10.

Maanantaina marraskuun kahdentenatoista päivänä valot syttyivät Karjalankadun varrella olevaan asianajotoimistoon jo ennen seitsemää. Pekkalan viritellessä kahvinkeitintä sihteeri Tiina Paarman pöydällä oleva puhelin helähti ensimmäisen kerran. Toimistoaika alkaisi vasta kahdeksalta, joten Pekkala ei antanut aluksi puhelimen häiritä itseään. Olihan vastaajassa pyörimässä nauha, joka pyysi asiakkaita sanelemaan yhteydenottopyyntönsä suoraan vastaajaan tai soittamaan suoraan lakimiesten NMT-numeroihin. Asianajotoimisto oli hankkinut juristeilleen nämä huippuhienot, pienen saunaklapin kokoiset NMT-900 puhelimet varmistaakseen, että he olisivat jatkuvasti asiakkaiden tavoitettavissa. Toimistolla ei nimittäin ollut enää jatkuvaa miehitystä. Uudeksi sihteeriksi palkattu hallintonotaari Tiina Paarma hoiteli päivisin asioita ympäri kaupunkia. Hän hankki virallisia asiakirjoja milloin mistäkin, postitti ja rekisteröi, toimitti perille lausuntoja ja valituksia, tarvittaessa jopa seurasi käräjäoikeuden istuntoja, tehden samalla usein tarpeellisia muistiinpanoja.

Kävi niin kuin Pekkala pelkäsi, hetken kuluttua hänen oma käsipuhelimensa heräsi eloon. Läheskään kaikki asiakkaat eivät halunneet sanella asiaansa nauhalle. Koko syksyn ajan valtakunnan taloudessa oli ollut käsijarru päällä ja erilaisten lakiasiain kysyntä oli kasvanut samalla räjähdysmäisesti. Valitettavasti moni yrittäjä heräsi liian myöhään kassan jo ammottaessa tyhjyyttään. Eikä kukaan itseään kunnioittava asianajaja ottanut vastaan toimeksiantoa, jossa omankin palkkion saaminen oli epävarmaa.

Käsipuhelin ei antanut rauhaa. Kun hälytysaika automaattisesti katkesi minuutin kuluttua, soittaja valitsi numeron hetken kuluttua uudelleen ja uudelleen. Vartin kuluttua Pekkala nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi, otti puhelimen käteensä ja painoi vihreää vastaa-nappulaa. Hänen sanansa tulivat ehkä tarpeettomankin terävästi. – Varatuomari Pekkala!

Puhelimesta kuului hetken vain raskasta hengitystä kunnes soittaja päätti edetä asiassaan. – Korhos Poavo teältä Rantasalamelta, huomenia. Tai nyt oun jo teällä Lahessa.

Pekkala mielenkiinto heräsi heti soittajan nimen kuullessaan. Hän kuunteli miestä pienen hetken, kunnes sai sanotuksi puhetulvan sekaan, että tämä tulisi toimistolle keskustelemaan asiastaan. Lahti-Hotellista olisi alle vartin kävelymatka Aleksanterinkatua pitkin Karjalankadulle. Sovittiin tapaamisesta puolen tunnin kuluttua.

Ulko-ovi raksahti kymmenen minuutin päästä ja tuulikaapista kuuluivat reippaat huomenet, kun Anneli Vainio saapui aloittamaan uutta työviikkoa. Riisuttuaan päällysvaatteensa hän otti nimikkomukinsa kuivauskaapista, täytti sen kahvilla ja siirtyi Kauppalehteä selailevan Pekkalan seuraan. – Onko viikon väsyt nukuttu pois ja nuppi nollattu?

– Pois on. Kohta näet Korhos Poavon.

– Hetkinen! Siis Korhonenko?

– Ilmeisesti Katrin isä. Pikkusen pelottaa, millä mielellä mies on lähtenyt Rantasalmelta eilen matkaan. On yöpynyt Lahti-Hotellissa ja saanut henkilökunnalta vinkin kääntyä meidän puoleemme.

– Miksi hän ei ole ottanut suoraan yhteyttä poliisiin, jos Katrille on tapahtunut jotain? Tämänhän piti viimeistään eilen palata takaisin töihin.

Anneli poistui keittiöön hakemaan puhtaan kahvimukin pöytään ja täytti samalla keksikorin. Pekkala sai käsipuhelimeensa uuden puhelun samalla kun ovikello kilahti. Hän siirtyi jatkamaan keskustelua takahuoneeseen.

Anneli ehti keskustella vieraan kanssa hyvän aikaa ennen kuin Pekkalan puhelu päättyi. Varatuomarin liittyessä seuraan pöydän äärestä nousi noin viisikymppinen vanttera mies tervehtiäkseen häntä. Koura oli karhea ja jäntevä, päälaelta hiukset harventuneet ja hailakansinisten silmien katse huolestunut, sitä ei hämmentynyt hymynpilkahduskaan pystynyt kätkemään. Anneli kertoi heidän keskustelussaan tulleen esiin, että Korhonen oli puhelimitse tavoitellut Katria, ja Messilästä oli kerrottu tämän jääneen sairauslomalle. Lisäksi viime viikolla oli posti kuulemma tuonut Messilään Helsingissä leimatun kirjeen, jolla Katri oli ilmoittanut irtisanoutuvansa työstään. Hän ei siis aikonut palata enää työpaikalleen. Niinpä huolestunut isä oli lähtenyt paikan päälle selvittämään, mistä oikein oli kysymys. Katri piti yleensä kiinteästi yhteyttä kotiväkeen, varsinkin nuorempaan sisareensa ja äitiinsä.

Korhonen kaivoi povitaskustaan Katrin kuvan, saman, jonka tämä oli lähettänyt syksyllä nuoremmalle sisarelleen. Taakse oli kirjoitettu “eikö olekin hienot korvakorut, arvaa keneltä sain”. Pekkala muisti heti nähneensä viattoman näköisen, pyöreäposkisen nuoren kokkitytön joskus ohimennen Messilän kartanoravintolassa. Pekkala katsoi varoittavasti Anneliin, ettei tämä antaisi keskustelun aikana vielä mitään vihjeitä Korhoselle heidän epäilyistään.

– Olisikohan Katrilla jossain päin Suomea poikaystävä, vaikkapa Helsingissä? Ei olisi ainutkertaista, kun nuoret unohtavat yhteydenpidon omaisiinsa uuden ihastuksen vetäessä kaiken huomion puoleensa.

– Suattaapi olla, voan mittää tietova ei kotpuoleen ou tullunna. Oisko tosijaanni Katri lähtennä piäkaupuntii?

Korhonen vaikutti varsin haluttomalta ottamaan yhteyttä vielä tässä vaiheessa poliisiviranomaisiin. Niinpä sovittiin, että Pekkala&Kivisaaren toimisto ryhtyisi epävirallisiin tiedusteluihin Katrin löytämiseksi. Ja välittömästi Anneli lähtisi yhdessä Korhosen kanssa käymään Messilässä. Omaisen olisi ehkä helpompi saada tietoja työnantajalta. Samalla sovittiin työlle kustannuskatto, ettei puolin tai toisin tulisi yllätyksiä. Korhosen kaivaessa lompakkoaan Pekkala huitaisi kädellään. – Ei nyt ensimmäiseksi rahaa käsitellä, otetaan ensin vähän selvää tyttären tilanteesta. Sen verran hän valisti asiakastaan toimiston toimintatavoista, että jos tulee pikainen tarve ottaa poliisiviranomaiseen yhteyttä asiakkaan turvallisuuden ollessa uhattuna, se tehdään aina viipymättä.

Anneli opasti Korhosen takapihalla olevaan autoonsa. He palasivat kuitenkin tunnin kuluttua takaisin laihoin tuloksin, ainoastaan Katrin lähettämän kirjeen kopio mukanaan. Siinä pyydettiin maksamaan loput tilirahat hänen pankkitililleen. Katri ei siis ainakaan välittömästi ollut joutunut henkirikoksen uhriksi.

Pekkalalla oli puolenpäivän jälkeen neuvottelutauko ja hän tuli pistäytymään toimistolla istahtaen Annelin työpöydän kulmalle.

– Mitä jos kävisit näyttämässä Katrin valokuvaa sairaalan päivystyksessä, jos siellä olisi sattumalta samoja henkilöitä töissä kuin silloin kohtalokkaana yönä, kun tunnistamaton nainen tuotiin sinne. Ei sekoiteta vielä tässä vaiheessa poliisia tähän, se kirurgi saattaa turhaan hermostua.

– Ok. Sitä ajattelin itsekin. Lisätään jossain vaiheessa myöhemmin hiiliä sen tohtorin pään päälle, jos se vaikka tulisi esiin kolostaan ja paljastaisi itsensä.

Anneli kiiruhti keskussairaalaan ja oli sopivasti päivystyspoliklinikalla vuoronvaihdon aikaan. Sama osastonhoitaja, joka oli vastannut päivystykseen tulleista potilaista kyseisen viikonlopun yönä, tuli töihin iltavuoroon. Hän katsoi pitkään ja huolellisesti Katrin valokuvaa, kunnes ojensi sen takaisin. – Kyllä, tämä tyttö se oli.

– Oletteko varma?

– Täysin varma! Nuo silmät ja nenä sekä poskipäät. Kaiken vakuudeksi tunnistan nuo pienet ja erikoisen muotoiset korvakorut, jotka muistan erityisen hyvin.

– Voitteko antaa tästä pyydettäessä valaehtoisen lausunnon?

Helpottunut nainen vastasi empimättä myöntävästi. Asiat alkaisivat viimeinkin selvitä. Sen sijaan hänellä oli suuria vaikeuksia vastata myöntävästi Annelin seuraavaan kysymykseen. – Tutkinnan kannalta on aivan oleellista, että pidätte tämän asian toistaiseksi pelkästään omana tietonanne. Emme nimittäin vielä tiedä, missä tuo nuori nainen on tällä hetkellä. Jos täällä leviää tieto, että hänet on tunnistettu, se saattaa olla kohtalokasta hänelle.

Lopulta Anneli sai osastonhoitajalta vaitiololupauksen ja poistui hiukan hämillisenä pysäköintipaikalla odottavaan autoonsa.

Kuuden maissa illalla Pekkala keskittyi Anneli Vainion kanssa arvioimaan Katrin tilannetta. Nuori nainen oli ollut kateissa runsaan kaksi viikkoa ja tänään paljastui hänen olevan sama henkilö, joka oli kadonnut salaperäisesti keskussairaalasta. Pekkala alkoi tosissaan huolestua Katrin kohtalosta. – Tässä on niin paljon omituisia piirteitä, että meidän on pikaisesti annettava tämä juttu poliisin hoitoon. Onko Orisalon intresseissä ollut toimittaa Katri mitä pikimmin johonkin kauemmas pois silmistä? Se olisi niin ollen tapahtunut jo silloin sunnuntai-iltana.

– Kootaan faktat paperille ja tehdään katoamisilmoitus Katrista Hollolan nimismiehelle. Itse asiassa viimeinen varma näköhavaintohan hänestä on tehty keskussairaalassa lauantaiaamuna. Sinänsä outoa on, ettei tiettävästi kukaan Messilän henkilökunnasta nähnyt Katria silloin viikonloppuna. Hänelle oli toimitettu kuulemma useaankin otteeseen jotain ruokaa ja juotavaa Orisalon pyynnöstä, mutta tämä oli itse ottanut joka kerta tarjottimen vastaan asunnon ovella.

Pekkala päätti lähteä itse viemään katoamisilmoitusta aamulla Hollolan poliisilaitokselle, samalla hän aikoisi kertoa entiselle kollegalleen suullisesti arvioitaan Orisalon mahdollisesta liittymisestä prosessiin.

– Korpela saa sitten viranpuolesta tehdä johtopäätökset, lähteekö haastattelemaan arvon kirurgia. Epäilen että lähtee, jos mies on entisellään. Hän on melkoisen ripeä ja kylmäverinen otteissaan. Ja varmasti muistaa vielä ne Teerelän entiset opiskelijabileet.

Anneli ryhtyi laatimaan asiasta lyhyttä kirjallista yhteenvetoa, jonka liitteeksi laitettaisiin kopio Paavo Korhosen antamasta Katrin valokuvasta. Pekkala tarttui mietteissään puhelimeensa ja alkoi mielessään muotoilla sanojaan, miten Katrin kotiväkeä informoisi asiasta.