6

Freydís astui ulos Jyrkkärinteen pitkätalon jykevästä ovesta. Kun hän päästi kahvasta, nahkaremmillä oveen sidottu luinen paino veti uksen takaisin säppiin niin että paukahti. Se oli ainoa rannalla kuuluva ääni. Paksut turveseinät eristivät hyvin, eikä edes hänen isänsä puheen pauhu kantautunut asumuksen ulkopuolelle. Freydís veti pitkään henkeä ja yritti selvittää päänsä.

Pimeä oli laskeutunut nopeasti, ennen kuin Freydís oli tajunnutkaan. Samoin tuuli oli tyyntynyt sillä aikaa, kun he olivat juhlistaneet vieraitaan. Vuonossa ajelehtivat yksinäiset jäävuoret humisivat hiljaa.

Kaikki aiemmin vilkkaalla rannalla työskennelleet olivat lopettaneet ulkoaskareensa ja siirtyneet sisään puhdetöihin.

Freydís tunsi jalkapohjissaan kivillä päällystetyn tutun pihamaan. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, kuulosteli ja katseli ympärilleen. Lännessä rosoisten kukkuloiden takana taivaan tulenpunertava hehku häipyi hetki hetkeltä vaaleansiniseen hämärään. Vaarat ja vuoret olivat muuttuneet mustiksi, eikä Freydís erottanut enää syksyn värejä. Sen sijaan vuonon liikkumaton pinta hohti kuin kirkas tummareunainen kuvastin: pilvettömän yötaivaan sävyt peilautuivat vedestä siellä, missä kelluvat jäät eivät sitä estäneet. Onneksi valkeat jättiläiset uinuivat sikeästi eivätkä rikkoneet taianomaista hetkeä, jolloin taivas ja meri olivat yhtä.

Oliko portti aasajumalten luo kenties raollaan?

Freydís hieraisi kasvojaan.

Hän ei tahtonut antautua enteiden nostamien tuntemusten valtaan. Se oli jotain, mitä hänen äitinsä olisi tehnyt. Freydís tukahdutti aina toisinaan sisällään kohahtavan Näkijättären perimän. Hän kuuli liikkuvien jäiden rauhalliset huokaukset tai vihaiset loiskeet, siinä kaikki.

Mutta oliko hän saanut Karlsefnin huomion? Freydís ei pitänyt kilpailijaansa Gudridia veroisenaan. Silti hän pelkäsi, ettei ollut tavoittanut ainakaan miehen jakamatonta huomiota. Karlsefni oli vilkuillut myös Gudridin suuntaan. Se oli tehnyt hänet levottomaksi.

Kristitty nainen oli tarjoillut miehelle olutta ja samalla esitellyt muotojaan. Freydís tiesi, että jos hän aikoi voittaa miehen omakseen, hänen piti toimia pian: Gudrid oli vapaa naimaan sopivan miehen. Varakas leski, jolla ei ollut sukua rasitteenaan, oli mieluinen naimakauppa kenelle tahansa – jopa rikkaalle kauppiaalle, jos tämä ei tarvinnut suurmiehiä tuekseen. Vapaan vaimon mukana ei tullut varmaa tukea, muttei myöskään velvollisuuksia. Gudrid ei ollut tehnyt edellisille miehilleen lapsia, mutta toisaalta ei ollut Freydískään todistanut hedelmällisyyttään. Ajatus puistatti, sillä lapsen saanti oli pitkä ja verinen taistelu, joka ei houkuttanut häntä.

Freydís tunsi hetken aikaa olevansa kuin varjo voimakkaan Thrúdin, Thorin tyttären rinnalla: Thor oli onnistunut välttämään tyttärensä naittamisen vähäiselle kääpiölle, mutta Erik Punainen oli samassa tilanteessa antanut liian helposti periksi. Freydís oli hyväksynyt isänsä tahdon, muttei aikonut antautua koskaan täysin. Ainakaan hän ei aikonut tehdä lasta kelvottomalle miehelle tai olla tälle mieliksi.

Silloin Freydísin selän takana ovi aukesi narahtaen. Hän vetäytyi vaistomaisesti varjoihin ja räpytteli hetken silmiään, että tottui valon välkähdyksen jälkeen taas hämärään. Freydís tunnisti ulos astuvat miehet. Siinä olivat Bjarni ja Karlsefni.

Miehet pitivät kädellään tukea seinästä ja seurasivat pitkätalon sivua vasemmalle kohti lammassuojaa. He eivät nähneet Freydístä, joka jättäytyi heidän taakseen pihamaalla, jota valaisi enää vain kuutamo.

Olivatko miehet menossa helpottamaan oloaan, heittämään vettä?

Hän päätti seurata vieraita ja ottaa selvää, mitä miehet ajattelivat isäntäväestään. Olihan tavallista, että vain käymälässä tai pihalla miehet keskustelivat asioita, joita halusivat salata muiden korvilta.

Kun miehet löysivät pitkätalon kulman, he ryhtyivät avaamaan vöitään.

Freydís kuuli Bjarnin äänen pimeydessä:

– Luuletko, että Helgi ja Finnbogi tulevat vielä?

Karlsefni vastasi lähellä toveriaan:

– Tulevat, elleivät ole purjehtineet hukkaan tai joutuneet myrskyyn. Uskon kuitenkin, että he lähtivät Nordvegristä kohti Lumimaata, kuten sovimme edellisenä kesänä.

Bjarni murahti myöntyvästi ja jatkoi:

– Minäkin uskon. Heillä on hyvä merikuntoinen knarri, johon mahtuu paitsi miehiä myös karjaa. He selviävät, vaikka joutuisivat syrjään reitiltä.

Karlsefni pohti hetken ja vastasi sitten varmalla äänellä:

– He ovat Lumimaasta kotoisin. Kyllä he tuntevat pohjoisen meren. Uskon, että veljekset ovat täällä pian, elleivät ole jääneet vuonon suulle Herjulfnessiin talveksi.

Freydís kuuli uudelleen myöntyvän hymähdyksen.

Bjarni Grimolfinpoika jakoi Karlsefnin arvauksen:

– Olet oikeassa. Voi olla, että merijää sulkee pian vuonon talveksi. Me saatoimme ehtiä juuri parahiksi perille.

Kun miehet olivat tovin hiljaa, Freydís pohti, keistä miehet puhuivat? Hän ei tunnistanut nimiä, ennen kuin Karlsefni kysyi vuorostaan:

– Oletko kuullut Leif Erikssonista? Missä hän on?

Bjarni kiskaisi housunsa ylös. Freydís kuunteli kiinnostuneena, kun mies tuumi puoliääneen:

– He palasivat vasta lännestä koko kesän pyyntiretkeltä. Kuulin, että hänellä on oma asumus ylempänä rinteellä. Jos minä olisin hän, muhinoisin paraikaa emäntäni kanssa ja jättäisin vieraiden viihdyttämisen vanhalle isännälle…

Karlsefni naurahti ja Freydís erotti kuun kelmeässä loisteessa, kuinka molemmat yrittivät tähytä ylärinteelle aivan kuin Leifin turvemaja olisi tarjonnut viihdykettä heillekin.

Kun miehet tekivät paluuta sisälle, Freydís tunsi tilaisuutensa tulleen. Hän liikahti eteenpäin, että miehet kuulivat hänet ja puhui sitten ääneen, mitä ajatteli. Freydísin sanat pysäyttivät miehet sijoilleen:

– Leif ja hänen vaimonsa ovat molemmat kristittyjä. He eivät kunnioita vanhoja tapoja ja jaa pyynnöstä vuodettaan yksinäisille vieraille, jotka kaipaavat naisen lämpöä pitkän kylmän talven tullen. Samoin on Jyrkkärinteen salissakin vain kristittyjä naisia – paitsi minä, Freydís Erikintytär. Minut ovat isäni ja äitini kasvattaneet kunnioittamaan vanhoja perinteitä.

Miehet seisoivat hiljaa yllättyneinä. Kun he toipuivat Freydísin ilmestymisestä, ilmaan jäi leijumaan kysymys, johon Freydís oli vihjannut ratkaisua.

Hän saattoi vaistota, kuinka miesten keskinäinen yhteisymmärrys muotoutui. Bjarni läiskäisi kannustavasti Karlsefniä harteille. Ovelle päin jatkaessaan hän käveli Freydísin ohi ja sanoi:

– Minä en tee vaatimuksia näin varhain. Lähdin vasta kaksi viikkoa sitten Lumimaasta naisen viereltä. En ole vielä lämmön puutteessa toisin kuin eräs, joka asuu tarkan äitinsä katon alla…

Bjarni hörähti, kulki sisään ja sulki oven perässään, jolloin pihamaalla tuli lyhyen valonpilkahduksen jälkeen taas pimeää.

Auringon kajo oli kadonnut läntisten kumpujen yltä ja taivas oli lähes yhtä tumma kuin musta maa.

Freydís kuunteli ujeltavaa tuulta, jonka keskellä karjakello toisinaan helähti. Hän haistoi kaulaansa vasten painuneen lampaanvillaviitan ja sen päälle laskeutuneen raikkaan yökasteen, mutta ei tuntenut oloaan enää yhtä itsevarmaksi kuin hetki sitten.

Jossakin lähistöllä pimeyden keskellä seisoi tosimies – mies, joka tuntui hänen arvoiseltaan… Hän ei kuitenkaan tuntenut miehen luonnetta, todellista kunniaa tai rohkeutta. Oliko riski ottamisen arvoinen? Hän saattaisi katua myöhemmin, jos mies ei osoittautuisikaan tavoittelemisen arvoiseksi.

Toisaalta – Freydís ei uskonut hetkeäkään, että löytäisi miehen, josta saattaisi todella välittää. Saati että oli mies, jonka tähden hän menettäisi mielenrauhansa. Miehen lähellä nainen oli aina joko saalis tai saalistaja.

Freydís tunsi jälleen sisällään nousevan kiihkon: hänen saaliinsa oli melkein pyydyksessä.

Hän kuuli, kuinka mies otti askeleen lähemmäs. Nahkakengät suhisivat ensin nurmella ja siirtyivät sitten pihamaan kivetykselle hänen vierelleen. Hän tunsi hengityksensä kiihtyvän aavistuksen, kun Karlsefnin karhea ääni kysyi:

– Freydís Erikintytär, etkö ole tyytyväinen aviomiehesi vuoteessa?

Freydís ei voinut olla pyrskähtämättä. Ajatus oli niin huvittava. Oliko vaimon tarkoitus olla tyytyväinen…? Hän itse oli vain keskittynyt sietämään aviomiestään.

Hän vastasi:

– Minä olen tyytyväinen omassa vuoteessani. Yksisilmällä on jo nuoruus takana. Hän nukkuu useimmiten istuallaan kesken iltaruuan, ellei ole pyyntimatkalla. Koska hänellä on jo perillisiä edellisestä vaimosta, kukaan ei odota häneltä vaivannäköä pahansisuisen nuoren vaimon vierellä.

Freydís kuuli, kuinka mies otti askeleen lähemmäs. Hän tunsi edessään tuulensuojan ja miehestä hehkuvan lämmön. Miehen leveät hartiat erottuivat tummempana varjona kuutamossa. Kun Karlsefni puhui, Freydís kohotti kasvojaan ylöspäin äänen suuntaan.

– Pitäisikö minun kysyä lupaa mieheltäsi…? Ehkä hän ei sitten pistä pahakseen, jos minä lämmitän hänen nuorta vaimoaan toisinaan.

Freydís tunsi kasvoillaan karhean käden kosketuksen. Mies haisi aavistuksen oluelta, mutta Freydís osasi käsitellä humalaisia. Kolme katkeraa velipuolta, Leif, Thorvard ja Thorkell, sekä isän kiivaus olivat riittäneet opiksi: Freydís osasi puolustaa ­itseään.

Mies ei kuitenkaan vaikuttanut helposti kiivastuvalta. Sormet tunnustelivat hänen pehmeitä huuliaan ja poskeaan, sitten mies sipaisi hänen hiuksiaan ja veti hänen tuoksuaan sieraimiinsa. Se oli huumaava ruusujuuren tuoksu – samankaltainen kuin hänen äitinsä tuoksupussin terälehdistä leviävä kallis aistimus. Freydís oli oppinut äidiltään vain vähän, mutta riittävästi omiin tarpeisiinsa. Viheriämaassa oli vain muutama tuoksuva syömäkelpoinen kukka: naalinhorsma, sinikello, suopursu, kvanne eli noitien väinönputki, tuntureiden kosteikossa kasvava hapro, voimattomuuden parantava rohtokuirimo, tuoksuva minttu sekä hänen suosikkinsa – ihmeellinen ruusujuuri. Sen lumoa­vasta tuoksusta Freydís teki saippuaa vain itselleen. Kukanjuuri taisteli hänen puolestaan myös luonnonvoimia ja ihmisten tyhmyyttä vastaan: se antoi voimaa, malttia ja kestävyyttä. Erik Punainen söi yhden suupalan juurta joka aamu, samoin teki Freydís.

Karlsefni ei kuitenkaan tiennyt heidän salaisuuttaan.

Mies hymisi tyytyväisenä, mutta jatkoi esittäen empivää, kuin olisi tarkistanut kallista myytävää tammaa:

– Vai pitäisikö kysyä lupa isältäsi? Siihen en ehkä uskaltaisi ryhtyä, en ainakaan ilman rohkaisua…

Freydís ei kaivannut lupaa. Hän tarttui miehen käteen, vei sen vyötärölleen ja kumartui miestä kohti kuiskatessaan:

– Minä en ole kenenkään omaisuutta. Riittää jos kysyt minulta – kunhan muistat kiittää Odinia viisaudestasi. Vaihdan aviomieheni toiseen, jos niin tahdon…

Freydís tunsi miehen rentoutuvan. Kosketuksesta katosi epäröinti. Karlsefni tarttui Freydístä vyötäröltä ja veti hänet lähelleen rehvakkaasti: mies oli jo unohtanut Yksisilmän olemassaolon, kuten Freydís hänen sylissään.

Kun Karlsefni kumartui suutelemaan häntä kokeilevasti, Freydís maistoi miehen kevyesti oluelta maistuvat huulet. Hän tunsi, kuinka väkevät kourat vaelsivat hänen vartaloaan pitkin. Karlsefni piti erityisesti Freydísin tiukkojen nahkahousujen paljastamista reisistä. Ne eivät jättäneet muotoja toiveiden varaan niin kuin Gudridin tukeva, pönäkkä villamekko.

Freydís tunsi halua ja voiton huumaa: hän oli päihittänyt Gudridin viettelyksessä, vaikka oli saapunut paikalle paljon myöhemmin. Kaino kristitty oli tuomittu häviämään, sillä hän oli valinnut väärän jumalan.

Freydís antoi miehen puristaa vielä kerran, suuteli partaista suuta ja irrottautui sitten halukkaasta syleilystä sanoen:

– Sinä tiedät, mistä minut löytää. Gardarissa on lähes yhtä monta huonetta kuin Thorin salissa, joten voin majoittaa sinut ja miehesi sinne. Kun talvi tulee, Yksisilmä pyytää hylkeitä jäällä. Minä saatan viimein kyllästyä häneen kokonaan, ellei hän katoa vallan retkilleen, joudu jääkarhun saaliiksi tai putoa jäihin…

Freydís peruutti muutaman askeleen kauemmas miehestä, joka päästi irti vastahakoisesti. Hän tunsi itse samoin, mutta kääntyi ovelle päin ennen kuin kukaan saisi häntä kiinni vieraan miehen syleilystä.

Freydís tunsi kuplivaa iloa, kun hän työntyi paksujen turveseinien muodostamasta eteisestä saliin, jossa kalisteltiin juomasarvia ja uhrattiin olutta Balderille kuin viimeistä päivää.

Suudelma oli saanut hänet tuntemaan olonsa himokkaammaksi kuin hän oli aavistanutkaan, mutta hän oli yhä järjissään. Jos hän aikoi vaihtaa miestä, toinen piti ensin jättää.

Karlsefni oli nyt pyydyksessä, muttei vielä varma saalis. Freydís tunsi kuitenkin kiireensä taittuvan – ehkä hänellä oli jopa hieman aikaa leikitellä. Olihan hänellä nyt kerrankin näköpiirissään mies, jolta saattoi odottaa kunnon kosiskelua.

Hän onnistui saamaan istumapaikan etäältä nuokkuvasta aviomiehestään ja Gudridista, ja hymyili jopa äidilleen, joka oli ollut väärässä: kaikki eivät vihanneet Freydístä Jyrkkärinteellä. Tai eivät ainakaan enää. Thorfinn Karlsefni tekisi hänen talvestaan mielenkiintoisen ja ehkä jopa nautinnollisen, jos punainen jumala niin tahtoi.