Pari tavista

”Olen tavallinen rento Reino, Romppaselle töitä teen, lempilukemista Leinon Eino, uskon Jumalaan ja Kekkoseen!” (Freeman: ”Osuuskaupan Jane”).

Keväällä luin lehdestä uutisen, jossa kerrottiin miehen tappaneen pienellä paikkakunnalla vaimonsa ja kaksi lastaan. ”Kyseessä on aivan tavallinen suomalainen perhe”, kommentoi poliisi alaotsikossa.

Yleensä sanalla ”tavallinen” on vähän toisenlainen sivumaku. Siitä tulevat mieleen tylsyys, värittömyys ja sovinnaisuus. Yhteisö ja sen painostus tiettyihin, yleisesti hyväksyttäviin käytösmalleihin.

Onko tavallisuus sitä, että varoo herättämästä huomiota ja haluaa sulautua massaan?

Tai sitä, että kesken hienojen juhlien tulee valtava tarve lähteä ovet paukkuen snagarille ja ostaa lihapiirakka kahdella nakilla?

Itse pidän tavallisista asioista, mutta en koe olevani tavallinen. Kokeekohan kukaan?  Tavallisia ovat muut, itseään ihminen pitää ainutlaatuisena.

Se mitä puhutaan muille, on tietysti eri asia.

– No, mä oon vaan tämmönen tavallinen tallaaja, sanotaan vähätellen ja tarkoitetaan, että se on jotain uskomattoman hienoa.

Eri asia on tietysti ihminen, jolla on niin huono itsetunto, ettei hän pidä itseään yhtään minään, ei edes tavallisena.

Kun kuulin ensimmäisen kerran sanan ”tavis”, se nauratti minua. Sitten sitä alettiin jotenkin väärinkäyttää; siihen tuli ylenkatseellinen sävy.  

Eräs tuttavani kertoi olleensa illallisilla. Kysyin keitä siellä oli ollut.

– Mä ja mun avovaimo, yks oopperalaulaja, lääketieteen dosentti ja pari tavista, hän vastasi.

Se ei ollut vitsi. Lisäksi kyseinen henkilö kuuluu itse korkeasti koulutettuun snobikermaan, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän on rimpuilustaan huolimatta tavallistakin tavallisempi.   

Tekeekö ammatti ihmisestä taviksen? Ei tee. Useat tavallista työtä tekevistä ystävistäni ovat umpioriginelleja persoonia. Heidän kanssaan keskusteleminen on yhtä verbaliikan juhlaa. Kannattaa pitää muistikirja mukana ja varastaa joka toinen lause. 

Itseään originelleina pitävistä ei sen sijaan saa irti mitään. Ne, jotka haluavat erottua esimerkiksi pukeutumisellaan tai esiintymällä muuten erikoisina persoonina, ovat aika raskasta katsottavaa. Ja heidän suustaan tuleva puhe on hyvin pitkälti höttöä.

– Eikö sua koskaan hävetä se että sun mies tekee ihan tavallista työtä? kysyi eräs taiteilija minulta erään illanvieton laskumainingeissa vuonna yksi ja kaksi. Kyseessä oli entinen taistolainen, joka oli 60-luvulla räksyttänyt raivokkaasti tavallisen työväen asialla. Nyt kun hän oli päässyt yli kommunismista, hän katsoi asiakseen halveksia tavallista työtä tekeviä ihmisiä.

– Ei hävetä, vastasin ja aloin heti vainoharhaisesti miettiä, ketkä kaikki taiteilijaystävistäni mahdollisesti jauhavat samaa paskaa takanapäin.

Käsite ”tavallinen, rehellinen, työtä tekevä ihminen” kuulostaa nykyään hiukan naurettavalta.

Työtä kun ei välttämättä ole, eikä oikein rehellisyyttäkään. Aggressiota sitäkin enemmän.

Kun perussuomalaiset voittivat vaalit, sana ”tavallinen” alkoi tuntua vieläkin negatiivisemmalta. Siitä tulivat mieleen suvaitsemattomuus, rasismi ja seinätyhmyys.

Minä ainakin koin ilmapiirin muuttuneen masentavaksi. 

Kuitenkin monet luultavasti salaa ajattelevat: hyvä kun nuo hoitavat meidän puolestamme sen, ettei tänne tunge aivan järjettömästi ulkomaalaisia. Niitä, jotka nylkevät tyttövauvojen alapäitä ja tekevät ehkä myöhemmin terrori-iskuja. Noiden kapeakatseisten tavisten ja moukkien toiminta hälventää meidän pelkojamme. (Pelotti helvetisti kirjoittaa äskeinen.)

Tilanne kuutosen raitiovaunussa eräänä lauantai-iltapäivänä: penkillä istuu vierekkäin kaksi somalia, mies ja nainen. Mies sai yhtäkkiä armottoman hikan. Se oli äänekkäin hikka, jonka olen koskaan kuullut; ensimmäisellä hikahduksella hätkähdin. Oksensiko joku? Kun hikka jatkui, muita matkustajia alkoi naurattaa. Somalinainen hihitti huivinsa takana ja samoin hikan uhri. Vieressäni istuva nainen kommentoi miehelle jotain myötätuntoista, ja minä pohdin, kehtaanko antaa hikottelijalle avatun vissypulloni. Miehellä sattui kuitenkin olemaan laukussaan juotava jogurtti, jota hän alkoi kaataa kurkkuunsa. Seurasimme, miten käy. Hetki oli kaunis ja siinä oli yhteisöllisyyden tuntua. Aivan tavalliset rasistisuomalaiset komppasivat hikottelevaa somalia. En tiedä, auttoiko jogurtti hikkaan, sillä jäin pois seuraavalla pysäkillä. Mutta koko kävelymatkan ajan kotiin hymyilytti.

Perussuomalaisista on varmaan monella se mielikuva, että he ovat aggressiivisia kaduilla öykkäröiviä äijiä.

Oikeasti pelottavaa tavistyyppiä edustavat kuitenkin ne, jotka asioista päättävät, ja heitä taas ei pidetä taviksina ollenkaan.

Näyttelijä Aake Kalliala keksi kerran eräissä rapujuhlissa vallanpitäjiä hyvin kuvaavan ilmaisun. Eturivin silmälasipäiset miehet. Nämä aivan tavalliset, silmälasiensa takana piileskelevät vaarattoman oloiset miehet tekevät sydämettömiä päätöksiä ja suoltavat suustaan mitä sattuu. Silmälasit ovat verho, ja verhon takana voi olla samaan aikaan kahta eri mieltä ilman että kukaan huomaa. –  Niillä on niin kova työ kattoo ulospäin, ettei ne nää sisäänpäin, Aake selitti. – Zorrolla oli naamio. Näillä on silmälasit. Ja ne jyrää meitin.

Niinpä. Ilmeettömien kasvojen, silmälasien ja hillityn käytöksen takana lymyilee pelottavan usein kylmä ihminen, joka esimerkiksi ilmoittaa, ettei romanikerjäläisille pidä antaa lanttiakaan. Tai että kerjäläiset pilaavat Helsingin katukuvaa. Ja että kerjääminen pitäisi kieltää lailla, koska se ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. (Hä? Miten niin ei? Ainahan täällä on kerjätty!) 

Joskus oikea musiikki yhdistää erilaiset ihmiset, mukaan lukien eturivin silmälasipäiset miehet, ilahduttavaksi taviskimpuksi. Kun kuunnellaan Reetua ja pompitaan päät kattoa hipoen, ollaan niin reteästi tavallisia, että ihan liikuttaa.

”Tässä tulee jolsa jätkä, väännetäänkö kättä, ei tiukkapipot ilmaamme pilaa! Ei se vielä kännissä oo joka pöydän alla on vaan se joka sieltä ei tilaa!”

Se oli Mikko Alataloa.

Ja tämä: ”On taistelija ihan tavallinen mies, ei ässä eikä korttipakan hantti, hän on tässä, ei elokuvan aarteenmetsästäjä, eikä viidakkojen sissiluutnantti…”

Näin taiteilija tavallaan antaa tavalliselle ihmiselle luvan olla tavallinen.