Ruumis

20. tammikuuta − 28. tammikuuta

32

− Oletteko valmiina Pyhän Carmenin saapumiseen?

Kadulta kuuluva kova ääni porautuu Erhardin unen läpi. Hän nousee sohvalla istumaan ja katsoo ympärilleen tyhjällä terassilla. Hän tuntee äänen. Se tulee kaiuttimesta vanhan Mazdan katolla. Auto ajelee pitkin katuja ja muistuttelee kaupungissa 23. helmikuuta pidettävästä festivaalista.

− Ilmoittaudu järjestelyihin ja ole mukana luomassa kaupungille ja turisteille saaren parasta juhlaa.

Auringosta päätellen kello on yli puolen päivän. Se porottaa pahantahtoisesti keskeltä taivasta, eikä varjoja näy. Illan drinkit ovat yhä pöydässä kuivuneina ja punaisina. Rutikuivat sitruunat lasien reunoilla. Beatriz ja Raúl nukkuvat edelleen, kun eivät ole herättäneet häntä.

Erhard nousee ja huomaa vastapäisen talon pyykkärin tuijottavan häntä. Hän vilkuttaa naiselle, mutta tämä luikkii pienestä ovesta sisään ja jättää jälkeensä tyhjän narun. Erhard ottaa jääkaapista Perrierin ja kiertää korkin auki. Hän juo sen yhdellä kulauksella ja tasapainoilee kapeita portaita parvekkeelle. Sen ovi on auki, ja verhot lepattavat.

Hän menee keittiöön ja sitten takaisin olohuoneeseen ja parvekkeelle sen varalta, että he olisivat siinä välissä ilmestyneet sinne, taas takaisin olohuoneeseen ja myös ruokasaliin, missä hän ei ole koskaan aiemmin käynytkään. Sieltä hän siirtyy työhuoneeseen, joka vaikuttaa käyttämättömältä, ja tönäisee lopulta makuuhuoneen oven auki. Hän odottaa näkevänsä heidät toistensa kimpussa tai Raúlin naimassa Beatrizia kaikessa rauhassa takaapäin tämän rinnat heiluen ja Raúl kiimaisena ja kiihkeänä kuin aasi. Mutta siellä ei ole mitään. Vuode on sijaamaton ja sotkuinen kuin he olisivat sännänneet ovesta ulos hakemaan jotakin.

Hän kutsuu Raúlia useita kertoja nimeltä. Se kuulostaa kerta kerralta synkemmältä kuin joku leikkaisi sanasta paloja tai kuin seinät tavalla tai toisella nielisivät äänen. Raú. Ra. R.

Käytävällä hän avaa pienen lipaston ja penkoo sitä. Hän etsii paperia ja kuulakärkikynää kirjoittaakseen heille lapun luettavaksi, kun he palaavat kotiin varmaan ennen pitkää, varmaan ihan kohta. Hän huomaa jotakin lattialla, osittain lipaston alla, se on avainnippu, jossa on Mersun merkki ja kotiavaimia. Raúlin avaimet. Hän on varmaankin hukannut ja unohtanut ne tänne. Ehkä joku on ottanut hänet kyytiin. Hän nostaa avaimet ja kuulee ääntä työhuoneesta. Sitä ei ollut silloin kun hän kurkisti sisälle. Jos hän kuulee saman äänen kotonaan, hän tietää tarkalleen, mikä se on: talon seinää vasten kovalla sateella ja tuulella painautuvat vuohet. Mutta täällä kolme vuotta vanhassa rakennuksessa, kolmekymmentä metriä meren yläpuolella tuskin on vuohia tai rottia, saati muitakaan eläimiä, jotka voisivat rapistella ja kuopia noin äänekkäästi. Ehkä se on parvekkeelta sisälle eksynyt lokki, joka etsii ranskalaisia perunoita tai paistettuja katkarapuja tai muuta sellaista, jonka makuun on päässyt meren rannalla. Hän astuu varovasti ovesta sisään. Työhuone on tummasti sisustettu tavalla, joka ei sovi muuhun asuntoon, ja siellä näkyy Emanuel Palabrasin kädenjälki: mahonkinen kirjoituspöytä, nahkaiset nojatuolit, kaksi lehdenmuotoista värikkäällä nahalla päällystettyä kilpeä. Ääni on vaiennut, mutta sen on täytynyt tulla suuresta upotetusta kaapista, jonka toinen ovi on hiukan raollaan, ja kaapista pilkottaa lattiasta kattoon musta aukko.

Erhard tarttuu oveen ja työntää sen auki. Hyllyt ovat romahtaneet alas, ja kaapissa on vaatteita, cd-laatikoita ja tietokonekaapeleita isona kasana.

Raúl ottaa joka toinen tai kolmas kuukausi yliannoksen jotakin, mitä vain saa käsiinsä. Hän ei suunnittele sitä, hänen mielensä vain toimii niin. Juuri kun asiat ovat parhaimmillaan hänen ja Beatrizin välillä sekä hänen ja maailman välillä, hän haistattaa paskat kaikella ja lähtee tripille millä tahansa aineella, minkä saa käsiinsä Calle Miragen diilereiltä. Erhard on hakenut hänet useita kertoja, kun hän on joutunut riitoihin jossakin, hankkiutunut vaikeuksiin juhlissa tai vain kaivannut seuraa omaan surkeuteensa. Mutta hän näkee, että kaapin pohjalla, vaatteiden ja hyllyjen alla ei olekaan Raúl vaan Beatrizin hiukset, korva ja suuri oranssi korvarengas.

Hän siirtää vaatteita ja hyllyjä ja kantaa naisen pois kaapista makuuhuoneen vuoteeseen. Beatriz ei ole kevyt. Hän ei näytä isokokoiselta, mutta häntä ei ole helppo kantaa. Erhardin selkään koskee, mutta hän ei voi nyt hellittää.

− Mitä on tapahtunut? Missä Raúl on? Missä helvetissä se idiootti on? Beatriz ei tietenkään vastaa hänelle. Hänen nenästään on vuotanut verta, sitä on hänen aamutakillaan. Hänen huulessaan on pahannäköinen haava ja suupielessä verta. Mutta eniten verta on iskun jäljiltä hiusrajassa. Beatriz huohottaa, hänen hengityksensä vinkuu. Hän vain makaa, katsoo suoraan ylöspäin ja räpyttää hitaasti silmiään. Puhelin on aivan Beatrizin vieressä yöpöydällä.

Erhard näppäilee rauhallisesti 112 ja kuulee, kun puhelu otetaan vastaan. Sitten hän tulee katsoneeksi Beatrizia.

Nainen tuijottaa Erhardia suoraan silmiin. Hänen katseessaan on jotakin. Se ei ole kipua, hämmennystä eikä kuolemaa. Ensin Erhard ajattelee, että Beatriz on kuollut, hän luulee, että naisen pupillit ovat laajentuneet, koska hän on lipunut pois ja päässyt rauhaan, mutta sitten hän käsittää, että katse on pikemminkin vaativa, melkein käskevä ja pupillit ovat ponnistuksesta kovina.

Et saa. Raúlin takia. Kätke minut. Kätke.

− Mitä, Erhard sanoo, ja hälytyskeskus puhelimen toisessa päässä alkaa kysellä, mutta Erhard ei kuule, mitä he sanovat. Beatriz sulkee silmänsä eikä avaa niitä enää. Hän on lipunut pois, kauas pois.

Hälytyskeskus kyselee Erhardilta edelleen, mitä on tapahtunut ja missä hän on. Miehen ääni on ystävällinen. Erhard ottaa puhelimen korvaltaan ja painaa punaista nappulaa, joka katkaisee puhelun.

Beatrizin sanat – Erhard on varma, että ne olivat tämän sanoja − kääntävät kaiken päälaelleen. Kätke minut. Mitä helvettiä se tarkoittaa? Sanat kaikuvat sellaisina kuin ne on sanottu, mutta katoavat sitten olemattomiin. Kätke minut. Tarkoittiko hän ”unohda minut”? Ja miksi hän ei saanut kutsua ambulanssia? Miksi niin piti toimia Raúlin vuoksi? Pitikö Raúl jättää sotkematta johonkin?

Raúl on monessa suhteessa sika, mutta Erhard ei ole koskaan nähnyt hänen käyttäytyvän väkivaltaisesti Beatrizia kohtaan. Heidän suhteensa ei ole sellainen. Raúl ei ole sellainen. Beatriz ei ole sellainen. Juuri se, juuri hänen itsenäisyytensä, ylpeytensä ja voimansa, tekee hänestä niin modernin ja ihanan, niin ärsyttävän tavoittamattoman. Mitä asunnossa onkaan tapahtunut, se ei ole onnettomuus eikä mikään tavanomainen perheensisäinen välikohtaus. Mutta jotakin siellä on tapahtunut.

Hän vilkaisee Beatrizia uudelleen. Erhard on työnsä vuoksi opetellut ensiapua ja pitänyt taitoa yllä vuosien ajan. Hän laskee päänsä Beatrizin rintakehälle ja näkee sen nousevan ja laskevan. Hän kääntää naisen päätä vähän taaksepäin, jotta tämän olisi helpompi hengittää.

Erhardin katse lipuu suusta kaulalle ja siitä alaspäin. Beatrizin verinen aamutakki on aivan auki, joten Erhard näkee rinnat sekä karvaisen kolmion häämöttävän halpojen puuvillapöksyjen alta. Hän laittaa aamutakin nopeasti kiinni ja kietoo peiton naisen ympärille.

Hän kiertää taas kaikki huoneet. Nyt hän etsii tappelun jälkiä. Verta, kaatuneita esineitä, sohvan alta esiin pistäviä jalkoja, irti repäistyjä raajoja. Hän ei näe mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta osa työhuoneen laatikoista ei ole aivan paikoillaan. Ja vuode on ehkä tavallista sotkuisempi. Sekin saattaa olla tavallisuudesta poikkeavaa, että keskellä keittiönpöytää lojuu leipäveitsi – kuin joku olisi ottanut sen esiin jotakin varten mutta unohtanut siihen.

Kätke minut. Unohda minut.

Erhard palaa keittiöön, avaa yhden Dos Equisin ja juo sitä ahneesti. Hän kaivaa pienen muistikirjan taskustaan. Se ei ole järjestyksessä, mutta hän tietää, mistä löytää puhelinnumeron. Eräänä iltana Puertossa hän kirjoitti siihen Michel Faliandon nimen ja numeron tylsällä lyijykynällä. Hän ei muista miksi. Mutta Faliando on kaupunginvaltuustossa. Ja lääkäri, hän muistaa.

Hän ottaa puhelimen seinältä ja soittaa

Ensin hän soittaa Raúlille, mutta puhelu menee heti vastaajaan. Hän ei jätä mitään viestiä vaan soittaa uudelleen. Sama juttu.

Sitten hän soittaa lääkärille.

− Michel Faliando? Täällä Erhard Jorgenson, Raúl Palabrasin ystävä. Hän ei jaksaisi selittää mutta ei siitä pääse mihinkään. − Muistat ehkä, että tapasimme kerran eräässä tilaisuudessa Puertossa? Erhard selittää, että Beatriz on loukkaantunut. Hän on lyönyt päänsä pahasti. Se edellyttää heti parasta mahdollista lääkärinhoitoa.

− Ei, valitettavasti en voi pyytää muita. Tilanne on vakava.

Toisessa päässä tulee hiljaista.

− Kyse on Emanuel Palabrasin miniästä, Erhard sanoo lisätäkseen painetta.

Hiljaisuus.

Lääkäri kysyy, onko hän tajuissaan.

− Hän hengittää.

Lääkäri kysyy, onko asialla tekemistä aineiden kanssa.

– Ei, Erhard sanoo, vaikka ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa.

Diabeetikko?

− En usko.

Onko hengitys epäsäännöllistä tai korisevaa?

− Njaa, ehkä vähän.

Onko hän selällään vai kyljellään?

− Selällään, Erhard sanoo.

Hiljaisuus.

Lääkäri voi tulla vasta kahden tunnin kuluttua. Erhard ei tiedä, mitä sanoa, joten hän vain kiittää.

Kaksi tuntia. Toivottavasti Beatriz jaksaa sinnitellä kaksi tuntia. Erhard haluaa tehdä kaiken voitavansa, jotta Beatriz selviäisi vammoistaan. Hän haluaa palvella ja hoitaa häntä, syöttää ruokaa lusikalla ja pidellä hänen päätään ja…

Sillä silmänräpäyksellä hän tulee ajatelleeksi Alinaa.

Ajomatka Majanichoon kestää neljätoista minuuttia. Koko matkan Erhard on varma, että huora vihaa häntä. Nainen on ollut kahlittuna lähes vuorokauden saamatta mitään syötävää kuuteentoista tuntiin paitsi, jos on itse ottanut jotakin siitä ainoasta kaapista, johon yltää. Erhard valmistautuu kertomaan naiselle, mitä on tapahtunut, mutta empii, voiko kertoa mitään Raúl Palabrasista ja Beatrizista. Hän tyytyy toteamaan, että on ollut osallisena rajussa onnettomuudessa. Helvetti, hänen puseronsahan on aivan verestä punainen.

On hänellä sentään laturi mukanaan. Vaate- ja alusvaatemytty sekä laturi ovat kuljettajan viereisellä istuimella.

Erhard tietää, että tänään hänen on päästettävä nainen vapaaksi.

Hän pysäköi nopeasti, juoksee ulos autosta ja ryntää sisään. Alina ei istu patjalla eikä ole keittiössäkään. Hän kurkistaa varovasti kul­mien taakse peläten, että nainen hyökkää hänen kimppuunsa tai heittää jotakin hänen päähänsä. Hän kyllä ymmärtää sen.

− Alina. Hän vilkaisee vajaan. Tyhjä.

Sitten hän muistaa ketjun. Hän etsii sitä maasta ja talon lattialta, mutta se on poissa. Ehkä nainen onnistui katkaisemaan ketjun ja pääsemään vapaaksi. Mutta kuinka pitkälle hän on voinut päästä ja missä on loput ketjusta? Hän kiertää varovasti talon kulman taakse ja etsii metallirengasta, johon ketju oli kiinnitetty. Se on yhä paikallaan, mutta ketjua ei näy tiellä, kuten voisi luulla siinä tapauksessa, että nainen oli saanut sen irti jalastaan. Sen sijaan ketju kulkee kireänä katolle ja katoaa sen harjalta.

Syystä tai toisesta se saa Erhardin kääntymään kohti vuoren rinnettä. Hän melkein olettaa näkevänsä Alinan loikkimassa avojaloin kiveltä toiselle. Mutta siellä ei näy mitään. Vain tuulta ja pölyä.

Alina saattaa olla katolla. Sinne kiivettyään hän on kumonnut tikkaat. Ne lojuvat kymmenen asteen kulmassa talosta pois päin. Yleensä ne ovat talon takana toisella puolella, mutta Alinan on täytynyt hakea ne kiivetäkseen ylös. Katolle päästyään hän on tönäissyt tikkaat kumoon, tai ne ovat kaatuneet.

Hän kallistaa tikkaat taloa vasten ja kiipeää ylös.

Jos Alina on piiloutunut katolle, Erhardin olisi pitänyt nähdä hänet autosta. Ehkä hän makaa katolla pitkin pituuttaan auringon uuvuttamana. Ehkä hän kyttää siellä ja on valmiina hyökkäämään Erhardin kimppuun, kun tämä kurkistaa reunalta.

Katto on eri materiaalien palapeli, muovia, aaltopahvia, jopa pressua lautojen päällä sekä noin viidentoista kilon painoisia kivenlohkareita, jotka pitävät kaiken tämän paikoillaan tuulessa. Hän laskeutuu polvilleen ja nostaa päänsä katon laidan yli.

Tyhjää.

Hänen katseensa seuraa metallirenkaasta lähtevää ketjua, joka kulkee kireänä katon reunaa vasten ja viistosti kahden ison kiven välistä katon yli vastakkaiseen kulmaan ja sitten taipuu ja katoaa.

Alina on heittänyt ketjun katon yli, Erhard ajattelee. Hämmentääkseen häntä. Hankkiakseen aikaa paeta. Tämä vahvistaa sen, mitä Erhard on aavistanut käydessään naisen asunnossa. Alina on älykäs. Ehkä Erhardiakin älykkäämpi. Hän ei halua kiivetä katolle. Hän ei ole edes varma, että se kestää hänen painonsa. Hän kiroaa laskeutuessaan ja ryntää talon toiselle puolelle tarkistamaan katkaistua ketjua.

Hän tähyilee maisemaa ja toivoo näkevänsä naisen juoksevan pois mutta ei näe mitään. Ei edes vuohia. Vitivalkoinen aurinko porottaa kolme viidesosaa horisontin yläpuolella. Kivet ovat tulikuumia. Kaikki elävä kärventyy auringossa.

Talon toisella puolella odottaa henkeäsalpaava näky. Lähinnä siksi, että se todellakin salpaa Erhardin hengityksen. Mutta myös siksi, että naisen kasvot ovat turmeltuneet. Ketju on juuri niin lyhyt, että hän riippuu jalat seinää vasten ylhäällä, luut vääntyneinä ja repeytyneinä irti jänteistä. Ketju on kuitenkin niin pitkä, että hänen päänsä ja kätensä ulottuvat maahan ja huojuvat kuivuneessa punaisessa maahan imeytyneessä verilammikossa. Erhard tönäisee ruumista jalallaan, ja se heilahtaa sivulle niin, että hän näkee kasvot paremmin. Vihainen kärpäsparvi pölähtää ilmaan. Hän näkee, että Alinalla ei ole enää kasvoja, että hänen pyöreiden poskiensa tilalla on jotakin, joka muistuttaa grillattua juustoa. Hän panee käden suulleen ja kääntyy pois.

Ehkä Alina aikoi hyökätä Erhardin kimppuun mutta kompastui pimeässä kiviin ja putosi. Ehkä hän hyppäsi itse katolta − tehdäkseen lopun kaikesta tai katkaistakseen ketjun. Ajatus on sietämätön. Se ei ollut tarkoitus. Se ei todellakaan ollut tarkoitus. Jumalauta − Erhard oli jo alkanut pitää naisesta.

Hän ei ole voinut riippua siinä pitkään. Veri ei ole vielä täysin kuivunut. Erhard ajattelee villikoiria, jotka tekivät selvän Bill Hajista.

Poliisi ei välitä tapahtumien todellisesta kulusta. Hän tietää, mitä Bernal ajattelee, kun kuulee tästä. Hän ei usko Erhardin kertomusta vaan otaksuu, että tanskalainen sieppasi huoran, kiristi tätä ja työnsi katolta alas. Todistajat ovat nähneet Erhardin naisen asunnossa, ja se on täynnä hänen sormenjälkiään.

Hänen täytyy miettiä uudestaan. Hänen täytyy miettiä.

Hän ottaa työkäsineet, etsii pressun ja levittää sen Alinan alle, ja leikkaa sitten ketjun pulttisaksilla poikki. Nainen putoaa pressun päälle. Hänen suustaan purskahtaa ulos hampaita ja tuoretta verta. Erhard käärii hänet pressuun ja raahaa vajaan. Hän lapioi tummanpunaisen mullan kasaksi ja levittää sen kiville viiden sadan metrin päähän talosta. Lapion selällä hän työntää kiven paikalle, jossa nainen on vuotanut verta, ja lopulta hän kaataa vettä mullan ja kiven päälle, jotta paikka ei vaikuttaisi niin siistityltä. Sisällä talossa hän pyyhkii kaikki pinnat, joihin Alina on koskenut, ensin kostealla ja sitten kuivalla liinalla. Kello on 14.20. Neljäkymmentä minuuttia siihen, kun lääkäri saapuu Raúlin luo.

Hän voi pahoin kuin olisi ollut lentokoneessa. Hän kaataa itselleen konjakin kahvikuppiin ja juo sen talon edessä seisten ja katsoo polun suuntaan. Ei sireenejä, ei poliisiautojen vilkkuvia valoja. Ei mitään. Jos hän vain olisi antanut tytön mennä, kun tämä rukoili sitä. Nyt hänellä on käsissään kuollut nainen, joka on piilotettava pois tieltä, sekä tajuton nainen, joka on kätkettävä, ja vielä ystävä, joka on lähtenyt läiskimään. Ennemmin tai myöhemmin heitä kaikkia ryhdytään etsimään. Hän ei tiedä, kuinka kauan hän pystyy pitämään kaiken salassa. Ja kun hänet saadaan lopulta kiinni, hän ei todellakaan pysty selittämään tekojaan. Miten päin hän asioita käänteleekin, tilanne vaikuttaa entistä paskamaisemmalta.

Erhard on huutamaisillaan. Mutta nyt ei ole hyvä hetki. Jos he vielä löytävät Bill Hajin sormen kirjahyllystä, tilanne on todella surkea. Erakko. Majanichon sairas runkkari.

Majorero. Sana väreilee ilmassa mutta katoaa sitten taas. Hän katsoo tytön ruhjottuja kasvoja, suuta, nenää ja huulia, jotka näyttävät punaiselta levyltä.

Hän palaa sisälle ja etsii sormen. Se näyttää lakritsinarun pätkältä, sellaiselta, jota hän söi lapsena. Sormus on yhä paikallaan mutta irtoaisi, jos hän katkaisisi sormen. Hän ei voi enää käyttää sormea kuin se olisi uusi. Se suututtaa häntä. Sen sovittaminen puuttuvan sormen paikalle oli hänelle erityinen ilo. Riippumatta siitä kuinka vääränlainen ja vääränvärinen se oli. Hän muistaa illan, jona kuskasi useita ­asiakkaita, jotka vilkaisivat sormea välinpitämättömästi kuin se olisi vain nyrjähtänyt. He eivät voineet luonnollisesti kuvitellakaan, että taksikuski ajelisi ympäriinsä kuolleen miehen sormen kanssa, joten he luulivat hänen joutuneen onnettomuuteen. Vaikka se oli oudon ohut ja erivärinen ja joku saattoi tuumia, että se näytti nimettömältä pikkusormen paikalla. Mutta kukaan ei katsonut sitä kummeksuen eikä alkanut epäillä. He hyväksyivät loogisimman selityksen eivätkä piitanneet vastakkaisista merkeistä.

Mitä siitä, Erhard ajattelee, laittaa sormen takaisin rasiaan ja kätkee sen taas kirjojen taakse. Hän oli aiemmin toivonut voivansa piilottaa Alinan pois tieltä samaan tapaan kuin Bill Hajin sormen. Mutta hän ei uskalla haudata naista tänne. Koirat haistavat hänet matkan päästä. Lisäksi maa on vaikeasti kaivettavaa, se vaatii vahvaltakin mieheltä vähintään päivän kovan työn. Ehkä hän voisi hankkia bobcatin tai kaivinkoneen tai lahjoa haudankaivajan kätkemään tytön jonkun toisen ihmisen hautaan. Hän voisi kenties ajaa rannalle ja heittää ruumiin mereen, sinne se kyllä katoaisi.

Lääkäri tulee puolen tunnin kuluttua. Hän harkitsee sairaskäynnin lykkäämistä mutta ei halua vaarantaa Beatrizin henkeä enempää. Beatriz olisi tarvinnut lääkärin apua jo kauan sitten. Erhard ei kuitenkaan tahdo jättää Alinaa vajaan, jos hänen onkin lähdettävä lääkärin mukaan tai tehtävä jotakin muuta. Ainut vaihtoehto, niin typerältä kuin se kuulostaakin, on ottaa Alina mukaan autoon ja keksiä myöhemmin, mitä tehdä naisen kanssa. Sitten kun lääkäri on poissa. Riski on suurempi, mutta Erhard ei uskalla muuta.

Hänellä ei ole aikaa ajatella asiaa pidempään.

Hän pukee kumikäsineet ja nostaa varovasti Alinan ruumiin auton tavaratilaan. Siellä on kuminen remmi, jolla hän sitoo ruumiin. Se pitää pressun tiukalla. Sitten hän ajaa takaisin kaupunkiin tavanomaisen lauantailiikenteen sekaan. Hän heilauttaa kättään Múñezille ja parille muulle kollegalle suuren Hiperdinon luona. Hän jatkaa alas Calle del Muellea.

Erhardin laskeutuessa ramppia yksityiseen maanalaiseen pysäköintihalliin lääkärin saapumiseen on enää kahdeksan minuuttia. Parkkihallista ollaan poistamassa pylväitä ja rakentamassa lisää parkkipaikkoja. Suurin osa pienen kellarikerroksen tavarasta on muovisuojusten alla, ja siellä täällä näkyy kottikärryjä, saaveja täynnä kovettunutta sementtiä ja kummallisen näköisiä, höyryveturia muistuttavia oransseja koneita. Työmiehiä ei näy, kellari on tyhjä ja pimeä. Hän pysähtyy hissin eteen, sammuttaa moottorin ja katsoo ympärilleen. Hän ei yllättyisi, jos täällä olisi valvontakameroita. Hän nousee autosta. Tuuli osuu ramppiin ja pyörii nurkissa. Hissin vasemmalla puolella katossa on kuin onkin kamera, mutta se on peitetty rakennussuojalla ja Erhard pysyy sen kuvakulman ulkopuolella. Hän painaa hissin punaista nappia.

Erhard huomaa Raúlin avaimet taskussaan. Ne ovat olleet hänellä siitä lähtien, kun hän löysi ne asunnosta. Hopeanharmaa Mercedes 500 SL on jonkin matkaa etäämmällä kellarissa. Hän peruuttaa oman autonsa sen luo niin, että autojen tavaratilat ovat vastakkain. Hän tarkistaa kamerat, hissin tällä puolella ei näytä olevan sellaista. Ehkä ne jäävät seinää vasten nojaavien suurten levyjen taakse, joten tätä kellarin osaa ei valvo yksikään kamera. Hän avaa Raúlin auton ja siirtää Alinan nopeasti sen tavaratilaan, joka näyttää siltä kuin sitä ei olisi koskaan käytetty.

Sen jälkeen hän pysäköi oman autonsa viistosti varjoisaan paikkaan ja kiirehtii portaita viidenteen kerrokseen.

Asunnolle päästessään lääkäri seisoo jo ovella äkäisenä, kun on joutunut odottamaan.

− Buenas, Erhard sanoo.

− Joku päästi minut käytävään, lääkäri sanoo.

− Pahoittelen, Erhard sanoo. − Minulla oli asioita.

Lääkäri tarkastelee Erhardia huolestuneen näköisenä. − Sinun täytyy varmaankin istua hetkeksi alas.

Erhard pudistaa päätään avatessaan oven. − Tarvitsen vain vähän vettä, hän sanoo.

Lääkäri menee suoraan eteiseen ja katsoo ympärilleen. – Olen ollut täällä kerran aikaisemmin, hän sanoo.

− Tätä tietä, Erhard pyytää.

− Mistä löysit hänet, työhuoneestako? lääkäri kysyy.

− Kyllä. Erhard avaa oven makuuhuoneeseen, jossa Beatriz makaa samassa asennossa kuin hänen lähtiessään. Lääkärillä on olkalaukku, jossa voi kantaa tietokonetta. Hän ottaa nopeasti stetoskoopin esiin ja ryhtyy kuuntelemaan. Hän katsoo pienellä kynälampulla Beatrizin silmiä, jotka ovat mustat. Hän painelee rystysillään Beatrizin kaulanikamia, myös kultakorun alta, jonka ametistisilmä tuijottaa suoraan ylöspäin ja nipistää poskea. Hetken Erhard luulee, että Beatriz on kuollut. Hän pidättää hengitystään.

Lääkäri jatkaa tutkimuksiaan. − Miten hän löi päänsä? Erhard kuvailee, kuinka löysi hänet.

− Vettä, lääkäri sanoo yhtäkkiä. − Haaleaa vettä. Erhard hakee keittiöstä vesikulhon ja kuivan liinan.

Hiusrajasta hiusten sekaan kulkeva iso haava on tahmea ja punainen. Lääkäri painelee häntä. Tarkastaa hänen kaulansa, hartiat, kylkiluut, vatsan ja reidet. Erhardista tuntuu, että hänen pitäisi katsoa toiseen suuntaan mutta ei voi olla seuraamatta lääkärin ruskeita sormia, jotka tutkivat Beatrizin kehoa. Lääkäri katsoo Erhardia. – Minun täytyy kysyä. Voinko olla rehellinen?

− Totta kai.

− Palabrasin perhe ei ole keitä tahansa.

− Mitä haluat sanoa?

Lääkäri katsoo Beatrizia. − Joku on tehnyt tämän hänelle.

− Tehnyt mitä?

− Aivoruhjeen. Vakavan vamman. Joku on tönäissyt häntä ja lyönyt häntä päähän. Päälaelle. Isku on ollut erittäin voimakas. On ihme, että hän elää ja hengittää.

− Voiko hän puhua? Mielestäni kuulin hänen puhuvan aiemmin, Erhard sanoo.

− Se ei ole todennäköistä. Hänen aivonsa ovat pahasti turvoksissa ja aivokudosta on saattanut tuhoutua. Kyseessä on keskivaikea tai vaikea päävamma. Hän on koomassa.

− Mitä se tarkoittaa? Erhard kysyy.

− Että hänen aivonsa ovat vaurioituneet. Hänellä on onnea, hän on ollut muutama vuosi sitten leikkauksessa. Joku on porannut hänen kalloaan. Lääkäri nostaa Beatrizin hiuksia näyttääkseen Erhardille jotakin, mutta hän katsoo pois. − Täällä saattaa olla reikiä. Aivoissa vuotaa verta, mutta reiät ovat tasoittaneet iskun painetta. Joku toinen olisi kuollut sellaiseen iskuun.

− Mitä jos joku on tönäissyt ja iskenyt häntä vahingossa päähän?

− On se mahdollista. Jos hän on juossut päin kolmenkymmenen kilon painoa. Erhard ei muista nähneensä romahtaneen kaapin lattialla mitään kolmenkymmenen kilon painoista. Tai mitään muutakaan painavaa. Siellä oli vain pahvilaatikoita, joissa oli kuvia, ja puuhyllyjä.

Lääkäri laskee hiukset tummanpunaisten reikien päälle, jolloin ne häipyvät näkyvistä. − Joku on lyönyt häntä. Leveällä tylpällä esineellä, kenties mailalla, josta ei jää jälkiä. Se kertoo tunteesta, vihasta.

− Arvelet siis, että… Mielestäsi tämä siis on… Hän ei saa sanaa suustaan. Hän ei voi uskoa asiaa, vaikka on itse tullut samaan tulokseen.

− Kuka muukaan? Olen tuntenut perheen vuosia, ja hän on bilettäjä mutta ei mikään paha ihminen. Mutta hän on kuuluisa tripeistään ja purkauksistaan.

− Ei. En voi uskoa sitä. Hän rakastaa Beatrizia.

Lääkärin kurkusta pääsee tahaton ääni. − Anteeksi, mutta rakkautta ilmaistaan niin monin tavoin, eikä kaikki ole pelkää Shakespearea.

Erhard yrittää muistaa, mitä Raúl oli kertonut yöllä heidän suhteestaan.

− Mitä hänelle tapahtuu nyt? Miksi hän ei herää?

− Kallon sisällä on turvotusta. Paine ei ole kova, ja se on hidastanut verenvuotoa aivoihin, mutta hänet on saatava mahdollisimman pian hengityskoneeseen. Hänen on päästävä neurokirurgiselle klinikalle Puertoon. Mahdollisimman pian.

− Herääkö hän sitten? Palaako hän ennalleen? Erhard ei usko mutta kysyy kuitenkin, mitä mieleen tulee.

− Ehkä. Ehkä muutaman tunnin kuluessa. Tai se voi kestää päiviä, viikkoja. Mutta hänen on päästävä hengityskoneeseen nyt. Se on tärkeintä.

− Eikö hänelle pitäisi antaa jotakin kivunlievitystä tai muuta lääkettä?

− Hänellä on aikaa.

− Entä… tiedäthän?

– Miehen on kärsittävä rangaistuksensa.

Lääkäri kerää tavaransa ja tekee lähtöä. Hän pysähtyy ovella. − Vie hänet sairaalaan. Nyt. Soita, jos voin tehdä jotakin. Herran haltuun. Erhard vihaa tuota toivotusta, mutta se sanotaan hyvässä tarkoituksessa. Se kuulostaa kohtalokkaalta ja synkältä.

Erhard menee suoraan kaapille ja kaataa lasiin, mitä löytää. Valkoista rommia. Hän kulauttaa sen kurkkuunsa ja palaa makuuhuoneeseen. Hän istuu Beatrizin viereen. Hitaasti, ettei vain yksikään liike saisi naisen aivojen verisuonia puhkeamaan kuin saippuakupla. Hän avaa varovasti Beatrizin toisen silmän peukalollaan. Pupilli täyttää melkein koko iiriksen, mutta silmä on edelleen kaunis. Kuin koristekuvioitu lasikuula. Hän päästää irti silmäluomesta, ja se liukuu kiinni. Ruumiin painovoima on niin ilmeinen. Erhardia melkein itkettää. Naiselta on viety taju yhdellä iskulla. Jos sen teki Raúl, se on anteeksiantamatonta. Hän tietää, että se on Raúl, mutta teon seuraukset ovat liian kovat, joten hän keskittyy vain pelastamaan tässä makaavan naisen.

Hän ottaa puhelimen, jolloin kuulee äänen taas. Unohda minut.

Hän katsoo Beatrizia, mutta tämän silmät ovat yhä kiinni, ja Erhard tietää, että ääni on vain hänen omaa kuvitelmaansa. Se ei ole totta.

Kätke minut.

− Beatriz, hän sanoo ääneen, ja hänen äänensä murtuu väkisinkin itkuksi.

Varo minua.

Erhard kutsuu naista taas nimeltä. Hänen tekee mieli ravistella tätä, mutta hän ei uskalla koskeakaan. − Minun täytyy, minun on soitettava puhelu, hän sanoo ja laskee käden yöpöydän puhelimelle.

Por favor. Ole niin hyvä.

Hänen sydämensä särkyy. Hän ei muista, koska on viimeksi itkenyt tai tuntenut tällaista kipua. Se johtuu epävarmuudesta ja naisen tilan herättämästä surusta mutta ennen muuta epävarmuudesta. Kuvitteleeko Erhard vain, vai kuuleeko hän naisen äänen? Beatrizilta se vaikuttaa. Se kuulostaa aivan hänen tuntemaltaan Beatrizilta. Sama käheä, miltei kuiskaava houkutteleva ääni. Hän laskee puhelimen kädestään ja itkee naisen aamutakkia ja hänen paljaita rintojaan vasten.

33

− Pystytkö hankkimaan hengityskoneen?

− Minähän sanoin, että hänet pitää viedä…

− Tiedän, mutta en tee sitä. Sitten soitat ja ilmiannat minut.

Hiljaisuus.

− Voitko hankkia hengityskoneen? Erhard kysyy uudelleen.

− Kyllä, lääkäri sanoo.

− Kuinka nopeasti saat sen?

− Tunnissa. Ehkä nopeamminkin.

Erhard katsoo kelloradiota Raúlin puolella sänkyä. Tapaa minut Via Majanicho 9:ssä kello 18. Pieni talo pitkän polun päässä.

− Guzmanin takana?

− Vähän ennen Guzmania.

− Siirrätkö hänet sinne?

− Kyllä, siellä on rauhallista.

− Oletko varma siitä? Onko mies todella sen arvoinen?

− Ei, mutta nainen on, Erhard sanoo ja sulkee puhelimen.

Lääkärin kanssa puhuessaan hänen päässään on kehittynyt idea.

Miten hän kätkee Beatrizin ja pitää hänet hengissä niin, ettei kukaan etsi häntä? Ja miten hän hävittää Alinan ruumiin niin, ettei kukaan löydä sitä? Vastaus näihin kysymyksiin voi olla yksi ja sama.

Naisilla on samanväriset hiukset, ja he ovat jokseenkin saman­kokoisia. Alina on hiukan tukevampi kuin Beatriz, ja hänellä on hieman suuremmat rinnat, mutta eivät kaikki kiinnitä huomiota sellaisiin asioihin. Beatrizilla ei ole perhettä saarella eikä missään muuallakaan, joten häntä ei voi tunnistaa kukaan muu kuin Erhard ja ehkä jokunen tuttava, joiden nimiä Erhard ei tiedä. Lähisukulaisia ei ole. Sen hän tietää. Beatriz on usein valittanut läheisyyden puutetta. Ettei ole ketään, jolle puhua. Beatriz auttelee erästä Raúlin ystävän tytärtä, jolla on vaatekauppa pääkadun varrella. Hän on siellä tiistaisin tai jotakin sentapaista. Mutta vain siksi, että tytär voi pitää vapaata, ystävyydestä ei ole kyse.

Ja Alina. Kukaan ei tule kaipaamaan häntä kuten ei muitakaan saaren huoria. Jokunen asiakas saattaa soittaa turhaan. Joku sutenööri jossain, ehkä Guisgueyssä jää vaille tuloja mutta luulee varmaan, että Alina on lähtenyt kotiin mantereelle.

Kukaan ei kaipaa heitä. Eikä kukaan osaa yhdistää naisia toisiinsa. Mutta hän on asiansa kanssa yksin. Hän ei voi vetää lääkäriä tähän yhtään enempää kuin on pakko. On yksi asia pitää Beatriz elossa ja piilossa, mutta ruumiista eroon hankkiutuminen on toinen juttu. Hyvä perhelääkäri ei halua sotkeutua sellaiseen. Siitä hänen on selviydyttävä omin avuin.

Pesualtaan alakaapista löytyy siivouksessa käytettävät kumihanskat. Hän ottaa viltin Raúlin sohvalta ja menee hissillä maanalaiseen pysäköintihalliin. Hissi on pieni ja siinä mahtuu seisomaan korkeintaan kaksi ihmistä. Erhard käyttää sitä harvoin, koska se on yleensä hidas. Raúl ei koskaan vaan nousee portaat puolijuoksua, eikä Erhard pysy yleensä perässä. Juuri nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hissi. Hän kiilaa puukalikan oven väliin, jottei hissi vain karkaa minnekään.

Hän jää tuijottamaan Raúlin Mersun tavaratilaan ahtamaansa naista. Kummallista elotonta nukkea. Olisi helpompi viedä hänet sataman työmaalle ja heittää ruumis kuoppaan. Siellä tosin saattaa olla valvontakameroita.

Hän käärii Alinan pressuineen nopeasti punaiseen vilttiin. Se ei näytä ihan harmittomalta muttei liioin niin epäilyttävältä kuin pressu, jonka läpi voi nähdä huoran olkapään ja kädet. Hän nostaa ruumiin syliin ja kantaa hissiin. Se painaa, ja homma vie aikaa. Hississä hän painaa nappulaa ja pitää ruumista pystyssä, jotta se ei luiskahda alas. Ovi liukuu kiinni. Tämä rasittaa selkää, hänen on yritettävä pitää nainen seinää vasten, jottei ote lipsu. Hän pitää silmällä hissin kerroksia kellarista maan tasalle, ensimmäiseen ja toiseen kerrokseen. Erhard pelkää eniten kerrosten kohdalla, että hissi pysähtyy ja ovi avautuu väärässä kerroksessa, se olisi pahinta. Kolmas. Neljäs.

Viides. Ovi liukuu auki. Erhard ei pysty kannattelemaan naista enää. Selkä ei kestä. Hän päästää naisen kallistumaan eteenpäin, vetää häntä kohti ovea, kiskoo ja raahaa hänet lopulta sisälle. Hän kuulostelee hetken porraskäytävässä, ei kuulu mitään. Hän läimäyttää oven kiinni ja kiskoo naisen työhuoneeseen kirjoituspöydän taakse. Pressuun on vuotanut verta, joten hän avaa sen ja kerää veren keittiökulhoon. Hän leikkaa Alinan yltä puvun, joka oli joskus lohenvärinen. Hänen on leikattava pois myös repeytyneet sukkahousut. Murtuneen nilkan vuoksi niitä ei voi ujuttaa pois. Hän ottaa pois kaulakorun ja rannekorun. Hän ei voi pitää silloin kumikäsineitä, mutta se ei haittaa. Hän heittää korut heti menemään. Huoran kasvoja on vaikea nähdä, kaikki veri ei ole vielä kuivunut vaan sitä vuotaa edelleen.

Alina makaa nyt pressun päällä alusvaatteisillaan. Jos ei katso hänen kasvojaan ja sivulle harittavaa nilkkaansa, hän näyttää halpoja alusvaatteita mainostavalta mallinukelta.

Erhard menee makuuhuoneeseen Beatrizin luokse. Hän uumoilee hetken ennen kuin koskee naiseen. Hän kuuntelee naisen hengitystä, joka on rytmikästä mutta rahisee hiukan kuin täyttyvä ja tyhjenevä muovipussi. Hän kuulee sierainten kautta kulkevan, nenäkarvoissa suhisevan ilman. Mutta ei enää sanoja Tavallaan hän kuulisi mieluusti sanat taas, toisaalta se on hirveää, puistattavaa. Beatrizia katsoessaan Erhard huomaa huulen yläpuolella pienen arpimaisen jäljen kuin häneltä olisi leikattu huulihalkio. Hän ei ole pannut sitä merkille koskaan aikaisemmin. Korjaus on onnistunut varsin hyvin, ja arpi näyttää niin luonnolliselta osalta nenän ja suun aluetta, että sitä on miltei ilo katsoa.

Erhard ottaa varovasti naisen käden aamutakista ja vetää takin hänen selkänsä alta pois. Hän riisuu myös paksut tennissukat. Ne ovat selvästi Raúlin, ja niissä on punaisia veritäpliä. Sekä kaulakorun. Hän kallistaa naisen päätä hiukan sivulle. Hänen on miltei mahdotonta nähdä, mitä on tekemässä, mutta hänen sormensa tuntevat tällaiset korut ja lopulta hän saa pienen lukon auki ja korun irti. Beatrizin kynnet nähdessään hänen on palattava työhuoneelle. Beatrizin upeat rakennekynnet. Keskisormen kynsi on löysällä, ja sen alta näkyy kalpea kynnen nysä. Hänen on otettava ne pois. Jos hän tekee Alinasta Beatrizin, kynnet on vaihdettava. Hän vääntää repsottavan rakennekynnen irti ja ryhtyy irrottamaan muita. He ovat tiukasti kiinni mutta lähtevät nykäisemällä. Vain peukalonkynsi vaatii kovaa voimaa.

Hän löytää kylpyhuoneesta rakennekynsille tarkoitetun erikoisliiman. Hän kiinnittää kynnet Alinalle. Yhden kerrallaan. Rauhallisesti, huolellisesti. Hän ei ole koskaan aikaisemmin yrittänyt liimata kynsiä, mutta se muistuttaa lentokoneiden pienoismallien kokoamista, jota hän harrasti lapsena. Muutaman minuutin kuluttua kaikki kynnet ovat lujasti kiinni. Vain Alinan peukalo on hiukan liian iso Beatrizin kynnelle, muut istuvat kauniisti.

Hän saa aseteltua Beatrizin matkustajan istuimelle siten, että hän näyttää nukkuvalta asiakkaalta. Hän tukee naisen paikalleen tyynyillä ja vilteillä, jottei tämä luhistu kasaan eikä valu lattialle. Erhard ajaa verkkaisesti kaupungin halki Majanichoon eikä uskalla mennä Alejandron polun kautta nainen kyydissään. Se on liian epätasainen ja kuoppainen. Ajomatka kestää kymmenen minuuttia kauemmin, mutta hänellä on vielä aikaa.

Hän kantaa naisen mökkiinsä, ravistelee peitosta murut ja roskat ja kietoo hänet siihen.

Varttia yli kuusi Erhard kuulee lääkärin auton ja menee häntä vastaan. Hän kantaa tämän tuomat varusteet sisälle. Lääkäri tuo laitteen, johon liittyy ohut putki ja sen päässä suukappale. Laite ei ole pölynimuria suurempi. Lääkäri pistää suukappaleen Beatrizin suuhun ja vetää kuminauhan pään ympärille. Laite on jo käynnissä, mutta yhtäkkiä Beatrizin vatsa kohoilee luonnottomasti ylös ja alas kuin säkkipilli. Lääkäri selittää, että aivoilla on tarve hyperventiloida tuottaakseen riittävän virtauksen kehon vahinkoa kärsineisiin osiin. Erhard näkee vain väljän teepaidan alla ylös alas kohoilevan vatsan. Hengityskone puhisee, ja sen valot vilkkuvat.

Sitten lääkäri tutkii Beatrizin ja mittaa hänen verenpaineensa. Lopuksi hän laittaa katetrin, joka johtaa virtsan pussiin. Hän ohjeistaa Erhardia vaihtamaan pussin, kun se on yli kaksi kolmannesta täynnä.

− Ellei hän herää koomasta kahden tai kolmen päivän kuluessa, hänelle on annettava suonensisäistä ravintoa, lääkäri sanoo. On tär­keää, että Erhard pitää häntä silmällä ja soittaa heti, jos kone alkaa piipata tai muuta poikkeavaa tapahtuu. – Sinun on toimittava näin, jos aiot pitää hänet täällä. Lääkäri sanoo tämän happamasti korostaakseen, että järjestely on vastoin hänen tahtoaan. Erhard katsoo hermostuneena kipinöivää pistorasiaa. Generaattori joutuu tiukoille. Hänen on ostettava uusi. Varsinkin, jos tarvitaan lisää laitteita. Lääkäri kieltäytyy oluesta ja lähtee autolleen. Hän lupaa olla kertomatta mitään kenellekään.

Erhard tarkkailee naista tunnin, melkein puolitoista. Hänen mieleensä juolahtaa, että naiset ovat nyt vaihtaneet paikkaa. Alina on päätynyt sinne, minne on aina pyrkinyt. Beatriz taas sinne, minne on eniten pelännyt joutuvansa. Erhard miettii, pitäisikö olohuoneeseen rakentaa väliseinä, jotta Beatriz saisi oman huoneen. Hän päättää tehdä niin, jos nainen on täällä vielä viikon kuluttua. Hän voisi ehkä rakentaa parven tälle nukkumissopeksi. Jossa olisi helppo tarkkailla häntä ja tarkistaa laitteita.

Erhard lukitsee takaoven ja panee lisälukon etuoveen. Jokin Alinan tapauksessa saa hänet pelkäämään, että yhtäkkiä joku ilmestyy paikalle ja pyrkii sisälle. On lauantai-ilta, eikä tänne varmasti tule ketään, mutta kuitenkin.

Hän ajaa Tindayaan.

Saari on niin pieni, että hän tuntee sen joka kylän ja kolkan. Siispä hän tietää, missä oikeuslääkäri Lorenzo Pérez-Lúñigo asuu. Iso keltainen talo, jossa on asunut lääkäreitä viidessä polvessa. Lorenzo on naitu taloon, hänen vaimonsa on Adela, lääkäri Agostoksen vanhin tytär. Nyt heillä on neljä isoa poikaa ja monta hevosta talon takana haassa. Hän pysäköi lyhyelle tontin läpi kulkevalle umpikujalle. Sitten hän kiertää auton ja kävelee hiljaisen näköisen talon luokse. Adela avaa oven, hän näyttää sairaalta.

− Emme ole tänään tilanneet autoa, hän sanoo.

– Hyvää uutta vuotta, Erhard yrittää. − Minulla on asiaa Lorenzolle.

− Hän ei pidä enää vastaanottoa.

− Tiedän.

− Odota, Adela sanoo ja sulkee oven.

Viisi minuuttia myöhemmin Lorenzo tulee ovelle.

− Niin, hän sanoo, tunnistaa Erhardin ja näyttää hiukan säikähtäneeltä.

− Haluan puhua kanssasi. Kahden kesken.

Lorenzo katsoo Erhardia pitkään ja pohtii ehkä, mitä tapahtuu, jos hän sanoo ei. Hän astuu ulos ja seuraa Erhardia.

He menevät kadulle, jolla ei koskaan kulje autoja. Mutta naapurit voivat kurkkia ikkunaluukuistaan. Erhard ajaa hänet sivukujalle ja pysäyttää auton.

− Mitä te haluatte, señor Jorgenson? Tohtori teitittelee ja puhuttelee aina muodollisesti. Se on teennäistä hienostelua, joka ei sovi lääkärin muutoin rahvaanomaisiin tapoihin.

− Haluan puhua suoraan. Olen pitänyt pikku salaisuutesi yli kymmenen vuotta.

− Dios mío. Mitä salaisuuksia tarkoitatte?

Erhard vilkaisee Lorenzoa, mutta tämä ei ymmärrä, joten Erhard selittää: − Kaikki ne kerrat, joina olet ollut juovuksissa ja aiheuttanut auto-onnettomuuksia ja haavereita venelaiturissa. Liikaa promilleja veressä.

− Se ei ole laitonta. Olen ottanut silloin taksin.

− Mutta ei hyvien tapojen mukaista, sikäli kuin tiedän. Senpä takia kai annoit kerran minulle satasen juomarahaa.

− Valitatko sinä nyt juomarahoista?

− Vain kun se on eräänlaista lahjontaa.

− Ei se mikään lahjus ollut.

− Entä se kerta, kun löysin teidät Molinosta. Lorenzo katsoo Erhardia kauhuissaan. Oikeuslääkäri ei halua kuulla koko tapauksesta. Oli ollut varhainen aamu, ja Lorenzo oli seissyt tienposkessa kuuden kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Hän oli ajanut ojaan. Auton takapenkillä oli alaston vanhuksen ruumis. Ennen kuin Lorenzo soitti autokorjaamon hinaamaan auton, Erhardin piti viedä sekä ruumis että Lorenzo takaisin Puerton sairaalan oikeuslääketieteelliselle osastolle. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Erhard kanteli ruumista. Mutta Lorenzon ylimielinen asenne – ikään kuin ruumiiden kuljettaminen olisi kuulunut taksikuskin tehtäviin – oli tehnyt Erhardista vastahakoisen ja epäluuloisen. Siitä huolimatta, että Lorenzo antoi hänelle runsaat juomarahat. Lopulta Bernal pelasti Lorenzon rikosilmoitukselta. Se olisi joka tapauksessa hylätty mutta herättänyt silti arveluttavia juoruja niissä piireissä, joissa Lorenzo Pérez-Lúñigo tahtoi esiintyä kunnianarvoisana ja viisaana virkamiehenä, yhtenä parhaimmista. Ruumiin kuljettelua saaren kaukaisimmassa kolkassa olisi ollut vaikea selittää, ja se olisi synnyttänyt surullisia mielikuvia. Sen Lorenzo oli tajunnut jo silloin.

− Mitä te haluatte? Miksi tulette tänne puhumaan tuollaisia?

− Olemmeko yhtä mieltä siitä, että olet palveluksen velkaa?

Lorenzo katsoo Erhardia tyytymättömänä. − Luulin jo osoittaneeni kiitollisuuteni riittävässä määrin, joten mitä te haluatte, señor Jorgenson?

− Haluan saattaa hyvän ystävän lepoon.

− En voi osallistua sellaiseen. En ole murhamies.

− Puhu hiljempaa, Lorenzo. Ei tässä olla ketään tappamassa. Sinun on vain toimitettava ruumis nopeasti hautaustoimistoon, siinä kaikki.

Lorenzo vilkuilee ympärilleen. − Mitä te tarkoitatte?

− Tutkittavaksesi toimitetaan seuraavan vuorokauden kuluessa Beatrizia Colinin ruumis. Sinun on raportoitava, että hänen kuolemansa johtui kaatumisesta portaissa. Voit tehdä huomioita myös muista seikoista, mutta johtopäätös on, että Beatrizia Colini kuoli tapaturmaisesti kaatuessaan ja lyödessään päänsä.

− Mitä olette tehnyt, señor Jorgenson?

− Minä en ole tehnyt yhtään mitään. Huolehdin vain, että ystäväni Beatrizia saa kunnolliset hautajaiset − ja Palabrasin perhettä ei sotketa tarpeettomasti hänen kuolemaansa. Erhardin mainitessa Palabrasin nimen Lorenzo säpsähtää ja näyttää siltä kuin olisi puraissut limettiä. Juuri tähän Erhard oli pyrkinytkin.

− Lorenzo, Adela huutaa ovelta.

− Onko meillä sopimus? Erhard kysyy.

− Voinko luottaa siihen, ettette enää toiste tule luokseni tällä tavoin?

− Tee tämä, niin en enää vaivaa teitä.

Lorenzo kääntyy ja palaa talolle. – Tullaan, tullaan, Adela, hän sanoo baritoniäänellään.

Kun talon ovi sulkeutuu, Erhard lysähtää istuimelleen. Vasta nyt hän huomaa, kuinka hermostunut on ollut koko keskustelun ajan. Hän kääntää vanhan Mersun virta-avainta ja ajaa takaisin kaupunkiin.

Heti kun parveke on varjossa, Erhard kantaa Alinan portaita myöten kattoterassille. Puolivälissä hän antaa ruumiin liukua pressusta pää edellä alimmalle portaalle. Hän kääntää naisen ja laittaa hänen päänsä tyynylle niin, että kasvot eivät näy. Alinan nivelet ovat jäykistyneet. Erhard pyyhkii pressusta valunutta verta portailta ja parvekkeen lattialaudoilta.

Hän touhuaa epämääräisesti, on päättämätön ja jahkailee, hän kävelee parvekkeen ja makuuhuoneen väliä. Hän juo talon kallista kahvia. Aurinko paistaa punaisena pilvien välistä, ja hän katselee kaupungin rannan takana dyyneillä surffaavia leijalautailijoita. Alhaalta kantautuvat kaupungin äänet tekevät hänet surulliseksi. Lasten huudot heidän hyppiessään poijulta mereen. Kapealla kujalla kurkkuja tai olutta kuskaavan kärsimättömät tööttäykset. Hän on aina rakastanut kaupunkia. Tätä kaupunkia. Luoja yksin tietää, kuinka hän onkaan vihannut muita kaupunkeja, varsinkin Kööpenhaminaa. Yhtä an­kean yksitoikkoisia, neliskanttisia asuinrakennuksia saa hakea. Corralejo oli aivan omanlaisensa, vertaansa vailla, sitä leimasivat kuivuus ja mukavuudenhaluiset sisäsiittoiset asukkaat. Se sopi Erhardille. Maakunnan takapajula pitkine aukioloaikoineen, pikkukaupunki, jossa on suurkaupungin houkutukset. Mutta vaikka hänellä olisi varaa, hän ei tiedä, haluaisiko hän asua tässä kaupungissa. Melu, haju ja baarielämä, ihanat naiset ja kaupunkilaiselämä voisivat koitua hänelle kuolemaksi. On aina ollut ilo vierailla Raúlin luona, istua terassilla kaupungin yllä kahden kauniin ystävän luona, paikassa josta ei ole kaivannut minnekään. Nyt hän ei muuta kaipaakaan kuin päästä takaisin siihen olotilaan. Takaisin viime kesään, kun he illastivat kalaravintolassa Morro Jablessa. Iltaan, jolloin he istuivat autossa ja nauroivat myrskylle.

Erhard soittaa taas Raúlin puhelimeen. Mutta hän tietää, ettei puheluun vastata. Sitten hän näppäilee 112 ja kutsuu ambulanssin.

Sen jälkeen hän laskeutuu kadulle ja odottaa ambulanssin ilmestymistä. Paarit on tuotava portaiden kautta. Koko matkan Erhard selittää ambulanssimiehille, kuinka on löytänyt naisen ja pitänyt häntä silmällä. Häntä rauhoittaa huomata, että toinen ambulanssimiehistä vaikuttaa huolettomalta. Kuin hakisi tuon tuosta kuolleita naisia.

Kun he näkevät hänet, he eivät tee mitään vaan odottavat poliisia ja lääkäriä, jotka toteavat kuolinsyyn. Erhard on ennakoinut tämän, mutta se hermostuttaa häntä joka tapauksessa. Hän menee keittiöön laittamaan kahvia, jotta he eivät näe, kuinka hänen kätensä vapisevat. Viisi minuuttia myöhemmin ovipuhelin soi. Hän toivoo, että tulija on Bernal, jonka hän tuntee, mutta sieltä tuleekin nuori poliisi. Pitkä trubaduurilta näyttävä arabi. Erhard sanoo koko nimensä, poliisi sanoo vain Hassib. Hän kysyy Erhardilta, mitä on tapahtunut mutta ei kuuntele tämän selostusta vaan tuijottaa kännykkäänsä. Hänen jälkeensä tulee nuori lääkäri, jolla on lyhyet hiukset ja puku. Tämä on uusi virkalääkäri, poliisi sanoo.

− Rikkaat perheet ja rikkaiden fucking lifestyle, Hassib sanoo katsoessaan lääkäriä, joka poistaa ruumiin päälle nostetun muovin. Lääkäri tutkii ruumista koskematta häneen, valokuvaa sekä läheltä että kaukaa, kääntää hänet ja tekee saman uudelleen. Hän kuvaa myös portaat. Hän näkee hampaan ja kuvaa sen.

Erhard seuraa tätä ikkunasta ja juo kahvia. Poliisi puhuu lyhyesti ja hiljaa lääkärin kanssa. Sen jälkeen he nostavat ruumiin paareille ja lähtevät viemään portaita alas. Ennen poistumistaan lääkäri tiedustelee Erhardilta Beatrizin oman lääkärin nimeä, mutta Erhard ei osaa vastata. Kysy Emanuel Palabrasilta, hän lopulta sanoo. Lääkäri kiittää ja antaa Erhardille halvalle kopiopaperille painetun käyntikorttinsa ja poistuu sitten ovesta kännykkä korvallaan. Hassib kiertelee katselemassa paikkoja, pyörii Erhardin ympärillä ja pysähtyy lopulta hänen eteensä keittiöön.

− Mihin aikaan löysit hänet?

− Noin yhdeltätoista. Nukuin täällä. Vietimme aikaa kaupungilla ja otimme parit drinkit. Herättyäni tulin ulos ja löysin hänet tuolta. Ja sitten…

− Kello yksitoista? Miksi helvetissä et soittanut aikaisemmin?

− Hän sai jonkinlaisen kohtauksen, joten luulin, että hän oli vain loukkaantunut. Ajattelin, että kun kohtaus on ohi, vien hänet ensiapuun.

− Ensiapuun? Nainenhan on mukiloitu.

− Luulin, että hänen olonsa kohentuisi.

− Mutta hänhän on kuollut, tajuatko? Entä jos joku on tönäissyt hänet? Raúl Palabrasia ei näy missään, ehkä hän teki sen?

− Ei tehnyt, hän ei koskaan tekisi sellaista. Sen täytyy olla onnettomuus.

− Minne sanoitkaan hänen menneen?

− En sanonut mitään, en tiedä, missä hän on. Olen soittanut hänelle, mutta hän ei vastaa.

− Jos tiedät, missä hän on, ole hyvä ja sano se nyt. Jos emme löydä muuta, joudumme tutkimaan sinun osuuttasi tapaukseen.

Se olisi tyypillistä. Takertua ensimmäiseen epäiltyyn. − Minä vain nukuin täällä, Erhard sanoo.

− Jos puhut ystäväsi kanssa, sano hänelle, että hänen on parasta ilmoittautua.

Erhard ei tiedä, mitä sanoisi, joten hän ottaa happaman viinirypäleen pöydällä olevasta kulhosta.

− Missä sanoitkaan nukkuneesi?

– En ole sanonut mitään. Makuuhuoneessa. Erhard viittaa sisälle. Hänen kauhukseen poliisi astuu sisälle, menee ripeästi makuuhuoneeseen ja sytyttää sinne valot. Hän katselee ympärilleen. − Missä Palabras nukkui?

− Ei aavistustakaan. Olin juovuksissa. Istuimme aamulla katto­terassilla, joimme bloody maryja ja juttelimme. Olin hyvin väsynyt ja kännissä, halusin lähteä kotiin, mutta he taivuttelivat minut jäämään tänne nukkumaan. Niin minä sitten tein. Kun heräsin, Raúl oli poissa ja niin…

Erhard huomaa, että poliisi ei kirjoita mitään muistiin. Hän katselee ympärilleen kuin aikoisi jotain mutta ei sittenkään viitsi. − Kuinka paljon hän joi? Siis tämä tyttöystävä.

− Luullakseni ei kovin paljon. Herätimme hänet, kun tulimme kotiin ja veimme hänet kattoterassille, mutta hän oli väsynyt ja haukotteli. Erhard on yllättynyt, miten hyvin hän kykenee valehtelemaan. Hän vain muistelee aamun tapahtumia ja lisää vähän omiaan.

− Kuinka kauan he ovat asuneet yhdessä?

− Ehkä kahdeksan−kymmenen vuotta. Kahdeksan.

− Ja olivatko he onnellisia yhdessä?

− Kyllä. Raúl oli hulluna naiseen. Ja päinvastoin. Erhard muistelee kuulemaansa: kätke minut, unohda minut. Tarkoittivatko ne jotakin? Vai oliko se vain Erhardin omaa ajattelua? Toivottavasti ei. Hän on pannut kaiken tämän liikkeelle voidakseen piilottaa Beatrizin parhaalla mahdollisella tavalla. Pelastaakseen hänet joltakulta, joka tahtoo hänelle pahaa. Kukaan ei sano, että se on Raúl. Se ei voi olla Raúl.

− Mutta miksi sitten nukuit täällä? Poliisi kävelee sängyn ympäri ja availee vaatekaappeja.

− Mistä minä tiedän? Se oli kai heidän vieraanvaraisuuttaan. Raúl on sellainen.

− Missä he sitten nukkuivat? Poliisi penkoo Raúlin pukuja.

− Ehkä sohvalla. Tai kattoterassilla.

− Oletko nähnyt Raúl Palabrasin heittelevän Beatrizia Colinia?

− Heittelevän?

− Lyövän tai huitovan häntä?

− En koskaan.

Poliisi poistuu makuuhuoneesta ja suuntaa takaisin olohuoneeseen. Matkalla hän kurkistaa työhuoneen puoliavoimesta ovesta. − Mitä täällä on?

− Työhuone. He eivät käytä sitä koskaan.

Arabi sytyttää valot huoneeseen, ja Erhard saa sätkyn: onko hän muistanut siivota siellä kunnolla? Jostain syystä hän oli uskonut, ettei poliisi viitsisi tutkia asuntoa sisältä, jos ruumis löydettäisiin parvekkeelta.

Hän kiertää kirjoituspöydän ja koskee pöydällä olevaa tietokonetta, jonka kansi on laskettu. – Kenen tämä on?

− Ei aavistustakaan. Ehkä Raúlin.

− Otan sen mukaan. Poliisi vie tietokoneen ja siihen kuuluvan virtajohdon.

− Mitä nyt tapahtuu? Hän seuraa arabia olohuoneeseen ja ulos parvekkeelle, josta ruumis on viety pois. Portaissa ja lattialaudoissa on edelleen punaisia läiskiä. – Mitä hänelle nyt tapahtuu? Viedäänkö hänet nyt oikeuslääketieteellisiin tutkimuksiin?

− Meidän on löydettävä hänen perheensä. Tiedätkö, missä he ­asuvat?

− Hänellä ei ole perhettä täällä saarella. Ehkä Gran Canarialla.

− Ystävättäriä, entisiä poikaystäviä?

− Ei minun tietääkseni. Raúl oli kaikki kaikessa.

− Työpaikka?

– Hän oli töissä parina päivänä viikossa. Señora del Carmenin vaatekaupassa. Siinä, jossa on norsu. Joka avattiin äskettäin.

− Eikö hänellä ole matkapuhelinta?

− Olen etsinyt sitä, mutta en ole löytänyt.

− Annetaan señor Pérez-Lúñigon tutkia rauhassa, mitä ystävättärellesi on tapahtunut. Asunto on joka tapauksessa eristettävä. Tarvitsemme sinun nimesi ja osoitteesi. Puhutamme sinua uudestaan myöhemmin. Siitä voit olla varma. Poliisi ottaa pitkän valkoisen purukumin hopeanvärisestä pakkauksesta, taittaa sen kolmeen kertaan ja työntää suuhunsa. − Ja me panemme Raúl Palabrasin hakuun, sen paskiaisen.

34

Erhard pidättää hengitystään, kunnes he ovat lähteneet. Hän sulkee oven ja seisoo korva ovea vasten kuuntelemassa ambulanssimiehiä ja poliisia heidän mennessään hissiin. Hän kuulee sen kolisevan kuilussa. He poistuvat hissistä.

Porraskäytävässä on hiljaista. Hän istuu tuolille ruokapöydän ­ääreen ja tuijottaa ovea kuin peläten poliisin palaavan. Mutta mitään ei tapahdu.

Tulee ilta. Hän rakastaa iltaa. Kadun aromit nousevat pyörteinä ylös, ja ilmassa tuoksuu vuoroin kaneli, karamelli, virtsa ja meri.

Nyt on pelastettava Beatriz. Kun nainen avaa silmänsä, kun hän parin päivän kuluttua palaa tolkkuihinsa, hän kertoo varmaan, mitä on tapahtunut. Kenties hän osaa sanoa, missä Raúl on. Silloin Erhard voi pelastaa molemmat. Hän tulee ajatelleeksi Emanuel Palabrasia, isää ja appea. Ehkä Raúl on soittanut tälle tai on hänen luonaan. Erhard päättää ajaa kotiin ja soittaa Emanuelille. On sitä paitsi lumumban aika.

Talo on tavallista hämärämpi.

Tietoisuus siitä, että Alina on kuollut talon toisessa päässä kohdassa, josta piha alkaa, tekee koko paikasta turvattoman ja ankean. Ennen kokemattomalla tavalla.

Hän tarkistaa generaattorin, sytyttää valot, ottaa tyynyjä sohvalta ja vie ruokapöydän tuoleja vuoteen vierelle ja istuu katsomassa kehoa, joka kohoilee ilmasta, täyttyy ja tyhjenee. Hän kuuntelee ilmavirran ääntä, vetoja ja työntöjä, hypnoottista ja unettavaa.

Mutta hän ei nuku. Hän istuu jäykkänä kuin yövartija, vartioi Beatrizin hengitystä ja ajattelee koko ajan Raúlia ja sitä, että Raúl on kuollut, ja pientä koloa peitossa, johon hän voi työntää kätensä ja tunnustella naisen jalkoväliä. Se on väärin, typerä ajatus, mutta yhä vain nainen tuoksuu mehulta, kanelilta ja lämpimiltä rusinoilta, vaikka on ollut tajuton yli kaksitoista tuntia. Tämä johtuu vain siitä, että Erhardin elämässä ei ole muita naisia. Jos olisi, hänen seksuaaliset fantasia­nsa eivät suuntautuisi Beatriziin. Hän yrittää ajatella Emanuelin maasai-naista ja tämän ohuen hameen läpi näkyvää tiukkaa takapuolta. Mutta nainen ei kelpaa. Hänessä on jotain liikaa ja jotain liian vähän.

Mitä helvettiä Erhard tietää naisista, viime kerrasta on niin kauan. Onhan hänellä ollut naisia, lyhyitä kohtaamisia, enimmäkseen sellaisten prostituoitujen kanssa, joihin hänellä on varaa. Mutta hän on aina valinnut vanhempia naisia, jotta seksi ei tuntuisi kummastakaan nololta ja luonnottomalta. Ja tukeakseen heitä taloudellisesti. Nuorilla on tarpeeksi töitä. Hänen ikäisensä huorat lukevat vain lehtiä ja syövät jogurttia. Hän on kahdesti valinnut saman naisen. Espanjalaisen Afroditan. Se ei tietenkään ole naisen oikea nimi, mutta sillä hän esiintyy. Pohjimmiltaan tympeä nainen, joka voisi yhtä hyvin työskennellä matkamuistomyymälän kassana. Ensimmäisen kerran hän tapasi naisen Puertossa paikassa nimeltä La Mouscita, josta on nyttemmin tehty pizzeria. Erhard oli osoittanut toista naista, mystisemmän näköistä mulattia, mutta isäntä oli ymmärtänyt Erhardin väärin ja Afrodita vaikutti kiitolliselta, kun hänet vedettiin esiin, eikä Erhardilla ollut sydäntä korjata erehdystä. Sitä paitsi kävi ilmi, että naisella oli omaperäinen mutta miellyttävä imutekniikka, jonka vaikutukset tuntuivat Erhardin kalussa vielä viikkojen kuluttua. Kun Erhard seuraavan kerran kävi talossa, hän oli etukäteen päättänyt mennä mulattinaisen luo, mutta tämä oli sairaana tai saanut lomaa mennäkseen veljensä häihin. Seuranneessa hämmennyksessä hän kohtasi Afroditan katseen, ja hänestä tuntui, että hän oli naiselle kierroksen velkaa vanhan tuttavuuden nimissä. Hän pyysi naista keskittymään pelkästään siihen, mitä osasi tehdä suullaan, koska se oli kiihottavampaa eikä hänen tarvinnut nähdä naisen riisuvan vaatteitaan. Ei sillä, ettei hän olisi pitänyt naisen vartalosta, vaan kun hän oli edellisellä kerralla riisuutunut niin varovasti ja viikannut vaatteensa niin huolellisesti, että Erhard oli arvannut hänen työskennelleen vaatekaupassa matkamuistomyymälän sijaan. Siihen meni hirveästi aikaa. Sen verran pitkään se kesti, että Erhardia ei huvittanut enää oikein mikään ja halu palasi vasta kun nainen alkoi hengittää lämpimästi hänen kalulleen. Afrodita polvillaan kuin siivooja. Afrodita kuuraamassa laivan pohjaa. Afrodita sukeltamassa kilpikonnien kanssa. Afrodita puhuu hänelle veden alla, tämän suusta nousee kuplia alhaalla kivikossa, missä hän kerää ostereita. Erhard herää. Puolen tunnin välein. Hän kuuntelee Beatrizin hengitystä ja hengityskonetta. Joka kerta hänen katseensa etsiytyy tummaan käden mentävään koloon. Hän kääntyy uneliaana ja kiimaisena takaisin tyynylleen. Yö on aivan liian pitkä.

35

Rinteet kohoavat mustina munankeltaista taivasta vasten.

Hän seisoo kivien keskellä ja katsoo, kuinka vuohet tulevat suoraan kohti. Ohukaisen pieni kello kilisee rytmikkäästi joka kerta kun sen etujalat osuvat maahan.

Emanuel Palabras oli oudon viileä puhelimessa. Hän kertoi, ettei ollut nähnyt Raúlia moneen viikkoon. Erhardin kerrottua miten Beatriz kuoli ja että Raúl oli kadonnut, Emanuel vain totesi, että tämä oli äitinsä poika. Ja sitten hän nauroi kuin istuisi saunassa. Erhard on aina tuntenut kummallista yhteenkuuluvuutta miehen kanssa. He ovat kumpikin syrjässä ajan virrasta. Edustavat sukupolvea, jolla on korkea työmoraali ja karski suhtautumistapa elämään. Palabras on moneen kertaan sanonut, ettei pidä sekaantua sellaiseen, mitä ei ymmärrä. Hänen pidätelty ärtymyksensä poikaa kohtaan oli täydessä kukassaan. Erhardin oli rauhoiteltava tätä: Raúl ilmestyy kyllä, hän vakuutti useaan otteeseen. Lopulta hänen piti vaihtaa aihetta. Kuinka Coral sujuu? Palabras murahti vain ja katkaisi puhelun.

Erhard seuraa vuohia talolle ja ruokkii ne. Hän heittää rehua niin, että kivet rapisevat. Hän näkee eläinten nuuskivan joka puolelta ja nuolaisevan jokaisen rehumurun kitaansa harmaalla kielellään. Hän vie tikkaat takaisin paikoilleen. Niiden paikka on talon toisella puolella, lähellä sitä, mistä hän löysi Alinan. Hän ihmettelee sitä, että Alina oli ottanut ja kantanut tikkaat talon taakse kiivetäkseen katolle. Miksi hän ei vain noussut katolle talon tältä puolen?

Nyt on tärkeintä varmistaa, että Beatriz saa olla rauhassa. Ja hankkia uusi generaattori. Vakaampi parempi generaattori. Ehkä sellainen, joka käynnistyy ja sammuu itsestään yöllä, kun hän menee nukkumaan. Hän on jo pitkään halunnut sellaisen, mutta hänellä ei ole ollut varaa eikä se ole ollut aikaisemmin välttämätön. Jos se maksaa alle tuhat euroa, hänen rahansa riittävät. Koneliike avautuu aamulla.

Erhard palaa sisälle. Hän syö maissipuuroa, tarkkailee Beatrizia ja pientä virtsapussia, kuuntelee radiota. Hän ottaa kirjan ja istuutuu kauhtuneeseen nojatuoliin, jonka käsinojat edellisen omistajan kissa on raapinut riekaleiksi. Hän lukee pari riviä Kirjavaa nauhaa. ”Vähäisinkin äännähdys tuhoaa suunnitelmamme”, Holmes sanoo ja istuu jäykkänä pimeässä. Se on kertomus omastatunnosta, jota painaa kahden naisen kuolema. Merkillistä, kuinka ajankohtaiseksi Solillan kirjasuositus on viime päivinä osoittautunut. Punainen lanka johtaa tavalla tai toisella pahvilaatikosta löytyneeseen poikaan. Hän ei voi olla ajattelematta, että kaikki liittyy kaikkeen − vaikkei näekään, miten.

Voiko olla joku, joka löi Beatrizia ja toimitti Raúlin pois päiviltä? Ja pelotteli Alinaa niin, että tämä hyppäsi katolta? Ja mitä tekemistä tällä kaikella on pojan kanssa? Näkikö hän Raúlin ja Beatrizin Cotillossa sinä kuutamoyönä ja ajatteli heillä olevan osuutta asiaan? Raúl ja Beatriz eivät ole julkkiksia, mutta päät kääntyvät, kun he saapuvat huoneeseen tai ravintolaan. He jäävät mieleen. Ja kaikki tietävät Palabrasin nimen. Sitä kuiskaillaan golfkentillä, ja kun Keltaisessa kukossa istuskelevat miehet ovat juoneet tarpeeksi, he sanovat sen ­ääneen.

Hän ei ole päässyt pidemmälle Alinan puhelimellaan löytämän kuvan kanssa. Kuvan, joka esittää rannalle vesirajaan pysäköityä autoa. Hän näki sen vain vilaukselta. Alina jäi istumaan puhelin kädessään Erhardin lähtiessä hakemaan laturia. Se oli viimeinen kerta, kun hän näki Alinan elossa. Puhelimen on oltava lattialla tai jossakin lähellä. Hän laskeutuu lattialle ja katsoo kirjahyllyn ja tuolin alta. Hän nostaa eteisessä lojuvaa patjaa. Silloin hän näkee sen – naulakossa kuin Alina olisi laskenut sen takkia pukiessaan siihen ja unohtanut. Hän painelee nappuloita, mutta puhelin ei inahdakaan. Hän ei muista, minne on tullut jättäneeksi laturin. Tuntuu kuin siitä olisi jo monta päivää tai viikkoa.

Hitto, kun kaikesta on tullut niin vaikeaa. Hän tarvitsee apua, jos mielii löytää puhelimesta jotakin. Hän harkitsee Jorge Ponduelia, jota mieluiten välttelee. Taas. Pahansisuinen majorero, jonka elämän pahin päivä oli se, kun vuohenjuuston valmistaja Quesotierro lakkasi sponsoroimasta UD Fuerteventuraa, saaren ainutta hyvää jalkapalloseuraa. Ponduel rakastaa kaikkea elektroniikkaa ja puhuu mielellään kaiuttimista, näytöistä ja ihmeellisistä itsestään toimivista pölynimureista, jotka hänellä on tai hän aikoo hankkia. Ja valittaa mielellään vanhoista hajonneista laitteista ja japanilaisesta paskasta. Sikäli kuin hän muistaa, Ponduel on töissä aamupäivisin maanantaista perjantaihin.

Hän ei yleensä viitsi ajaa sunnuntai-iltapäivisin. Mutta hän on levoton, ja hänen on saatava tunnit kulumaan. Ennen lähtöään hän vetää verhot kiinni ja sammuttaa valot. Hengityskoneen valo valaisee Beatrizin kasvot. Nainen näyttää pimeässä kuolemaa tekevältä ruumiilta. Jos tämä on Raúlin tekosia, hän saa painua helvettiin. Jos Raul on syytön, jonain päivänä hän vielä kiittää siitä, että Erhard yritti pelastaa Beatrizin.

36

Koneliikkeessä on uusi myyjä. Fiksu turkkilainen kaveri, jolla on takatukka. Hän alkaa heti puhua jostakin, mitä kutsuu polttoainetaloudeksi. Ja hyvästä sijoituksesta. Hänellä on luettelo, jossa on kuvia suurista sinisistä laatikoista.

Erhardin mielestä keskustelu harhautuu tarpeettoman nopeasti lähtöpisteestään. Taitava veto, mutta Erhard tuntee itsensä tyhmäksi, koska oli luullut voivansa palata kotiin generaattorin kanssa jo tänään. Hän kuvitteli saavansa asian hoidetuksi vartissa, mutta nyt hän on tuijotellut kiiltävää katalogia jo puoli tuntia. Eikä ole tullut yhtään viisaammaksi. Paitsi että hänen vajassa seisova generaattorinsa on eräänlainen ihme, jonka hän sai talon mukana ja joka on korjattu vain neljä kertaa. Erhard on saamaisillaan tarpeeksi myyntipuheesta. Hänen on päästävä ulos.

− Jopa 100 kilowattia, ja koko hoitoa ohjataan tällä kaukosäätimellä, myyjä sanoo. Kyltin mukaan hänen nimensä on Jorge.

− Se vaikuttaa turhan hienolta ja suurelta, joten…

− Sanoit, että etsit täysautomaattista laitetta.

− Kyllä, mutta en… tuollaista. Palaan asiaan jokin toinen päivä. Onko pomosi täällä huomenna?

− Pomoni? Tarkoitatko Christianoa? Hän ei ole täällä enää. Minä olen uusi omistaja. Joten mikä on ongelma?

− Haluan vain generaattorin, joka on parempi kuin se, mikä minulla on nyt. En mitään hienoa laitetta, jossa on kaikenlaisia näyttöjä ja muuta.

− Paljonko sinulla on?

− Mitä tarkoitat?

− Rahaa. Paljonko rahaa voit uhrata tähän? Onpa suora kysymys. Erhard ei ole koskaan kuullut mitään vastaavaa. Nuoret. He tekevät mitä helvettiä tahansa.

− Se ei kuulu sinulle.

− Jos tahdot tietää, mitä voit saada rahoillasi, on helpompi aloittaa siitä.

Erhard katsoo kelloa koneliikkeen oven yläpuolella. Se on pian yksitoista. − Minulla on noin tuhat euroa.

Jorge läimäyttää katalogin kiinni. Mahdollisesti loukkaantuneena mutta ei tyrmistyneenä. − Ok, tehdään niin, että mennään tuonne. Hän kävelee ulos sisäpihalle. Erhard seuraa perässä. Jorge pysähtyy suuren portin viereen ja siirtää pahveja jonkin kuormalavalla lojuvan päältä.

− Tässä on sinulle tuhannen viidensadan euron generaattori.

Kuormalavalla on värikäs hitsattu kasa, jossa on suuri säiliö ja mustalta matkalaukulta näyttävä kappale kiinnitettynä patteriin. − Hyvänä päivänä 40−50 kilowattia ja yli kahdenkymmenen vuoden uskollinen palvelus Atlanttia seilanneella kalastuslaivalla. Ei uuden veroinen mutta pirun paljon parempi kuin useimmat muut, joita myydään tuhannella viidelläsadalla tai kahdella tuhannella eurolla.

Laite näyttää vanhemmalta kuin se, mikä hänellä nyt on, mutta vanha kone tuottaa korkeintaan 25 kW ja siinä on vain kolme pistorasiaa, kun tässä on kuusi. – Voiko sen kytkeä ajastimeen?

− Kyllä, Jorge sanoo silmiään räpäyttämättä. − Kaksituhatta euroa, niin saat siihen ajastimenkin.

– Tuhat seitsemänsataa.

− Tuhat yhdeksänsataa.

− Ok, Erhard sanoo. − Haluan, että se tuodaan minulle tänään.

− Onko sinulla rahat käteisenä?

− Minulla on tonni.

− Saat sen heti kun olet maksanut koko summan.

− Vanha pomosi antoi minun maksaa erissä.

− Hän ei ole täällä enää, poika sanoo.

Tämä on ongelma. Hän tarvitsee lisää virtaa, jotta voi jättää Beatrizin koko päiväksi yksin. Nyt yhdellä tankillisella saa virtaa korkeintaan neljäksi tunniksi. Se tarkoittaa, että jos hän on töissä, hänen on käytävä kotona lisäämässä dieseliä keskellä päivää.

− Jos haluat myydä minulle tuon vanhan romun, otat tuhat euroa nyt ja tuot sen minulle tänään. Loput rahat, kahdeksansataa, saat viikon kuluessa.

Se ei käy uudelle omistajalle. Erhard saa generaattorinsa 1 850 eurolla, kuljetuskustannukset päälle. Yhteensä 2 200 euroa. Myyjä tosin lupaa odottaa viikon ennen kuin myy generaattorin kenellekään toiselle.

Hän ajaa Atalayaa kohti Primo de Riveraa ja siitä Milagrosalle. Asiakas on hyppäämäisillään kyytiin Erhardin viivytellessä kadunkulmassa, mutta hän osoittaa sammutettua kylttiä. Hän kiertää korttelin ympäri Calle Nuestra Señora del Carmenille.

Hän ajaa hitaasti ja tähyilee Ponduelia muttei näe tätä. Hän pysähtyy lehteä lukevan Alberton viereen ja veivaa ikkunan alas.

− Huomenta, Alberto. Mies laskee sanomalehden ja tervehtii.

− Miten Múñezin kanssa menee?

− Hyvin, señor Extranjero, Alberto sanoo.

Se tarkoittaa, että heidän sopimuksensa toimii hyvin, ehkä jopa erittäin hyvin. Alberto ansaitsee rahansa uuden sopimuksen turvin. Erhard päättää sivuuttaa liikanimensä. Se on kantaväestön tapa asettua maahanmuuttajien yläpuolelle. − Oletko nähnyt Ponduelia?

Alberto katsahtaa kadulle ja osoittaa peukalollaan taaksepäin.

− Kokeile numerosta 62.

− Hän ei ole tänään vuorossa?

− Ei ole töitä. Lontoossa, Berliinissä ja Madridissa on lakko. Ei lentoja ennen huomista.

Erhard ajaa autonsa kauemmaksi kadun varteen ja pysäköi numeron 62 eteen. Se on sähköliike. Omistaja on seudulla tunnettu hahmo. Pokeria ja olutta rakastava irlantilainen.

Liikkeessä ei näy ketään. Erhard astuu peremmälle ja helmiverhojen läpi takahuoneeseen. Hän ei ole koskaan ollut siellä. Hän on monta kertaa kieltäytynyt kutsusta. Ovi on auki takapihalle. Omistaja, Cormac, on kertomassa tarinaa, miten möi kiinalaisille jotakin. Hän venyttää silmiään etusormilla ylöspäin. Kun hän näkee Erhardin, hän keskeyttää tarinointinsa. − Erakko, hän huudahtaa innoissaan.

Ponduel vilkaisee häntä happamasti. Kuin pieni poika, jota isä on tullut hakemaan. Erhard ojentaa kätensä Cormacille.

− Minä etsin sinua, Ponduel.

− That figures, Cormac sanoo ja nauraa. Mies on luultavasti jo kännissä.

− Mitä sinä minusta tahdot? Ponduel kysyy. Erhard on unohtanut, että Ponduel on todella ilkeä mies. Ei paha ihminen, vain epäystävällinen. Hän harkitsee, tarvitseeko hän oikeasti apua mieheltä. Se voi tarkoittaa, että heidän on vietettävä tuntikausia yhdessä, mutta hän ei keksi muuta.

− Tarvitsen terävää päätäsi, Ponduel.

− Minun tietääkseni sinä et ole niitä miehiä, jotka pyytävät apua.

− Mutta nyt pyydän. Tarvitsen jonkun, joka tietää tietokoneista.

− Oh yes, tämä mies on itse piru tietokoneiden kanssa, Cormac sanoo ja ojentaa Erhardille oluen.

Ponduel näyttää haluttomalta. − Mistä on kyse? En tee niitä hommia enää. Teinit ovat minua taitavampia. Etsi käsiisi joku heistä.

− Tämä on eri asia. Minun täytyy löytää jotain internetistä.

− Hell, minäkin osaisin sen, Cormac sanoo.

− Mitä? Ponduel kysyy.

− Yksi kuva.

Cormac puhkeaa nauruun. − Oh we know what you mean, hän huutaa, eikä Erhard ymmärrä, mikä on niin hauskaa.

− Minkä kuvan? Kerro lisää.

Erhard pelkää, että nyt menee hankalaksi. – En tiedä.

− Mitä kuva esittää, ja kuka on ottanut sen?

− En tiedä sitäkään.

− Sitten se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

− Tiedän vain, että se on olemassa. Olen nähnyt sen. Kännykässä. Se löytyi internetistä, mutta en itse löydä sitä enää.

− Unohda se, Ponduel sanoo ja kaataa hitaasti viimeiset pisarat puolen litran oluesta isoon partaiseen suuhunsa.

– Maksan sinulle. Anna taksamittarin käydä sen aikaa, kun autat minua.

– Oletpas sinä innoissasi, Cormac sanoo ja lähtee kaupan puolelle, jonne on tullut asiakas.

− Mitä kuvassa näkyy?

− Kerron, jos autat minua.

− Kerro nyt. En voi auttaa ennen kuin kerrot.

− Se on rannalla otettu kuva. − Cotillo Beachilla. Joku on ottanut rannalla kuvan, jossa näkyy tärkeä asia. Löysin kuvan erään ystäväni kanssa, mutta hän on nyt kuollut. Ja haluaisin löytää kuvan uudelleen.

− Kuka on kuollut, Cormac kysyy palatessaan pihalle.

Erhard tajuaa puhuneensa harkitsemattomasti. Cormac vaikuttaa tyypiltä, jolle ei kannattaisi kertoa mitään. Juoru leviäisi kulovalkean tavoin koko kaupunkiin. – Ystävätär, hän vain sanoo. – Putosi portaita alas.

− Missä kännykkä on? Ponduel kysyy.

− Ajattelin, että voisimme käyttää tietokonetta. Suurempaa ­näyttöä.

− Missä tietokone on? Ponduel kysyy.

Erhard laskee katseensa. Ponduelilta pääsee huokaus.

− Ainahan voit ostaa tietokoneen minulta, Cormac yrittää.

− Tarvitset siis sekä apua että tietokoneen? Cormac nauraa taas.

Miehen virnistely väsyttää Erhardia. Miksi kaikki aina kyttäävät omaa etuaan? Miksi kukaan ei halua vain auttaa – vaatimatta mitään itselleen. – Unohda koko juttu, hän sanoo. − Kysyin sinulta vain, koska en tunne ketään toista, en tunne ketään teinejä.

Cormac nousee. − Kysy Luisa Gladesia.

− Kuka hän on? Erhard kysyy.

− Hän opettaa tietotekniikkaa Puerton koulussa. Hän asuu tässä kaupungissa. Tai ainakin hänen äitinsä asuu. Hän on terävä päästään. Osti minulta tietokoneen viime kuussa ja laittoi sen itse käyttö­kuntoon.

− Kuulostaa kalliilta. En tarvitse asiantuntijaa vaan vain jonkun, joka osaa etsiä tietyn kuvan.

− Voit ihan hyvin kysyä häneltä. Ehkä hän voi opettaa sinulle jotain. Minulla ei ole numeroa, mutta löydät sen varmaan itse.

Erhard seisahtuu. − Glades?

− Kyllä, kampaaja, Acorzadossa.

− Onko hänellä kaksi tytärtä?

− Ei. Tytär ja poika. Tyttären nimi on Luisa.

− Ja jos tahdot kuulla mehukkaita yksityiskohtia, Cormac on oikea mies, Ponduel sanoo ja naurahtaa.

− Yes, gentlemen, olen pelkkää silmää ja korvaa, saaren kävelevä sentraalisantra, elektroniikka saa isot miehet puhumaan kuin papukaijat. Tätä hän hokee kaiken aikaa.

Naisen nimi ei ole Luisa Glades vaan Luisa Muelas. Sitä Erhard ei sano näille miehille. Erhard muistaa seisseensä kiimaisena ja onnettomana tytön oven takana Calle Palangressa tämän nukkuessa punaisella nahkasohvalla samppanjapullo pitkien jalkojensa välissä. Myös ilotulituksen Isla de Lobosin yllä ja Bill Hajin sormen taskussaan. Ja hitto, nyt sama nainen on tietokoneasiantuntija.

Ponduel ryhtyy jakamaan kortteja pakasta.

– Pidä omistasi kiinni, Erhard sanoo ja poistuu takahuoneesta liikkeen puolelle, jossa piipittää ja vinkuu ja on aivan liian kuuma.

Erhard kokoaa itsensä ennen kuin nousee portaita salonkiin. Siellä on kolme koululaista odottamassa hiustenleikkuuta. He istuvat hiljaa tikkarit suussa. Erhard kääntää selkänsä seinällä riippuvalle tyttären kuvalle.

Petra on itse ystävällisyys ja on valmiina etsimään hänelle ajan varauskirjasta. Mutta ei, hän ei ole tullut varaamaan aikaa. Ehkä jokin toinen päivä.

Hän ehtii sanoa vain tietokone ja Luisa, kun Petra alkaa jo höpöttää tyttärestään ja kertoa, kuinka kiireinen tämä on. Mutta se on väliaikaista, Petra vakuuttaa, tytär menee kohta naimisiin.

− No, onnittelut, Erhard sanoo.

− Anna kun soitan hänelle, äiti sanoo ja näppäilee kampaamon langatonta puhelinta.

He puhuvat ensin viisi minuuttia, kunnes Petra selittää tyttärelle, että hänen hyvä asiakkaansa tarvitsee apua. Se viisas vanhempi mies, josta olen kertonut sinulle, norjalainen. Tätä on kiusallista kuunnella.

Petra lakkaa puhumasta luuriin ja katsoo Erhardia: − Missä sinä asut? Majanichossa, eikö?

− Ei, vaan Calle Muellella, Erhard sanoo. Viitosessa. Ovella lukee Palabras.

Petra toistaa tämän luuriin. − Ja milloin? hän kysyy.

− Milloin tahansa. Erhard tulee ajatelleeksi Beatrizia. − Huomenna siestan jälkeen.

− Luisa sanoo keskiviikkona noin kello kahdeksan illalla. Erhard nyökkää, Petra sulkee puhelimen. − Pitäisikö meidän hyvän järjestyksen nimissä sopia hiustenleikkuustakin?

Amerikkalainen aviopari, joka asuu hotellissa Las Dunasissa.

Nainen valittaa tuulesta. Olisit voinut sanoa siitä, kun ostimme matkan, hän sanoo. Mies yrittää selittää, että hän ei tiennyt tuulesta mitään. Kaikki näytti kuvissa niin hienolta. Tuulta ei näe kuvista, vaimo selittää, sellaisesta täytyy lukea.

Erhard on palaamassa kotiin juuri ennen siestaa. Hän pysähtyy suuressa Hiperdinossa ja ostaa leipää, halpaa juustoa ja lehden, jonka hän aikoo lukea kannesta kanteen – mutta vasta kun on käynyt katsomassa Beatrizia, kokeillut hänen pulssiaan, tarkastanut hänen pupillinsa, sivellyt hänen jalkojaan ja hieronut hänen käsiään ja reisiään, jotta veri kiertää. Hän kuuntelee Beatrizia. Hän laskee korvansa naisen suulle mutta kuulee vain hengityskoneen korinaa. Aivan kuin hän tuntisi Beatrizin vartalon yhtä hyvin kuin rakastamiensa naisten vartalot.

Tajuttoman kanssa seurustelussa on oma erityinen sävynsä. Normaalit koskemattomuuden rajat eivät päde. Erhard pesee Beatrizin liinalla. Varovasti. Hän katsoo naisen vatsaa, joka nousee ja laskee, ja ajattelee kaikkia niitä kertoja, joina on istunut naisen vieressä rannalla tai kattoterassilla. Kun ilma tulee ulos, vatsa on pehmeä ja veltto, Erhardin mielestä hälyttävän laiha. Hänen mielestään Beatrizin kasvot ovat kalvenneet. Hän etsii puhelimen ja soittaa Michelille. Nyt on kulunut vuorokausi. Ei ole merkkejä paranemisesta tai edistyksestä. Michel kysyy Erhardilta kaikenlaista: onko hän liikkunut, onko hän sitä tai tätä. Erhard vastaa kaikkeen ei. Pulssi on pysytellyt vakaasti noin 61:ssä, ja hengityskone toimii normaalisti. Ensimmäistä kertaa hän kuulee lääkärin äänessä epäröintiä. Jos seuraavien neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa ei tapahdu mitään, Erhardin on toimitettava nainen sairaalaan. Hän selviää korkeintaan kolme neljä päivää ilman ravintoa ja nestettä.

Beatriz makaa sohvalla, ja hänet näkee heti asunnon ovelta. Erhard on yrittänyt siirrellä sohvaa, mutta se ei auta. Hän tulee levottomaksi. Hänellä ei sitä paitsi ole mitään tekemistä. Niinpä hän ryhtyy rakentamaan parvea pieneen huoneeseen, jossa säilyttää ruokatavaroitaan. Se on perimmäinen huone, ja sen katto on siten myös korkeimmalla. Jos hän rakentaa parven kirjahyllyn yläpuolelle ja sulkee oven, Beatriz voi maata parvella kenenkään näkemättä häntä huoneesta. Samalla Erhard voi tarkkailla häntä nousemalla laatikon päälle. Ylhäällä on yksi pistorasia, joten hengityskoneen voi siirtää sinne patjan kanssa.

Se on kovaa työtä, mutta saa Erhardin unohtamaan ajan kulun. Hän sahaa vanhoja rimoja ja kiinnittää ne paikalleen. Hän raahaa käytettyjä lautoja vajasta, nostaa ne kirjahyllyn päälle ja siitä edelleen rimojen varaan. Yksi laudoista on liian pitkä ja leveä, ja hänen on sahattava kulmat pois, jotta se mahtuisi ovesta sisään ja parvelle. Kun Erhard on saanut laudat ylös, hän etsii jatkojohdon, jossa on kaksi pistorasiaa ja tuo pienen lampun seinän viereen. Hän nostaa Alinan käyttämän patjan parvelle ja pysyttää sen paikoilleen leveällä laudalla, jonka ruuvaa kiinni seinään.

Auringon laskiessa kallion taakse hän juo konjakkia viinilasista ja kuuntelee Gillespieta Muchan soittamana. Uutisissa ei sanota mitään pojasta. Kaikki saarella ovat onnellisesti unohtaneet hänet.

Paitsi minä, hän sanoo Beatrizille.

Sitten tulee vaikein vaihe. Pahin.

Ensin hän siirtää hengityskoneen parvelle ja laittaa sen paikoilleen. Se suhisee kuin sairas kissa. Sitten hän nostaa Beatrizin olkapäälleen, pitelee katetria ja virtsapussia ja taiteilee tiensä ruokakomeroon. Askel kerrallaan. Hän nousee laatikon päälle seisomaan ja siitä edelleen tuolille, jonka on pannut jo etukäteen parven alle. Hän kallistaa naisen varovasti reunalaudan yli patjalle, pää viimeisenä. Hän työntää naista varovasti kauemmaksi reunasta, kohti takaseinää ja lukulampun heikon valon valaisemaa nurkkaa. Hän panee virtsapussin hyllylle parven alapuolelle ja yrittää vaimentaa hengityskoneen piipittävää ääntä mutta pelkää koskea laitteeseen, josta ei ymmärrä mitään.

Hän järjestää tavarat paikoilleen ruokakomerossa. Tölkit, vanhat lankarullat, öljy- ja etikkapullot. Hän ei heitä mitään pois, ei edes vanhentuneita ruokia. Lopulta paikka näyttää ruokakomerolta. Vastenmieliseltä sellaiselta, mutta vaikutelma on täydellinen.

Sitten hän tarkistaa generaattorin, lisää siihen dieseliä ja toivoo, että tämä olisi jo viimeisiä kertoja. Hän ottaa juuston esiin, syö ja katsoo ikkunasta tielle. Mailleen painuva auringonvalo saa ilman väreilemään pölyisenä yhä tummuvissa tomun sävyissä.

Poliisi saapuu yhdeksän aikaan illalla.

Hän ounasteli tai ennusti heidän tulevan aikaisemmin.

Tulijoita on vain yksi. Miehen hahmo mustassa autossa ja kuoppaisella tiellä heittelehtivät auton valot. Se on Bernal. Hän tunnistaa miehen cowboy-saappaiden äänen. Hän antaa poliisin koputtaa pari kertaa ennen kuin avaa oven.

− Erakko.

− Bernal, Erhard tervehtii. Hän ei pyydä miestä peremmälle. Ei heti.

− Mikä sinua vaivaa?

− Mitä tarkoitat?

− Bill Haji. Poika rannalla. Vieläpä Beatriz Colini, joka on nyt kuollut, ja Raúl Palabras, joka on kadonnut.

− Tämä on pieni saari.

− Pieni maailma, jos minulta kysytään.

− Sinä tunnet minut. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kuolemansa kanssa. Mikä on aivan totta, Erhard ajattelee.

− Tiedän, mutta olemme leikkineet ajatuksella. Toistaiseksi et ole epäiltynä.

− He ovat kaksi parasta ystävääni. Mieleeni ei juolahtaisikaan…

− Olivat.

− Mitä?

– Olivat parhaita ystäviäsi. Menneessä aikamuodossa.

– Raúl Palabras voi olla vielä elossa.

− Tiedätkö, missä hän on?

− En. Niin minä sanoin myös sille toiselle poliisille.

− Miten hän on saattanut lyödä tyttöystäväänsä?

− Raúl ei ole lyönyt häntä. Beatriz kaatui. Raúl ei ole koskaan lyönyt häntä.

− Puhummeko samasta Raúl Emanuel Palabrasista, joka on ollut kahdesti syytettynä pahoinpitelystä? Sama Raúl?

− Hän ei milloinkaan koskenut Beatriziin. Ei sillä tavoin.

− Hassib kirjoitti raporttiinsa, että ehdit viettää hänen kanssaan tunnin ennen kuin hän kuoli. Mitä oikein teit?

− Yritin pelastaa hänet.

− Miten?

− Autoin häntä, korjasin hänen asentoaan ja puhuin hänelle.

− Kokonaisen tunnin?

− Sitten lääkäri tuli.

− Kuka?

− Siihen meni pitkä aika. Hän tuli ja sanoi, ettei mitään ollut tehtävissä. Hän lähti, ja pian sen jälkeen Beatriz kuoli.

− Hän on todistaja ja lääkäri. − Haluamme puhuttaa häntä.

− Hän tuli sinne Beatrizin ystävänä. En aio kertoa, kuka hän on.

− Voin pidättää sinut ja etsiä lääkärin itse.

− Niin.

− Mihin aikaan löysit hänet?

Erhard kertaa Hassibille kertomansa tarinan.

− Kello yksitoista? Oletko varma? Bernal kysyy.

− Kyllä. Kun olin löytänyt hänet ja pannut parempaan asentoon, menin kattoterassille etsimään Raúlia. Vastapäisen talon katolla ollut nainen näki minut. Hän voi vahvistaa kellonajan.

− Pystyikö Beatriz sanomaan mitään, puhuiko hän?

− Hän mutisi vähän. Hän sanoi Raúlin nimen.

− Sanoiko hän mitään siitä, mitä oli tapahtunut?

− Hän sanoi kaatuneensa.

− Portaissa?

− Kyllä, siltä se vaikutti.

− Lorenzo sanoo, että hänen nilkkansa oli murtunut. Kasvot olivat täysin tuhoutuneet. Ei aivan tavallinen kaatuminen, jos minulta kysytään.

− Mistä minä tietäisin? Siinä tilassa minä hänet löysin.

Bernal katsoo polkua, jota pitkin vuohet juoksevat kohti taloa.

− Mikä sillä on sarvessa?

− Se näytti tuolta, kun sain sen.

− Tarjoatko minulle oluen, Erakko. Puhutaan vähän tästä jutusta.

Juuri tätä Erhard pelkäsi. Mutta hän ei tiedä, miten saisi tilanteen estettyä. – Olen jo menossa nukkumaan, hän sanoo.

− Etkä ole. Valvot kaiket yöt, poliisi sanoo ja tunkeutuu sisälle.

Erhard menee ruokakomeroon ja ottaa sieltä kaksi haaleaa olutta. Hän vilkaisee nopeasti parvelle, mutta Beatriz on näkymättömissä ja kuulumattomissa. Hän sammuttaa valon ja ojentaa tölkin poliisille.

− Olet sisustanut mökin uusiksi, Bernal sanoo.

Erhard katselee ympärilleen. Mitä hän voi huomata? − Tarkoitatko sohvaa? Erhard siirsi sohvaa, kun Beatrizin oli tarkoitus maata siinä.

− Ehkä. Jokin on toisin. Hän kääntyy ympäri ja katsoo Erhardia. − Minulla on sinulle tärkeää kerrottavaa.

Tauko. Hiljaisuus. Tulee liian hiljaista.

− Raúl Palabras on paennut ulkomaille.

− Oletteko löytäneet hänet? Erhard huomaa tuntevansa outoa helpotusta, että Raúl on elossa, ja heti perään häntä alkaa harmittaa, että kaveri on paennut tekojaan. Karannut tyttöystävänsä luota.

− Olemme nähneet hänet lentoaseman kuvassa, ja matkustajaluettelon mukaan hän nousi koneeseen.

− Minne?

− En voi sanoa.

− Espanjaan?

− Ei.

− Jos se tapahtui ennen kello kymmentä, kentältä lähtee vain kolme konetta. Casablancaan, Lontooseen ja Madridiin.

− Saamme hänet kyllä kiinni. Heti kun hän vain astuu jalallaan jollekin saarista.

− Toivon niin, Erhard sanoo ja melkein tarkoittaa sitä.

− Ok, kuule nyt, Bernal sanoo. − Jos on jotakin, mitä tahansa, mitä et ole kertonut meille, kerro se nyt. Kollegani Hassibin mielestä valehtelet ja peittelet jotakin. Hän haluaisi pidättää sinut, mutta minä sanoin, että tunnen sinut ja että olet hyvä mies.

Hän katsoo Erhardia kuin se olisi kysymys. − Sinun on kerrottava nyt, jos tiedät jotakin tärkeää, joka meidänkin on syytä tietää.

− Voin kyllä selittää sen kaiken uudelleen, jos haluat. En ole tappanut ketään, jos sitä luulet.

Bernal hymyilee kuin ajatus olisi mahdoton mutta ajattelisi silti niin. − Tyttö kaatuu ja kuolee, Palabras matkustaa ulkomaille. Se ei voi olla sattumaa.

− Voin vain sanoa, että löysin Beatrizin. Ja Raúl oli poissa.

− Sitä minäkin. Olet hyvä mies. Hassib sanoo, että kusetat meitä, mutta ne ovat hänen sanojaan, eivät minun. Sinä olet hyvä mies. Hän nousee tuolista. − Beatrizilla oli joku serkku ja täti Madridissa, jotka eivät pääse tänne, heillä ole varaa tulla. Jos haluat osallistua hautajaisiin, olet yksi harvoista vieraista. Huomenna. Kello viisi Alto Blancossa.

− Miksi siellä?

− Koska Emanuel Palabras halusi niin. Hän maksaa.

− Tuleeko hän?

− En usko. Kiitos oluesta. Bernal ei ollut koskenutkaan siihen. Hän nostaa sen pöydälle. Ovelle päästyään hän sanoo: – Muuten, jos yhä mietit sitä pojan tapausta, siinä ei ole päästy eteenpäin. Tapaus on edelleen selvittämättä, mutta kukaan ei tutki sitä nyt.

− Luulin, että olitte aikeissa lopettaa tutkimukset väärään tunnustukseen.

− Nainen katosi. Niin hänenlaisensa tekevät. Hän alkoi jänistää. Emmekä ole kuulleet paikallisesta sponsoristamme. Sen takia ei siis kannata menettää yöuniaan.

− Äitiä ei ole vieläkään löydetty.

− Maapallo pyörii, Erakko. Tulee uusia rikoksia selvitettäväksi. Sinäkin työllistät meitä melkoisesti. Bernal menee ovesta ulos. Rus­keaan yöhämärään.

37

Tiistaina Erhard ajaa aikaisesta aamusta pitkään, liian pitkään. Kotiin palatessaan hän on aivan poikki. Väsynyt ja vihainen. Hän on ehtinyt pitää vain kaksi taukoa, kummatkin täyttääkseen dieseliä generaattoriin, tarkistaakseen Beatrizin voinnin ja syödäkseen vähän. Päivän mittaan hän on ymmärtänyt, että on jokseenkin mahdotonta hankkia tuhat kaksisataa euroa kiireessä, jos hänen on annettava puolet TaxiVenturalle. Kun päivä on ohi, Erhard pystyy laittamaan syrjään vain 128 euroa. Menee viikkoja ennen kuin hänellä on varaa uuteen generaattoriin. Kirottu generaattori. Hän seisoo ruokakomerossa laatikon päällä kuuntelemassa Beatrizia ja huomaa läpinäkyvän suukappaleen huurtuvan. Beatriz ei sano mitään. Hän on alkanut haista vähän, mutta Erhard ei uskalla siirtää tai kääntää naista. Hän ei jaksa riisua vaatteita ja nukahtaa sohvalle jäykkänä.

Hän hoippuu korkealla penkereellä todellisuuden ja auringossa kylpevän maalaiskylän välissä, kylän, jossa ihmiset tulevat ja menevät ravintoloihin. Hän kuulee askeleita talon ulkopuolelta ja tietää, että se on pelkkää kuvitelmaa, hän näkee nuoren naisen ruumiin, jonka päälle valutetaan öljyä pullosta, eikä voi uskoa, että se on silkkaa mielikuvitusta. Joku tönäisee häntä.

Se on vain kramppi jaloissa, ja sitä seuraa vihlova kipu kuin joku olisi kuumentanut hänen jänteensä kiehuviksi. Hän nousee ylös ja säntää ulos tajuamatta miksi. Tuulee navakasti, ja se saa auton heittelehtimään hänen ajaessaan kohti kaupunkia. Kaduilla on hiljaista, hän viipyy tuntikausia pääkadun taksijonossa.

Sama se. Tästä ei ole mitään hyötyä. Eikä hän oikeastaan jaksaisi puhua kenenkään kanssa. Kymmenen aikaan tulee perheenisä neuvottelemaan keikasta Puertoon. Hän hyväksyy miehen tarjouksen, mutta se ei auta. Mies ja vaimo riitelevät siitä ja tästä ja menevät kahvilaan tytär välissään. Hän yrittää lukea Doylea, mutta siitä ei tule mitään.

Kahdentoista aikaan hän näyttää vilkkua, poistuu jonosta ja ajaa Café Mizaan.

Pienessä kahvilassa, jossa Miza keittää kahvia, ei ole ketään. Paikka on yleensä täynnä opiskelijoita, nuoria turisteja, jotka ovat löytäneet paikan Lonely Planetin kautta opaskirjan mainittua sen yhtenä viidestä parhaasta maisemakahvilasta. Hänen saapuessaan Miza on kääntänyt musiikin kovemmalle ja on puhdistamassa kahvikonetta. Nainen yllättyy ajankohdasta. Erhard ei koskaan käy täällä tähän aikaan päivästä. Erhard huomaa, että nuoretkin saattavat vastustaa muutoksia. Hän päättää juoda kahvinsa mieluummin kahvilassa kuin autossa, kuten hänellä on tapana. Miza pesee isoa konetta ja vilkaisee häntä. Hän hyräilee musiikin mukana ja kysyy Erhardilta, miten työt sujuvat. Hyvin, Erhard vastaa.

Hän katsoo merelle. Mikään ei muutu. Taivas on pilvetön. Kuuluu vain aaltojen hypnoottinen loiske niiden kurottuessa polven korkeudelle, noustessa ylös ja kaatuessa kiviä vasten. Puhdas taivas. Näkymätön tuuli puhaltaa kaiken pois. Pelkkää sinistä ja valkoista. Aivan kuten viime vuonna. Ja toissa vuonna. Se ei ole niin runollista kuin kuulostaa.

Puhelin soi. Miza laskee rievun käsistään ja menee keittiöön puhumaan. Luuri korvalla hän avaa tietokoneen ja kirjoittaa sinne jotakin, mitä kuulee puhelimessa. Kuulostaa pöytävaraukselta. Mukavaa, että tulette, Miza päättää puhelun ja naputtelee konetta. Hän on nelissäkymmenissä ja käyttää tietokonetta luontevasti ja helposti.

Erhard tähyilee rannan ja tien suuntaan ja nousee. – Olen nyt käynyt täällä ehkä viiden vuoden ajan, hän sanoo naiselle.

Miza virnistää. − Varmaan lähemmäs kymmenen.

− Et ole koskaan kysynyt minulta muusta kuin työstä.

− En. Se ei kuulu minulle.

− Olet kunnon ihminen, Erhard sanoo.

− No, kiitos, señor Jorgenson, Miza sanoo, kokoaa kahvikoneen ja laittaa kupin kahvia. − Testataan.

Erhard katsoo tietokonetta. Mizalta menee ehkä kymmenen minuuttia löytää kuvat, joiden etsimiseen Erhardilta menisi monta tuntia, kenties päiviä. Ei ole mitään syytä häiritä Petran tytärtä sellaisella, hänhän on tietokone-ekspertti ja nauraisi Erhardille, pitäisi häntä sitäkin vanhanaikaisempana kuin miltä hän näyttää. Hän voi hyvin kysyä Mizalta, monivuotiselta tuttavaltaan, kenties ainoalta ystävältään, vaikka he ovat enimmäkseen keskustelleet säästä, kahvista, jalkapallosta ja kalastajista.

Miza näyttää huolestuneelta. − Mitä on tapahtunut?

− Etsin erästä kuvaa.

Miza vilkuilee ympärilleen kuin Erhard olisi kadottanut kuvan kahvilaan. − Enpä ole nähnyt täällä mitään, jos sitä tarkoitat.

Erhard katsoo häntä. − Löydän sen kyllä.

Nainen hymyilee. Hänen miehensä vaikuttaa kulmikkaalta, mutta Mizalla on hymy herkässä. − Etkö lähde tänään ajamaan?

Erhard nyökkää.

Hän ajaa Alto Blancoon. Ottaa mukaan kimpun valkoisia ruusuja. Ne maksavat seitsemäntoista euroa, lennätetty mantereelta. Hän pysäköi auton sorakentälle ja nousee pitkiä portaita, jotka tuntuvat laskeutuvan alaspäin. Kukkulan laelta avautuu näköala, jota hienompaa kukaan ei voisi toivoakaan. Esihistoriallisen tulivuoren tuhka peittää pysyvästi paikkaa, kaikki on vitivalkoista koko matkalta mustana möyrivälle merelle saakka. Mäen harjalla seisoo pieni mustalla liuskekivellä päällystetty kirkko. Kivisenä ja lämpöä hohkaavana. Se on saaren rikkaan väen kirkko. He pitävät väreistä ja näköalasta, joiden ansiosta hääkuvat näyttävät hajuvesimainoksilta. Kirkon kupeessa on vieläpä laatoitettu alue paparazzien kamerajalustoja varten, kymmenen neliötä, jolla he voivat päästellä höyryjä ja odottaa hääparin ja heidän julkkisystäviensä tuloa kirkosta ulos. Erhard ei ole koskaan aikaisemmin ollut kirkossa. Hän pysähtyy suuren oven luona ja katsoo sisälle, mutta siellä on hämärää ja vain peremmältä kantautuvat äänet saavat hänet astumaan sisään. Hän on saapunut hyvissä ajoin.

Sali on kahdeksankulmainen ja miltei askeettinen. Kummallakin sivulla on viisi raakapuista penkkiriviä kohti graniittista alttaripöytää. Sen yläpuolella on ristinmuotoinen ikkuna, luonnonvalolla täyttyvä risti. Sydämeenkäyvän yksinkertaista. Vasemmalla puolella istuu pieniä kuoropoikia mustissa kaavuissa ja kirkuvan keltaisissa kumikengissä nyppimässä hiljaa toistensa hihoja. Pappi puhuu mustaan pukuun pukeutuneen miehen kanssa, joka kiirehtii ovelle Erhardin astuessa sisään. Edessä istuu jo yksi vieras. Tyttö siitä vaatekaupasta, jossa Beatriz oli töissä. Suuren kaupungin tyyliin harsohatussa ja aurinkolaseissa kuin rock-tähden leski.

Kohta paikalle ilmestyy kaksi muuta nuorta naista, ilmeisesti ystävättäriä vaateliikkeestä, mutta Erhard ei tunne heitä. He tervehtivät varovasti, tunnelman, valaistuksen ja laulamaan ryhtyneen kuoron vuoksi. He ovat kaikki tyylikkäästi pukeutuneita, yksi heistä aavistuksen liian lyhyeen hameeseen, jota hän kiskoo alaspäin. Alttaripöydällä on munanmuotoinen uurna. Yleensä hautajaiset pidetään ennen tuhkausta arkku avoinna, mutta nyt haudattava on päätetty tuhkata ennen seremoniaa, joka suoritetaan siten uurnalle.

Nyt kun Erhard on huomannut uurnan, se vie hänen kaiken huomionsa.

Alina.

Koska todellisuudessa se on hän. Aivan kuin Erhard ei olisi uhrannut ajatustakaan Alinalle sen jälkeen kun vaihtoi hänet Beatriziin. Nyt hän ajattelee iltaa, jona näki Alinan yökerhossa ja tämä päätyi laulajan kanssa sänkyyn. Kuinka hän makasi hajareisin ja puhui Erhardille kuin sille vanhalle paskiaiselle, joka hän onkin. Niin täysin välinpitämättömänä, tyhmänä ja röyhkeänä, että hänet teki väistämättä mieli kellistää, vaikka koko hermojärjestelmä huusi, että hän on kauhea luuska, josta oli paras pysyä kaukana. Raivostuttava sanan kaikessa merkityksessä.

Nyt nainen on kuollut. Erhard on ainut, joka tietää, kenen ruumis on tuhkattuna uurnassa. Ja vaikka se ei ollut hänen syytään, nainen kuoli hänen huostassaan. Hänen tekoaan on se, että Alinan kuolemalla peitetään Beatrizin eloonjääminen. Jos nämä todella olisivat Alinan hautajaiset, kirkossa istuisivat toiset vieraat. Kirkko olisi täynnä Guisgueyn tyttöjä tai olisi täysin tyhjä. Hänelle ei todennäköisesti olisi järjestetty hautajaisia lainkaan eikä häntä olisi tuhkattu, hänet olisi vain heitetty kauhakuormaajan kaivamaan nelikulmaiseen kuoppaan kuolleen poikavauvan tavoin. Kukaan ei tuntenut Alinaa, eikä kukaan olisi halunnut maksaa huoran saattamisesta viimeiseen lepoon. Alina siis tavallaan saa maistiaiset haaveilemastaan luksuselämästä. Erhard istuu takarivissä ja tuntee koko rakennuksen pyörivän silmissään. Samalla kellot alkavat soida rytmikkäästi.

Miksi helvetissä hän oli mennyt katolle? Mikä sai hänet kiipeämään sinne? Jos hän oli niin epätoivoinen, miksi hän ei pinnistänyt kaikkia voimiaan hyökätäkseen Erhardin kimppuun tämän palatessa kotiin, kuten oli yrittänyt edellisenä päivänä? Alina oli ollut vihainen hänen lähtiessään, mutta heillä oli ollut yhteinen projekti ja hän oli pyytänyt Erhardia hakemaan kännykkänsä laturin. Miksi hän oli hypännyt katolta?

Juuri kun kellonsoitto lakkaa, ovi avautuu ja Emanuel Palabras saapuu saliin mukanaan kummallinen joukko palvelusväkeä, ja he täyttävät kaikki vasemmanpuoleiset penkit. Koko seurue on mustissa paitsi Palabras, joka muistuttaa papukaijaa vihertävän sinisessä puvussaan ja valkoisessa kapealierisessä fedorassaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Erhard näkee Emanuel Palabrasin oman kiinteistönsä ulkopuolella, ja kuten huhut väittävät, hän ei liiku koskaan yksin. Hänen henkivartijoidensa esimies ja jopa puutarhuri, Abril, sekä tytöt, hänen maasainsa, toimivat ulkomaailman suodattimena, todellisuuden ja hänen itsensä välisenä puskurina, ja kaikki vuorovaikutus tapahtuu heidän kauttaan.

Selin seissyt pappi kääntyy kohti penkkirivejä ja hämmästyy äkillistä kohtaamista vieraiden kanssa. Hän kohottaa kätensä vastaanottavaan tervehdykseen ja aloittaa. Sillä hetkellä Erhardista tuntuu, ettei hänellä ole koskaan ollut näin suurta tarvetta kuulla merkityksellisiä, painavia sanoja elämästä ja kuolemasta, ihmisen hauraudesta, ikuisesta merkityksen ja tuttujen kasvojen etsimisestä, läheisyyden kaipuusta ja pienestä ihmisestä, joka haluaa vain rakastaa ja tuntea äidin lämpimät huulet korvansa takana, hellyyttä ja hyväilyjä kaipaavista raajoista ja loputtomista odotuksen tunneista ennen hidasta kuolemaa. Pappi avaa suunsa ja lukee Raamattua, pitkän kertomuksen kultaisesta vasikasta, jonka Erhard muistaa piirroksena eräästä löysästi sidotusta kirjasta. Pappi sanoo, että enkeli kulkee edellä ja valmistaa tien Beatrizia Aurelia Colinille. Kuoro laulaa. Erhardin katse lipuu alttarin yläpuolisesta rististä harmaalle lattialle. Hän nostaa silmänsä vasta, kun kellot soivat uudelleen ja pappi kävelee käytävää avoimelle ovelle. Hänen perässään kulkee pukuun pukeutunut mies, suntio, joka kantaa uurnaa valkoisin hansikkain. Saattoväki seuraa perässä. Etummaisena Palabras hoveineen, sitten vaateliikkeen tytöt ja Erhard. Aivan uloskäynnin vieressä seisoo univormupukuinen poliisi Hassib ja katsoo tutkivasti Erhardin kasvoja. Tai siltä se tuntuu. Erhard ohittaa hänet matkallaan valkoiseen valoon ja tervehtii lyhyesti. Pappi ja suntio kiertävät polkua kirkon taakse aukiolle, jolle on istutettu punaisia kukkia. He pysähtyvät hiilenharmaan seinän luokse, jossa on valkoisilla kirjaimilla merkittyjä metallisia laatikoita. Se on kirkon uurnaholvi, ja monet pitävät sitä yhtenä upeimmista paikoista päättää päivänsä. Liljoja ja ruusuja uhkuvista ruukuista, vainajien nimikylteistä ja siluettikuvista sekä pienistä enkeleistä huolimatta se muistuttaa Erhardin mielestä tylsää postilaatikkoriviä.

Munanmuotoinen uurna asetetaan yhteen luukuista, pappi sanoo muutaman sanan latinaksi ja siunaa seurakunnan. Tulee hetken hiljaisuus, jolloin voi kuulla meren äänet kuin se saisi sanoa viimeisen sanan. Aaltojen hengitys. Erhardin mielestä tämä on koko hautajaisten kohokohta. Lopulta on kohdattava elämän tuskallinen peruuttamattomuus. Teot, jotka voi tehdä vain kerran, Erhard ajattelee.

He palaavat autoilleen.

Viimeinen asia, mitä hän nyt kaipaa, on fyysinen kontakti kehenkään. Tai poliisin katse. Hän kävelee niin kovaa kuin pääsee, polviin koskee, hän luikkii vaateputiikin tyttöjen edeltä parkkipaikalle. Autolle päästyä yksi Emanuel Palabrasin miehistä pysäyttää hänet. Señor Palabras haluaa puhua Erhardin kanssa. Voisiko Erhard tulla toiseen autoon. Mies tarkoittaa keskellä parkkipaikkaa seisovaa jättimäistä mersua. Erhard seuraa miestä ja odottaa muutaman minuutin auton beigellä nahkaisella takapenkillä, missä on niin paljon jalkatilaa, että Erhardin jalat eivät ojennettuinakaan yletä etuistuimiin. Sitten Emanuel Palabras tulee autoon kahden laihan maasai-tytön ja henkivartijansa Charlesin kanssa, joka istuutuu toiselle etuistuimelle. Tämän oikea jalka on valkoisessa kipsissä.

− Surullinen päivä, Emanuel Palabras sanoo.

− Kyllä, Erhard vastaa.

− Valitettavasti en voi väittää tunteneeni häntä. Poikani ei esitellyt häntä.

Erhard ei ymmärrä tätä. Hän on aina ajatellut, että Raúl oli ylpeä Beatrizista. Ehkei Raúl niinkään välittänyt isänsä seurasta. Hän ei sano mitään.

− Luullakseni Raúl oli kyllästynyt naiseen, Palabras jatkaa.

− Olemme juuri haudanneet hänet, Erhard sanoo. − Emmekö voisi nyt vain sulatella asiaa? Emanuel Palabras hymyilee. − Luuletko, että aika muuttaa asioita?

− Jos sinulla on mielipide heidän suhteestaan, sitä ei ehkä tarvitse tuoda julki tänään. Kunnioituksesta vainajaa kohtaan.

− Kunnioituksesta, kyllä, mutta ei epärehellisyydestä, siitä ei seuraa mitään hyvää.

− Mitä haluat sanoa sillä?

− Älä loukkaannu, Pianonvirittäjä, minä olen maksanut hautajaisjärjestelyistä, enkä halua saattaa naista häpeään. Yritän vain ymmärtää tyhmää poikaani. Miksi hän teki mitä teki?

− Tiedätkö, että hän on matkustanut maasta?

− Kyllä, poliisiystäväni ovat kertoneet.

Ystäväni. Se ei kuulosta mukavalta Palabrasin kaltaisen miehen suusta.

− Ja kenties ajattelet poliisiystäviesi lailla, että hän myös tappoi naisen?

− Eivät taida enää ajatella niin. Mistä on kiittäminen muun muassa sinua.

Tämä oli Erhardille uutta. − Hyvä, hän sanoo yksinkertaisesti.

− Olen sanonut heille, että meidän perheemme ei vie tuttiakaan lapsen suusta. Olemme lampaita Jumalan suuressa näytelmässä.

Se taitaa sentään olla liioittelua lievästi sanottuna, sikäli kuin Erhard tietää.

Sekä Emanuel että Raúl ovat listineet enemmän kuin jalkapallojoukkueellisen ihmisiä.

− Niin, Jumala yksin tietää, Erhard sanoo ja huomaa Emanuelin katseen.

− Mutta ei puhuta siitä enempää, Palabras sanoo. − Miten sinulla menee?

Kaikki hälytyskellot soivat. Emanuel Palabras ei ole koskaan ennen kysynyt sellaista. − Jos ei oteta lukuun hautajaisia ja hyvän ystäväni katoamista sekä turistien ja pianojen määrän hiipumista saarella, asiani ovat mainiolla tolalla.

– Turistit, mistä lähtien sinä olet heistä alkanut huolehtia?

– Makrotalous, Erhard sanoo. – Kun turistit menevät muualle ja täkäläisten talous heikkenee, tulee vähemmän taksikeikkaa.

− Sinä et lakkaa hämmästyttämästä minua, Pianonvirittäjä. On tietenkin upeaa, kun joku pystyy näkemään asiat laajemmassa mittakaavassa. Poikani ei osannut mitään hyödyllistä, mutta ihmistuntija hän kyllä oli. Minä sinut löysin, mutta hän näki mahdollisuutesi.

Nyt soivat hälytyskellot entistä kovempaa. Emanuel Palabrasin kohteliaisuudet eivät ole ilmaisia. Hetken kuluttua tulee tarjous. − Minä olen ollut täällä koko ajan. Todella kauan ennen kuin te huomasitte mitään.

− Ilmestyit yhtäkkiä. Kuin meren jumala vedestä.

Se kuulostaa niin tyhmältä, että Erhardia alkaa hymyilyttää. Palabras nauraa hänen kanssaan. Ja kaksi maasaita myös, vaikka eivät varmasti ymmärrä tästä mitään. Tai sitten he ymmärtävät kaiken. Heidän kasvoistaan sitä ei pysty päättelemään.

Erhard on nousemassa autosta.

− Hetkinen, Emanuel Palabras sanoo ja nostaa kätensä. − Joko lähdet?

− Tuliko kaikki selväksi?

− Milloin tapaamme taas?

− Kuun ensimmäisenä torstaina. Kuten aina.

− Meidän pitäisi nähdä useammin.

− Miksi? Erhard hymyilee, mutta tarkoittaa mitä sanoo.

− Tavata toisiamme. Meillä on paljon yhteistä.

− Ei kai meillä ole muuta yhteistä kuin ikä ja heikkous kalliisiin pianoihin.

− Eikä mitä, olemme samasta puusta veistettyjä, samasta mnin­gasta.

Sitä Erhardin on vaikea uskoa. − Mitä sinä haluat?

− Haluan sinut töihin, Palabras sanoo.

− Mihin?

− Sinulla on hyvä pää. Emmeköhän me jotain keksi?

− Minulla on työpaikka. Kaksikin. Jopa kolme, jos Beatrizin hoitaminen lasketaan, mutta tätä hän ei sano ääneen.

− Mutta sinulla on käyttöä rahalle, eikö?

− Pärjään.

− Tarjolla on muitakin etuja.

Erhard katsoo Palabrasia kauan tajuamatta, mitä tämä tarkoittaa.

− Pärjään.

− Olet aina tervetullut, Emanuel Palabras sanoo.

Erhard nousee autosta. Tupaten täysi Mersu karauttaa matkoihinsa. Parkkipaikalla ei ole ketään. Tuuli pyörittää valkoista tomua sinne tänne.

38

Hän herää kahdesti moottorin ääneen, mutta hengityskoneen pumpun lisäksi ei kuulu mitään. Vain itsepintaisesti kivissä suhiseva tuuli ja talon seinää vasten nukkuvien vuohien kahina. Ehkä ne eivät löydä ruokaa ja hakevat suojaa talosta levätäkseen. Erhard nousee, kävelee alasti ulos ja peseytyy suuren vadin ääressä pihalla.

Aurinko on nousemassa saaren ylle. Halkopinon takaa löytyvät pyykkinarulta lennähtäneet alushousut ja farkut. Erhard pukee ne. Hän syö raakaa pekonia ja näkkileipää. Radio Muchassa soitetaan Coleman Hawkinsin versiota Out of Nowheresta. Nauhoitettu Pariisissa vuonna 1937.

Erhard kääntää Beatrizin, tarkistaa hänen katetrinsa ja kertoo päivän ohjelmasta. Nyt on keskiviikko. Keskiviikkoisin on aina vähän vilkkaampaa.

Hän hakee Aazin tasan kello 10.15. Aaz seisoo hoitokodin edessä reppu selässä ja istuu autoon sanomatta mitään. Hän saa luvan veivata ikkunan alas, istua käsi ulkona ja tuntea ilmavirran kädellään kuin tuulta vasten lentävä lokki. Siinä on jotakin syvästi liikuttavaa, ja se saa Erhardin ajamaan hitaasti ja varovasti. No, Erhard, miten menee?

− Vuohenpaskaa ja mäkäräisiä, Erhard vastaa. Hän tietää, että ­Aazista on mukava kuulla kiroilua.

Älä väitä minulle, että sinulla on kiire, tiedän, ettet tee muuta kuin luet typeriä kirjojasi ja kuskaat minua keskiviikkoisin.

− Aaz, poikaseni, tiedät, että mieluiten kuskaisin sinua joka päivä.

Onko kaikki hyvin?

− Minulla on kiireitä, Erhard sanoo ja tuuppaa Aazia lempeästi. – Mutta ei sen takia, mitä luulet. Beatrizille on käynyt pahasti. Minun on hoidettava häntä.

Hänhän on Raúlin tyttöystävä?

– Oli, Aaz, hän oli Raúlin tyttöystävä. Raúl on lähtenyt läiskimään, kadonnut.

Hänelle on voinut käydä jotakin. Jos hän tietäisi, että Beatrizille on käynyt pahasti, hän tulisi takaisin. Hänhän rakastaa naista.

− Sinulla on paljon opittavaa rakkaudesta, Aaz.

Mutta miksi hän mukiloisi rakastamansa Bean henkihieveriin? Se ei voi olla Raúl.

− Samasta syystä, josta äiti jättää lapsensa pahvilaatikossa autoon rannalle. Koska toisinaan hävitämme mieluummin kaiken ympäriltämme kuin muuttaisimme itseämme.

Ei, ei. Ei se niin mene. Jos rakastaa jotakuta, jos on joskus katsonut häntä silmiin, ei voi lyödä häntä.

− Ihmiset ovat kummallisia, Aaz, usko minua. Olen ajanut taksia vuosikausia, olen elänyt kauan ja nähnyt ihmisen pahimmat puolet.

Äitini rakastaa minua, hän rakastaa minua niin paljon, että vei minut Santa Marisaan, jotta minulla olisi asiat paremmin, vaikka hän olisi mieluiten pitänyt minut luonaan.

− Sinun äitisi ei ole tavallinen ihminen. Et sinäkään.

Kukaan ei hylkää lasta.

− Olet väärässä, Aaz. Mutta jos meillä on onnea, Raúl tulee takaisin – muhinoituaan jonkun laulajattaren kanssa tai ryypättyään Dakarissa. Sellainen hän on.

He ajavat Lorquesin kaupungin halki, siellä on huoltoasema. Aaz katsoo Erhardia sen näköisenä kuin ei kestäisi hiljaisuutta.

− Minä ehkä tapaan kampaajan tyttären, Luisan.

Hän on liian nuori sinulle. Kampaamon kuvassa hän näyttää pikemmin minun ikäiseltäni. Aaz nauraa mutta vain silmillään.

− Voimmehan me tavata, vaikka meillä olisi muutama vuosi ikäeroa. Hän vain auttaa minua yhden tietokoneasian kanssa.

Tiedät pianosta kaiken mutta tietokoneesta et mitään.

− Kukaan ei voi olla hyvä kaikessa, Aaz. Lähdet pian kanssani rannalle.

Liana ei päästä.

− Kyllä minä sen tiedän. Olen puhunut äitisi kanssa. Hän kirjoittaa Lianalle lapun, jonka minä vien perille. Menemme katsomaan leijalautailijoita ja suuria leijoja. Niitä on mukava katsoa matkan päästä, mutta odota vain, kun näet ne rannalta. Siellä mistä minä tulen lapset rakastavat leikkiä syksyisin puista putoavilla lehdillä. Lehdet leijuvat kuin perhoset ja niitä napataan kiinni.

Voiko rannan leijoja napata kiinni?

− No, ei oikeastaan, mutta voit istua katsomassa, kun ne kieppuvat sinne tänne. Kuin puista putoavat lehdet.

Täällä lehdet eivät putoa puista.

− Eivät niin. Mutta meillä on aurinko.

Saatettuaan Aazin sisälle Erhard saa luvan mennä soittamaan keit­tiön puhelimella. Hän soittaa lääkärille. Hän kuiskaa luuriin ja kuulee, kuinka olohuoneessa soitetaan pianoa. Hän seisoo keittiön ovella ja katsoo Mónican takapihaa, joka muistuttaa tyypillistä englantilaista puutarhaa ruusuineen, pensaineen, siroine penkkeineen ja lintuhäkkeineen, jossa on pari kanarialintua.

Lääkäri on kiireinen ja kuulostaa ärtyneeltä mutta lupaa piipahtaa iltapäivällä. Poliisi on eilisiltana soittanut hänen vaimolleen ja kysellyt häntä.

− Vaimoni ei tiedä mitään, hän sanoo. − Mutta minun on soitettava sinne tänään. Mitä minä sanon?

− Olen sanonut, että lääkäri on tutkinut Beatrizin hänen eläessään, mutta nyt hän on kuollut.

− Onko hän kuollut. Puhelin rahisee.

− Ei. Mutta niin poliisi luulee. Ja hyvä niin.

− En ymmärrä.

− Älä soita poliisille. Jos he soittavat, sano vain, että olet tutkinut hänet hänen eläessään, hän oli huonossa kunnossa ja kuolemaisillaan. Ei muuta. Puhutaan illemmalla.

Erhard istuu tuolilla ja kuuntelee pianonsoittoa. Aaz on niin isokokoinen, että selkäpuolelta nähtynä äiti näyttää isänsä vieressä istuvalta pikkutytöltä. Ajatuksissaan Erhard kutsuu naista vanhaksi daamiksi, mutta heitä katsoessaan hän tajuaa, että nainen on samanikäinen kuin hän itse. Mutta ei hänen tyyppiään. Tai ennemmin Erhard ei ole naisen tyyppiä. Nainen ei ehkä ole enää rikas ja asuu täällä syrjittynä ja yksinäisenä, mutta Erhard tajuaa, että hän on elänyt kulttuuripiireissä, hän on hienostuneempi ja tyylikkäämpi kuin yksikään Erhardin saarella tapaama ihminen. Hänellä on kaiken näkevät silmät, jotka kertovat, että hän on käyttänyt kaikki voimansa eikä jaksa enää. Ne eivät ole kovat eivätkä kyyniset, vain surun uuvuttamat. Hän voisi muistuttaa Erhardia mutta vain melkein, sillä hän on hiukan onnellisempi ja lämpimämpi ihminen, kenties siksi että on nainen ja naisten on kenties aina ollut miehiä helpompaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan.

Virkatun liinan päällä on paikallisuutisia näyttävä televisio. Mónica on vaimentanut äänet. Siellä näkyy uutinen kasinosta. Nyt vauhkotaan ympäristövaikutuksista. Hankkeen arvostelijat viittaavat vuoden 2009 öljyvuotoon, jolloin Puertossa laiturissa ollut suuri kasinoristeilyalus huuhteli tankkinsa ja vuodatti 5 000 litraa öljyä mereen sataman edustalle. Lokit ja kalat peittyivät öljyyn, ja koko alue piti puhdistaa – ja Greenpeacen Espanjan-osasto purjehti paikalle esittämään ankaraa kritiikkiä. Asia on tietenkin toisin mantereella, mutta kasinoiden tulo Gran Canarialle vuosituhannen alussa tuotti laittomia remontteja ja useita tapauksia, joissa siivoojilla ja croupiereilla oli heikot työolot. Erhard näkee televisiokuvassa maakuntapresidentti del Ficon ja yhden saaren suurimmista työnantajista käyskentelemässä merenranta-alueella muutama kuukausi sitten. Silloin siellä oli vain kiveä, levää ja vanhoja soutuveneitä. Kalastaja seisoo selvittelemässä mytyksi kiertynyttä verkkoa. Sitten näytetään kuvia satamasta: valkoisia jahteja ja satama-altaassa kelluva samppanjapullo.

Erhard nousee sulkemaan television. Mónica tulee paikalle ja valitsee lastenohjelmaa lähettävän kanavan, jossa kilpikonna ja kala juttelevat toisilleen veden alla. Ne eivät todellisuudessa ole veden alla. Ne ovat käsinukkeja maalatun taustan edessä.

− Aaz ei katso uutisia, hänen ei tarvitse, Mónica sanoo ja ryhtyy keittämään vahvaa italialaista kahvia. Erhard ei sano mitään, hän istuu takaisin tuoliin ja antaa Mónican kaataa kupillisen kahvia. Hänellä on vanhan naisen käsivarret, mutta ruskettuneella olkapäällä näkyy mustien rintaliivien olkahihna. Erhard katsoo tietokonetta työpöydällä.

− Osaatko käyttää tuota?

− Rakastan sitä, Mónica sanoo. Erhard on yllättynyt.

− Minä en ole koskaan oppinut.

− Se on kuin kirjoituskone. Mutta helpompi.

− En ole koskaan oppinut käyttämään sitäkään. Tiedän pianoista kaiken mutta en mitään tietokoneista.

Mónica hymyilee teennäisesti. − Eikö se ole samantekevää, sinähän pärjäät ilmankin? hän sanoo.

− Voin yhtä hyvin kertoa, miten asia on. Minulla on ongelma, Erhard sanoo.

− Anteeksi, Mónica kuiskaa kuin Aaz ei saisi kuulla. − Mitä tar­koitat?

− Minun on etsittävä yksi kuva internetistä.

− Pyydätkö apuani?

− Tekisin sen itse, jos osaisin.

− Mutta toivot minulta apua? Mónican sanat kuulostavat siltä kuin Erhard olisi pyytänyt häneltä jotakin aivan muuta.

− Kyllä, Erhard sanoo.

− Miksi miehet eivät osaa pyytää apua suoraan? Erhard katsoo naista tämän istuessa näppäilemässä tietokonettaan.

Sitten Mónica nostaa katseensa ja katsoo häntä. − No, autatko vai et? Erhard kysyy.

Mónica osoittaa tuolia vierellään kuin pyytäisi Erhardia istumaan pianotuolille. Erhard nousee ja istuutuu naisen viereen. Tämän lantio hipaisee hänen omaansa. Hän kuvailee Alinan löytämää kuvaa. Kuvaa Cotillosta. Siinä on pari surffaajaa.

Mónica menee nettiin ja löytää nopeasti koko joukon kuvia. Niitä löytyy satoja ja tuhansia. – Tunnistatko jonkin näistä?

− En, Erhard vastaa. Ne ovat turistien kuvia. Kaikki samanlaisia. – Kuva on otettu uutenavuotena, ehkä muutama päivä tai viikko ta­pauksen jälkeen. Hän yrittää laskea taaksepäin. Ehkä tammikuun ­viides.

− Kauniita kuvia saareltamme, Mónica sanoo.

Kenties hän on oikeassa. Aurinko ja aallot, nuoria miehiä ja naisia. Erhard ei oikeastaan katso niitä.

− En ole koskaan ollut tuolla, Mónica sanoo.

− Tuo, saanko katsoa sitä? Erhard osoittaa kuvaa.

− Sinne on niin hankala päästä. Ja aurinko porottaa liikaa.

Kuva ei ole Erhardin etsimä. Se ei ole edes Cotillosta.

− Kuvaajan nimi, Erhard sanoo. Mutta hän ei muista sitä. Se liittyi jotenkin lapseen.

− Siitä olisi kyllä apua, Mónica sanoo ja on valmiina kirjoittamaan. Erhard on yllättynyt, kuinka luontevasti tämä käy Mónicalta. Naiset ja heidän tietokoneensa.

− Oletko käynyt jonkin tietokonekurssin?

− En, Mónica sanoo. − Minulla oli ystävä, jonka kanssa kirjoittelimme sähköpostia toisillemme. Se sai minut alkuun. Mutta nykyisin käytän tietokonetta kaikkeen. Enimmäkseen musiikkiasioihin, ja luen myös Aazin sairaudesta ja mehikasveista. Muun muassa kaktukset kuuluvat niihin, Mónica selittää nähtyään Erhardin katseen.

Hän ei muista valokuvaajan nimeä. Hän on sanomaisillaan Mix. Se kuulosti joltakin Mixin tapaiselta. Ja sillä oli jotakin tekemistä lapsen kanssa. Ja kuumeen. – Febermix, hän sanoo.

Mónica nojaa taaksepäin. − Valitettavasti en oikein ymmärrä, Mónica sanoo.

− MitchFever, Erhard huudahtaa. – Se se oli.

− Kuinka se kirjoitetaan?

Erhard luettelee kirjaimet. Hän muistaa sen. Nimi oli kuvassa pienessä kyltissä. Kuumeinen lapsi.

Mónica naputtaa nimen koneelle. Se muuttaa hakua. Kuvia on nyt vähemmän. Ylimpänä ruudulla on kuva rinnat paljaana vuoteella makaavasta tytöstä. Hän huomaa, että Mónica pahastuu.

Hän vilkaisee Aazia ja vierittää kuvia eteenpäin. − Mitä me olemme nyt hakemassa? Jotakin rivoa? nainen kysyy kuiskaten.

– Ei, Erhard sanoo ja kavahtaa Mónican tavoin. – Ei.

− Vannotko ettei?

− Kyllä, Erhard sanoo. − Riittää, että autat kuvien hakemisessa, minä katson ne sitten läpi, Erhard sanoo.

Ranta. Märkäpukuisia poikia jalat hiekkaisina. Tytöstä on paljon kuvia. Baarissa jakkaralla, hattu päässä suutelemassa toista tyttöä. Mónica liikahtaa taas. Hän hermostuu tällaisesta enemmän kuin Erhard oletti.

− Siinä, Erhard huudahtaa. − Tuo tuossa.

Mónica klikkaa nopeasti kuvaa, joka suurenee. Sama kuva. Mutta parempana. Lähempää. Selvänä.

− Sivun nimi näyttää olevan Magicseaweed. Ja kuvan tunnus on 01062011_42, Mónica sanoo ja kirjoittaa sen pieneen lehtiöön tietokoneen vieressä. – Jotta muistaisit sen. Kuvaaja on nimeltään MitchFever, ja kuva on kansiossa, jonka nimi on heather_weekend. Mónica osoittaa näyttöä. − Tammikuun kuudennelta päivältä. Täsmääkö?

Kuvassa näkyy VW rannalla. Hiekka on lähes kuivaa, harmaanvihreää. Vettä on etupyöriin saakka. Ja ikkunoiden takana poika ja hänen mustat silmänsä.

− Voimmeko tavalla tai toisella katsoa, onko kuvia lisää ilman, että tämä kuva katoaa?

− Kyllä, nyt kun olemme löytäneet kuvan, voimme helposti löytää sen uudelleen. Kerro minulle, mikä sinä etsit?

− Autoa, Erhard sanoo.

Mónica klikkaa jotakin ja esiin tulee toinen kuva. Samasta suunnasta otettu. Paikasta, jossa surffaajat oleskelevat. Päiväys on tammikuun viides.

Kuva on nimeltään newyear_cotillo. Sen on ladannut Carlos III Santierrez. Ranta on tyhjä.

− Se siis näkyy toisessa kuvassa, ei tässä, Erhard sanoo. − Voinko nähdä ensimmäisen kuvan uudelleen?

Mónica ottaa kuvan esiin.

Kuvassa on sama tunnelma kuin Erhardin poliisiasemalla näkemässä kuvassa. Auton mustat ikkunat tuntuvat kurottuvan hänen sieluunsa saakka kuin pimeys, joka laajenee niin, että hän voi lopulta ojentaa kätensä sen läpi ja vetää pojan vahingoittumattomana takaisin todellisuuteen.

− Kuvassa ja autossa on jotakin, mutta mitä?

− Sanotaanko siinä, missä MitchFever asuu?

− Ei taatusti, Mónica sanoo. – Se on vain hänen keksimänsä hauska nimi. Monet tekevät niin. Esiintyvät toisella nimellä. Mónica kirjoittaa MitchFever pieneen kenttään. Ja saa esiin jonkinlaisen listan.

Tavallaan Erhard on iloinen, ettei hänen tarvitse perehtyä siihen, miten tämä kaikki toimii. Se teettäisi paljon työtä, paljon enemmän kuin aikoinaan soittimien ja musiikin maailmaan tutustuminen. Ja mihin hän sitä tarvitsisi? Kun tämä on ohi, menee ehkä vuosia ennen kuin hänen tarvitsee taas löytää jotain. Mutta silti − kun hän näkee, mitä tietokoneella voi tehdä, miten helppoa on hakea tietoa, kuvia ja uutisia, hänen alkaa tehdä mieli katsoa, miten Tanskassa menee, kenties etsiä kuvia perheestäänkin. Annettesta ja tytöistä, jos se olisi mahdollista.

– Luulen, että kyseessä on nuori nainen. Mónica painaa jotakin tekstin pätkää. Avautuu uusi sivu, jolla on kuva poikatytöstä. Hänellä on värittömät lyhyet hiukset ja isot silmälasit.

− Vaikuttaa siltä, että hän asuu tällä saarella, Mónica sanoo. − Marabussa. En löydä hänen osoitettaan, mutta sieltä on runsaasti kuvia.

− Miten voin löytää hänen osoitteensa?

− Voit ajaa Marabuun ja näyttää hänen kuviaan paikallisille. He tuntevat hänet varmasti. Hänhän hakee huomiota.

− Hän on vasta lapsi, Erhard sanoo ja katsoo tytön itsestään peilin kautta ottamaa kuvaa, jossa märkäpuku on laskettu vyötäisille ja hänellä on käsivarsi rintojensa peittona.

− Hämmentynyt pikkutyttö, Mónica sanoo.

− Eikö hänen pitäisi asua kotona, äidin ja isän luona?

− Toivottavasti asuu.

− Ei asu, jos kuviin on uskominen.

− Katso. Kuvat on numeroitu, Mónica sanoo. Mónica osoittaa näytöllä näkyvää kuvaa. Sen numero on 11122010_107. − Ja sitten seuraava kuva. 11122010_144.

− Mitä se tarkoittaa?

− Että kaikkia kuvia ei ole ladattu nettiin. Kenties jotakin, mitä hän ei halua näyttää äidille ja isälle tai jollekulle toiselle.

− Koskeeko sama Cotillon kuvia?

Mónica palaa Cotillosta otettuihin kuviin ja selaa niitä näytöllä. – Kyllä, hän sanoo. Tässä on kuva 43, ja seuraava kuva on 01062011_48. Neljä kuvaa puuttuu.

He ajavat takaisin Santa Marisaan.

Aaz on työntänyt kätensä ikkunasta ulos aivan kuten tulomatkallakin. Hän on niin vähästä onnellinen. Hän vain hymyilee ja katsoo kaikkea sen näköisenä, että kaikki sopii hänelle hyvin, vaikka elää täysin eristyksissä muista. Hän ei ole koskaan käynyt elokuvissa Puertossa tai kulman takana baarissa valitsemassa jäätelöpalloja annokseen.

Tavallisesti Erhard jatkaa keskustelua, mutta nyt hän ei tiedä, mitä sanoisi. Hänen tekee mieli sanoa, että sinulla on hieno äiti, mutta miksi hän ei ole sanonut sitä koskaan aikaisemmin?

Asia ei yleensä vaivaa Erhardia, mutta nyt hän panee merkille, ettei Aazista näy mitenkään, että hän on juuri hyvästellyt äitinsä, jota ei tapaa kokonaiseen viikkoon. Samaa hän pohtii yrittäessään ymmärtää, miksi kuskaa poikaa joka keskiviikko ilmaiseksi, kun tämä ei osoita minkäänlaista kiitollisuutta tai iloa – jos ei lasketa syvällä silmissä häilähtävää hymyä. Yhtäältä hän tekee sen puhtaasta rakkaudesta. Toisaalta hänen mielessään väikkyy onnettoman etäinen toive, että jonain päivänä Aaz sanoisi kiitos. Kiitos kaikesta vaivannäöstä. Kiitos keskustelusta.

Mónican apu liikuttaa Erhardia, vaikka nainen ei lopulta uskonut hänen etsivän kuvaa autosta vaan kuvan ottanutta tyttöä. Erhardin teki mieli sanoa, että mitä helvettiä sinä tarkoitat, mutta ei halunnut olla kiittämätön. Tyttöhän voisi olla oma tyttäreni, hänen teki mieli sanoa. Autokuvan ottaja oli jonkin verran nuorempi kuin hänen nuorin tyttärensä Mette, joka on yli kolmenkymmenen, jotain sinne päin. Totta kai hän tiesi, miksi Mónica luuli sellaista. Siksi että Erhard oli katsonut liian kauan kuvaa, jonka tyttö oli ottanut peilin kautta, ja kenties myös Morron rannalla otettua kuvaa, jossa tyttö makasi viltillä ilman rihman kiertämää. Erhard ei käynyt koskaan nudistirannoilla, joten kuva salpasi hänen henkensä, vaikkei nähnytkään siitä juuri mitään. Se ei ollut hänen syynsä. Mónica reagoi kuin Erhardilla ei saisi enää olla sellaisia tunteita. Kuin hänen olisi pitänyt heittää hyvästit haluilleen ja katkaista yhteys kaluunsa jo vuosia sitten. Ei ole niin, että halu vain hiipuu pois seitsemääkymppiä lähestyvän ruumiista. Voisi melkein sanoa, että päinvastoin. Kaikki nämä yksinäiset vuodet saivat hänet kesäisin tärisemään järjettömästä halusta, kun näkee halkeaman pöytälevyssä tai vuohen utareen tai jotakin sitä muistuttavaa, joka on aikoinaan ollut hänen ulottuvillaan, jotakin suljetusta maasta, johon hänellä on pääsy enää muistojen ahtaan portin kautta. Koko hänen ruumiinsa vaipuu häpeästä kasaan. Jos se oli halua, nyt se on poissa.

Erhard hyvästelee Aazin, joka häipyy sanaakaan sanomatta Santa Marisan suuresta ovesta sisään. Hän ei käänny eikä vilkuta.

Lääkäri seisoo laatikon päällä tutkimassa Beatrizia. − Et voi pitää häntä täällä, hän sanoo ja kääntää naista niin, että saa kätensä hänen alleen. – Hänen on päästävä neurokirurgiselle klinikalle Puertoon. Hänen kehossaan ei ole enää nestettä, hänen ulosteensa ovat kuivia.

Se selittää hajun, Erhard arvaa. Kummallinen haju kuin savityöpajassa. Hän ei kestä katsoa ja ryhtyy puuhailemaan keittiössä. – Etkö voi tehdä jotakin?

Lääkäri näyttää tyytymättömältä. – Et voi vain seurata vierestä…

− Ihme voi tapahtua yhtä hyvin täällä kuin sairaalassakin.

− En kaipaa ihmettä vaan hoitokalustoa. Kallonsisäinen verenvuoto saattaa jatkua.

− Joko hän pysyy täällä ja hengissä. Tai hän joutuu sairaalaan ja kuolee, niin se nyt vain on. Erhard näyttää varmemmalta kuin hänestä tuntuu.

Lääkäri ottaa laukustaan muoviputken ja nousee taas laatikon päälle. – Onko hengityskone ollut poissa päällä? Jossain välissä?

− Ei, Erhard sanoo. − Ei taatusti. Mutta yhtenä yönä hän ei ollut ehtinyt lisäämään dieseliä generaattoriin. Virta oli ollut poikki ehkä muutaman minuutin, ja hengityskone piipitti. Mutta hän sai sen taas käyntiin, ja Beatriz oli kytkettynä siihen kaiken aikaa. Häneltä puuttui edelleen 950 euroa uuden generaattorin hankkimiseksi.

− Täällä ylhäällä on hiukan hankalaa, lääkäri sanoo. − Olen pahoillani, Beacita, kun en nyt puuduta sinua. Hän työntää suuren neulan ja sen jälkeen muoviputken naisen kurkkuun. Se näyttää epämiellyttävältä. Erhard ei kestä katsoa. − Paljonko häneltä on tullut virtsaa? Lääkäri kysyy viedäkseen Erhardin ajatukset muualle.

– En tiedä. Ehkä kaksi kolme pussillista.

Hetken kuluttua lääkäri astuu alas ja ripustaa naulaan pussin, jossa on valkoista seosta. Hän taputtaa sitä, jolloin siitä alkaa valua putkea pitkin nestettä Beatrizin nenään. Lääkäri seisahtaa ovelle.

− Onko poliisi ollut uudelleen yhteydessä? Erhard kysyy.

– Ei vielä.

− Kerro heille kaikki niin kuin se tapahtui. Että löysit hänet tajuttomana ja tutkit häntä, mutta näit, että vauriot olivat liian suuret. Että hän kuoli, kun olit siellä. Ja sanoin sinulle, että ottaisin yhteyttä poliisiin, koska olin ollut asunnossa.

− En voi. Minun on raportoitava tuollaiset tapaukset.

− Olit perhetuttu, ja se oli palvelus minulle.

− Voin menettää lääkärinoikeuteni.

− Etkä menetä.

− Sellaista pidetään huolimattomana toimintana.

− Sano, että minä uhkailin sinua.

− Miten?

− Sanoin, että on sinun syytäsi, jos Raúl pääsee pälkähästä.

− Mitä tarkoitat?

− Tajusit, että puhe oli onnettomuudesta, mutta minä olin poissa tolaltani ja varma, että se oli Raúlin syytä.

− Niin mutta sinähän sanoit, että se oli onnettomuus.

− Aivan, mutta jos poliisin täytyy ymmärtää, miksi et puuttunut asiaan.

− Enpä tiedä, lääkäri sanoo.

− Ehkä he eivät enää soita. Hänet on haudattu. Eilen.

− Miten se oli mahdollista?

Erhard ei halua selittää. – Sanon nyt vain, että he ovat varmoja Beatrizia Colinin kuolemasta.

− Entä tuolla ylhäällä makaava nainen? Lääkäri osoittaa ruokakomeron suuntaan.

− Häntä ei ole olemassa. Hän on vapaa.

Lääkäri katsoo Erhardia pitkään. Ensin turhautuneesti ja jähmeäs­ti, sitten silmiin tulee eloa ja ne aukenevat. − Taidanpa ymmärtää. Mutta sinun täytyy… älä päästä glukoosia loppumaan. Lääkäri viittaa valkoiseen pussiin. − Ja sinun täytyy käännellä häntä. Nyt hän on oikealla kyljellään. Huomenna hänet on käännettävä selälleen ja ylihuomenna vasemmalle kyljelleen. Jos hyvin käy, selviämme tästä yhtä hyvin kuin Puerton sairaalassa.

− Voin hyvin käännellä häntä.

− Hankin lisää glukoosia. Herättämättä liikaa huomiota. Ja lisää ulostepusseja.

Lääkärit osaavat sanoa mitä tahansa niin, että se kuulostaa aivan normaalilta.

− Kiitos, Erhard sanoo. Hänen on vaikea sanoa sitä, mutta hän on kiitoksen velkaa kaikesta, mitä lääkäri on tehnyt.

Lääkäri nyökkää ja laittaa välineet takaisin laukkuun.

− Oletko koskaan kokenut… oletko koskaan kuullut kuolleiden puhuvan, kuolleiden tai pahasti loukkaantuneiden?

− Henkilökohtaisesti? En, lääkäri vastaa ja katsoo Erhardia.

− Miten niin?

− Olen kuullut puolisoista, jotka väittävät kuulleensa vainajien puhuvan.

− Uskotko heitä?

− Kyllä, uskon heidän kuulleen vainajan puhetta. Mutta en sitä, että kyse on todella ollut äänestä.

Se suututtaa Erhardia. – Mistä sitten on kyse?

− En tiedä. Kuvitelmasta. Toiveajattelusta. Jonkinlaisesta aavekeskustelusta, tuskasta, että jotakin on jäänyt sanomatta. Onko hän sanonut jotakin?

− Hän puhui minulle, kun oli tajuissaan. Ennen kuin tulit asunnolle. Hän sanoi, että minun pitää piilottaa hänet Raúlilta.

− Ja sen sinä olet tehnyt.

− Niin.

− En vieläkään ymmärrä, miten poliisi voi uskoa, että hän on kuollut.

− Se on minun salaisuuteni.

− Entä kun Raúl ilmestyy? Hän voi saada syytteen taposta.

Aivan, Erhard ajattelee. − Hän ei ilmesty. Ja jos ilmestyy, saa syyttää itseään. En usko, että Raúl on tahallaan tehnyt hänelle pahaa, mutta hänen käytöksensä ja elämäntapansa ovat vahingoittaneet naista. Hänen on selitettävä, mitä on tapahtunut.

− Entä jos hänet tuomitaan?

− Sanoit jossain vaiheessa itse, että hän saa kärsiä rangaistuksensa. Ja minä kertoa, mitä tiedän. Ottaa vastaan, mitä on tullakseen.

Lääkäri palaa taas lähtöpisteeseen. − Voin menettää oikeuteni.

− Et menetä, jos kerrot totuuden ja valehtelet vain siitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun toin hänet tänne.

− Vaimoni on huolissaan. Hän pelkää Los Tres Papasia.

Se hämmästyttää Erhardia. − Sehän on vain joukko poikia, joilla on liian suuret takit. Ja toppausta hihoissa.

– Luulin, että kuulut heidän joukkoonsa. Että olet jonkinlainen gangsteri.

Erhard nauraa, mutta siinä ei ole mitään hauskaa.

− Luulimme vaimoni kanssa, että haluat uhkailla minua tai tappaa minut.

− Miksi helvetissä tulit sitten tänne?

− Vaimoni ei halunnut, että tulen. Mutta minkäs teet? En voi lähteä täältä, en voi paeta ongelmiani.

Lääkäri vaikuttaa yhtäkkiä inhimillisemmältä, vähemmän viralliselta, vaikka Erhard ei vieläkään pidä miehen hiekanvärisestä solmios­ta, paidasta, housuista ja kasvoista. – Miksi uskoit sellaista minusta?

− Ei se ole mikään salaisuus. Kaikkihan sen tietävät.

− Että…?

Lääkäri ei halua vastata. Hän sulkee laukkunsa. − Nähdään muutaman päivän kuluttua. Tulen taas katsomaan häntä. Jos ei pian tapahdu käännettä parempaan, hän on käytännössä kuollut ja valhe muuttuu todeksi. Lääkäri palaa ovelle. Erhard huomaa Alinan kännykän, joka lojuu laatikon päällä oven vieressä.

− Mitä kaikki tietävät?

− Että Raúl Palabras tekee hommia Los Tres Papasille.

Työpäivää on vielä jäljellä, ja Erhardista tuntuu, että hänen on lähdettävä tienaamaan. Hän ilmoittautuu taksikeskukseen ja kyttää keikkaa etelän suuntaan. Hän ajaa kaupungista tielle 101 ja siitä FV-2:lle. Hän saa yksisuuntaisen keikan Puertosta Pájaraan, mutta näin keskiviikkoiltana on muutoin rauhallista ja tylsää. Rauhan rikkovat vain radion kommentit Espanjassa pelattavista jalkapallo-otteluista. Koko saari on ollut perinteisesti Madridin puolella, mutta viime vuosina nuoret ovat alkaneet kannattaa Barcelonaa, mikä kuuluu radiossakin erilaisina purkauksina, laulunpätkinä ja kirosanoina. Erhardille kaikki sellainen on samantekevää. Häntä se vain naurattaa. Hän ei ole koskaan pelannut jalkapalloa. Ei edes koulussa. Hänelle sanottiin, että hänellä oli lättäjalat, ja vuosikausia luultiin, että jos hän juoksisi liikaa, tilanne vain pahenisi. Tai ehkä hänen isänsä sanoi hänelle niin. Isän mielestä jalkapallo oli junttien laji, tai hän kutsui sitä luusereiden harrastukseksi. Katso nyt noita surkeita tyyppejä, jotka pelaavat jalkapalloa vain sen takia, etteivät osaa käyttää aivojaan tai käsiään mihinkään eivätkä opi edes mitään järkevää työtä.

Hän lähestyy Risco del Gatoa auringonlaskun suunnasta. Voimakas auringonpaiste on jotakuinkin polttanut kaupungin hahmon pois. Hän näkee Morron kyltin ja kääntyy FV-2:lle mutta päättääkin kiertää Risco del Gaton pölyistä pohjoistietä. Vasemmalla puolella näkyy pitkän matkaa Zenonin oliivilehto, saaren ylpeydenaihe. Ainut yritys, jolla on useita satoja työntekijöitä tai oli vielä muutama vuosi sitten. Nykyisin pelloilla ei näy enää ketään eikä liioin aidan takaa pilkottavalla pihalla, joka avautuu maantien suuntaan kahden jättimäisen rakennuksen välissä.

Erhard yrittää muistaa, miltä valokuvaajatyttö näyttää. Kotoa lähtiessään hän ei arvellut sen olevan erityisen vaikeaa, mutta mitä lähemmäksi kylää pääsee, sitä enemmän muita näkyjä kasautuu tytön kasvojen päälle: naisia ostoskassien kanssa, pieni poika keinumassa Risco del Gaton ulkopuolella, maalaus talon päädyssä, oliivipuut pehmeine lehtineen. Nyt hän muistaa tytön ulkonäöstä enää, että lyhyt, valkoinen ja silmälasit. Hän toivoo, että se riittää, ja asiat selviävät kuin itsestään, kun hän pääsee Marabuun saakka.

Vasta katsoessaan auton digitaalista kelloa, jonka vihreät numerot näyttävät 19.02, Erhard muistaa Luisan, kampaajan tyttären kanssa sopimansa ajan. Hän on 50 minuutin ajomatkan päässä, eikä hänellä ole puhelinta. Saati naisen puhelinnumeroa.

Asialle ei voi nyt mitään. Erhardin jalka ei liiku kaasupolkimelta mihinkään. Näin se nyt on. Toisaalta hän ei enää tarvitsekaan naisen apua, ongelma ratkesi ilman tätä. Hän panee merkille oman kovuutensa. Totta kai häntä hävettää, että tyttö seisoo soittamassa ovipuhelinta eikä kukaan vastaa. Jos hän voisi, hän soittaisi heti Petralle ja selittäisi tilanteen, jonka tämä voisi selittää tyttärelleen. Hän on jo pitkään kuvitellut Luisan punaisessa tyköistuvassa puserossa, hänen hiustensa tuoksun ja käheän äänensä, kun hän selittää Erhardille, kuinka tietokone toimii.

Helvettiin kaikki. Siihen on syynsä, että hän on unohtanut naisen ja sovitun ajan. Hän on ollut kiinni Beatrizissa, Aazissa ja lääkärissä sekä poikavauvan asioissa. Hän on Luisalle anteeksipyynnön ja ehkä suklaarasian velkaa. Hän ajaa kotimatkalla supermarketin ohi ja vie suklaan Petralle ehkä huomisaamuna.

Hän saapuu rannalle.

Ranta on musta ja lyhyt, ja vesi on kohtalaisesta tuulesta huolimatta tyyni. Hän näkee horisontissa surffaajia ja leijalautailijoita. He kieppuvat auringon säteissä verkon läpi lentelevien kärpästen tavoin. Hän myötäilee tietä, sora ropisee auton pohjaan. Ajaa, kunnes näkee rannalla kohdan, jossa istuu paljon ihmisiä aurinkovarjojen alla sekä pienen ehkä leijalautavarusteita vuokraavan tai jäätelöä myyvän puuvajan varjossa. Hän nousee autosta, kävelee lämpimässä hiekassa ja katsoo tarkkaan jokaista rannalla olevaa ihmistä. Siellä on joitakuita MitchFeverin ikäisiä tyttöjä ja poikia sekä koko joukko häntä nuorempia ja vanhempia. Erhard kiertää puuvajan ja löytää kahvia ja jäätelöä myyvän omanikäisensä naisen. Hän ostaa kupin kloorilta maistuvaa kahvia ja juo sitä samalla kun katsoo vilttien ja pyyhkeiden päällä suloisessa sekamelskassa makaavia nuoria. Heidän vieressään on surffilautoja ja kasseja, ja musiikki raikaa useammasta suunnasta.

Vajan nainen kysyy, onko Erhard lähdössä tänään ulos. Nainen tarkoittaa sillä surffaamista. Erhard pudistaa päätään.

− Etsin tyttöä, jolla on lyhyet vaaleat hiukset. Hän näyttää pojalta.

Nainen nauraa. Siltähän ne kaikki näyttävät.

− Tyttö liikkuu porukassa, jossa on poikia ja espanjalainen tyttö. Tällä on pitkä musta tukka.

Nainen nauraa taas ja sanoo, että se voisi olla kuka tahansa. Katso itse, hän ehdottaa. Erhard on kysymäisillään häneltä uudelleen mutta tajuaa, että nainen ei halua auttaa häntä. Ei sekaantua mihinkään. He ovat hänen asiakkaitaan, eikä hän tahdo vaarantaa liiketoimiaan.

− En ole poliisi, jos sitä luulet. Olen pelkkä… taksikuski.

Nainen hymyilee ja pyyhkii tiskiä rievulla. Erhard tähyilee rannalle. Hän kiittää kahvista ja menee nuorisoryhmän luo. Useimmat heistä nukkuvat. Vain yksi kaveri on hereillä ja istuu katsomassa aaltoja. Erhard puhuu lyhyesti hänen kanssaan. Poika on ujo mutta herttainen. Hän ei oikein näytä pitävän aikuisista tai ei ole tottunut puhumaan heidän kanssaan. Hän ei tunne ketään tyttöä, jolla olisi vaaleat lyhyet hiukset, mutta sanoo, että nimi voisi kuulua eräälle amerikkalaiselle, joka surffaa kauempana rannalla isokokoisten kavereiden kanssa. Erhard saa hänet osoittamaan oikeaan suuntaan ja lähtee kävelemään. Hoi, et voi kävellä sinne, poika huutaa. Sinne on rantaa pitkin neljä kilometriä, se on Marabun toisella puolella, melkein Morro Jablessa saakka. Erhard palaa autolleen.

39

Erhard odottaa viittä surffaajaa palaavaksi rannalle. Yksi heistä on laiha ja näyttää naiselta, voisi hyvinkin olla tyttö. Täältä sitä on vaikea sanoa. Erhard istuu hiekalla. Hän on haudannut varpaansa kylmän hiekan alta löytyvään kosteaan lämpöön. Hän muistelee kerran odottaneensa Raúlia rantadyynien luona. Oli perjantai-ilta, he olivat kumpikin juovuksissa, ja Raúl halusi surffaamaan ennen kuin he jatkoivat matkaansa eräisiin juhliin. Aallot vyöryivät rannalle ja vetäytyivät takaisin. Hän nukahti, ja kun hän heräsi, aurinko oli laskenut ja taivas hänen yläpuolellaan tähtikirkas. Hän näki Raúlin lipuvan meren pimeydessä edestakaisin.

Yksi surffaajista laskee purjeensa ja vetää välineensä rantaan. Surffaaja on sadan metrin päässä, mutta Erhard arvelee tämän olevan tulossa itseään kohti, koska heidän kassinsa ovat kivien välissä ja autonsa tien varressa. Hän jää istumaan aloilleen ja nousee vasta, kun surffaaja on hänen edessään. Erhard kertoo etsivänsä lyhyttukkaista amerikkalaista tyttöä. Surffaaja katsoo Erhardia kauan ja kysyy, onko hän tytön isä. Erhard nauraa. Hän miettii, olisiko hyvä sanoa kyllä, mutta päättelee pojan äänenpainosta, ettei isä ole tytön suosiossa. Hän sanoo kuulleensa, että tyttö on taitava valokuvaaja ja haluaisi antaa tytölle tehtävän. Se saa surffaajan laskemaan aseensa. Hän ryhtyy riisumaan märkäpukuaan ja uimahousujaan. Hän arvelee Erhardin tarkoittavan Januarya, amerikkalaista, joka on hiton hyvä surffaaja. Hän asuu kai Morro Jablessa mutta on töissä Marabussa, rantabaarissa nimeltä Great Reef. Hän ei tunne tyttöä, mutta kaikki ovat kuulleet hänestä. Erhard kysyy miksi. Koska hän on villikissa, jos ymmärrät mitä tarkoitan, surffaaja sanoo ja katoaa suuren pyyhkeen suojiin.

Erhard ajaa takaisin Marabuun, tällä kertaa kaupungin rannalle. Hän pysäköi autonsa aivan veden äärellä sijaitsevan supermarketin taakse. Hän ei ole koskaan ollut siellä, ei ole kaikkina taksikuskivuosinaan kuskannut ketään sinne. Hän epäilee, löytääkö surffaajan mainitseman rantabaarin, mutta rannalle päästyä baaria ei voi olla huomaamatta. Se on rannan ainut rakennus, ja sen tasaisella katolla on surffilauta, johon on kirjoitettu baarin nimi. Hiekalla on muutama haalistunut aurinkotuoli, mutta ketään ei näy baarin ulkopuolella. Sen sijaan baarin sisällä hämärässä kymmenkunta ihmistä nojailee bambusta valmistettuun baaritiskiin. Surffaajia kaikki, paitsi taaimmaisena seisova tummaihoinen mies, joka on yksi saaren hiekanveistäjistä. Erhard hakee katseellaan tyttöä. Vaaleatukkaista tyttöä, jolla on melko lyhyet hiukset.

Hän menee tiskille ja katsoo ämpäriä, jossa on kylmiä San Miguel -oluita. Hän saa oluen auki, juo sen puolilleen ja laskee tiskille. Miehet juttelevat.

Tyttö istuu lattialla täyttämässä kaappia colalla. Erhard katsoo tyttöä ja näkee hänen kaula-aukkonsa sisään. Näky on kaunis, nuorekas ja vaalea. Hän kääntää päänsä. Tyttö nousee ja nostaa huulilleen ste­reoiden päällä tuhkakupissa käryävän tupakan.

− MitchFever, Erhard sanoo osoittamatta sanojaan kenellekään.

Tyttö tulee ja asettuu istumaan häntä vastapäätä. Erhard tajuaa, että surffaajien keskuudessa on paljon epäluuloa ja pelkoja. Aivan kuin he kaikki odottaisivat, että heidät lähetetään kotiin nukkumaan.

Don’t worry, minä vain pidän kuvistasi, Erhard sanoo englanniksi ja huomaa, että tämä hermostuttaa tyttöä melkein vielä enemmän. Hän juo olutta ja antaa tytölle aikaa reagoida. Tyttö ei sano mitään.

− Haluaisin maksaa sinulle kahdesta kuvasta. Mitä sanot sadasta eurosta?

− Valokuvista? Mitä tarkoitat? Kuulostaa siltä kuin tyttö ei tuntisi sanaa.

− Kuvista, jotka olet ottanut lähirannoilta. Näin muutaman Cotillo Beachilla otetun kuvan, joista pidin todella paljon.

− Jaa ne, tyttö sanoo ja nojautuu baaritiskiä vasten. − Blogissani?

− Ei vaan internetissä, Erhard sanoo kuin hän löytäisi tuon tuosta kaikenlaista mieluisaa internetistä. − Cotillo Beach kiinnostaa minua.

− Oletko joku toimittaja?

− Ei, olen taksinkuljettaja, nimeni on Erhard. Se saa tytön rentoutumaan.

− January, hän sanoo.

− Mistä MitchFever tulee? Onko se jonkinlainen taiteilijanimi?

− Ei ihan. Pitkä juttu, mutta sanotaanko vaikka, että esiinnyn blogissa sillä nimellä. Miksi haluat Cotillon kuvat?

− Silkasta mielenkiinnosta, Erhard sanoo.

Nyt tyttö hymyilee. Ja sytyttää uuden savukkeen. Useimmat surf­faajat ovat häipyneet, jäljellä on enää kaksi. – En ole mikään valokuvaaja enkä edes sinne päinkään.

− Onko sinulla lisää kuvia sieltä? Sellaisia, jotka eivät ole internetissä?

− Kyllä, muutama, otan aina tuhat kuvaa, enkä viitsi ladata niitä kaikkia, koska yhteyteni on todella hidas.

− No, Erhard sanoo. − Onko sinulla kuvia tämän vuoden tammikuun 6. tai 7. päivältä?

Tyttö katsoo Erhardia. − Miksi kysyt? Hän on taas epäluuloinen.

− Muistatko rannan 6. tammikuuta?

− En. Olikohan se se päivä, jona satutin jalkani?

− En tiedä.

− Sitten en varmaankaan muista. Äiti sanoo, että minulla on kissan muisti. Hän tarkoittaa varmasti, että se on huono.

− Rannalla oli auto, Volkswagen.

− Entä sitten?

− Otitko kuvia siitä?

− Mistä minä sellaista muistaisin. Nainen hymyilee oudon loukkaantuneena. Erhard juo oluensa loppuun. Surffaajat katsovat jotakin toisen kännykästä. Tyttö sytyttää taas uuden tupakan ja nostaa jalkansa olutlaatikolle. Hän on jollakin vanhanaikaisella tavalla viehättävä, mutta hänen herkkä ihonsa on meriveden ja viinan pilaama. – Kuule, minä olen täällä selvittämässä, mitä tapahtui pienelle pojalle, joka makasi monta päivää kuolleena autossa rannalla. Toistaiseksi olet ainut, jolla on kuva autosta, ennen kuin poliisi löysi sen kaksi päivää myöhemmin. Kuvan tunnus on… Erhard kaivaa esiin Mónican kirjoittaman pienen lapun. − 01062011_42.

− Oletko jonkinlainen etsivä?

– Ei, olen taksikuski.

Tyttö kaataa tomaattimehua surffaajalle ja heittää lasiin pari sitruunaviipaletta. Hän palaa Erhardin luo. − En muista numeroita. Mielestäni minulla on paljon kuvia siltä rannalta, ja saatan muistaa jonkin auton, mutta… Voin etsiä kotoa.

− Milloin ehdit tehdä sen?

− Tänä iltana. Pääsen puolenyön jälkeen. Voin tarkistaa kovalevyltä. Kaikki kuvani ovat siinä. Soitan sinulle, jos löydän jotakin kiinnostavaa.

− Minulla ei ole kännykkää. Voitko tavata minut, kun olet katsonut kuvat läpi? Istun taksissa odottamassa.

Tyttö vilkaisee Erhardia kummallisesti. Ehkä hän luulee edelleen, että Erhard on kummajainen, joka yrittää houkutella häntä johonkin. Mutta sitten hän siirtää katseensa ja nyökkää.

Lopulta Erhard odottaa pöydässä, hänellä on lähikaupasta haettu voileipä. Kolme tuntia hän istuu katselemassa veden yli ja lukee kirjaa sillä välin kun tyttö polttaa askin tupakkaa ja katsoo televisiosta vuoroin jalkapallo-ottelua ja snooker-ottelua ja pyyhkii välillä baaritiskiä.

Vähän yli puolenyön Erhard vie tytön kotiin.

Hän pitää tästä. Tytön odottelemisesta. Siitä, että saa istua kärsivällisesti ja odottaa, kun tyttö laittautuu valmiiksi. Siitä, että saa kävellä tytön kanssa autolle ja kysyä, oliko tällä hyvä päivä. Tyttö asuu Morro Jablessa erään vanhan huonekaluliikkeen katolla, jonne omistaja on rakentanut katulamppujen loisteessa erottuvan vajan. He nousevat vanhoja portaita ylös, ja Erhard jää vajan ulkopuolelle, koska se vaikuttaa kiusallisen pieneltä.

Tyttö on pitkään poissa. Erhard kuvittelee, että tytön koti on täynnä pulloja, surffaustavaraa, huteria kirjahyllyjä, joissa on Lonely Planet -kirjoja ja ehkä vampyyrikirjoja. Niitä nuoret tytöt lukevat taksissa tai ostavat lentokentältä.

Ovi avautuu, ja tyttö tulee kameran kanssa ulos. Hän selittää, että hänen piti klikata satoja kuvia päästäkseen tammikuun kuudenteen päivään. Erhard seuraa, kuinka tyttö selaa vauhdilla toisiaan muistuttavia kuvia rannalta, baarista, surffaajapojista ja samasta ystävättärestä. Värikästä mutta yksitoikkoista elämää. Kaikki kuvat voisivat olla samalta päivältä.

Sitten hän pääsee Cotillon kuviin.

Erhard huomaa ne heti. Siellä on aivan erityinen valo. Suodattamaton ja miltei sininen. Ensin he selaavat koko joukon kuvia, joissa tytön kaverit surffaavat. Sitten he tulevat rannalle. Auto näkyy taka-alalla kuvassa, jossa ystävätär on laskenut kätensä pojan käsivarrelle. Erhard saa kameran käteensä ja tutkii jokaisen kuvan. Jonakin hetkenä valokuvaaja on juossut ystävättärensä perässä auton ympäri ja ottanut kaksi kuvaa, ehkä vahingossa.

Yksi kuva esittää auton ovea, kahvaa ja ikkunan alaosaa. Takapenkin vasenta ovea.

Toinen kuva on otettu alempaa, siinä näkyy auton vasen takapyörä. Tankin korkin alla näkyy vaalea juova. Kuin vesi olisi noussut hyvin korkealle auton ympärillä tai aallot olisivat lyöneet sen kylkeen.

Autosta ei ole enempää kuvia. Vain kaksi kuvaa niiden kuvien lisäksi, jotka Erhard oli nähnyt jo internetissä. Sarjan muut kuvat esittävät nuorten saapumisen rannalle ja valmistautumisen. January hattu päässä. Kuva, joka on otettu käsivarret suorina valokuvaajasta itsestään.

Seuraavana päivänä Erhard ostaa suklaata, jonka hän unohtaa viedä kampaamoon, koska kyytiin tulee kaksi liikemiestä, joilla on kiire lautalle. On perjantai, ja lääkäri tulee siestan aikaan tuomaan lisää varusteita. Tipan, katetrin ja pari pussia ainetta, jota hän kutsuu glukoosiseokseksi. Lääkäri näyttää Erhardille, kuinka nestettä ja ravintoa sisältävien pussien kanssa toimitaan ja kuinka virtsaa ja ulostetta keräävät pienet säiliöt tyhjennetään ja puhdistetaan. Laitteet liitetään sähköpistokkeisiin, mikä saa huoneen valot välkähtelemään. Lisää dieseliä, tiheämpiä täyttöjä. Erhard on vähällä kirota lääkärin mutta saattelee hänet ystävällisesti ulos.

Hän ajaa perjantaina 103 euron edestä, lauantaina vain 42 euron edestä. Lauantaina tien laidan postilaatikosta pistää ulos jotakin valkoista. Se muistuttaa lippua mutta on postilähetys. Jo pelkästään sana posti. Edellisestä on kuukausia. Lähetys on suuri kirjekuori. Siinä ei lue lähettäjän nimeä. Mutta hän tietää, keneltä se on. Kuvat on tulostettu tavalliselle, ei kovin laadukkaalle paperille. Niin hyviä ne kuitenkin ovat, että niistä näkee auton ja siinä olevat jäljet. Hän on ajatellut jälkiä. Hän ripustaa auton kuvat jääkaappiin ja laskee kirjekuoren jääkaapin päälle.

Hänen tekee mieli pitää sunnuntai vapaata, ostaa pari pulloa Guzmanilta ja juoda ne sisätiloissa viltin alla hikisenä ja horkassa hytisten, mutta hänellä ei ole varaa pitää vapaapäivää tai ryhtyä ryyppäämään. Se olisi sama kuin sammuttaisi hengityskoneen. Rahaa on saatava. Niinpä hän ajaa sunnuntaina melkein yhdeksään asti illalla ja tienaa vaivaiset 78 euroa. Hän tyhjentää sen jälkeen ruokakomeron puolillaan olevat pullot samaan astiaan maanväriseksi cocktailiksi. Hän kippistää Beatrizin kanssa, vaikka tekisi mieli ravistella naista, ravistella hänet hereille tai kuoliaaksi. Vastuu on liian suuri, hän ei pysty, ei ­pysty.