Löysin kellarista pussillisen lapsena ja nuorena kirjoittamiani romaaneja ja runoja ja erehdyin lukemaan niitä. Yksinkin voi punastua.
Olin nähnyt valtavasti vaivaa, kirjoittanut käsin joko lyijykynällä tai tussilla, tehnyt iskevät tekstit takakansiin ja tietysti myös kuvittanut teokset. En ole koskaan osannut piirtää.
Erään tekeleen nimi oli ”Tuntomerkkinä sydän”. Siinä seikkailee tyttö nimeltä Svetla. Svetlalla on Dmitri-niminen veli ja äiti, joka menee naimisiin ikäväluonteisen herra Stambolofin kanssa. Herra Stambolofilla on ”likaisen ruskea tukka ja nenä niin terävä kuin veitsi”. Sisarukset karkaavat kotoa, kadottavat matkalla toisensa ja päätyvät yhteen vasta vuosien päästä. Dmitri tunnistaa pikkusiskonsa hänen sydämenmuotoisesta kaulakorustaan. Ikään kuin lähisukulainen muuttuisi muutamassa vuodessa niin vieraan näköiseksi, että ainoastaan koru auttaa tunnistamisessa.
En pystynyt lukemaan yhtäkään vihkosta alusta loppuun, selailin vain sieltä täältä.
Jostain käsittämättömästä syystä olen käyttänyt lähes kaikissa tarinoissa ulkomaalaisia nimiä, varsinkin unkarilaisia, romanialaisia ja bulgarialaisia. Teininä kirjoittamissani teoksissa matkitaan varsin onnistuneesti Harlekiinien tyyliä.
– En ota vastaan almuja, sihahti Nadia katulampun himmeässä valossa posket kuumenneina.
– Mutta MINULTA sentään, kysyi mies ivallisen nauravana pää kallellaan.
Nadian kylmä katse arvosteli hänet päästä varpaisiin.
– Yliarvioitte viehätysvoimanne, hän sanoi.”
Jatkanko? En. Sen sijaan siirryn runoteoksiini. Yhden nimi on eleettömästi ”Runoja sodasta”. Siitähän minä viisitoistavuotiaana tiesin kaiken tietämisen arvoisen.
”Pommien ujellus repii korvia; pelokkaiden ihmisten silmissä verisiä kyyneleitä.”
Toisen kirjan nimi on vielä eleettömämpi: ”Runoja”. Tällaiselta kuulostaa teoksen ehdoton helmi. Sen nimi on ”Te ette tiedä”.
”Te ette tiedä miten hyvin teillä on, turhautuneet pankinjohtajien rouvat.
Te jotka marisette siitä että ette pääse Espanjaan kuin kerran vuodessa.
Että siivoojanne eivät pölytä kunnolla kirjojen kansia.
Että kermavaahdossa on liikaa kaloreja.
Te ette tiedä miten hyvin on jo pelkästään siksi että saatte elää.”
Yritin etsiä vihkosista epätoivoisesti edes pientä merkkiä siitä, että minulla olisi kirjallisia taipumuksia. Niitä ei juuri löytynyt. Yksi runo oli melkein kelvollinen, ja käytin siinä ilmaisua ”sateenkaaren vuoteet”. Ei paha. Aion käyttää sitä seuraavassa romaanissani. Vuoteet muutan sängyiksi. Kiitos, murrosikäinen sivupersoonani.
Lisää noloa nostalgiaa satoi päälle, kun katsoin juhannuksena poikani kanssa Greaseelokuvan. Nuo huutavat ja hyppelehtivät näyttelijäthän vaikuttavat ADHD-potilailta! Ja tuo musiikkihan on aika huonoa. Entä tarina sitten? Voi herrajestas. Ja silloin aikoinaan kun Grease tuli elokuvateattereihin, se kolahti täysillä. Perustimme leffan nähtyämme tyttökavereitten kanssa jengin nimeltä Pink Ladies. Aika omaperäistä.
Täsmälleen samanniminen jengi löytyy myös elokuvasta.
Viime kesänä kävin Pyynikin kesäteatterissa katsomassa esikoisromaanini Häräntappoaseen pohjalta tehdyn esityksen. Se vasta noloa olikin. Olen toki nähnyt tarinani näyttämöllä monta kertaa, mutta edellisestä kerrasta oli kulunut kymmenen vuotta. Olin niin kiusaantunut, että tuijotin välillä näyttämön ohi ja välillä kenkiini.
Yritin ajatella muita asioita kuten muutaman vuoden päästä järjestettäviä 50-vuotisjuhliani. Esityksessä sinänsä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Näyttelijät olivat valloittavia ja ohjaus napakkaa. Mutta minä häpesin lukioikäisenä kirjoittamaani tekstiä niin hirveästi, että vannoin katsovani Häräntappoasetta viimeisen kerran.
Millaista erikoisuudentavoittelua replikoinnissa! Mitä tekosyvällistä hölönpölöä! Oli siinä tietysti pari hauskaa hetkeä, ja tunsin jonkinlaista ylpeyden tapaista. Mutta aika on tehnyt tehtävänsä.
Olisihan toisaalta ollut melko sairasta, jos olisin poistunut katsomosta syvissä tunnetiloissa. Sehän tarkoittaisi sitä, että olisin edelleen kuusitoistavuotiaan tasolla. Mutta enhän ole, enhän?