Kultainen valo. Pehmeitä peittoja. Lämpöä. Kipua.
Allie kuuli ääniä, mutta ei kyennyt heräämään.
”Kuinka hän voi?”
”Hän on tajuton.”
”Onko tämä vakavaa?”
”No, ei hän ainakaan kovin hyvin voi. Katso nyt häntä.”
Joku pitää kiinni hänen kädestään, kuiskaa jotain hänen korvaansa.
Neulanpisto.
Hiljaisuus.
Henkäisten Allie avasi silmänsä. Luomet tuntuivat yhteen liimatuilta ja raskailta.
Huone tarkentui hitaasti – hän näki vain valkoista. Valkoisen sängyn. Valkoista valoa, joka siivilöityi valkoisten verhojen läpi. Valkoiset seinät.
Hänen kehoaan särki joka kohdasta. Kun hän nuoli huuliaan, ne eivät tuntuneet tutuilta – vaan turvonneilta ja revenneiltä. Allie yritti puhua, mutta hänen suunsa oli liian kuiva.
Hänellä oli kova jano.
Ponnistellen hän käänsi päätään oikealle. Se teki kipeää. Sylvain nukkui tuolissa hänen lähellään, käsivarret ristittyinä suojelevasti rinnan päälle. Hän näytti nuorelta ja haavoittuvalta.
Mutta kun Allie kurotti poikaa kohti, kivun aalto läpäisi hänet, ja hän voihkaisi. Sylvainin silmät aukesivat, ne heijastivat valoa kuin jalokivet.
”Allie?” Sylvain nojautui eteenpäin ja otti kiinni hänen oikeasta kädestään. ”Kaikki hyvin. Olet turvassa.”
Alliesta tuntui oudolta. Aivan kuin hänet olisi koteloitu. Äänet kuuluivat jostain kaukaa.
”Olit onnettomuudessa”, Sylvain sanoi.
”Tiedän”, Allie kuiskasi, vaikka sanat kuulostivat puuroisilta, aivan kuin hän olisi puhunut sideharson läpi. ”Olin paikalla.”
Helpottunut hymy nousi hitaasti pojan kasvoille ja hän kumartui suutelemaan Allien sormia.
”Lääkäri”, hän huusi olkansa yli.
Valkoisiin pukeutunut nainen tuli Sylvainin selän takaa huolestuneen näköisenä. ”Hei, Allie. Ole kiltti, äläkä liiku.”
Nainen kurotti Sylvainin yli, otti kiinni Allien ranteesta ja tunnusteli hänen pulssiaan kelloaan katsoen. Sitten hän tutki numeroita sängyn vieressä olevasta koneesta ja kirjasi tulokset ylös.
”Kuinka voit?” lääkäri kysyi.
”Sattuu. Jano.”
”Annan sinulle kipulääkettä.” Hän ojensi Sylvainille mukin, jossa oli pilli. ”Vain pikku kulauksia. Älä anna hänen juoda liikaa. Tulen kohta takaisin.”
Poika piteli mukia Allien huulilla. Haalea vesi maistui herkulliselle – Allie tahtoi juoda sen kaiken, mutta Sylvain veti mukin pois. Ei se mitään. Juominen sattui.
Allie etsi pojan katsetta. ”Jo?”
Sylvainin katse muuttui ilmeettömäksi. ”Älä puhu. Lääkäri tahtoo sinun olevan paikoillaan. Puhutaan pian.”
Paniikki otti vallan, sykettä mittaava laite sängyn vierellä alkoi piipittää. ”Jo?”
Nyt puoliksi jalkeilla Sylvain huusi olkansa yli: ”Lääkäri?”
”Olen tässä.” Nainen ilmestyi Sylvainin viereen neula kädessään. ”Ole nyt kiltti, äläkä liiku”, hän sanoi Allielle tiukasti. ”Sinun pitää pysyä paikoillasi.”
Allie katsoi avuttomana, kun nainen tyhjensi ruiskun sisällön tiputusneulaan. Jokin oli pielessä, mutta Allie ei vain kyennyt täysin hahmottamaan, mikä. Sitten hänen aivonsa kadottivat mielenkiintonsa.
Kaikki pimeni.
Kun Allie heräsi uudestaan, oli yö. Hänen sänkynsä seisoi kultaisessa valokeilassa. Nyt Isabelle istui tuolissa hänen lähellään paperipinoa lukien. Hänen silmälasinsa olivat nenänvarrella.
Allie yritti sanoa: ”Isabelle”, mutta hänen kurkkunsa oli taas liian kuiva. Rehtorin oli kuitenkin täytynyt aistia liikettä, sillä hän kumartui eteenpäin ja laittoi paperit sivuun.
”Allie – tässä.” Isabelle piti vesilasia hänen edessään.
Allien kasvot olivat yhä turvoksissa, mutta kipu ei ollut enää yhtä paha. Hän käänsi päätään hitaasti nähdäkseen oliko huoneessa muita. ”Sylvain?”
Isabelle kumartui eteenpäin surullinen ilme kasvoillaan. ”Lähetin hänet huoneeseensa nukkumaan vähäksi aikaa. Hän on ollut täällä päiväkausia. Hän oli rättiväsynyt.”
”Päiviäkö?” Allie tutki Isabellen katsetta. ”Kuinka kauan…?”
”Allie, olet ollut tajuttomana kolme päivää. Loukkaannuit pahasti, sinulla on päävamma. Ja vasen kätesi meni poikki.”
Allie nyökkäsi hitaasti, osoittaakseen, ettei tieto yllättänyt häntä. Sitten hän kiinnitti katseensa Isabelleen. ”Jo.”
Seurasi pitkä hiljaisuus, mutta sitten Isabelle vastasi matalalla, vakaalla äänellä, aivan kuin olisi valmistautunut tähän hetkeen. ”Allie, Jo ei selvinnyt.”
Joku vaikeroi, ja Allie mietti, oliko se hän itse. Isabelle otti kiinni hänen terveestä kädestään ja piti kiinni lujasti. ”Zoe juoksi nopeasti, pääsimme sinne pian, mutta Jo oli menettänyt liikaa verta.” Isabellen ääni tarttui kurkkuun kiinni, ja hän vaikeni pitkäksi aikaa. ”Mitään ei ollut tehtävissä. Jo oli jo kuollut, kun me tulimme.”
Kyynel vieri Allien ohimolle. ”Kuinka?”
Rehtorin huulet tärisivät. ”Löysimme jotain hänen huoneestaan.”
”Mitä?” Allie kysyi, vaikka ajattelikin, että oli jo saattanut arvata sen.
”Kirjeitä ja viestejä”, Isabelle sanoi, ”Gabelta.”
Viha täytti Allien sydämen.
”He olivat viestitelleet jo jonkin aikaa. Gabe sanoi hänelle tahtovansa jutella, kertoi ikävöineensä Jota ja tahtovansa pyytää anteeksi. Gabe leikki Jon tunteilla, hänen ratkaisemattomilla tunteillaan itseään kohtaan. Heidän oli täytynyt sopia tapaaminen siksi illaksi. Kun Jo tuli paikalle, portti oli auki. He riitelivät. Jo yritti paeta. Gabella oli veitsi…”
Nyyhkäys kulki Allien läpi ja hän päästi irti Isabellen kädestä peittääkseen kasvonsa kädellään. ”Voi, Jo.”
Oliko se hänen vikansa? Eikö Jo ollut tavallaan varoittanut häntä? Hän oli sanonut: En koskaan kysynyt häneltä, miksi hän teki sen, minkä teki. Miksi hän ei ollut tajunnut, että ei Jo voisi jättää asioita silleen? Että Jo tahtoisi tietää, miksi.
Nyt Isabellekin itki. ”Allie, teit kaiken mahdollisen. Kukaan ei olisi voinut pelastaa häntä.”
Mutta se oli vale. Eikö ollutkin?
Rachel ilmestyi oviaukkoon aikaisin seuraavana aamuna kädessään kupillinen höyryävää kahvia ja puurokuppi. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, mutta muuten hän oli oma itsensä.
”En tiennyt, antavatko ne sinulle ruokaa”, hän sanoi ja pakottautui hymyilemään surullisesti.
Rachel istui tuolissa Allien sängyn vieressä ja sekoitteli kaurahiutaleita (ruskean sokerin ja kanelin kera, niin kuin Allie puurosta piti). Allien mustelmainen leuka ja kurkku tekivät syömisestä tuskallista, mutta hän yllättyi huomatessaan olevansa nälkäinen. Rachel syötti häntä vähän kerrallaan ja odotti kärsivällisesti, että Allie sai ruuan nieltyä vaivalloisesti. Kun hän oli syönyt tarpeekseen, Rachel sulki huoneen oven, siirsi sivupöydän pois tieltä ja kiipesi sänkyyn Allien viereen varoen osumasta kipeään käteen. Sitten hän otti kiinni Allien terveestä kädestä ja kertoi tälle kaiken minkä tiesi.
Gabe oli todennäköisesti lähettänyt viestit Jolle Nathanielin vakoojan kautta. Viimeinen viesti oli luultavasti tullut tanssiaisiltana, ja saanut koulussa aikaan hälytyksen. Lumesta löydetyt jalanjäljet kuuluivat luultavimmin Nathanielin vakoojalle. Tämä henkilö oli vienyt kirjeet yöllä Jon huoneeseen. Ei ollut varmaa, tiesikö Jo vakoojaan henkilöllisyyden, tai oliko heillä ollut jokin vastausjärjestely.
”Juuri ennen kello yhtätoista sinä iltana se henkilö, kuka hän sitten olikaan, avasi portin”, Rachel sanoi.
Allien sydämenlyönnit kuulostivat luonnottoman kovilta hänen korvissaan.
”Portti aukeaa Isabellen huoneessa säilytettävällä kaukosäätimellä”, Rachel selitti. ”Muulla tavoin sitä ei saa auki. Joten se, joka portin avasi, on niin läheinen meille kaikille, ettei hänen käyntinsä Isabellen huoneessa kiinnitä erityistä huomiota. Hän on luultavimmin opettaja. Mutta hän voi myös olla joku edistyneistä Yökoulun oppilaista.”
Allien rinta tuntui puristavan hänen keuhkojaan ja hän pakotti itsensä hengittämään.
Isabelle ja Raj uskoivat kuljettajan pysäköineen auton tien lähelle metsään noin sadan metrin päähän koulun sisäänkäynnistä. Sieltä Gabe oli mennyt jalkaisin tapaamaan Jota.
”Emme tiedä, miksi hän tappoi Jon. Ehkä Jo aikoi kertoa tapaamisesta isälleni tai Isabellelle.” Rachelin käsi tuntui lämpimältä Allien kättä vasten. ”Tai sitten Gabe aikoi vain satuttaa Jota, ja tilanne karkasi käsistä. Niin tai näin, isä uskoo Gaben tietäneen, että sinä ja Zoe partioisitte siihen aikaan. Ja myös sen että ainoa syy, jonka vuoksi sinä poistuisit koulun alueelta, olisi se, että tahtoisit auttaa rakastamaasi ihmistä.”
Kyynel valui Allien kasvoilta tyynylle. Hän sulki silmänsä ja odotti tarinan päättymistä.
”Uskomme, että sen jälkeen Gabe vain odotti, että tulisit paikalle ja yrittäisit pelastaa Jon.”
Allien olkapäät tärisivät surusta.
”Mutta Gabe ei ottanut huomioon”, nyt Rachelkin itki, ja hänen äänensä tärisi, kun hän silitti Allien hiuksia, ”kuinka hyvin sinä taistelet vastaan.”
Jo haudattiin jouluaattona Lontoon Highgate Cemetery -nimiselle hautausmaalle. Oli hiljainen uutisviikko, joten kansalliset sanomalehdet tarttuivat uutiseen. Ne kaikki kertoivat kauniin ja varakkaan nuoren naisen kuolemasta auto-onnettomuudessa jäisellä maalaistiellä.