Kun Allie sinä iltapäivänä meni Isabellen huoneeseen ja kysyi tavanomaisen kysymyksensä kohottamalla kulmakarvojaan, Isabelle katsoi häntä silmälasiensa yli ja vastasi tavalliseen tapaansa pudistamalla päätään. Allie pudottautui pöydän edustalla olevaan tuoliin huokaisten.
”Katie Gilmore tahtoo minun osallistuvan perjantai-iltana juhliin, jotka järjestetään linnan raunioiden luona. Siinä taitaa olla tarpeeksi syitä olla menemättä.”
Isabelle otti lasit päästään ja laittoi ne edessään olevan paperipinon päälle. ”En usko”, rehtori sanoi, ”että sinun kannattaa rakentaa sosiaalista elämääsi sen varaan, että teet vain asioita, joita Katie Gilmore ei tahdo sinun tekevän.”
”Hän sanoi, että se on luvallista”, Allie sanoi. ”Onko se? Siis sallittu tytöille, jotka ovat koeajalla.”
Isabelle huiskaisi kädellään. ”On se luvallista, eikä ketään rangaista osallistumisesta. Se on perinne. Luotamme siihen, että oppilaat voivat mennä sinne, eivätkä polta metsää poroksi. Opettajat eivät mene paikalle väijymään. Ja sisääntuloaikaa on sen takia myöhäistetty tunnilla. Jos kaikki käyttäytyvät asianmukaisesti, juhlat järjestetään uudestaan taas ensi vuonna. Niitä on järjestetty siitä asti, kun linna sortui. Mekin kävimme siellä joka vuosi kun opiskelin täällä.”
Allie yritti kuvitella kuusitoistavuotiaan Isabellen ja oman äitinsä kuusitoistavuotiaana juhlimassa yhdessä, mutta ei kyennyt. ”Onko se”, Allie kohautti olkiaan, ”siis… turvallista?” Hän mutisi, sillä turvallisuudesta puhuminen tuntui vieläkin oudolta. ”Eli onko Raj Patel siellä?”
Alakuloinen hymy häivähti rehtorin kasvoilla. ”Tuo kysymys on merkki sinun edistymisestäsi ja samaan aikaan siitä, että et ole edistynyt. Mutta vastaus on: kyllä. Rajin miehet ovat paikalla. Hän kutsuu paikalle ylimääräisiä ihmisiä siksi illaksi. Siellä on erittäin turvallista.”
”No, ihan sama”, Allie mutisi vastentahtoisesti. ”En luultavasti silti mene sinne. Tarjolla on kuitenkin vain jotain nuotionympäryskukkua.” Isabelle vilkaisi Allieta merkitsevästi. ”Anteeksi nyt vain.”
”Allie, aion nyt sanoa jotain, joka saattaa järkyttää sinua.” Isabelle nojautui eteenpäin ja katsoi häntä tiukasti. ”Tahdon sinun osallistuvan niihin juhliin.”
”Luoja.” Allie liukui tuolinsa uumeniin. ”Sinäkinkö?”
Isabelle jatkoi, aivan kuin Allie ei olisi sanonut mitään. ”Viime viikot ovat olleet rasittavia meille kaikille, mutta varsinkin sinulle. Ja se, mitä sinun ja Carterin välillä on tapahtunut…” Rehtori käveli pöytänsä ympäri, kunnes oli aivan Allien edessä. ”Mielestäni olet selvinnyt kaikesta uskomattoman hienosti. Olet tehnyt esimerkillistä työtä. Mutta olen huolissani siitä, mitä tänne kuuluu.” Hän naputti lempeästi etusormellaan Allien sydäntä. ”Ja tahtoisin sinun välillä pitävän hauskaa. Lupaa minulle, että menet juhlimaan.”
Allie kiemurteli tuolillaan ja käänsi katseensa. ”Isabelle…” Nyt hän ei todellakaan halunnut juhlia.
Mutta Isabelle ei luovuttanut. ”Lupaa minulle, että koeaikaasi sisältyvänä ehtona menet juhlimaan ja yrität pitää hauskaa.”
”Hyvä on”, Allie sanoi täysin haluttomana. ”Menen paikalle, mutta en lupaa nauttia.”
”Hyvä.” Isabelle käveli takaisin pöytänsä taakse. ”Mutta pysy kaukana Katie Gilmoresta. Te ette sovi yhteen. Eikä sinulla ole lupaa tapella.”
Allie vilkaisi rehtoriaan. ”Mahtavaa.”
Kun Allie muutaman minuutin kuluttua astui sisään opiskelijahuoneeseen, hän löysi Zoen lukemasta Mrs. Dallowayta sohvalle käpertyneenä hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”En tajua”, Zoe sanoi ja heitti pehmeäkantisen kirjan viereensä pöydälle. ”Kaikki tässä kirjassa valehtelevat yhtä aikaa. Ihan tyhmää. Kukaan ei koskaan sano, mitä oikeasti tarkoittaa. Ja miksi kaikki olivat ennen niin masentuneita?”
”Ehkä sodan takia?” Allie ehdotti ja istui pitkän nahkasohvan toiseen päähän.
”Mekin olemme sodassa”, Zoe huomautti. ”Mutta emme ole onnettomia.”
”Totta.” Allie mietti asiaa. ”En tiedä. Ehkä se johtui… ruokavaliosta.”
Se tuntui rauhoittavan Zoea. ”Vitamiineista.” Hän nyökkäsi tietäväisesti.
”Mistä te kaksi puhutte?” Rachel kantoi niin korkeaa kirjapinoa, että se ylettyi häntä nenään asti. Pino keikkui, kun hän asetti sen varovasti läheiselle pöydälle.
”Vitamiineista”, Zoe selitti.
”Niinpä tietysti.”
Rachel järjesteli kirjoja monimutkaiseen järjestykseen kuin korttipakkaa. Allie ja Zoe katsoivat toisiaan hämillään. ”Mennäänkö juomaan teetä?” Allie ehdotti toiveikkaana. ”Ja mahdollisesti vielä ruuan kera.”
Rachel nosti katseensa pölyinen, nahkakantinen kirja toisessa kädessään. ”Ehdottomasti.”
Päivälliseen oli vielä tunteja, eikä keittiössä ollut ketään. Leipätaikinat oli jätetty pöydälle kohoamaan. Ne oli peitetty valkoisilla liinoilla kuin pienet ruumiit. Huone tuoksui suloisesti lämpimälle hiivalle.
Keittiössä oli kaksi isoa jääkaappia – oppilailla oli lupa hakea toisesta maitoa ja välipaloja. Toiseen he eivät saaneet koskea.
”Katsotaan…” Rachel avasi oppilaiden jääkaapin ja kurkisti sisään. ”Hei, ylijääneitä voileipiä. Mahtavaa!” Hän veti kaapista tarjottimellisen muovilla peitettyjä, siisteihin riveihin järjestettyjä kerrosvoileipiä, joista kukin oli leikattu neljään osaan. He olivat kaatamassa teetä kuppeihin, kun Jo käveli keittiöön.
”Luitte ajatukseni…” hän sanoi ja otti mukin käteensä.
”Pitää puhua, niistä tyhmistä juhlista…” Allie huokasi.
”Älä minua katso.” Rachel perääntyi melkein kauhistuneen näköisenä. ”Minä en taatusti lähde niihin. Juhlat ovat listallani viimeisenä.”
Jo nosti kätensä ilmaan. ”Minä taatusti lähden.”
”Minä tahtoisin mennä”, Zoe sanoi suu täynnä leipää, ja Allie katsoi häntä epäilevästi.
”Onko sinulla lupa? Ne on tarkoitettu vain edistyneille oppilaille.”
Zoe mulkoili häntä vihaisesti. ”Saatan olla pieni, mutta olen ihan yhtä edistynyt kuin sinäkin.”
”Totta”, Jo tuli väliin. ”Zoe voi ihan hyvin tulla mukaan.” Sitten hän kääntyi Allien puoleen. ”Hei, mennäänkö yhdessä?”
”En tahtoisi osallistua niihin ollenkaan.” Allie nojasi pöytään synkkänä. ”Mutta Isabelle pakottaa.”
”Ei se nyt niin kamalaa ole”, Jo sanoi. ”Voimme olla toistemme seuralaiset.”
”Mutta ei pussata”, Allie sanoi.
”Mutta saanhan silti pitää sinua kädestä kiinni?” Jo sanoi toiveikkaalla äänellä.
”Sovittu.”
”Onko minulla tarpeeksi kerroksia?”
Jo seisoi käytävällä lähellä takaovea. Hän oli verhoutunut vaaleanpunaiseen huiviin ja raskaisiin, valkoisiin saappaisiin, tikkitakkiin ja paksuihin leggingseihin. Kello oli melkein yhdeksän illalla ja he olivat menossa juhliin, mutta Jo oli varustautunut kuin olisi menossa Sveitsin alpeille eikä mäelle Englannissa.
”Saatat jäädä henkiin”, Allie sanoi kuivasti ja napitti merimiestakkiaan. Hänellä oli päällään koulupuvun hame ja kahdet sukkahousut, sekä punaiset Doc Martens -saappaat, jotka ylettyivät häntä polviin asti.
Jo silmäili Allien saappaita ja sanoi: ”Onko noissa vuoret? Jalkasi paleltuvat.”
”Ihan sama.” Allie solmi kaulahuivinsa. ”Lahjoitan varpaani tieteelle.”
”Hei, odottakaa!”
Allie vilkaisi taakseen ja näki Zoen kiirehtivän heidän peräänsä vetäen samalla takkia päälleen. Hänen päässään keikkui kirkkaansininen tupsulakki.
”Pian nyt”, Allie sanoi. ”Pidetään sitten toisiamme kädestä kiinni koko matka mäen päälle asti. Sen jälkeen voimme aloittaa kuhertelun.”
”Sanoit, ettemme suutelisi”, Jo muistutti häntä ovea avatessaan.
”Tarkoitin kielareita.”
Yö oli kirkas ja pimeä. Melkein täysinäinen kuu valaisi polun heidän edessään niin selvästi, etteivät he tarvinneet taskulamppua, ennen kuin tulivat metsäosuudelle, joka alkoi mäen juurelta.
He kulkivat peräkanaa ja seurasivat metsittynyttä polkua, joka kiemurteli ylöspäin rinnepuutarhan takana.
Kuunvalossa Allie näki hengityksensä leijuvan ilmassa. Hän ei halunnut osallistua näihin juhliin, mutta hänen oli pakko myöntää, että oli mukava tehdä muutakin kuin läksyjä tai Yökoulun harjoituksia.
”En ole koskaan käynyt tuolla”, hän sanoi ja osoitti ylös mäelle. ”Onko se paikka jotenkin erityinen?”
”Olen kuullut, että raunioilla kummittelee”, Zoe sanoi.
”Olen kuullut, että joka paikassa kummittelee.” Joe nälvi.
”Niin, mutta täällä kuulemma kummittelee ihan oikeasti.” Näytti siltä, että Zoen mielestä ajatus kummituksista oli sekä huvittava että päätön. ”Ilmeisesti täällä asui joku katolinen lordi. Henrik VIII kidutti häntä julmasti, ja sitten hänet teloitettiin.”
”Hänkö siellä kummittelee?” Allie kysyi.
”Ei. Hänen vaimonsa raivostui miehen paloittelusta niin paljon, että alkoi tukea kapinallisia. Sanotaan, että hän antoi heidän piileksiä täällä – ehkä jopa vanhassa talossa, jonka paikalla koulu nyt on.” He hidastivat vauhtiaan Zoen puhuessa. ”Lopulta Henrikin sotilaat tulivat hakemaan rouvaakin, joka ei antautunut. Hän ja hänen tukijansa taistelivat joukkoja vastaan päiväkausia. Lopulta sotilaat kuitenkin saivat tapettua kaikki muut. Rouva taisteli kuin villipeto – hänen kerrotaan tappaneen ainakin viisi miestä – mutta sotilaita oli liikaa. He saartoivat hänet tornin makuuhuoneeseen.” Zoe osoitti mäen päälle, missä vanhan kivirakennuksen ääriviivat juuri ja juuri erottuivat varjoista. Se väijyi heidän yllään kuin haaskalintu. ”Kun he saivat otettua häneltä miekan, he nylkivät sillä hänen ihonsa irti pala kerrallaan, kun hän oli vielä elossa.” Viimeisen lauseen Zoe sanoi kuiskaten. ”He ottivat hänen silmänsä viimeisinä.”
”Vähän turhan synkkä juttu”, Jo mutisi.
”Kukaan ei asunut linnassa sen jälkeen. Sanotaan, että rouvan voi nähdä kuljeskelevan kuutamoisina öinä tornin laella etsimässä Henrikin sotilaita. Se on superällöä, varsinkin siksi että torni on sortunut jo aikoja sitten.” Zoe oli madaltanut äänensä kuiskaukseksi. ”Joten hän kai sitten leijuu siellä jossain…”
”Moi.”
Lucasin ääni kuului jostain näkymättömistä, ja he kaikki kiljuivat.
”Hemmetti.” Lucas sokaisi heidät taskulampullaan. ”Mikä teitä vaivaa?”
”Zoe kertoi meille yhden hirveän jutun.” Jo puolustautui.
”Ai.” Lucas virnisti Zoelle. ”Kerroitko sinä heille leijuvasta naisesta?”
”Jep.” Zoe virnisti takaisin.
He löivät kätensä yhteen ilmassa. ”Mahtavaa. Huippujuttu, ja siistin pelottava.”
”Se upposi heihin ihan täydestä”, Zoe sanoi tyytyväisenä.
”Missä kaikki ovat?” Allie pyöritti taskulamppuaan ympäri, näki puita, eikä juuri muuta.
”Emme ole vielä perillä”, Jo sanoi.
Tuuli kantoi Allien korviin hiljaista naurua edestäpäin.
”Onko nuotio jo sytytetty?” Jo kysyi, kun he taas jatkoivat matkaa.
”He olivat sytyttämässä sitä, kun lähdin.” Lucas näytti vaivautuneelta. ”Tulin takaisin etsimään Rachelia. Oletteko nähneet häntä?”
”Hän ei ole tulossa”, Allie sanoi hämillään. ”Eikö hän kertonut?”
”Kertoi.” Lucasin kädet olivat syvällä taskuissa, ja hän potki pientä kiveä, kunnes se vieri rinnettä alas. ”Toivoin hänen muuttaneen mieltään.”
”Tule meidän kanssamme”, Zoe sanoi. ”Aiomme vaihtaa kielisuudelmia.”
Lucas räpäytti silmiään hitaasti. ”Anteeksi mitä?”
”Zoe, ei kieltä”, Jo korjasi sievistelevästi.
”No, sovitaan sitten”, Allie sanoi kun he kapusivat mäkeä ylös, ”että kielen käyttö on vapaaehtoista.”
Mäki alkoi loiveta, kun he lähestyivät sen korkeinta kohtaa, ja Allie kykeni erottamaan maisemasta vanhan tornin. Palavan puun makea tuoksu täytti ilman, ja heidän ympäriltään kuului naurua ja huutoja.
Kireä, näkymätön lanka, jonka Zoen tarina oli kietonut heidän ympärilleen, alkoi löystyä, nyt kun he suuntasivat kivisen mäen yli kohti linnan raunioita.
Lucas ohjasi heidät paikkaan, missä luonnonkivet muodostivat vanhan linnan muurille johtavat portaat. Päältä katsottuna muuri oli melkein metrin paksuinen, ja he seisoivat sen päällä hetken katselemassa, kuinka nuotio räiskyi toisella puolella. Oppilaat istuivat sen ympärillä kuin noitien kokouksessa puhuen ja nauraen.
Kun he tulivat muiden luo, Katie säntäsi Allien luo. ”Hei, sinä tulit.” Hänellä oli päällään laskettelutakki ja valkoinen kasmirvillainen pipo. ”Hyvä juttu. Tällä on juotavaa kaikille ja tietysti myös vaahtokarkkeja.” Hänen hymynsä oli aseistariisuva. ”Tulkaa tänne.”
Kun Katie kiirehti takaisin nuotiolle, Allie jättäytyi jälkeen kuiskatakseen Jolle: ”Katie on mennyt rikki. Korjaa hänet.”
”Koska hän lakkasi vihaamasta sinua?” Jo kuvasti kasvoillaan Allien tuntemaa hämmennystä. ”Miksi en ole saanut asiaan liittyvää tiedotetta?”
”En pidä tuosta tytöstä”, Zoe sanoi, näki sitten jonkun tutun ja juoksi pois.
Kun he tulivat nuotion reunalle, Allie etsi vaistomaisesti katseellaan Carteria, mutta ei nähnyt häntä. Kun Allie silmäili ihmisjoukkoa, hänen katseensa kiinnittyi Sylvainiin. Muutamaa jälkeä lukuun ottamatta pojan kasvot näyttivät normaaleilta. Hitaimmin oli parantunut kurkun yli kulkeva mustelma. Sylvainin vieressä istui Nicole, joka näytti upealta pitkässä, mustassa takissaan ja korvaläpissään. Allien rintaa kivisti, kun hän näki heidät yhdessä – he näyttivät täydelliseltä parilta. Eikä hän itse ollut nyt täydellinen kenellekään. Kun Nicole huomasi Allien katsovan heitä liekkien läpi, hän heilutti samppanjapullolla ja hymyili.
Allie heilutti epävarmasti takaisin.
Jo veti hänet lähelle nuotiota, missä tuli lämmitti kuumimmin. He istuivat isolle, litteälle kivelle, joka oli joskus ollut osa linnan seinää. Zoe liittyi heidän seuraansa, ja he katselivat, kuinka joku piteli pitkää tikkua tulessa. Kun vaahtokarkki sen päässä alkoi paahtua, ilma alkoi tuoksua karkille. Allie hengitti syvään ja veti sisäänsä telttaretkien ja lapsuuden tuoksua.
”Minullekin”, hän sanoi pienellä äänellä.
”Lucas”, Jo sanoi käskevästi.
Poika vilkaisi häntä ja nosti toista kulmakarvaansa.
”Vaahtokarkkikeppi, kiitos.”
Lucas otti pitkän, vastaleikatun oksan pinosta selkänsä takaa. Joku toinen ojensi heille vaahtokarkit.
Viini- ja samppanjapullotkin kiersivät kädestä toiseen. Joillakin oli muovimukeja, ja jotkut joivat suoraan pullonsuusta. Kun Jolle ojennettiin yhtä pulloa, Allie pidätti hengitystään. Mutta hänen helpotuksekseen Jo ei ottanut sitä vastaan.
”Olen nykyään pyhimys”, Jo sanoi oppilaalle, joka oli tarjonnut hänelle juotavaa. ”Etkö ole kuullut? Pyhä Jo ei juo.”
Alliekin jätti viinin juomisen väliin. Sen jälkeen mitä kesätanssiaisissa oli tapahtunut, hän halusi pitää ohjat käsissään.
Jo työnsi toisen muhkean vaahtokarkin kepin päähän.
”Ihania karkkeja, mutta voin syödä korkeintaan kolme”, hän sanoi hilpeästi. ”Sen jälkeen alkaa oksettaa.”
Joku heitti lisää puita nuotioon, joka leimahti kirkkaasti, mutta ei kyennyt valaisemaan pimeää metsää heidän ympärillään. Tuntui siltä kuin nuotion lämpö olisi kietonut pehmeitä, utuisia kiekuroita heidän ympärilleen. Allie nojautui taaksepäin ja katseli linnan tornia, joka väijyi heidän yllään. Sen sortuneeseen kattoon hammastetut ampuma-aukot näyttivät ihan teräviltä hampailta, ja pienet kaari-ikkunat silmänrei’iltä.
”Onkohan siinä jutussa mitään perää”, Allie mutisi ajatellessaan ääneen.
Jo vilkaisi häntä kysyvästi. Allie ei erottanut hänen silmiensä sineä nuotionvalossa.
”Siis siinä Zoen kertomassa murhajutussa”, Allie sanoi. ”Onkohan se totta?”
Jo piti vaahtokarkkia nuotiossa tanssivien liekkien yläpuolella. ”Kun veljeni kävi tätä koulua, hän kertoi nähneensä täällä naisen haamun.”
Allie nojautui taaksepäin epäilevästi. ”Hän yritti vain pelotella sinua.”
Jo näytti vaivautuneelta ja kohautti olkiaan. ”Voi olla. Mutta en usko. Tom ei pelkää mitään, mutta se mitä hän sinä yönä näki, säikäytti hänet.”
Nyt muutkin oppilaat kuuntelivat heidän keskusteluaan.
”Mitä hän tarkalleen ottaen näki?” Lucas seisoi hänen vieressään samppanjapullo kädessään.
”Tom sanoi olleensa täällä muutaman ystävänsä kanssa polttamassa talvinuotiota – niin kuin mekin nyt teemme – mutta he olivat ylhäällä tornissa. Keskiyöllä he kuulivat askelia yläpuoleltaan. Hän kertoi, että he kuulivat puulattian narinaa. Mutta täällä ei ole puulattioita, eikä mitään muitakaan lattioita. Vain tyhjää tilaa.”
Muut olivat nyt vaienneet. Allie nielaisi.
”Joten he päättivät häipyä”, Jo jatkoi. ”Kaikki lähtivät juoksemaan. Mutta ennen kuin he pääsivät mäen juurelle, he näkivät naisen.”
”Kenet?” joku kysyi.
”Pitkään, harmaaseen mekkoon pukeutuneen naisen, joka katseli heidän menoaan.” Jo osoitti tornin sortunutta huippua kohti. ”Tuolla ylhäällä.”
Kuului iso yhteinen uloshengitys, kuin pitkä huokaus. Joku kikatti hermostuneesti.
”Tom luultavasti kuvitteli kaiken”, Katie sanoi ja kaatoi samppanjaa muovimukiin.
”Ehkä, mutta… voi, hemmetti!” Jon vaahtokarkki oli tulessa, ja hän puhalsi siihen vimmatusti, mutta kun tuli sammui, karkista oli jäljellä vain musta möykky. Jo heitti sen liekkeihin. ”Sen jälkeen Tom ei tullut tänne enää koskaan.”
Lucas otti huikat pullosta ennen kuin välitti sen eteenpäin. ”Olen ollut täällä monta kertaa, enkä ole koskaan nähnyt…”
Juuri silloin tuli paukahti halossa niin kovaa, että se kuulosti laukaukselta, ja kaikki hypähtivät ilmaan. Jotkut tytöt kiljaisivat ja alkoivat sitten kikattaa.
”En pidä kummitusjutuista.” Nicole kuulosti paheksuvalta. ”Häiritsemme kuolleita, kun puhumme heistä. Se on vaarallista. Heidät pitäisi jättää rauhaan.”
”Uskotko sinä sitten haamuihin?” Lucas kysyi.
”Tietysti!” Nicolen äänestä päätellen kysymys oli hänen mielestään älytön. ”Olen kotoisin Pariisista. Kaupunki on täynnä aaveita. Olisi ylimielistä sanoa, että jotain ei ole olemassa vain siksi, ettei ymmärrä sitä. En ymmärrä, kuinka televisio toimii, mutta myönnän sen silti olevan olemassa.”
Ryhmästä kuului mutinaa, kun muut oppilaat ottivat kantaa hänen lausuntoonsa.
”Tämä keskustelu on varsinainen tunnelmanlatistaja”, Katie sanoi. ”Leikitään jotain.”
Ivanauru seurasi ehdotusta. ”Mitä ihmettä meidän sitten pitäisi leikkiä?” joku kysyi. ”Kirkonrottaako?”
”Vaikka totuutta ja tehtävää. Sopiiko?” Katie vastasi heti. ”En ole leikkinyt sitä aikoihin.”
”Se on vaarallinen leikki.” Nicole nojasi Sylvainia vasten.
Allie huomasi, kuinka pojan käsivarsi lepäsi tuttuun tapaansa rennosti Nicolen kapealla vyötäröllä. Mutta kun Allien katse harhaili Sylvainin kasvoille, hän huomasi tämän katsovan itseään. Jotain vaarallista lepatti hänen sisällään.
Kun Allie palasi kuuntelemaan keskustelua, Katie oli ottanut johdon käsiinsä. Hän seisoi kaatuneella kivellä, niin että kaikki kuulisivat hänet. Hänen hiuksensa olivat samanväriset kuin niiden takana loimottavat liekit.
”No niin, kerron teille leikin säännöt. Se, jolta on kysytty kysymys, saa esittää kysymyksen jollekin toiselle. Se, jolta kysytään, saa kysymyksen esittämisen jälkeen päättää valitseeko totuuden vai tehtävän.” Joukosta nousi vastalauseiden aalto, mutta Katie korotti ääntään tullakseen kuulluksi. ”Näin leikistä tulee turvallisempaa. Tiedän, että se on tavallaan huijausta, mutta… No, minä voin laittaa pullon pyörimään”, hän sanoi. ”Alex. Oletko koskaan harrastanut suuseksiä?”
”Yök.” Zoe nyrpisti nenäänsä.
Allie vilkaisi häntä ja muisti, että tyttö oli vasta kolmetoista, ja mietti, pitäisikö hänen ehdottaa yhteistä kotiinlähtöä, ennen kuin asiat karkaisivat käsistä. Tämä oli hänestäkin kiusallista. Ei sellainen leikki, jota hän muisti leikkineensä aikaisemmin. Mutta Zoe vaikutti ennemminkin uteliaalta kuin kiusaantuneelta, eikä Allie tahtonut nolata häntä.
Pitkä, vaaleahiuksinen poika, jonka Allie tunnisti Yökoulusta, nousi seisomaan viinipullo rennosti kädessään.
”Totuus”, poika vastasi. Yleisö hiljeni. ”Olen.”
Muut mylvivät epäuskoisina ja heittelivät hänen päälleen vaahtokarkkeja, jotka poika läpsi sivuun. ”Kerran”, hän väitti. ”Vannon sen.” Hän virnisti irstaasti. ”En voi kertoa enempää yksityiskohtia, koska olen herrasmies.”
”Epäilen. Sinun vuorosi kysyä jotain”, Katie sanoi ja otti viinipullon hänen kädestään.
”Pru”, poika sanoi.
”Paikalla!” Kikattava, vaaleahiuksinen tyttö nousi seisomaan.
”Pitääkö paikkaansa, että menetit neitsyytesi purjeveneessä?”
Nauru ja huokaukset säestivät kysymystä, kun Pru hieman epäröiden harkitsi vaihtoehtojaan.
”Tehtävä”, hän lopulta sanoi. Tytön ystävät ulvoivat naurusta.
Alex mietti, mitä pyytäisi häntä tekemään. ”Riisu yläosa paljaaksi ja mene torniin.”
Pru näytti hämmentyneeltä. ”En halua mennä torniin.”
”Pru, totuus tai tehtävä?” Katie sanoi vakaalla äänellä. ”Tiedät kyllä säännöt.”
Huokaisten Pru avasi laskettelutakkinsa vetoketjun ja veti sitten päältään paksun villapaitansa. Sen alla hänellä oli kireä, vaaleanpunainen T-paita. Epäröimättä hetkeäkään hän veti sen päänsä yli, ja esiin tulivat valkoiset pitsirintaliivit. Pojat hurrasivat.
”Hyvä luoja, tyttö”, Jo mutisi. ”Eikö sinulla ole yhtään itsekunnioitusta?”
”Rintaliivit myös”, Alex vaati, mutta turhaan, sillä Pru oli jo riisumassa niitä päältään.
”Torniin! Torniin!” joukko melusi.
Kun Pru katosi pimeän kivirakennuksen sisään heiluttaen, nauraen ja rinnat pomppien, Allie päätti että lähtisi ja ottaisi Zoen mukaansa, kun muut eivät huomanneet. Nämä juhlat eivät olleet häntä varten.
”Jonkun pitää mennä hänen mukaansa turvallisuuden takaamiseksi”, Alex sanoi. ”Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi.”
”Älä ole mauton”, Katie sanoi pilkkahuutojen yli. ”Emme ole tekemässä mitään pornofilmiä. Ja minä otan aikaa.”
Kun muut puhuivat, nauroivat ja kierrättivät viinipulloja, Allie nojautui Zoeta kohti.
”Sano heti, jos tahdot lähteä”, Allie sanoi ja katsoi nuorempaa tyttöä merkitsevästi.
”Tämä on oikeastaan aika kiehtovaa, ihmistutkimuksen näkökulmasta”, Zoe sanoi. ”Enkä ole koskaan tehnyt mitään, joten voin vastata mihin tahansa kysymykseen.”
”Riittää”, Katie huusi. ”Pru? Voit tulla pukemaan.”
Kului pitkä aika, ja kaikki hiljenivät aivan kuin olisivat ajatelleet, ettei Pru palaakaan. Mutta Pru pomppi ulos tornista ja juoksi takaisin paikalleen täristen. Nyt hän ei enää hymyillyt.
”Hemmetti, tuolla on kylmä. Olisi pitänyt valita totuus.”
”Sinun vuorosi, Pru”, Katie sanoi.
”Lucas”, Pru veti takkinsa vetoketjun kiinni ja pipon päähänsä. ”Oletko koskaan harrastanut seksiä kenenkään kanssa koulurakennuksessa?”
Allie tunsi Jon värähtävän vieressään, ja hän katsoi tätä uteliaasti. Jo tuijotti maata.
”Totuus”, Lucas sanoi hymyilemättä. ”Olen.” Pojat hänen ympärillään hurrasivat ilkeästi. Hän ei katsonut Jota.
”Minun vuoroni.” Lucas nappasi käteensä pullon, jota joku hänelle ojensi, ja joi siitä pitkän kulauksen. ”Katie.”
Yleisö kannusti villisti, kun punapää nousi seisomaan pelottoman näköisenä.
”Totuus vai tehtävä”, Lucas sanoi. ”Oletko koskaan harrastanut seksiä jonkun kanssa koulun alueella? Esimerkiksi huvimajassa sisääntuloajan jälkeen.”
”Totuus”, Katie sanoi käsi toisella lonkalla. ”Taatusti.”
Muut nauroivat.
”Minun vuoroni”, Katie sanoi ja kääntyi nuotiota kohti. Liekkien valossa hänen kasvonsa näyttivät paljailta. ”Allie.”
Allie oli niin yllättynyt, että hätkähti. Jo puristi hänen kättään myötätuntoisena.
Hiljainen hämmästyksen aalto seurasi valintaa.
Allie nousi seisomaan hitaasti ja kääntyi katsomaan Katieta. Pelko kiristi hänen vatsaansa, kun hän piti katseensa Katien tulen valaisemilla kasvoilla.
Tiesin, ettei minun olisi pitänyt tulla.
Allie oletti kysymyksen liittyvän seksiin, suihinottoihin, ynnä muihin asioihin, joita hän ei ollut koskaan tehnyt, mutta Katie kysyikin jotain aivan muuta.
”Oletko sinä Lucinda Meldrumin tyttärentytär?”
Aika tuntui pysähtyvän.
Hämmentynyt mutina valtasi tienoon. Allie oli tietoinen kuumasta, ritisevästä ja naksuvasta nuotiosta selkänsä takana. Jon käsi irtaantui hänen kädestään.
Allie tuijotti Katieta ällistyneenä ja epäuskoisena – tytön ilme oli pelkästään voitonriemuinen – hän tiesi jo vastauksen. Lopulta Allie löysi taas äänensä. ”Tehtävä.”
Hänen ympäriltään kuului kuiskauksia. Hän toivoi, että Jo olisi yhä pitänyt kiinni hänen kädestään.
”Suutele Sylvainia.” Katien sanat iskivät kuin jääpuikot. ”Intohimoisesti.”