa Marokkoon, mutta kohtalo päätti toisin. Alus kaapattiin.
Nainen nostaa katseensa huolestuneena. – Mitä tarkoitat?
− Hollisen yritti estää kaappauksen. He luulivat hänen tulleen hulluksi, mutta todellisuudessa hän tahtoi pelastaa poikanne, joka oli kontissa.
Nainen tuijottaa tyhjyyteen ja odottaa jatkoa. Jotain pahempaa.
− Hollisen oli kätkenyt pojan autoon. Auto luisui kontista veteen hänen yrittäessään estää heitä siirtämästä lastia. Tai ainakin luulen, että se tapahtui niin.
− Poika siis hukkui?
− Ei. Auto lähti syystä tai toisesta kellumaan virran mukana. Ja päätyi Playa Cotilloon.
− Mitä, nainen sanoo hämmentyneenä.
− Auto ajelehti merellä ehkä puolitoista vuorokautta ja huuhtoutui sitten rannalle, se oli vuoroveden jäljiltä miltei naarmuton. Poliisi luuli, että se oli varastettu autokaupasta Puerto del Rosariosta. Siitä puhuttiin täällä saarella jonkin verran. Pojasta pahvilaatikossa.
− Pahvilaatikossa?
− Jostain syystä Hollisen oli kätkenyt pojan pahvilaatikkoon. Ehkä vain tilapäisesti, ehkä hän kätki pojan autoon vain hetkeksi. Mutta sitten alkoi kaappaus.
− En ole kuullut mistään pojasta pahvilaatikossa. Vain että joku huora oli jättänyt lapsensa autoon rannalle. Siitä oli puhetta niihin aikoihin, kun muutin takaisin tänne. Huorien penikat eivät kiinnosta minua.
− Se ei ollut mikään huoranpenikka. Se oli sinun poikasi.
Nainen katsoo Erhardia kuin haluaisi purra tämän pään irti.
− Voiko pitää paikkansa, että synnytit hänet 23. lokakuuta?
− Ei. 21. lokakuuta. Etkö usko, että muistan sen? Niinkö tyhmäksi minua luulet?
− Miksi Hollisen luuli, että poika syntyi 23. päivänä?
− Koska valehtelin. Kun synnytin, en halunnut hänen tietävän. Halusin itse hoitaa lapsen. Ilman häntä. En tarvinnut häntä. Miehet eivät kiinnosta minua, senhän sinä tiedät? Mutta sitten lapsi alkoi huutaa ja kävi hankalaksi, enkä jaksanut sitä. Tulin klinikalta kotiin ja etsin Hollisenin, joka oli yhtä kännissä ja onnellinen kuin aina. Hänen ei pitänyt luulla, että voisi noin vain tehdä lapsen ja häipyä. Tyrkkäsin lapsen hänen syliinsä. Katso, mitä olen tehnyt. Se on sinun. Hän oli helvetin vihainen, kun en ollut kertonut aikaisemmin, jotta hän olisi voinut auttaa minua. Olla mukana synnytyksessä, ja mitä kaikkea muuta miehet puhuvat.
Erhard näyttää naiselle lehden riekaleen, jossa lukee rick 2310. Hän oli löytänyt sen kuivuneen sormen kanssa kirjahyllystä Majanichon talosta muuttaessaan sinne takaisin ja ryhtyessään siivoamaan.
Hän odottaa naisen ryhtyvän kyselemään, mutta tämä alkaakin itkeä. Äänettömästi, mustat silmät kyynelehtien. Nainen rypistää sanomalehdenpalan ja heittää sen roskakoriin. Hän on sanomaisillaan jotakin, mutta antaa olla. − Hollisen rakasti sitä naurettavaa elokuvaa ja puhui kahvilan avaamisesta Marokkoon. Katsoimme sen kerran yhdessä, elokuvateatterissa Santa Cruzissa. Meren rannalla. Se oli ennen kuin hän tajusi, ettei minusta ollut mihinkään.
− Minkä elokuvan?
− Sen, jossa on Humphrey Bogart ja hänellä kahvila. Rick’s.
Haaveilija Søren Hollisen. Erhardille valkenee, kuinka kovasti mies oli yrittänyt elää erityislaatuista elämää ja kuinka se meni toistuvasti pieleen. Hän tajuaa, miltä näyttää, kun ihmisen on koko ajan siivottava oman vastuuttomuutensa jälkiä. Mutta myös miltä näyttää, jos ihminen aina uskoo, että onni voi kääntyä eikä toivo sammu koskaan. Koska se sammuu.
Erhard ottaa naisen käden omaansa. Ensin hän vaikuttaa välinpitämättömältä mutta puristaa sitten Erhardin neljää sormea niin, että se koskee. He seisovat liikkumattomina.
− Hän lepää Playa del Matorralilla, mutta saan siirrettyä hänet Oleanaan. Nimikyltissä lukee Rick Hollisen. Jos tahdot, sinunkin nimesi voidaan kirjoittaa siihen.
Nainen ei vastaa, mutta kyyneleet ovat ehtyneet. – Entä he, jotka tekivät tämän? He, jotka työnsivät Sørenin veteen. Se on heidän syytään, he tekivät…
− Löysin miehen, joka oli kaappauksen takana. Hän on saanut rangaistuksensa.
− Mitä? Pari vuotta Linnassa, täysihoidossa?
− Poliisi ei ole puuttunut tähän. Eli ei. Hän on kuollut. Näin hänen kuolevan.
Nainen seisoo mietteliäänä. Hän päästää irti Erhardin kädestä ja laskee molemmat kätensä vatsalleen. – Oletko vaikeuksissa? Poliisi oli perässäsi, kun viimeksi näin sinut.
− Se oli väärinkäsitys. Poliisi ei ole enää kiinnostunut minusta. Erhard ajattelee pientä tietokonekapinetta, jolle koko tarina on taltioitu. Se lojuu ravintolan vessan akvaariossa. Se ei ole ajan tasalla, mutta siinä on tarpeeksi tietoa jutun juureksi, jos se joutuu lehdistön käsiin.
− Kuulostat melkein isoisältäni.
Erhard ottaa sen kohteliaisuutena. − Kuuntele siis kuin isoisäsi puhuisi nyt. Hanki abortti nyt heti. Olet ainakin kolmannella kuulla raskaana. Älä tee samaa virhettä uudelleen.
− En voi. En voi tappaa sitä.
− Kyllä voit. Sinun täytyy.
− En voi.
− Anna sitten olla. Synnytä lapsi. Mutta rakasta sitä kuin et olisi koskaan mitään muuta tehnytkään. Rakasta sitä kuin itseäsi. Rakasta sitä kuin lasta, joka sinulla jo on mutta ei enää ole täällä. Rakasta sitä niin, ettei se tunne koskaan olevansa yksinäinen.
− En halua miestä enkä perhettä. En voi olla äiti.
− Unohda kaikki tuo. Ole vain lapsesi kanssa. Et tarvitse miestä etkä perhettä rakastaaksesi lasta. On monta tapaa olla vanhempi. Löydä omasi. Kuten Søren yritti löytää omansa.
Kokki tulee ovesta ja katsoo heitä. – Lily, yksi asiakas haluaa rahansa takaisin. Frida kyselee sinua.
− Tulen, Lily sanoo. Kokin mentyä hän katsoo Erhardia pitkään ja tarttuu oveen. − Kiitos.
− Saat tämän, Erhard sanoo ja kaivaa jotakin taskustaan. Hän ojentaa esineen naiselle, ja tämä tunnustelee sitä käsissään ennen kuin tajuaa, mikä se on. – Missä? Missä tämä oli?
− Löydän kadonneita asioita, Erhard sanoo.
− Kuka sinä oikein olet? En ymmärrä, miksi teet tämän kaiken.
− Olen vain vanha mies, jolla ei ole mitään muuta tekemistä.
Lily laittaa sormuksen sormeensa. Se on aivan liian suuri, ja hän siirtää sen etusormeensa. Se asettuu tiukasti ja näyttää siltä kuin olisi ollut siinä aina. – Kiitos, hän sanoo taas miltei helpottuneena ja katoaa ovesta.
Erhard ajaa kotiin. Hän on unohtanut, kuinka paljon rakastaa Alejandron polkua ja vatsanpohjasta kutkuttavaa mutkaa. Hän ei mene sisälle vaan istuu kivelle aurinkoon ja katsoo vuohien juoksentelua. Paksukainenkin on tullut takaisin, ei talon luo vaan rinteeseen. Vähän sen perässä seisoo Ohukainen ja katsoo Erhardia. Tänään on Erhardin vuoro mennä niiden luokse.