7

Talven ensimmäinen kuukausi saapui pian. Maa jäätyi yön aikana kovaksi ja aamun tullen kuiva tuuli puhalsi jäykkien ruohomättäiden yllä. Meri alkoi hyytyä rannoilta ja suurimmat pitkille pyyntimatkoille soveltuvat pitkälaivat vedettiin ensimmäisinä rannalle ajopuiden päälle. Viimeiset ruokakuopat täytettiin, jotta liha säilyisi talven yli ikiroudassa, ja laiduntava karja kuopsutteli kellastuneita ruohonkorsia, jotka saattoivat päivän paisteessa vielä toviksi sulaa irralleen. Gardarin keritty karja oli ajettu yöksi sisään pehmeälle jäkäläpatjalle. Se nousisi talven myötä lämpimäksi pehkuksi ja lampaat kasvattaisivat uuden kuohkean karvan, joka suojaisi niitä kylmältä.

Freydís värähti ajatellessaan hetken Karlsefnin kevyen karvaista, lihaksikasta selkää, kun hän katseli pitkätalon edustalla tyytyväisenä koreja, joihin oli eroteltu valkeaa ja tummanruskeaa kerittyä karvaa. Karlsefni oli vieraillut Gardarissa useita kertoja, mutta viipynyt vain muutamia öitä. Mies väitti, ettei voinut kieltää Erik Punaisen vieraanvaraisuutta, vaikka oli kuitenkin kaukana uhrilampaasta.

Kolme orjanaista olivat juuri aloittaneet työn. He kampasivat parhaillaan rautaisilla kammoilla aiemmin kylmässä meressä pestyä, tuulessa kuivattua villaa.

Freydís piti työtä silmällä ja komensi:

– Kammatkaa pehmeäksi ja suoraksi. Älkää antako villan lentää tuulen mukana hukkaan! Jos näen maassa höytyviä, teette työn loppuun hämärässä sisällä. Talvi tekee tuloaan ja uusia vaatteita tarvitaan pian.

Kun kolme naista jatkoivat vaitonaisina työtään, Freydís käveli rantaan. Hän tahtoi tarkistaa, olivatko miehet muokanneet teurastettujen pässien taljat kunnolla. Hän ei halunnut nähdä koppuraisia, liian pieniksi kutistuneita turkkeja. Sellaisia ei kehtaisi esitellä rikkaille vieraille, jos he tulisivat juhlimaan talviuhria heidän luokseen.

Freydís tunsi hartioillaan raskaan valkean susiturkin painon. Hän asteli kiirehtien ja tunsi koko ruumiinsa jännittyvän joka kerta, kun hän vilkaisi selkänsä taakse kohti pyöreitä vuorenhuippuja ja Erikinvuonoa.

Tulisiko Karlsefni miehineen heidän luokseen ennen kuin vuono jäätyi?

Yksisilmä oli tuonut osansa saaliista kotipitäjään, mutta mies oli nähnyt parhaaksi lähteä lähes saman tien uudelleen. Hän asetti ansalankoja jäniksille ja napaketuille. Pian olisi liian vaarallista lähteä yksin merijään lähistölle. Kun lumi peitti meren, suuret valkeat karhut saapuivat. Toisinaan mies ei erottanut karhua ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Freydís tiesi, että kevättalven tullen miehet saalistaisivat jäällä lumipesissään makaavia hylkeenpoikasia ja hiihtäisivät peurojen perässä suojaisiin laaksoihin, joista eläimet kuopsuttivat jäkälää ruuakseen – silloin hanki kesti vielä miehen, muttei enää pitkäjalkaista eläintä. Alkutalvesta saalistajat eivät päässeet kauas, sillä valoa ei riittänyt kuin hetkeksi ennen kuin pimeä laskeutui. Talven aikana miehen piti kotona yleensä myös naisen lämmin syli.

Freydís vilkaisi jälleen vaivihkaa kohti pohjoista.

Thorfinn oli käynyt hänen luonaan kahdesti. Ensin mies oli saapunut mukamas Yksisilmän avuksi, siirtämään lihoja kylmiin maakuoppiin. Toisella kertaa hän oli tullut Freydísin kiusaksi tämän veljen Leifin seurassa.

Molemmilla kerroilla Freydís oli kuitenkin päätynyt Karlsefnin kuumaan syleilyyn. Muisto sai hänet yhä hengästymään. Päivisin he olivat olleet toisilleen vieraita, mutta yöllä Karlsefni oli ottanut hänet omakseen tavalla, jollaista Freydís ei ollut osannut kuvitellakaan. Epävarman Thorvardin lähellä hän oli tuntenut olonsa aina vastenmieliseksi, mutta Thorfinn kosketti häntä kuin miehen piti: omistaen ja varmasti. Freydís tunsi olevansa paitsi miehen vallassa, myös hänen suojeluksessaan. Thorvardin kanssa hän ei tuntenut sellaista turvaa saati halua.

Vaikka Freydís odotti Thorfinnin jälleen saapuvan, mies ei ollut vielä puhunut päätöksestään. Mitä hän odotti?

Freydís tunsi ahdistusta, sillä Karlsefni oli saanut hänestä jo liikaa ilman lupausta. Hän tunsi olonsa yhä useammin likaiseksi ja se teki hänet entistäkin kiukkuisemmaksi Yksisilmää kohtaan.

Kylmä viima puhalsi pitkin huurteista nurmea.

Tuuli muotoili maiseman uudelleen: kuiva pakkaslumi kinostui kivien ja nyppylöiden taakse. Kohmeinen maa kahisi ja narskahteli Freydísin jalkojen alla, aivan kuin sekin olisi kironnut hänen kokemaansa vääryyttä. Millainen mies kuvitteli voivansa leikitellä Viheriämaan kuningattaren kanssa?

Freydís tunsi jäätikön koleuden kasvoillaan, kun hän saapui ajopuista kyhätyn telineen luo. Ruskea lampaankarva kuivui venytettynä auringossa. Karva oli jätetty siihen, odottamaan seuraavaa työvaihetta.

Kun Freydís kumartui tarkastamaan siistiksi kaavittua, hylkeen rasvalla parkittua ja vaaleaksi venytettyä pintaa, hän kuuli lähistöltä miesten puhetta. Ääni oli innostunut:

– Pian on aika nostaa esiin sukset. Tein viime talvena pitkän honkapuisen lylyn ja lyhyen koivukalhun. Luuletko, että sen viimevuotinen karvapohja pitää yhä?

Puhuja oli Ásgeir.

Freydís jäi hetken mielijohteesta vuotatelineen taakse ja kuunteli. Hän halusi tietää, oliko miehillä sanomista emäntänsä komennosta… tai ennen kaikkea, oliko hän kenties jäänyt jo kiinni Thorfinnin vierailuista?

Ei niin, että Yksisilmän miesten sanoilla olisi ollut Freydísille liiemmin väliä, mutta olivathan he vannoneet hänen miehelleen liittolaisuuttaan. Yksisilmä ei ehkä ollut jaarli, mutta hänen maatilansa oli yksi Viheriämaan suurimmista ja tuottoisimmista.

Freydís kuunteli, kun leveäharteinen Einarr äännähti epäillen ja vastasi:

– Tuskin kestää. Karkea jäinen lumi kuluttaa sen pian loppuun. Lylyn pitkä kuurna pitää sekin vuolla uudelleen, jotta luistaa kuin kuninkailla.

Freydís erotti riukujen välistä, kuinka Ásgeir ja Einarr tarttuivat muokattavaan lampaantaljaan ja venyttivät sitä yhdessä tuumin. Muutaman tempaisun jälkeen leppoisa Ásgeir sanoi tyytyväisenä:

– Tämä on hyvä, kyllä se kelpaa.

Einarr pudisti päätään.

– Emännälle ei kelpaa mikään… Pitäisi venyttää lähes rei´ille.

Freydís jäykistyi. Hän odotti malttamattomana.

Kun Ásgeir pysyi vaiti ja mietteliäänä, Einarr jatkoi:

– Harmi ettemme saaneet emännäksi Gudridia. Jos Thorvard olisi odottanut hiukan pidempään, elo olisi mukavampaa ja hän yhä se, joka määrää pirtissä.

Nuorella Einarrilla oli paljon mielipiteitä, sillä hän jatkoi:

– Sanotaan, että Freydís on perinyt kaiken pahansuopuuden, mikä aiheutti Erik Punaiselle harmia. Toisaalta – sen jälkeen, kun Thorbjorg Litilvölva saapui lapsen kanssa Jyrkkärinteelle, Erikillä on mennyt hyvin. Näkijätär kai näki tilaisuutensa tulleen?

Miehet hörähtivät nauruun ja Freydís tunsi piston sisimmässään. Hän puristi kätensä nyrkkiin kiukusta. Puheissa ei ollut hänelle oikeastaan mitään uutta, mutta oli eri asia kuulla tuollainen väite suoraan ääneen lausuttuna. Typerät miehet! He eivät ymmärtäneet, että juuri Freydís oli tuonut isälleen onnen! Ja kuinka he uskalsivat solvata Litilvölvaa! Se oli sama kuin he olisivat solvanneet Punapartaa itseään!

Hän ei kuitenkaan ehtinyt ryhtyä ojentamaan kiittämättömiä miehiä, kun rinteeltä kaikui matala torven törähdys. Joku puhalsi pässinsarveen.

Ásgeir nakkasi venytetyn vuodan karva alaspäin telineelle ja huudahti:

– Onko se taas Leif? Tulivatko kutsumaan teurastusjuhlan viettoon vai mitä! Mennään vastaan.

Freydís nojasi vuotiin ja valkeaan sudenkarvaturkkiinsa, kun miehet kiiruhtivat hänen ohitseen huomaamatta häntä. Kun he olivat menneet, Freydís lähti heidän peräänsä. Oliko Leif ottanut jälleen Karlsefnin mukaansa? Joko nyt mies oli tehnyt päätöksensä ja pyytäisi Freydístä omakseen?

Viimeksi käydessään miehet olivat kiivenneet läheiselle vuorelle. He olivat tarkastelleet sieltä vuonojen rikkomaa jylhää maisemaa ja tehneet suunnitelmia talven varalle.

Freydísillä ei ollut mitään sitä vastaan, että mies olisi tehnyt oman päätöksensä ja kysyisi häntä omakseen – tai haastaisi toisten edessä Yksisilmän hänen tähtensä! Kaikki tietäisivät miten siinä taistossa kävisi.

Freydís tähyili valkealaikullisiksi muuttuneille karuille rinteille ja yritti erottaa tulijoiden kasvoja. Leifin hän tunnisti jo kaukaa hajasäärisestä askelluksesta, mutta hänen jäljessään kulkevia oli vaikeampi erottaa. Oliko Thorfinn siellä? Odotus lämmitti rinnassa.

Freydís kiiruhti, mutta kantoi silti komeaa pitkää turkisviittaansa ylpeänä. Valkoinen susi oli hänen isänsä kaatama, samoin lämmin sininen villamekko oli isältä saatu. Freydísin kallisarvoisen päällysmekon reunoihin oli kirjottu kuvioita punaisella langalla ja hänen kaulassaan kalisi arvokas kaukomailta tuoduista hopealanteista punottu korunauha. Freydís tiesi näyttävänsä kuningattarelta jokaista kämmenenleveyttä kohti.

Hän ehti takaisin pitkätalon pihalle juuri, kun Ásgeirin ja Einarrin ihannoima Leif asteli saattajiensa keralla hänen eteensä. Freydís tunsi karvaan pettymyksen. Hän näki nyt, ettei veljen seurassa ollut tällä kertaa kuin muutama airomies.

Leif heilautti kättään ja tokaisi:

– Terve sisar! Onko Thorvard Kapeakatseinen täällä?

Freydís pudisti päätään.

– Ei ole täällä. Asettaa ansoja järvenrannalla, Valkohuipun varjossa. Kerro minulle asiasi, jonka tähden soudit tänne. ­Naiset – jättäkää hetkeksi työnne ja näyttäkää airomiehille mistä löytyy simaa.

Miehet seurasivat orjattaria halukkaasti. Kun pihamaa tyhjeni ylimääräisestä väestä ja korvapareista, Freydís risti käsivarret rinnalleen ja katsoi Leifiä odottavasti.

Veli oli vaalea ja komea, hyvin puettu ja ryhdikäs. Ei ollut ihme, että tuskin lapsen kengistä kasvaneet nuorukaiset ihailivat häntä, kun eivät paremmasta tienneet.

He olivat nyt kahden ja Leifin ilme muuttui kopeaksi ja ylimieliseksi. Hänen ei enää tarvinnut esittää perhekuntansa edun tähden, että tuli sisarensa kanssa toimeen. Freydís tuumi hetken, että veli näytti jopa huojentuneelta, kun sai pudottaa olkapäiltään raskaan kultakoristeisen sankarinviitan.

Freydís kallisti kuitenkin päätään ja tivasi:

– No, mikä on, kun en saa edes kotitilallani elää rauhassa? Eivätkö orjattaresi tai vaimosi – kumpia he nyt ovatkaan – pidä sinua enää kiireisenä, kun ehdit soutaa tänne nopeammin kuin jäärailo umpeutuu vuonossa?

Leif katsoi häntä yhtä halveksien kuin Freydís tiesi itse katsovansa velipuoltaan ja vastasi tylysti:

– Puhun asiani mieluummin miesten kesken, mutta koska Thorvard on nähnyt paremmaksi paeta sinua mailleen, kerron sinulle: Gardarin väki on kutsuttu Jyrkkärinteelle blótia, syysuhria juhlimaan. Erityisesti isäni toivoo Thorbjorg Litilvölvan saapuvan toimittamaan uhrin ja ennustamaan hyvää vuotta. Sinusta ei niin väliä.

Freydís naurahti ivallisesti ja sanoi:

– Ja anna kun arvaan: sinä annat uhriksi ontuvan pässin orin sijaan? Äitisi pitää sen pientä sukuelintä lippaassa, ottaa sen iltaisin esille ja pyydätte, että jättiläinen Mǫrnir hyväksyy pyhän uhrinne hyvillä mielin?

Inhon ilme Leifin kasvoilla sai Freydísin purskahtamaan uudelleen nauruun. Hän oli kuullut hyvän tarinan vuosia sitten ja liitti sen mielellään veljeensä aina kun pystyi.

Kuinka veli vihasikaan alentua isänsä viestinviejäksi ja pyytämään pakanallisia menoja hänen puolestaan!

Leif rypisti otsaansa ja murahti vastaan:

– Minä en välitä, mitä ja miten pyydätte jumaliltanne suo­peutta! Uhraan vain sen, mitä on pakko, jotta isä pysyy tyytyväisenä, mutten yhtään enempää. Jos olet itse suuri uhraaja, uhraa oma hevosesi! Minun äitini pysyy koko kolmen päivän juhlan ajan kirkossaan.

Nauru kuoli Freydísin huulilla ja hänen teki mieli sivaltaa velipuoltaan poskelle.

Isoisä Thorvald Punainen oli karkotettu Nordvegristä tapon tähden ja isä Erik oli lähtenyt Lumimaasta myöhemmin samasta syystä. Oli vaikea uskoa, että Leif oli todella heidän hurjaa ja maineikasta soturisukuaan, joka oli aina luottanut Punaparta-Thoriin.

Freydís kuitenkin pidättäytyi lyömästä ja tiuskaisi:

– Minä uhraisin mieluummin sinut, jos täällä olisi yksikin kelvollinen uhripuu! Mutta ehkä jumalat ottavat sinut ja äitisi vastaan, jos jäädytte valkeaan kirkkoonne kuolleen jumalanne kanssa.

Leifin kasvoille nousi raivostunut ilme ja hän tarttui Freydístä kipeästi käsivarresta. Freydís katsoi ylöspäin veljeensä ja yritti riuhtaista itsensä irti. Se ei onnistunut. Veli puristi vain lujempaa.

Freydís ei kuitenkaan antanut periksi vaan kirkui niin lujaa kuin pystyi:

– Ásgeir, Einarr – tulkaa ottamaan peto kimpustani!

Voitonriemuinen ilme välähti Freydísin kasvoille samalla, kun Leif päästi irti. Hetkessä pitkätalon ovi lennähti auki ja kaksi nuorukaista ryntäsi hätääntyneinä pihamaalle.

Ásgeir huudahti:

– Mikä on hätänä, missä on peto?

Freydís suoristui. Hän katsoi viileästi veljeään, joka seisoi lähellä ja lähes tärisi raivosta – suuri tutkimusretkeilijä, joka tunnettiin niin älykkäänä ja harkitsevaisena!

Freydís nosti hitaasti kiiltävät ja kuohkeat punaiset kutrinsa – jotka olivat menneet Leifin käsittelyssä epäjärjestykseen – ilmaan olkapäiltä ja laski ne ylellisen valkean turkisviittansa päälle. Hän antoi miehen ihailla kalliin viittansa sisäpuolelle ommeltua verenpunaista villakangasta ja kääntyi sitten hymyillen Ásgeirin puoleen.

– Ei hätää! Kuvittelin tovin, että suuri jääkarhu olisi lähestynyt idästä Einarinvuonolta. Mutta se olikin vain lumituiskua.

Ásgeir tähysti vuonolle epävarmana, mutta nyökkäsi kuitenkin.

Freydís kiirehti jatkamaan:

– Mutta nyt kun olet siinä: lähde heti noutamaan Yksisilmä ansapolulta. Käsken Einarrin sillä välin pakata sukset ja naisten kerätä ruuat. Ari jääköön vahtimaan orjia ja eläimiä. Me lähdemme Jyrkkärinteelle, emmekä palaa ihan pian.

Silloin Ásgeir puhkesi hymyyn, löi kätensä ilosta yhteen ja huudahti malttamattomana:

– Kyllä, emäntä!

Kun nuorukainen lähti etsimään ratsua, jonka kiidättämänä saattaisi noutaa isäntänsä, Freydís käänsi selkänsä veljelleen ja käveli pitkätalonsa ovelle.

– Me laittaudumme valmiiksi. Välitän isän pyynnön Näkijättärelle ja toivon, että hän katsoo uhrisi riittäväksi. On korkea toiveeni, että uusi vuoden kierto tuo tullessaan jotain uutta ja hyvää. Olen kyllästynyt kuuntelemaan taruja Viinimaasta, samoin kuin veljeni näkymättömistä uroteoista…

Hän ei jäänyt odottamaan veljensä vastausta, vaan astui sisälle pitkätaloon, joka hohkasi lämpöä ja palavan kuivan varvikon tuoksua.

Freydís etsi hämärästä huoneesta äitinsä kasvot ja huudahti yhtä malttamattomana kuin Ásgeir:

– Litilvölva! Jumalat ja isä odottavat uhria Jyrkkärinteellä. Meidän on aika lähteä.